Kannattiko maksaa satoja miljoonia?

Tietoa kirjoittajasta Tapio Kivistö
Päätoimittaja, tapio.kivisto@sanoma.com
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Julkisten rakennushankkeiden kustannukset ja niiden budjetointi on taas kerran pinnalla. Olympiastadionin uudistuksen ja perusparannuksen lopulliset kustannukset julkistettiin juuri. Hintaviisari näyttäisi pysähtyvän lukemaan 337 miljoonaa euroa. Pitkän prosessin alkuvaiheessa puhuttiin alle 200 miljoonasta, eli vuosien varrella kustannukset ovat nousseet roimasti eri syistä.

Esimerkiksi Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) arvosteli tuoreeltaan hankkeen toteutusta. Sen mukaan valtionapuviranomainen opetus- ja kulttuuriministeriö ei selviytynyt kunnolla hankkeen valvonnasta. VTV:n mukaan stadionin keskeiselle urakalle ei määritelty kiinteää kattohintaa, vaan se muuttui, kun lisä- ja muutostöitä hyväksyttiin. Viraston mukaan ”hankkeeseen valitun urakkamallin maksuperuste on ristiriidassa valtion rahoituslinjauksen kanssa. Tätä ristiriitaa ei tuotu esiin riittävän selkeästi ja oikea-aikaisesti hankkeen rahoituksen käsittelyssä”.

Uudistunut Olympiastadion on selvästi ollut toiveiden tynnyri, johon on haluttu paljon kaikenlaista uutta kaikille. Samalla vanhaa on korjattu ja parannettu rutkasti, jotta stadion olisi toimiva monitoimiareena. Kaikki tämä on tehty niin, että paikka säilyttää vanhan hengen. Tässä suunnittelijat ja rakentajat ovat onnistuneet hienosti.

Lopputulos on siis stadionin historian ja käyttäjien näkökulmasta erinomainen. On olennaista, että kustannuksista keskustellaan ja hankkeita valvotaan tarkasti ja lain edellyttämällä tavalla. Samalla olisi hyvä kuitenkin ottaa huomioon hankkeiden erilaisuus.

Suomessa on kourallinen kansallisesti merkittäviä kohteita, jotka kannattaa säilyttää melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Olympiastadion on tällainen. Niitä on Suomessa yksi – ja varmaa on, että toista ei tule. Vaihtoehtoina oli siis stadionin rappeutuminen vähitellen tai sen nostaminen uuteen loistoon.

Oli hienoa, että päädyttiin jälkimmäiseen ratkaisuun. Se on muistutus ajasta, jolloin Suomen kokoinen valtio pystyi vielä nopeasti sodan jälkeen kokoamaan voimat, rakentamaan stadionin loppuun ja järjestämään olympialaiset. Stadionin uudistus ja korjaus puolestaan kertoo, että hyvinvointivaltioksi ponnistanut Suomi pystyy säilyttämään arvokkaasti merkittävät rakennuksensa.

Tätä artikkelia on kommentoitu 13 kertaa

13 vastausta artikkeliin “Kannattiko maksaa satoja miljoonia?”

  1. Kivistö jättää tahallaan mainitsematta, että Olympiastadionin urakka oli hyvin lähellä allianssiurakkaa, siis kuin avoin shekki urakoitsijalle. Onhan allianssimallia Pirkanmaallakin kokeiltu. Kistannusarvio (tunneli) on ylittynyt ja raitiotiestä tulee katastrofi. Asiaan kuuluu, että todellista ylityksen määrää ei kerrota.

    1. On Nimettömältä aikamoista muunneltua totuutta sanoa, että ”urakka oli hyvin lähellä allianssiurakkaa” kun kyseessä ei ole allianssi vaan projektinjohtourakka. Näissä – niinkuin monissa muissakin urakkamuodoissa – on yhtäläisyyksiä, mutta ne ovat silti täysin erilaisia niin sopimusjärjestelyiltään kuin käytännön toteutukseltaan. Olympiastadionista ei siis mielestäni voida vetää johtopäätöksiä allianssin toimivuudesta.

      Voisi kuitenkin ehkä kysyä, olisiko hanke toteutunut paremmin (mm. sen osalta, että kustannukset eivät olisi matkan varrella päässeet yllättämään uudestaan ja uudestaan), mikäli urakkamuodoksi olisi valittu nimenomaan projektiallianssi? Minulla ei ole tähän kristallipalloa, mutta arvelin jo hankkeen käynnistyessä sekä varsinkin näin jälkeenpäin, että allianssi olisi ko. hankkeen vaativuus ja kokoluokka huomioiden voinut olla järkevä valinta. Sekin olisi toki mielenkiintoista kuulla, minkälaisin järjestelyin Nimetön olisi ko. hankkeen toteuttanut.

      Ja mitä tulee Rantatunneliin, niin alkuperäinen tavoitekustannus kyllä ylitettiin, mutta ylitys tehtiin tietoisesti yhteisellä päätöksellä hankkeen laajuusmuutosten vuoksi. Uusi tavoitekustannus sen sijaan alitettiin. Raitiotielle ennustettua katastrofia en osaa kommentoida kun en ole seurannut hankkeen etenemistä.

      Allianssistakin voi olla perustellusti montaa mieltä etenkin yksittäisen hankkeen ominaisuuksiin peilaten, mutta tämmöiset kategoriset loanheittokampanjat pistävät kyllä ärsyttämään…asiassa kuin asiassa.

      Tapiolle kiitos mielenkiintoisesta näkökulmasta.

  2. Taisi kalikka osua, kun LP on aivan kiihtyneessä tilassa. On kuitenkin totuus, että en ole nähnyt yhtään allianssiurakkaa, projektinjohtoallianssiurakkaa enkä projektinjohtourakaa, jossa alkuperäinen tavoite olisi alittunut, vaikka tahtoa olisi kaikilla ollut tavoitteen alittamiseen. Tiedä sitten mistä johtuu. On tilaajissakin vikaa: esim. tunnelin alkuperäinen tavoite piti syöttää valtuustolle vaikka väkisin. Tavoite oli alun perinkin liian alhainen. Niin käy melko varmasti raitiotieallianssiurakallekin. Tai sitten tavoite on liian löysä. Joka tapauksessa toimijat nokkivat ainakin sen alkuperäisen jyvän, mikä heidän oli tarkoituskin. Ja tilaaja maksaa. Piikkihän on omalla laillaan auki. Eikä kukaan ota selvää allianssin todellisista toteutuneista kustannuksista.

    1. Komppaan, en minäkään ole niitä nähnyt. Kyllä nämä ovat trendikkäitä ”artisti maksaa” urakoita, jossa tilaaja on poikkeuksetta se vietävä osapuoli.

  3. Löysin budjetissa olevat tai sen alittaneet allianssit parilla googletuksella: Kinnarin koulu ja Tikkurilan kirkko.

  4. Museomieliala on meissä suomalaisissa liikaa vallalla. On harmillista, ettei olympiastadionin remontin hankesuunnitteluvaiheessa edes pohdittu rakentamistavaksi purkavaa uudisrakentamista, joka esim. Wembleyllä valittiin.

    300 miljoonalla olisi saatu uusi nykyaikainen katettu stadion ilman katsomoon näkemäesteitä aiheuttavia pilareita — 1930-luvusta muistuttamaan olisi voitu säästää torni, kaikki muu olisi voitu purkaa.

  5. Talouselämän muilla sektoreilla Se vie ja määrää joka maksaa/jolla on rahat

    Rakennusalan julkisella puolella on juuri toisinpäin.

    Miksiköhän?

    Osatotuus: Maksajina puolustuskyvyttömät veronmaksajat ja välikätenä poliittisesti valittuja osaamattomia suojatyöpaikkalaisia, palkintovirkalaisia ja täyspäiväisiä politrukkeja.

  6. Eniten häkellyttää se, että loppukustannusennustetta ei ollut olemassa edes siinä vaiheessa, kun olympiastadion otettiin käyttöön. Kyseessä oli kuitenkin nimekäs urakoitsija, ja projektijohto voittanut useita Rakennuslehden vuoden työmaakilpailuja nimenomaan projektinjohtourakoitsijan roolissa. Vai oliko rakennuttajan mentaliteetti, että antaa mennä rahaa vaan, kansallishistoriallisesti arvokasta kohdettahan tässä ollaan remontoimassa vähintään taas käyttöön viideksikymmeneksi vuodeksi, että kyllä me pienet haukut kestetään, kunhan saadaan hyvä stadion aikaiseksi. Kukaan ei muista kymmenen vuoden päästä näitä itkuja.

    Se on täysin selvää, että kukaan tervejärkinen urakoitsija ei lähde tuollaiseen hankkeeseen kiinteällä hinnalla. Eikä ainakaan sellaiset rakennusalan mittavia hankkeita toteuttaneet konkarit kuin nyt hanketta tekemässä olleet.

    1. Tällaisissa julkisissa hankkeissa ongelma on se, että liikkeelle lähdetään toiveiden tynnyristä ja toiveikkaasta kustannusarviosta.

      Vertailukohdaksi voi ottaa Uuden lastensairaalan, jota hehkutettiin etukäteen maailman parhaana lastensairaalana. Kun kaikkia toiveita lähdettiin sitten laittamaan suunnittelupöydälle, huomattiin, että budjetti paisuu mahdottomaksi. Konsultti vaihdettiin pikavauhdilla ja tilalle otettiin kustannusguru Yrjänä Haahtela. Hän suunnittelutti hankkeen uudelleen. Kustannuksia lähdettiin ohjaamaan tiukasti sillä periaatteella, että jos johonkin kohtaan ehdotettiin ylitystä, jostakin piti löytyä vastaavat säästöt.

      Stadionilla ei missään vaiheessa tehty näin, vaan kaikkiin korjausrakentamisen yllätyksiin vastattiin tekemällä asiat hyvin. Missään vaiheessa tuohon toiveiden tynnyriin ei koskettu eli siitä ei lähdetty hakemaan säästöjä. Kustannusten ohjausmielessä se oli typerää, mutta stadionin toiminnallisuuden kannalta ehkä sittenkin järkevää. Ehkä noista toiveista olisi jotain voinut karsia, mutta päätökset karsimisjärjestyksestä olisi pitänyt tehdä jo ennen urakoitsijan valintaa. Se taas olisi ilmeisesti ollut poliitikoille ja muille taustatahoille mahdotonta.

      1. Aloitin toimittajaurani vuonna 1987 kirjoittamalla Rakennuslehteen analyysin siitä miksi Oopperan rakentaminen tulee niin tavattoman kalliiksi. Pian päätoimittaja soitti ja kysyi tulisinko töihin.

        Samoihin aiheisiin olen joutunut palaamaan useasti. Samat syyt kustannusylityksiin tuntuvat toistuvan eikä selvitysmiesten (Jorma Haapamäki, Erkki Virtanen) raporteista ole löytynyt ratkaisua.

        Entisenä SRV:n projektinjohtourakoitsijana Haapamäki kehotti vuonna 2007 tehostamaan kustannusohjausta ja lisäämään kilpailua hankkeita pilkkomalla.

        Erkki Virtanen puolestaan olisi päinvastoin vähentänyt kilpailua ja siirtynyt elinkaari- ja allianssimallien käyttöön. Ne toki helpottavat hankkeen sujuvuutta, mutta kustannuksiin niillä on harvemmin ollut vaikutusta.

        Hyvä kustannusten ohjaus, hyvä projektinjohto ja hyvä tilannekuva sen sijaan näyttävät auttavan ainakin Länsimetron kakkosvaiheessa.

        Kirjoitin näin vuonna 2016, kun meillä ihmeteltiin suurten infrahankkeiden kustannusylityksiä:

        ”Taloustieteiden nobelilla palkittu Daniel Kahneman on puhunut kirjassaan ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti” suunnitteluharhasta, joka koskee erityisesti suuria, pitkäkestoisia julkisia infrahankkeita.

        Projektin suunnittelussa lähdetään Kahnemanin mukaan liian usein siitä, että kaikki onnistuu parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä voidaan ottaa huomioon tunnistettuja riskejä, mutta ei niitä epäonnistumisen mahdollisuuksia, joita ei ole osattu edes tunnistaa, mutta joita pitkässä projektissa voi aina tulla eteen. Ennusteet pohjautuvat asioihin, jotka ovat tiedossa ja ennustettavissa, vaikka tuntemattomilla eli ennustamattomilla tekijöillä voi lopulta olla paljon isompi merkitys. Vantaan kehädalla tällaiseksi osoittautui lentokentältä valunut glykoli, joka romutti täysin yhden aseman aikataulun.

        Suunnittelijoita ei Kahnemanin mukaan palkita siitä, että he ennakoivat vaikeuksia vaan siitä, että he esittävät selkeitä (optimistisia) suunnitelmia. Lähtökohdaksi otetaan positiivisin arvio sen sijaan, että katsottaisiin kylmien tilastojen pohjalta miten muissa vastaavanlaisissa hankkeissa on onnistuttu.

        Länsimetron kohdalla eurooppalaiset esimerkit olisivat voineet tarjota kylmäävää tilastotietoa myös riskeistä.

        Kahneman toteaa, että suunnitteluharha ei koske yksin infraprojekteja. Kun Edinburgissa suunniteltiin vuonna 1997 Skotlannin parlamenttitalon rakentamista, oli sen kustannusarvio 40 miljoonaa puntaa Vuonna 2004 se valmistui 43i miljoonan punnan hinnalla.

        Ihan yhtä karmea esimerkki olisi ollut Berliinin uusi lentokenttä. Rakennustyöt alkoivat 2002. Lentokentän avajaiset peruttiin toukokuussa 2012 vain vähän ennen virallisia juhlallisuuksia. Työt ovat edelleen kesken ja rakentamisbudjetti on paisunut kahdesta miljardista kuuteen miljardiin euroon.

        Suunnitteluharhaan johtaa Kahnemanin mukaan usein halu saada projektille poliittinen hyväksyntä, koska julkiset projektit eivät juuri jää kesken kustannusten kasvun tai aikataulun venymisen vuoksi. Projektin kannattajat helposti suurentelevat etuja ja aliarvioivat kustannuksia.

        Tämän harhan riski on suurin sellaisilla hankkeilla, joita pidetään yleisesti ”hyvinä”. Raidehankkeet, Kruunuvuoren selän silta tai vaikkapa Guggenheimin museo sisältävät tämän riskin.

        Poliittinen päättäjä ei lisää budjettiin mielellään vauraumia, koska niistä tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita. ”On kuin lihaa heitettäisiin leijonille. Urakoitsijat ahmaisevat sen heti”, Kahneman toteaa.”

        Tuohon kirjoitukseen voi lisätä vielä sen, että niin kehuttu kuin allianssihanke onkin, niin siinä on riskinä tuon viimeisen kappaleen huomautus lihan heittämisestä leijonille. Mainitsemissani raidehankkeissa ja Kruunuvuoren sillassa budjetin paisuminen on jo todettu fakta.

        Lähes kaikissa isoissa allianssihankkeissa budjetti on paisunut kehitysvaiheessa ja tavoitehinta on asetettu sellaiseksi, että kaikki varmaan pääsevät nauttimaan bonuksista. Kun itse asetat tavoitteet ja itse mittaat niihin pääsemistä, niin kaikilla on mukavaa. En esimerkiksi ymmärrä, miksi hyvä työturvallisuus pitää olla bonuksissa mukana, kun sen pitäisi olla itsestään selvyys rakentamisessa.

  7. Idioottikin näkee, että se kallioiden keskellä ja louhinta tuli hintoihinsa, tontti oli vääränlainen minkäänlaiseen järkevään rakentamiseen. Kaikki tarjoajat tiesivät kieli pitkällä, että tyhmää vexlaamista on loputtomiin.

  8. Teknisesti vaikeallakin hankkeella on mahdollisuus onnistua jos hankkeen budjetin perusteet ymmärretään ja suunnittelua ja toteutusta johdetaan budjetista johdetun kunnollisen tavoitearvion mukaisesti. Projektinjohdon perusprinsiippeihin kuuluu, että jos johonkin haluat lisää tai parempaa, niin jostain pitää tinkiä. Siihen ei tarvita guruja, vaan jämerää oikea-aikaista toimintaa. Onko kaikilla hankkeen toimijoilla (rakennuttajan edustajat, rakennuttajakonsultti, arkkitehti, muu suunnittelutiimi, urakoitsijat) sopimuksellinen velvoite tai insentiivi päästä budjettiin. Jos joukossa on niitä, jotka tienaavat sitä enemmän kuin saavat touhuta projektissa, niin tuskin ensimmäinen kiinnostuksen aste on asiakkaan lompakko. Varsinkaan julkinen lompakko, jonka nyörit ovat tunnetusti perin löysät.

    Jos rakentamisen aikana tulee odottamattomia yllätyksiä, niin monasti hyvä ratkaisu on yrittää koteloida ongelma, uhrata lisäresursseja task forceen, joka analysoi nopeasti erilaiset ratkaisutavat ja hoitaa ratkaisun mahdollisimman pitkälle ilman, että se häiritsee muuta työmaata.

  9. Voihan tästä ottaa opiksi sen, että kaikki suojellut rottalat pitää joko jyrätä tai antaa olla.

Jätä kommentti

Viimeisimmät näkökulmat