Näkökulma Tuomas Särkilahti Ei kommentteja

Allianssista ei ole koko maailman pelastajaksi

Allianssimalli on julkisuudessa usein esitetty käänteentekevänä mallina, joka ratkaisee kaikki julkisten rakennushankkeiden laatu-, budjetti- ja aikatauluongelmat. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Allianssi tuo kyllä mukanaan keinoja ratkaista hankkeen haasteita, mutta se ei ole mikään yleispätevä pelastus.

Allianssimallin puoleen kannattaa kääntyä silloin, kun tilaaja hakee uusia teknisiä ratkaisuja suuren tai monimutkaisen hankkeen toteutukseen tai haluaa selvittää, mikä on paras toteutusratkaisu. Tällaisissa tapauksissa yhteistoiminnallinen tilaaja–rakentaja–suunnittelija-tiimi pystyy tuottamaan lisäarvoa. Normaalin koulun, päiväkodin tai asuntokohteen suunnitteluun ja rakentamiseen malli on osapuolille liian raskas.

Allianssihankkeen kehitysvaiheessa suunnitellaan paras mahdollinen hanke, joka palvelee käyttäjiään ja niitä prosesseja, joita varten hanke toteutetaan. Sitten olisi vielä soviteltava kaikki tämä toivottuun budjettikehykseen.

Toteutusvaiheessa lähtökohdat käynnistää rakentaminen ovat erilaiset kuin perinteisissä malleissa: tilaaja, suunnittelijat ja rakentajat ovat syvällisesti perehtyneet hankkeeseen, koska he ovat miettineet keskeiset ratkaisut yhdessä ja tietävät myös, miksi niihin on päädytty.

Joskus erityisesti sellaisten tilaajien keskuudessa, jotka ovat ensimmäistä kertaa tekemässä allianssihanketta, esiintyy käsityksiä, että allianssi olisi jonkinlainen talkoomalli: suunnittelija ja urakoitsija tulevat rahoineen kantamaan asiakkaan riskejä sen puolesta.

Talkoista ei kuitenkaan ole kyse, vaikka riskejä ja mahdollisuuksia jaetaankin toisin kuin perinteisissä urakkamalleissa. Allianssissa noudatetaan pain and gain -periaatetta, eli jos yhtäältä otat riskiä, sinun on toisaalta saatava myös palkkio siitä. Jos jossakin kohdassa saadaan yhteisin ponnistuksin säästöä aikaan, tilaaja ei myöskään voi pitää syntynyttä säästöä, vaan se on jaettava osapuolten kesken.

Kun urakoitsija muodostaa allianssihankkeeseen osaavan tiimin ja kiinnittää sen vuosiksi tiettyyn hankkeeseen, tämä sitoo arvokkaita resursseja. Urakoitsijan on mietittävä tarkkaan, moneenko vaativaan allianssihankkeeseen se voi samaan aikaan lähteä mukaan.

Allianssit vaativat erilaista työskentelyotetta kuin perinteiset urakkamuodot. Yhteistyökyvyt ja ratkaisukeskeisyys mitataan tarjousvaiheen työpajoissa. Aivojen kääntäminen uuteen asentoon ei välttämättä automaattisesti onnistu, jos henkilö on tottunut perinteisiin malleihin. Yhteistyötaidot eivät kuitenkaan ole sukupolvikysymys: kokenut kaarti on monesti suorastaan puhjennut uuteen kukkaan, kun on päässyt perinteisestä vastakkainasettelun maailmasta allianssien yhdessä tekemisen maailmaan.

Allianssimalli ei poista hankkeesta tiukkoja keskusteluja. Perinteisessä hankkeessa tuodaan erimielisyyksien ilmaantuessa herkästi juristit mukaan, allianssimallissa taas osapuolten on osattava ratkaista erimielisyydet keskenään ilman juridista vääntöä. Kaikkien etu on auttaa muita onnistumaan, koska bonuskassa on yhteinen.

Allianssissakin syntyy kustannusylityksiä, jos kesken matkan halutaan lisätä hankkeen laajuutta tai ominaisuuksia. Allianssi ei ratkaise lisäkustannusta, jos esimerkiksi sairaalan leikkaussalien määrää halutaankin alkuperäisestä yhtäkkiä merkittävästi kasvattaa.

Allianssimallin ylivoimaisin etu on se, että kehitysvaihe tehdään huolellisesti ennen työmaavaiheeseen ryntäämistä. Suunnittelijat sekä urakoitsija kustannustietämyksineen ovat mukana jo suunnitteluratkaisuja valitessa, joten haasteita ei tarvitse ratkoa enää rakentamisvaiheessa. Tilaajalle vastaavasti syntyy perinteistä hanketta parempi ymmärrys siitä, mitä se on tilaamassa.

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia