Kokeile kuukausi maksutta

Uutta tuotantokulttuuria luomassa – vai paluu vanhaan?

Tietoa kirjoittajasta Juha Salminen
Konsultti & kehittäjä Salmicon oy
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Rakennuslehdessä 25.1. kerrottiin rakentamisen uusista tuulista, joita ilmensi uusien tuotannonohjausmenetelmien lisäksi työnjohtajanimikkeen muutos ”urakkavalvojaksi”. Nämä asiat liittyvät toisiinsa ja kuvaavat rakennustyömaiden nykyistä problematiikkaa.

Rakennustyömaan työnjohtaja oli 1980-luvulla ja 90-luvun alussa todellinen työn johtaja. Hänellä oli allaan kymmenestä kahteen kymmentä työntekijää. Näiden töistä tehtiin viikkosuunnitelmat, jotka käytiin yhteisissä mestaripalavereissa läpi. Omalla vastuulla olevista töistä tehtiin tuotantosuunnitelmia, joissa kuvattiin resurssit, materiaalit, aikataulutus ja työmenetelmät.

Joka päivä tehtävät kerrottiin työntekijöille aamuisessa ”daily huddlessa”. Parhaat työnjohtajat jäivät vielä työpäivän päätteeksi mietiskelemään erilaisia tapoja organisoida työtä, valmistelemaan materiaalihankintoja ja ylipäätään miettimään, mitä tehtäviä kukin seuraavana päivänä teki.

Alihankintakulttuuri syrjäytti omat miehet

Tämä muuttui 90-luvun edetessä, kun työntekijöistä tuli lama-suomen rakennusliikkeille taakka. Tehoja saatiin enemmän irti puristamalla ne alihankkijoiden selkänahoista. Tätä vauhditti ulkomaalaisen, halvemman työntekijäkaartin tulo Suomeen 2000-luvulla.

Työn johtaminen muuttui kaupankäynniksi. Kun saatiin lyötyä hyvä urakkahinta kiinni, työnjohtaja saattoi nostaa jalat pöydälle ja alkaa kenkkuilla sopimuksen mukaisista vaatimuksista. Tuotantosuunnitelmista tuli tehtäväsuunnitelmia, joissa oli kaikkea muuta kuin tuotannon suunnittelua. Työnjohtajista oli tullut varsinaisen työn johtamisesta etääntynyt kohdemestari, ja nyt siis urakkavalvoja.

Samalla katosi komentoketjun syövereihin työnjohdon ydintehtävä; töiden suunnittelu ja johtaminen työntekijäkohtaisesti. Enää ei välttämättä löydy edes yhteistä kieltä, jolla tieto välittyisi.

Mutta valitulla tielläkin alkoivat ongelmatkin kasaantua. Kun ketjut pitenivät ja jokainen ali- tai alialiurakoitsija otti välistä 10 prosenttia, ei löytynyt enää niin halpoja työntekijöitä, että siitä jäisi koko ketjulle voittoa. Lisäksi urakoiden väliin tuppasi jäämään monenlaista tehtävää, joiden tekemiseen vaaditut tuntityöntekijät söivät viimeistään pääurakoitsijan katteen.

Lean tullut vihdoin rakentamiseenkin

Nyt ollaan tuomassa rakennusalalle uusia teollisia tuotantomenetelmiä. Tehokkain tunnettu tuotantosysteemi on lean-teorian mukainen virtautus, joka on mullistanut tuottavuuden monilla muilla aloilla.

Virtautuksessa on kyse suuremmasta mullistuksesta kuin moni ymmärtää. Rakentamiseen on juurtunut syvälle resurssipohjainen tuotantoperiaate, missä päähuomio on siinä, että kaikilla on koko ajan tekemistä eikä luppoaikaa hyväksytä. Työmaamestarien suurin huolenaihe on tehdä mestaa tekijöille, jotta työt eivät keskeydy.

Virtausperiaatteessa tämä periaate ei enää päde, vaan suurin hukka on arvoa tuottamaton varasto. Mesta, jossa ei tehdä työtä, on pääongelma. Resurssit on saatava joustamaan siten, että arvon tuottoa tapahtuu aina siellä, missä on mestaakin.

Tästä seuraa monia asioita, kuten tahtiaikatuotanto, jonka avulla avoinna oleva mesta otetaan tehokkaasti haltuun. Sivuvaikutuksena saavutetaan luotettava, tasaisesti etenevä tuotanto ja nopea läpimenoaika.

Voisi ajatella, että ollaan ottamassa askel takaisin kohti 1980-luvun tuotantotapaa, missä töitä suunnitellaan ja johdetaan tarkalla tasolla. Mutta kyseessä on myös aidosti uusi tuotantoteoria ja tapa johtaa tuotantoa, jonka mahdollisuudet ovat vasta aukeamassa. Riman pitää siis olla korkeammalla kuin että keksitään 80 –luvun tuotantotapa uudestaan ja kehutaan sitä innovaatioksi.

Toimintakulttuurin muututtava joustavammaksi

Tahtiaikatuotannon haasteena on, että olemme rakentaneet alan täyteen esteitä hyvälle työnsuunnittelulle ja järkevälle toiminnalle; jäykät urakkasopimukset, ammattikuntarajat, pirstaloitunut hankeprosessi, nykyinen toimintakulttuuri. Tahtiaikataulu on teoriassa helppo tehdä, mutta sen vienti käytäntöön on vaikeata, koska jokaisen työntekijän on aidosti tiedettävä, mitä milläkin hetkellä on saatava aikaiseksi, ja sitä on tehtävä kurinalaisesti eikä mitään muuta.

Lisää mahdollisuuksia aukeaa, kun tuotannonsuunnitteluun otetaan rakennuksen suunnittelijat mukaan ja mietitään ratkaisuja tuotannon näkökulmasta. Se avaa tien muun muassa esivalmistuksen hyödyntämiseen.

Emme voi, eikä tarvitsekaan, kiertää kelloa taaksepäin ja palata vanhaan tuotantotapaan. Sekä omien työntekijöiden käyttöä että alihankintaa tarvitaan. Hyvä, kentälle asti ulottuva tuotannon suunnittelu ja johtaminen on lähtökohta ja sitä pitäisi tehdä kaikissa tapauksissa. Tahtiaikaa kannattaa opetella soveltamaan aluksi siellä mihin se sopii parhaiten.

Tarvitaan uusia toimintamalleja, jotka toimivat, oli tekijöinä sitten omia miehiä tai aliurakoitsijoita. Siitä merkkinä on halu murtaa asetelma aliurakoitsijasta ketjun viimeisenä raatajana ja tuoda heidät kumppaneiksi, joiden kanssa suunnitellaan ja johdetaan töitä yhteistyössä.

On lupaavaa, että alalla on käynnissä useita yritysten yhteisiä hankkeita, joissa kehitetään uutta tuotantokulttuuria. Pelkillä yksittäisten yritysten ponnisteluilla se olisi huomattavasti vaikeampaa. Kilpailu käydään siitä, kuka ottaa tehokkaimmin uusia menetelmiä käyttöön.

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Uutta tuotantokulttuuria luomassa – vai paluu vanhaan?”

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat

Juha Salminenhttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/juha-salminen/