Rakennusalalla tasa-arvo on mennyt paljon eteenpäin, mutta tehtävää riittää vielä runsaasti. Näin voisi tiivistää kolmen alalla työskentelevän naisen Johanna Elosen, Diana Råmanin ja Satu Jauhiaisen viestin. Kehityslistalta löytyy niin konkreettisia esimerkkejä puutteellisista sosiaalitoista kuin vaikeammin hahmotettavia alan kulttuuriin ja asenteisiin liittyviä seikkoja.
Elonen ja Jauhiainen nostavat molemmat esiin työmaiden sosiaalitilat ja työvaatteet.
Elonen kiertää työnsä puolesta yli sata työmaata vuodessa. Hän työskentelee Rakennusliiton Helsingin palvelupisteen aluetoimitsijana. Työmaakäyntien yhteydessä on paljastunut, että sosiaalitilojen kohdalla riittäisi runsaasti parannettavaa.
Naisilla ja miehillä on jo noin 30 vuotta pitänyt olla lakisääteisesti omat henkilöstötilansa. Tästä huolimatta ajatus miehisestä alasta elää yhä asenteissa. Elosen mukaan yhä vastaan tulee joitakin yrityksiä, joissa toivotaan, ettei naisia tule töihin, jotta heille ei tarvitse järjestää omaa sosiaalitilaa.
Noin 15 vuotta rakennusalalla työskennellyt Satu Jauhiainen työskentelee parkettiasentajana. Työmaita tulee kierrettyä runsaasti, sillä samaan päivään voi mahtua jopa useammalla eri työmaalla työskentelyä.
Jauhiaisen ammatissa työvaatteita ei voi vaihtaa kotona valmiiksi päälle kemikaalien vuoksi, sillä oma auto tahriintuisi. Vaatteisiin tarttuu töissä muun muassa kemikaaleja, tasoitteita ja liimoja. Jauhiainen onkin joutunut vaihtamaan vaatteitaan muun muassa siivouskomerossa, miesten kanssa samassa pukuhuoneessa sekä käytössä olevan asuinkerrostalon rappukäytävässä.
Toinen konkreettinen puute liittyy työvaatteisiin. Jauhiainen on joutunut itse hankkimaan työvaatteita, kun työnantajan tarjoamassa mallistossa ei olle ollut valittavana naisten vaatteita. Parkettiasentajan töissä tulee kontattua paljon, ja esimerkiksi miesten housujen polvipehmusteet valahtavat helposti liian alas. Myös työkenkien ja -hanskojen kanssa on ollut ongelmia.
Miehille työnantajan on ostanut vaatteet, mutta Jauhiaisen on kehotettu vähentämään vaatekustannukset verotuksessa.
Elonen ja Jauhiainen huomauttavat, että vääränlaisten työvaatteiden käyttö voi olla työturvallisuusriski.
Elonen toteaa, että vaatekysymyksiä ei voi perustella sillä, etteikö naisille olisi olemassa soveltuvia työvaatteita, sillä työvaatteita myyvien yritysten mallistoista löytyy jopa esimerkiksi raskaana oleville maalareille suunnattuja työhousuja.
Huumori ylittää sopivuuden rajat
Alan kulttuurissa riittäisi myös kehitettävää. Hurtti huumori voi kääntyä negatiiviseksi asiaksi.
”Rakennusala on miehinen ala. Kulttuuriin on aikanaan pesiytynyt sellainen ajatus, että työmaakoppiin tai sosiaalitilaan voi jättää käytöstavat. Ollaan töissä raksalla niin rapatessa roiskuu”, Elonen kuvailee alalla vallinnutta asennetta.
Elosen mukaan huumoriin on liittynyt nurinkurista ajattelua. Jos nainen ei kestä rajua huumoria, ajatellaan, että vika olisi naisessa. Naista pidetään liian herkkänä rakennusalalle, vaikka todellisuudessa huumori olisi asiatonta.
”Rakennusala on miehinen ala. Kulttuuriin on aikanaan pesiytynyt sellainen ajatus, että työmaakoppiin tai sosiaalitilaan voi jättää käytöstavat. Ollaan töissä raksalla niin rapatessa roiskuu.” – Johanna Elonen
Yrityksiltä penätään muutosta
Jauhiainen kertoo joutuneensa itse kohtaamaan roisia puhetta ja kehittelemään keinoja, joiden avulla hän saa työrauhan. Tyypillisesti hän on työmaalla ainoa nainen, joka työskentelee parkettiasennustehtävissä.
”Joudun melkein joka työmaalla lyömään luun kurkkuun, että miehet jättävät minut rauhaan”, Jauhiainen sanoo.
Jauhiainen kertoo rähisevänsä kirosanojen kera miehille, jotta saa keskittyä työntekoon sen sijaan että häntä esineellistettäisiin työmaalla. Hän kertoo myös uralle sattuneen useampi tapauksia, joissa sopimaton ehdottelu on muodostunut seksuaaliseksi häirinnäksi. Välillä seksuaalinen häirintä on ulottunut myös vapaa-ajalle.
”Sellainen saisi loppua, että käytetään valtaa vääriin tarkoituksiin ja henkilökohtaisiin asioihin. Työ ja henkilökohtainen elämä pidettäisiin erillään. Vaikka toinen pomottaa toista, ei se oikeuta kohtelemaan ihmisiä eriarvoisesti. Asema ei oikeuta kohtelemaan millä tavalla tahansa.”
”Joudun melkein joka työmaalla lyömään luun kurkkuun, että miehet jättävät minut rauhaan.” – Satu Jauhiainen
Elosen työuran aikana suurin muutos on tapahtunut siinä, miten vähättelyyn ja seksuaaliseen häirintään puututaan. Nykyisin häirintään suhtaudutaan Elosen mukaan vakavasti.
Jos ennen asiatonta käytöstä kohdannut nainen saatettiin siirtää toiselle työmaalle ikään kuin turvaan, nyt häiritsijä on se, joka joutuu poistumaan.
”Näen valoa tunnelin päässä. On mahdollisuus, että [seksuaalinen häirintä] saadaan kokonaan kitkettyä”, Elonen sanoo.
Elonen kuitenkin huomauttaa, ettei alalla voida tuudittautua siihen, että vanhan sukupolven eläköityessä esimerkiksi rajuun huumoriin liittyvä kulttuuri tai syrjintä katoaisi itsestään työmailta. Muutokseen tarvitaan aktiivista toimintaa yrityksiltä.
Naisten päätyminen alalle vaatii pitkän asennepolun
Kaikki tasa-arvokysymykset eivät ole yhtä helppoja tunnistaa kuin esimerkiksi työvaatteisiin tai häirintään liittyvät ongelmat.
Osa haasteista on yhteiskuntaan juurtuneita oletuksia ja asenteita, jotka vaikuttavat yhä naisten asemaan myös rakennusalalla.
Rakennusteollisuus RT:n aluejohtaja Diana Råman on toiminut alalla noin 20 vuotta. Hän on työskennellyt urallaan muun muassa rakennesuunnittelun konsulttitehtävissä.
Råman toteaa, että naisen päätyminen rakennusalalle on pitkän työn tulos. Asennetyö alkaa jo lapsuudessa kotoa ja koulusta. Rakennusalaa tai matemaattisia opintoja ei ole mielletty tytöille sopiviksi vaihtoehdoiksi, vaan heitä on yhteiskunnassa ohjattu esimerkiksi hoivatyöhön. Tämä näkyi aikoinaan Råmanin omalla opinpolulla, kun häntä ei kannustettu opiskelemaan pitkää matematiikkaa. Hänelle annettiin ymmärtää, että se on poikien juttu.
Råman kertoo yhä törmänneensä töiden kautta tapahtuvissa kohtaamisissa tilanteisiin, joissa opinto-ohjaajat saavat itsensä kiinni ennakkoluuloista. Kyse on ollut myös tiedon puutteesta, kun ei ole hahmotettu, mitä kaikkia työtehtäviä rakennusalalla on tarjolla.
Hänen mukaansa on erittäin tärkeää, että alalle hakeutuneet naiset saadaan pidettyä myös alalla. Tässä hän peräänkuuluttaa johtamisen merkitystä työpaikoilla.
Råman nostaa myös esiin perhevapaauudistuksen ja yhteiskunnassa vallitsevat oletukset lasten hoitovastuuseen liittyen.
Råman toivoo, ettei nuoria naisia nähtäisi taakkana tai riskinä työelämässä. Hän huomauttaa, että yhtä lailla miehet voivatkin olla niitä, jotka jäävät hoitamaan lapsia. Lisäksi oletukset seuraavat myös lapsettomuuden kanssa kamppailevia ja vapaaehtoisesti lapsettomuuden valinneita.
Råman on myös itse törmännyt naisiin kohdistuviin oletuksiin hoitovastuuseen liittyen. Kun Råmanin lapsi oli pieni, hän kuuli erityisesti toisilta naisilta kysymyksiä siitä, kuka Råmanin lasta hoitaa, kun hän itse oli edustustehtävissä. Kysymys ja siihen liittyvät oletukset tuntuivat Råmanista hämmentävältä, sillä lapsen isä hoiti poikaa.
Utopiassa työmaa olisi kuin kauppa
Tähän juttuun haastatellut naiset muistuttavat, ettei sukupuolten välisessä tasa-arvossa kyse ole naisten ja miesten välisestä vastakkainasettelusta. Yhtä lailla naiset kuin miehetkin voivat käyttäytyä tökerösti ja asiattomasti. Vastaavasti yhtä lailla myös naiset voivat oletuksillaan tahattomasti ylläpitää kulttuuria, joka ei tue naisten päätymistä alalle tai etenemistä alan sisällä johtotehtäviin.
Elonen tunnustaa saaneensa myös itsensä kiinni ennakkoluuloista. Hän on muun muassa hämmentynyt, kun työmaalla vastaavana mestarina onkin ollut nainen.
Yleisesti ottaen Elosen mukaan asenteet ovat muuttuneet.
”Enää ei ajatella niin, että työnjohtajana ei voisi olla nainen”, Elonen sanoo.
Vaikka rakennusalan kulttuuri on siivoutunut vuosien saatossa ja työmailla tulee haastateltavien mukaan enää vain harvoin vastaan tissikalentereja, on paljon työtä vielä tehtävänä.
Jos voisit maalata utopian siitä, miltä rakennusala näyttäisi viiden tai kymmenen vuodenpäästä, niin millainen se olisi?
Elosen toiveena on, että työmaa ei olisi enää oma kuplansa, jossa käytöstavat voi jättää työmaakoppiin.
Hänen mukaansa työmaalla pitäisi päteä samat sosiaaliset lainalaisuudet kuin vaikka Prismassa, jossa viereen saattaa tupsahtaa lapsi, vähemmistöön kuuluva henkilö tai oma puoliso.
Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa
3 vastausta artikkeliin “Tissikalenterit ovat jo lähes historiaa, mutta silti naisille ei löydy edes lain määräämiä tiloja työvaatteiden vaihtoon – Tällaiset tasa-arvo-ongelmat piinaavat rakennusalaa”
No mitäs ihmeen 2023 luvun tasavertaisuutta semmoinen on, että ensin yleisesti kaikki sukupuolet tulee tasavertaistaa niin, että jopa vakiintuneita kielen sanoja muutellaan sukupuolineutraaliin muotoon, mutta samanaikaisesti kuitenkin tiloja on eriytettävä työmaalla erikseen naisille?
Julkisissa laitoksissahan on viime aikoina poistettu esim. vessojen sukupuolivarauksia yhdenvertaisuuden nimissä, ettei mikään sukupuoli kokisi syrjityksi tulemisen tunnetta.
Mikäli erikseen naisille on oltava omat tilat työmaalla, niin eikös saman tasavertaisuuden nimissä ole kaikille eri sukupuoli-identiteeteille myös oltava omansa?
Ja nimenomaan sukupuoli-identiteetti nykyisin ratkaisee, koska sukupuolen kysymistäkin on siten alettu kyseenalaistamaan, että se voi osoittaa syrjinnän olemassaoloa. Lisäksi, vaikka joku henkilö olisikin ”mies” tai ”nainen”, niin sitähän ei enää määritä se, mitä biologisia juttuja kehossa on, olivatbe kehossa sitten alunperin tai myöhemmin muutettu.
Kaksinaismoralismin välttämiseksi työmaalla jokaiselle työntekijälle olisi siis oltava oma ovellinen yksityistila, tai sitten kaikki työntekijät yhdenvertaisesti samassa tilassa.
Tämmöistä edistystä on kansa ilmeisesti halunnut kun tähän on päädytty, mutta ihannoidessaan utopistisista tasavertaisuus -unelmista, ovat käytännön ratkaisut jääneet ”jonkun muun tahon” mietittäväksi, ja maksettavaksi.
Pääkaupunkialueen isojen rakennusliikkeiden toimitusjohtajat keskustelivat ajankohtaisista rakennusalan kysymyksistä 70- luvun
loppupuolella. Keskustelussa sivuttiin työntekijöiden tilannetta alueen toteutuskohteissa. Lakkoasia oli esillä, silloin toimitusjohtaja
Harri H.. totesi; ” Olisi kohtuullista saada tekijöille asialliset sos. tilat työmaakohtaisesti, nyt työmaitten lähimetsät ovat usein
kuseskelupaikkoja”.
Tasa-arvo on tärkeä asia. Niitä koskevissa jutuissa kannattaa kuitenkin olla tarkkana eikä nettikyselyjen hyvin suppealla ja vinoutuneella otannalla saatuja vastauksia pidä yleistää ainakaan numerotasolla koskemaan koko alaa.
Aina naiset itsekään eivät pidä siitä, että heitä käsitellään jutuissa lähtökohtaisesti naisina eikä rakennusalan ammattilaisina. Koin tämän vuonna 2017, kun teimme jutun, joka koski naisten määrän kasvua rakennusalalla ja samalla kyselimme, miten naisinsinöörit pärjäävät työmailla.
Palaute oli ansaittua:
”Aina nämä naisia koskevat jutut ovat yhtä stereotyyppisiä. Naisen rooli on vain vakuutella, että ei pelota ja kyllä tässä pärjätään.”
Kovin paljon paremmin ei käynyt, kun muutamaa vuotta myöhemmin ison suunnittelutoimiston rakennuttamistoimialan johtaja kehui, kuinka hyviä naisinsinöörejä hän oli palkannut tiimiensä vetäjiksi. Hän ehdotti heistä minulle yhteishaastattelua. Naisia itseään tällainen naisnäkökulma ja roolimallina toimiminen ei kuitenkaan kiinnostanut ollenkaan. Ymmärrän kyllä miksi.
Vuonna 2017 tasa-arvoasiat olivat kuitenkin sen verran pinnalla, että tein aiheesta kolumnin: Mikä on naisen paikka rakennustyömaalla – seinällä tissikuvana vai töitä johtamassa?
Kävin siinä historian valossa läpi naisten aseman muutokset rakentamisessa ja kysyin, toteutuuko tasa-arvo edelleenkään rakentamisessa ja ovatko jotkut tehtävät varattu vain miehille.
Minun ikäpolvelleni tuo kysymys oli ajankohtainen, sillä yksi naispuolinen ikätoverini silloisessa Pöyryssä valitti, että naiset olivat jääneet urakakehityksessä miesten jalkoihin. Suunnittelu- ja konsultointi on kuitenkin tasa-arvoisuudessa kaukana muun rakentamisen edellä. Esimerkiksi Insinööritoimisto Mehdon henkilökunnasta tasan puolet oli jo silloin naisia. Vieläpä nuoria sellaisia.
Kiinnitin kolumnissani erityistä huomiota työmaihin, koska siellä vanhakantaiset asenteet ovat sitkeimmässä.
”Työmaiden johdossa nainen on harvinaisuus, vaikka ensimmäisiä naispuolisia vastaavia mestareita oli jo 1980-luvulla. Kannattaako kuitenkaan erikseen kysyä, pärjäävätkö naiset työmaalla, koska nuorilla miehilläkään ei ole siellä helppoa?
Tasa-arvon suhteen työelämä on muuttunut valtavasti. Oulun Maarakennuspoikien eli OMP:n historiikissa kerrottiin, että 1970-luvulla insinöörien työhakemuksista karsittiin ensimmäiseksi pois, ihan rutiininomaisesti, naishakijat.
Poimin Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkiin tekemistäni jutuista muutaman palan esimerkiksi epätasa-arvosta. Miesten ja naisten erilaiseen kohteluun syyllistyivät jopa alan järjestöt. Vuonna 1971 Rakennuslehdessä oli Insinöörilitto-Rakennusinsinöörit ry:n eli nykyisen RIA:n työpaikkailmoitus.
”Nuori, jonkin verran toimistokokemusta ja työkokemusta omaavan miespuolinen opistoarkkitehti saa paikan”, siinä luki.
Insinööritoimistoissakin oli erikseen miesten ja naisten tehtävät. Vuonna 1972 Insinööritoimisto Vesto haki työnsuunnittelu ja kustannuslaskentatehtäviin rakennusmestaria ja massalaskentatehtäviin naispuolista rakennusmestaria.
Vuonna 1974 Rakennuslehdessä oli kuva siitä, kuinka Tiedotusmiehet ry:n jäsenet olivat lounaalla Suomen Rakennusliikkeiden liiton johtajien kanssa. Siihen aikaan tiedottajat todellakin olivat miehiä. Tänään mies on tuossa ammattikunnassa harvinaisuus. Monessa isossa rakennusalan yrityksessäkin naispuolinen tiedotusjohtaja tuo tasapainoa jopa yrityksen miesvoittoiseen hallitukseen.
1970-luvun lopulla naisia oli vain pari prosenttia rakennusalan insinöörikunnasta. Teekkaritytöillä oli niin paljon miesseuraa ympärillään, että heillä ei ehkä ollut samanlaista tarvetta kaunistautua ja meikata kuin muilla. Siitä oli syntynyt jopa lentävä lause: rumia kuin Polin tytöt.
Tätä YIT:n legendaarinen toimitusjohtaja Tauno Mäkinen paheksui Rakennuslehdessä vuonna 1980 julkaistussa kolumnissaan:
”Olin nähnyt vain viehättäviä teekkarityttöjä, joita keikkuva tupsu entisestään kaunisti.”
Mäkisen kirjoitus kaikkine tytöittelyineen ei ollut ihan feminismin riemuvoitto, mutta hyvä yritys kuitenkin vanhan liiton mieheltä. Hän moitti miesinsinöörejä siitä, että he eivät jaksa uskoa, että nainen voi olla sekä älykäs että kaunis ja vieläpä hyvä insinööri.
”Me kun haluamme vain helliä ja suojella. Eihän luonnollisesti voi ajatella, että tyttö – vaikka olisikin insinööri – menisi ronskien ellei suorastaan raakojen rakennusmiesten joukkoon, johtaisi heitä ja voisi olla vaikka työpäällikkö. Ajatellaanpa vaikka niitä epälukuisia kaksi- tai yksimielisiä vitsejä, joista me rakentajat olemme tunnettuja. Ei se vitsin murjominen tytöltä kävisi, vaikka olisikin hyvä ammatissaan. Arkkitehdiksi tytön voi kyllä hyväksyä tai naisinsinöörin piirustuslaudan ääreen”, hän kirjoitti.
”Näin kai mietteemme kulkevat, mutta luulen, että ne kulkevat väärää latua. Meissä miehissä on aina niitä yksilöitä, jotka yrittävät löytää naisista vain heikkouksia. Ehkäpä tunnemme myös hieman pelkoa, että jäämme toiseksi. Meidän olisi opittava luottamaan enemmän naiskollegoihin ja annettava heille suurempi elintila ammatissamme.”
Samanlaista vähättelyä naisteekkarit ovat joutuneet kokemaan muillakin teollisuuden aloilla jopa ihan viime vuosina. Vuonna 2015 Ilta-Sanomat kertoi Tampereen teknillisen yliopistossa ympäristö- ja energiatekniikkaa opiskelevasta naisesta, joka haki paperitehtaalle kesätöihin tuotantopuolelle. Hänelle ilmoitetttiin tylysti, että noihin hommiin ei ole ollut tapana palkata naisia.
Rouva Eila Potinkara oli ensimmäinen Rakennuslehden haastattelema naisjohtaja. Tämä tapahtui vuonna 1983. Tauno Potinkaran kuoltua vuonna 1970 henkilökunta oli toivonut, että rouva ottaisi asiat hoitoonsa. ”He sanoivat, että käy täällä vaikka sanomalehti lukemassa”.
Toimitusjohtajaksi yritykseen nimitettiin kuitenkin mies, mutta rouva Potinkara ryhtyi hallituksen puheenjohtajaksi. Samalla hän hoiti myös henkilöstöhallinnon ja koulutuksen. Siihen aikaan myös Lemminkäisessä ja Onnisessa sukuun naidut miehet hoitivat yrityksen johtamisen naisomistajan pysytellessä taustalla.
Jutussa Eila Potinkaran titteli oli koko ajan rouva eikä hallituksen puheenjohtaja, vaikka miehen kuolemasta oli jo 13 vuotta. Tämä kertoo jotain toimittajienkin asenteista.
1980-luvulla asenteet alkoivat muuttua myös työmailla. Kun Rakennuslehti haastatteli vuonna 1985 Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaa Aarno Aitamurtoa, tämä kehui uuden polven rakennusmestareita. Koulutus oli hänen mukaansa parantanut asenteita.
”Mestareiden suusta ei enää kuulu työmiesten henkilökohtaista solvaamista menneiden vuosien tapaan ja härskit puheet ovat hiljenneet”, hän totesi.
Vanhat tavat olivat kuitenkin tiukassa. ”Pari vuotta sitten liittoon tuli tuohtuneita rakennustyöläisiä haluten siltä istumalta aloittaa lakon. Työmaan mestari oli aamulla töihin tullessaan huomannut, että joku oli heittänyt vetensä edellisenä iltana valetulle lattialle. Mestari oli uhonnut, miten hän solmiaa joka mieheltä vehkeet, ettei moinen toistu. Tämän työntekijät olisivat vielä nielleet, mutta sitten mestari alkoi sättiä alapään jutuilla paikalla ollutta naistyöntekijääkin”, Aitamurto paheksui.
Tänään puheet ovat varmaan siistiytyneet, mutta jotkut vanhat, ikävät tavat ovat jääneet työmaille. Kirjoitin vuonna 2014 blogissani siitä, että työmaatoimistojen seinillä olevat tyttökalenterit voivat häiritä naistyöntekijöitä. Kysyin myös minkä kuvan ne antavat toimistolla käyville asiakkaille, kuten asunnonostajille, rakennusalasta. Voiko mestari nolostumatta esitellä naisasiakkaalle asunnon kuvia paljasrintaisen naisen tuijotellessa seinältä?
Sain heti vihaista palautetta, että ammattilehden ei ole syytä haaskata tilaa tuollaiselle aiheelle.
Pari vuotta vuotta sitten ruotsalainen Byggindustin-lehti kiinnitti kuitenkin huomiota samaan asiaan. Byggchefernan eli rakennusalan johtajien järjestön puheenjohtaja Lars Bergqvist ihmetteli, että rakennustyömailla on edelleen kuvia vähäpukeisista naisista kampanjoista ja kielloista huolimatta.
Järjestö oli kysynyt 800 rakennusalalla toimivalta ruotsalaisnaiselta käsityksiä alasta. 88 prosenttia vastaajista sanoi, että naisia ja miehiä kohdellaan eri lailla. 64 prosenttia vastaajista katsoi, että alalta valuu pois merkittävää osaamista ”äijäkulttuurin” vuoksi. Järjestön mukaan alalla oli näistä syistä vaikea rekrytoida naisia.
Suomessa ei ole vastaavaa kyselyä tehty, mutta huoli on sama: naisia tarvitaan rakennusalalla eri tehtävissä eikä äijäkulttuurin saisi olla sille este.”
Näin siis vuonna 2017. Tänään vuoden 2023 lopulla tilanne alkaa olla paljon valoisampi, vaikkakaan ei täydellinen, tasa-arvon suhteen. Lasikatotkin ovat murtuneet pirstaleiksi niin monissa yrityksissä, että enää niistä ei pitäisi edes puhua. Tyttökalenteritkin ovat lähes tyystin hävinneet eikä Lemminkäisen katoamisen jälkeen taida olla kalentereita paljasrintaisista asfalttimiehistäkään.