Kokeile kuukausi maksutta

Tissikalenterit ovat jo lähes historiaa, mutta silti naisille ei löydy edes lain määräämiä tiloja työvaatteiden vaihtoon – Tällaiset tasa-arvo-ongelmat piinaavat rakennusalaa

Rakennusalalla työskentelevät naiset kertovat, että työvaatteiden, sosiaalitilojen ja asenteiden osalta riittää vielä paljon kehitettävää.

Sukupuolen välisessä tasa-arvossa riittää vielä tehtävää rakennusalalla. Kuvitus: Pasi Salminen

Rakennusalalla tasa-arvo on mennyt paljon eteenpäin, mutta tehtävää riittää vielä runsaasti. Näin voisi tiivistää kolmen alalla työskentelevän naisen Johanna Elosen, Diana Råmanin ja Satu Jauhiaisen viestin. Kehityslistalta löytyy niin konkreettisia esimerkkejä puutteellisista sosiaalitoista kuin vaikeammin hahmotettavia alan kulttuuriin ja asenteisiin liittyviä seikkoja.

Tämä artikkeli on tilaajille

Kirjaudu sisään

Kokeile nyt 1 kk veloituksetta!

Ryhmätilaus digi (+printti)

Ryhmätilaus sisältää haluamasi määrän käyttäjätunnuksia digiin (+printtilehtiä) yhdellä laskulla.

Yksittäistilaus printti+digi

Tilausjakso valittavissa 6/12 kk, myös määräaikaisena.

Yksittäistilaus digi

Tilausjakso valittavissa 3/6/12 kk.

Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa

3 vastausta artikkeliin “Tissikalenterit ovat jo lähes historiaa, mutta silti naisille ei löydy edes lain määräämiä tiloja työvaatteiden vaihtoon – Tällaiset tasa-arvo-ongelmat piinaavat rakennusalaa”

  1. No mitäs ihmeen 2023 luvun tasavertaisuutta semmoinen on, että ensin yleisesti kaikki sukupuolet tulee tasavertaistaa niin, että jopa vakiintuneita kielen sanoja muutellaan sukupuolineutraaliin muotoon, mutta samanaikaisesti kuitenkin tiloja on eriytettävä työmaalla erikseen naisille?
    Julkisissa laitoksissahan on viime aikoina poistettu esim. vessojen sukupuolivarauksia yhdenvertaisuuden nimissä, ettei mikään sukupuoli kokisi syrjityksi tulemisen tunnetta.

    Mikäli erikseen naisille on oltava omat tilat työmaalla, niin eikös saman tasavertaisuuden nimissä ole kaikille eri sukupuoli-identiteeteille myös oltava omansa?
    Ja nimenomaan sukupuoli-identiteetti nykyisin ratkaisee, koska sukupuolen kysymistäkin on siten alettu kyseenalaistamaan, että se voi osoittaa syrjinnän olemassaoloa. Lisäksi, vaikka joku henkilö olisikin ”mies” tai ”nainen”, niin sitähän ei enää määritä se, mitä biologisia juttuja kehossa on, olivatbe kehossa sitten alunperin tai myöhemmin muutettu.

    Kaksinaismoralismin välttämiseksi työmaalla jokaiselle työntekijälle olisi siis oltava oma ovellinen yksityistila, tai sitten kaikki työntekijät yhdenvertaisesti samassa tilassa.

    Tämmöistä edistystä on kansa ilmeisesti halunnut kun tähän on päädytty, mutta ihannoidessaan utopistisista tasavertaisuus -unelmista, ovat käytännön ratkaisut jääneet ”jonkun muun tahon” mietittäväksi, ja maksettavaksi.

  2. Pääkaupunkialueen isojen rakennusliikkeiden toimitusjohtajat keskustelivat ajankohtaisista rakennusalan kysymyksistä 70- luvun
    loppupuolella. Keskustelussa sivuttiin työntekijöiden tilannetta alueen toteutuskohteissa. Lakkoasia oli esillä, silloin toimitusjohtaja
    Harri H.. totesi; ” Olisi kohtuullista saada tekijöille asialliset sos. tilat työmaakohtaisesti, nyt työmaitten lähimetsät ovat usein
    kuseskelupaikkoja”.

  3. Tasa-arvo on tärkeä asia. Niitä koskevissa jutuissa kannattaa kuitenkin olla tarkkana eikä nettikyselyjen hyvin suppealla ja vinoutuneella otannalla saatuja vastauksia pidä yleistää ainakaan numerotasolla koskemaan koko alaa.

    Aina naiset itsekään eivät pidä siitä, että heitä käsitellään jutuissa lähtökohtaisesti naisina eikä rakennusalan ammattilaisina. Koin tämän vuonna 2017, kun teimme jutun, joka koski naisten määrän kasvua rakennusalalla ja samalla kyselimme, miten naisinsinöörit pärjäävät työmailla.

    Palaute oli ansaittua:

    ”Aina nämä naisia koskevat jutut ovat yhtä stereotyyppisiä. Naisen rooli on vain vakuutella, että ei pelota ja kyllä tässä pärjätään.”

    Kovin paljon paremmin ei käynyt, kun muutamaa vuotta myöhemmin ison suunnittelutoimiston rakennuttamistoimialan johtaja kehui, kuinka hyviä naisinsinöörejä hän oli palkannut tiimiensä vetäjiksi. Hän ehdotti heistä minulle yhteishaastattelua. Naisia itseään tällainen naisnäkökulma ja roolimallina toimiminen ei kuitenkaan kiinnostanut ollenkaan. Ymmärrän kyllä miksi.

    Vuonna 2017 tasa-arvoasiat olivat kuitenkin sen verran pinnalla, että tein aiheesta kolumnin: Mikä on naisen paikka rakennustyömaalla – seinällä tissikuvana vai töitä johtamassa?

    Kävin siinä historian valossa läpi naisten aseman muutokset rakentamisessa ja kysyin, toteutuuko tasa-arvo edelleenkään rakentamisessa ja ovatko jotkut tehtävät varattu vain miehille.

    Minun ikäpolvelleni tuo kysymys oli ajankohtainen, sillä yksi naispuolinen ikätoverini silloisessa Pöyryssä valitti, että naiset olivat jääneet urakakehityksessä miesten jalkoihin. Suunnittelu- ja konsultointi on kuitenkin tasa-arvoisuudessa kaukana muun rakentamisen edellä. Esimerkiksi Insinööritoimisto Mehdon henkilökunnasta tasan puolet oli jo silloin naisia. Vieläpä nuoria sellaisia.

    Kiinnitin kolumnissani erityistä huomiota työmaihin, koska siellä vanhakantaiset asenteet ovat sitkeimmässä.

    ”Työmaiden johdossa nainen on harvinaisuus, vaikka ensimmäisiä naispuolisia vastaavia mestareita oli jo 1980-luvulla. Kannattaako kuitenkaan erikseen kysyä, pärjäävätkö naiset työmaalla, koska nuorilla miehilläkään ei ole siellä helppoa?

    Tasa-arvon suhteen työelämä on muuttunut valtavasti. Oulun Maarakennuspoikien eli OMP:n historiikissa kerrottiin, että 1970-luvulla insinöörien työhakemuksista karsittiin ensimmäiseksi pois, ihan rutiininomaisesti, naishakijat.

    Poimin Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkiin tekemistäni jutuista muutaman palan esimerkiksi epätasa-arvosta. Miesten ja naisten erilaiseen kohteluun syyllistyivät jopa alan järjestöt. Vuonna 1971 Rakennuslehdessä oli Insinöörilitto-Rakennusinsinöörit ry:n eli nykyisen RIA:n työpaikkailmoitus.

    ”Nuori, jonkin verran toimistokokemusta ja työkokemusta omaavan miespuolinen opistoarkkitehti saa paikan”, siinä luki.

    Insinööritoimistoissakin oli erikseen miesten ja naisten tehtävät. Vuonna 1972 Insinööritoimisto Vesto haki työnsuunnittelu ja kustannuslaskentatehtäviin rakennusmestaria ja massalaskentatehtäviin naispuolista rakennusmestaria.

    Vuonna 1974 Rakennuslehdessä oli kuva siitä, kuinka Tiedotusmiehet ry:n jäsenet olivat lounaalla Suomen Rakennusliikkeiden liiton johtajien kanssa. Siihen aikaan tiedottajat todellakin olivat miehiä. Tänään mies on tuossa ammattikunnassa harvinaisuus. Monessa isossa rakennusalan yrityksessäkin naispuolinen tiedotusjohtaja tuo tasapainoa jopa yrityksen miesvoittoiseen hallitukseen.

    1970-luvun lopulla naisia oli vain pari prosenttia rakennusalan insinöörikunnasta. Teekkaritytöillä oli niin paljon miesseuraa ympärillään, että heillä ei ehkä ollut samanlaista tarvetta kaunistautua ja meikata kuin muilla. Siitä oli syntynyt jopa lentävä lause: rumia kuin Polin tytöt.

    Tätä YIT:n legendaarinen toimitusjohtaja Tauno Mäkinen paheksui Rakennuslehdessä vuonna 1980 julkaistussa kolumnissaan:

    ”Olin nähnyt vain viehättäviä teekkarityttöjä, joita keikkuva tupsu entisestään kaunisti.”

    Mäkisen kirjoitus kaikkine tytöittelyineen ei ollut ihan feminismin riemuvoitto, mutta hyvä yritys kuitenkin vanhan liiton mieheltä. Hän moitti miesinsinöörejä siitä, että he eivät jaksa uskoa, että nainen voi olla sekä älykäs että kaunis ja vieläpä hyvä insinööri.

    ”Me kun haluamme vain helliä ja suojella. Eihän luonnollisesti voi ajatella, että tyttö – vaikka olisikin insinööri – menisi ronskien ellei suorastaan raakojen rakennusmiesten joukkoon, johtaisi heitä ja voisi olla vaikka työpäällikkö. Ajatellaanpa vaikka niitä epälukuisia kaksi- tai yksimielisiä vitsejä, joista me rakentajat olemme tunnettuja. Ei se vitsin murjominen tytöltä kävisi, vaikka olisikin hyvä ammatissaan. Arkkitehdiksi tytön voi kyllä hyväksyä tai naisinsinöörin piirustuslaudan ääreen”, hän kirjoitti.

    ”Näin kai mietteemme kulkevat, mutta luulen, että ne kulkevat väärää latua. Meissä miehissä on aina niitä yksilöitä, jotka yrittävät löytää naisista vain heikkouksia. Ehkäpä tunnemme myös hieman pelkoa, että jäämme toiseksi. Meidän olisi opittava luottamaan enemmän naiskollegoihin ja annettava heille suurempi elintila ammatissamme.”

    Samanlaista vähättelyä naisteekkarit ovat joutuneet kokemaan muillakin teollisuuden aloilla jopa ihan viime vuosina. Vuonna 2015 Ilta-Sanomat kertoi Tampereen teknillisen yliopistossa ympäristö- ja energiatekniikkaa opiskelevasta naisesta, joka haki paperitehtaalle kesätöihin tuotantopuolelle. Hänelle ilmoitetttiin tylysti, että noihin hommiin ei ole ollut tapana palkata naisia.

    Rouva Eila Potinkara oli ensimmäinen Rakennuslehden haastattelema naisjohtaja. Tämä tapahtui vuonna 1983. Tauno Potinkaran kuoltua vuonna 1970 henkilökunta oli toivonut, että rouva ottaisi asiat hoitoonsa. ”He sanoivat, että käy täällä vaikka sanomalehti lukemassa”.

    Toimitusjohtajaksi yritykseen nimitettiin kuitenkin mies, mutta rouva Potinkara ryhtyi hallituksen puheenjohtajaksi. Samalla hän hoiti myös henkilöstöhallinnon ja koulutuksen. Siihen aikaan myös Lemminkäisessä ja Onnisessa sukuun naidut miehet hoitivat yrityksen johtamisen naisomistajan pysytellessä taustalla.

    Jutussa Eila Potinkaran titteli oli koko ajan rouva eikä hallituksen puheenjohtaja, vaikka miehen kuolemasta oli jo 13 vuotta. Tämä kertoo jotain toimittajienkin asenteista.

    1980-luvulla asenteet alkoivat muuttua myös työmailla. Kun Rakennuslehti haastatteli vuonna 1985 Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaa Aarno Aitamurtoa, tämä kehui uuden polven rakennusmestareita. Koulutus oli hänen mukaansa parantanut asenteita.

    ”Mestareiden suusta ei enää kuulu työmiesten henkilökohtaista solvaamista menneiden vuosien tapaan ja härskit puheet ovat hiljenneet”, hän totesi.

    Vanhat tavat olivat kuitenkin tiukassa. ”Pari vuotta sitten liittoon tuli tuohtuneita rakennustyöläisiä haluten siltä istumalta aloittaa lakon. Työmaan mestari oli aamulla töihin tullessaan huomannut, että joku oli heittänyt vetensä edellisenä iltana valetulle lattialle. Mestari oli uhonnut, miten hän solmiaa joka mieheltä vehkeet, ettei moinen toistu. Tämän työntekijät olisivat vielä nielleet, mutta sitten mestari alkoi sättiä alapään jutuilla paikalla ollutta naistyöntekijääkin”, Aitamurto paheksui.

    Tänään puheet ovat varmaan siistiytyneet, mutta jotkut vanhat, ikävät tavat ovat jääneet työmaille. Kirjoitin vuonna 2014 blogissani siitä, että työmaatoimistojen seinillä olevat tyttökalenterit voivat häiritä naistyöntekijöitä. Kysyin myös minkä kuvan ne antavat toimistolla käyville asiakkaille, kuten asunnonostajille, rakennusalasta. Voiko mestari nolostumatta esitellä naisasiakkaalle asunnon kuvia paljasrintaisen naisen tuijotellessa seinältä?

    Sain heti vihaista palautetta, että ammattilehden ei ole syytä haaskata tilaa tuollaiselle aiheelle.

    Pari vuotta vuotta sitten ruotsalainen Byggindustin-lehti kiinnitti kuitenkin huomiota samaan asiaan. Byggchefernan eli rakennusalan johtajien järjestön puheenjohtaja Lars Bergqvist ihmetteli, että rakennustyömailla on edelleen kuvia vähäpukeisista naisista kampanjoista ja kielloista huolimatta.

    Järjestö oli kysynyt 800 rakennusalalla toimivalta ruotsalaisnaiselta käsityksiä alasta. 88 prosenttia vastaajista sanoi, että naisia ja miehiä kohdellaan eri lailla. 64 prosenttia vastaajista katsoi, että alalta valuu pois merkittävää osaamista ”äijäkulttuurin” vuoksi. Järjestön mukaan alalla oli näistä syistä vaikea rekrytoida naisia.

    Suomessa ei ole vastaavaa kyselyä tehty, mutta huoli on sama: naisia tarvitaan rakennusalalla eri tehtävissä eikä äijäkulttuurin saisi olla sille este.”

    Näin siis vuonna 2017. Tänään vuoden 2023 lopulla tilanne alkaa olla paljon valoisampi, vaikkakaan ei täydellinen, tasa-arvon suhteen. Lasikatotkin ovat murtuneet pirstaleiksi niin monissa yrityksissä, että enää niistä ei pitäisi edes puhua. Tyttökalenteritkin ovat lähes tyystin hävinneet eikä Lemminkäisen katoamisen jälkeen taida olla kalentereita paljasrintaisista asfalttimiehistäkään.

Viimeisimmät näkökulmat