Rakentaja on ollut aina vuoristoradalla – rahamarkkinoiden, muuttoliikkeen ja finanssipolitiikan heiteltävänä

Rakennusala on kokenut kahdet hullut vuodet ja yhden ison ja monta pienempää lamaa viimeisen 50 vuoden aikana. Yritykset ovat olleet rahamarkkinoiden ja valtion suhdannepolitiikan heiteltävänä.

Uudisrakentaminen ja varsinkin asuntojen rakentaminen on ollut yhtä vuoristorataa viimeiset 50 vuotta. Rakennusliikkeille tämä on merkinnyt valtavia sopeutumisongelmia.

Rakentamisessa suhdannevaihtelut ovat olleet poikkeuksellisen voimakkaat ja tasaisen kasvun kaudet ovat olleet harvinaisia poikkeuksia viimeisen 50 vuoden aikana. Rakentaminen on metsäteollisuuden ohella Suomen suhdanneherkin toimiala. Euroon siirtymisen myötä rakentamiseen tuli vakautta, mutta riippuvuutta talouden isoista sykleistä se ei vienyt, vaikka niin ehkä joskus 2000-luvun alussa saatettiin kuvitellakin.

50 vuotta vuoristorataa

Rakentamisen suhdanteita ja rakennusyritysten markkinoita ja taloutta koskeva katsaus pohjautuu Rakennuslehden juttuihin 50 vuoden ajalta. Uusin tilastografiikka ja näkemykset rakentamisen tulevaisuudesta ovat peräisin Foreconin Pekka Pajakkalalta. Alue- ja asuntorakentamisesta ja rakentamisen kehittymisestä näiden 50 vuoden aikana olen jo aiemmin tehnyt omat katsaukset.

Seppo Mölsä

 

Muuttoliike on ollut yksi keskeisimmistä rakentamista ohjanneista tekijöistä. 1960-luvulla se suuntautui aluksi Ruotsiin, 1970-luvulla kaupunkeihin ja nyt 2000-luvulla Helsingin seudulle ja muutamiin alueellisiin keskuksiin samalla, kun ulkomaalaisten muutto Suomeen on ohittanut maan sisäisen muuton.

Kaupungistumisasteemme on edelleen vain 60 prosenttia, kun se muissa Pohjoismaissa on 80 prosenttia.

Rahan hinta ja saatavuus ovat aina ohjanneet rakentamista. 1960-luvulla pankinjohtajan luokse mentiin hattu kourassa, koska inflaatio kuittasi nopeasti velat. 1980-luvulla pankinjohtaja suorastaan tyrkytti rahaa, mutta korot olivat kovat. 2000-luvulla raha ei maksanut enää juuri mitään.

Rakennusalan yrityksille jatkuvat suhdannevaihtelut ovat rassaavia. ”Rakennusalalla on murroskausi 3-4 vuoden välein. Pystyäkseen seuraamaan rytmiä on yrityksen oltava erittäin hyvin selvillä kilpailijoiden toimista ja suunnitelmista”, kauppatieteiden tohtori Aatto Prihti arvioi vuonna 1977.

”Yrityksen kannattavuus voi näyttää hyvältä, mutta yritys voi silti joutua konkurssiin, koska rahoitusaspekti puuttuu tuloslaskelmasta. Siksi tueksi tarvitaan rahavirtalaskelmaa. Pieni yritys joutuu konkurssiin 2-3 vuoden kuluttua siitä, kun se on tullut laskennallisesti konkurssikypsäksi.”

pajakkal

Valtio on vuoroin elvyttänyt ja jarruttanut rakentamista. Pääosa suhdannevaihteluista on peräisin uudistalonrakentamisesta, sillä taantuma-aikoina valtio yleensä elvyttää infrarakentamisen kautta. Talonrakentamisen vaihteluita on koko ajan vähentänyt korjausrakentamisen trendinomainen kasvu 1980-luvun 20 prosentin tasolta nykyiselle yli 50 prosentin tasolle. 20 vuodessa korjausrakentamisen määrä on 2,5-kertaistunut.

1960-luku oli rakentamisen kultakautta

Rakennustoiminnan suuruus oli vuonna 1966  2,6 miljardia markkaa eli noin kymmenen prosenttia BKT:sta Talonrakentamisessa tehtiin 140 000 työvuotta ja maa- ja vesirakentamisessa 70 000 työvuotta.

1960-luvun suurin yksittäinen hanke oli Saimaan kanavan rakentaminen vuosina 1963-1968. Teollisuuspoliittisesti tärkein hanke oli Rautaruukin perustaminen Raaheen vuonna 1960.

1960-luvulla rakennettiin myös suuria moottoriteitä. Vuonna 1966 noin 40 prosenttia maanteistä eli yhteensä 15 000 kilometriä oli päällystetty. Valtatie 1 Helsingistä Turkuun oli kokonaan asfalttipäällysteinen.

1960-luvulla kansainvälinen kilpailu tuli Suomeen Maailmanpankin rahoitttamisen moottoritiehankkeiden kautta. Tampere-Kulju-tien sai rakentaakseen Veston ja ruotsalaisen Skånskan työyhteenliittymä.

elementtirak

Eniten vuosikymmentä leimasi kuitenkin valtavasti kasvanut asuntorakentaminen. Keskimääräinen huoneistoala oli 64 neliötä. Suuntauksena oli pienten huoneistojen määrän väheneminen ja suurten 4-5-huoneisten lisääntyminen, sillä suurten ikäluokkien lapsiperheet tarvitsivat isoja perheasuntoja.

Ruotsissa asuntojen keskikoko oli 75 neliötä ja siellä oli jo käynnissä niin sanottu miljoonaohjelma uusien asuntojen rakentamiseksi. Niillä ja autoteollisuuden työpaikoilla se houkutteli myös suomalaisia maahanmuuttajia, jotka olivat joutuneet maaseudun valtavan rakennemuutoksen uhreiksi.

Sotien jälkeen koko maata oli ryhdytty aktiivisesti asuttamaan antamalla rintamamiehille ja evakoille tontteja. Ankaraa asuntopulaa helpottamaan perustettiin vuonna 1949 asuntotuotantolaki, joka tunnetaan paremmin nimellä arava. Väliaikaiseksi tarkoitetusta lainoitustoiminnasta muodostui pysyvä. Asuntohallitus perustettiin vuonna 1966. Sen yhtenä tarkoituksena oli ohjata asuntoja maaseudulta muuttaville.

Maastamuutto oli nopeasti käännettävä maassamuutoksi, mikä tarkoitti, että kymmenessä vuodessa oli rakennettava puoli miljoonaa asuntoa, kun silloinen vuosituotantotahti oli vain puolet tuosta.

Rakennusliikkeet vastasivat haasteeseen sopimalla kuntien kanssa suuria aluerakennussopimuksia. Työmaille tuli koneita ja nostureita ja käsityö sai väistyä. Betoniteollisuus kehitti BES-järjestelmän, joka 1970-luvun alussa yhdenmukaisti elementtien mitat. Koneelle valmistui vuonna 1966 Hyvinkäälle hissitehtaan, jolla se pystyi vastaamaan sekä aluerakentamisen että kasvaneen Neuvostoliiton viennin tarpeisiin.

Hakan entisen toimitusjohtajan Eero Piiparin mukaan moderni rakennusteollisuus syntyi 1960-luvulla vastauksena paisuneen muuttoliikkeen tarpeisiin. Ne yritykset kasvoivat, jotka olivat tässä kehityksessä parhaiten mukana.

1950-luvulla Suomen suurimmat rakennusliikkeet olivat:

Oy Alfred Palmberg
Oy Kreuto Ab
Yleinen Insinööritoimisto
Tähtinen & Sola
Oy Constructor Ab
Rakennus Oy Pyramid
Kummila Oy

Suurimpien joukkoon saattoi laskea myös turkulaisen Rakennusliike Arvosen. Se rakensi jo 1950-luvulla Turun lisäksi myös Helsingissä. Vuonna 1968 se kuitenkin kaatui jättidevalvaation seurauksena. Sen ulkomaisten lainojen korot nousivat kerralla kymmeniä prosentteja. Rahamarkkinoiden muutokset kouraisivat siten myös puhtaasti kotimaisia toimijoita.

Vuonna 1968 listan kärjessä oli  jo kolme isoa aluerakentajaa:

Rakennustoimisto Puolimatka
Polar  (+ Insinöörityö)
Helsingin Asuntokeskuskunta Haka
Yleinen Insinööritoimisto
Perusyhtymä (entinen Pellonraivaus, nykyinen YIT)
Rakennustoimisto Ruola
Rakennus Oy
Otto Wuorio
Rakennustoimisto Mattinen & Niemelä

”Ne yritykset, jotka osallistuivat tekniikan kehittämiseen 60-luvulla, loivat myös perustan omalle menestykselleen myöhemmin. Yrityksille tuli selvä tarve kasvattaa toimintaansa. 70-luvulla Svetogorskissa ja Kostamuksessa hyödynnettiin sitten aluerakentamisessa hankittua tekniikkaa ja kokemusta”, Piipari muisteli 1990-luvun alussa.

Elementtirakentamisessa olivat vahvoja erityisesti turkulaiset Rakennustoimisto Puolimatka, Hartela ja Rakennus-Ruola, tamperelainen Mattinen & Niemelä sekä helsinkiläiset Haka ja Polar.

Keskusta jarrutti Helsingin kasvua

Suhtautuminen muuttoliikkeeseen jakoi poliittisia puolueita. ”Epäterve muuttopolitiikka Helsinkiin on tukahdutettava”, vaati keskustapuolueen Johannes Virolainen. Osin tästä syystä muuttoliikettä ohjattiin myös maakuntakeskuksiin, kuten Ouluun, Turkuun, Tampereelle, Lappeenrantaan, Jyväskylään ja Vaasaan ja erityisesti keskusta vauhditti Helsingin ympäryskuntien aluerakennushankkeiden toteutumista.

Vuokrasääntelystä luopuminen vuosina 1961-1964 siirsi rakentamisen painopistettä vuokra-asuntoihin ja viimeisten verovapaiden asuntojen spekulatiivinen kysyntä nosti asuntotuotantoa vuosina 1962-63.  Vuosikymmenen puolivälin jälkeen tuotanto kuitenkin laski.

Devalvaatio elvytti vientiä ja taantuma alkoi helpottua vuoden 1968 lopulla. Valtion huomattavasti lisäämä asuntolainoitus nosti rakennuslupien määrän ennätystasolle.

Tempoilu ärsytti rakentajia

Aluerakennushankkeita käynnistäneet suuret rakennusliikkeet eivät olleet kuitenkaan täysin tyytyväisiä valtion toimiin.

Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas moitti julkisen vallan rakennuspolitiikkaa aivan liian lyhytjänteiseksi vuonna 1969. ”Yllättävät talouspoliittiset ratkaisut luovat monenlaista epävarmuutta.”

Huoli oli ymmärrettävä sillä suurten aluerakennushankkeiden kesto saattoi olla jopa vuosikymmen. Näitä hankkeita Polarilla oli varsinkin Espoossa.

Lyhyt- ja pitkäaikaisen luoton saannin vaikeus puolestaan huolestutti Arvo Westerlundin toimitusjohtaja Aale Valtosta, samoin vakauttamislain jatkuminen.

Kemin Rakennuksen toimitusjohtaja Auno Kerolalla oli ollut omat keinonsa selvitä vaikeiden suhdanteiden yli. ”Vaikea taloudelliset ajat olemme ohittaneet sillä, että olemme jättäneet rahoituslaitosten johtajien varoituksista huolimatta asunto-osakkeita myymättä. Niitä on voitu käyttää takuina ja myydä paremmalla hinnalla, koska indeksi on nostanut hintoja”, hän sanoi vuonna 1969. Haastattelu jäi yrityksen viimeiseksi.

70-luvulla rakennettiin hullun lailla

Vuosi 1971 oli taloudellisesti ristiriitainen. Useimmilla aloilla kannattavuus laski ja työttömyys kasvoi. Rakentamisessa saavutettiin kuitenkin ennätys, asuntoja valmistui yli 50 000. Niistä puolet oli valtion rahoittamia. Muu rakentaminen oli selvästi vähäisempää eikä alalla vallinnut enää samanlaista ylikysyntää kuin edellisenä vuonna.

Kansantalouden taantuma alkoi helpottaa vuonna 1972, vaikkakin teollisuuden investointeja jarrutti vielä Suomen EEC-jäsenyyden viipyminen.

merihaka2

Merihakaa ja Pasilan virastokeskusta ja Finlandia-taloa rakennettiin Helsingissä ja Jorvin sairaalaa Espoossa. Oulussa aloitettiin Linnanmaan yliopistoalueen rakentaminen ja Loviisassa ydinvoimalahanke YIT:n, Wärtsilän ja venäläisten voimin.

Polarin Kauko Rastas perusti Finnish Contractorsin ja lähti YIT:n Tauno Mäkisen vientimenestyksen innoittamana rakentamaan Diylah-joen silta Irakiin. Tuloksena oli vain kalliit oppirahat.

Suomessa asuntotuotanto saavutti ennätyksensä 60 000 kappaletta. Tosin määrällisen nousun vastapainona oli asuntojen keskipinta-alan pieneneminen. Kasvuun vaikutti merkittävästi aravalainoituksen suuruus. Talonrakennustuotanto saavutti 40 miljoonan kuution ennätystason.

Asuntorakentaminen huipentui vuosien 1973 ja 1974 niin sanottuihin hulluihin vuosiin, jolloin suurimmillaan valmistui noin 73 000 asuntoa vuodessa, mikä tarkoitti lähes 16 asuntoa tuhatta asukasta. Maailmanennätyksen hintana oli rakentamisen ylikuumeneminen, hintojen nousu ja pula sekä tarvikkeista että työvoimasta.

Perussyynä ylikuumenemiseen oli valtion toimenpiteiden virheellisyys. Vuoden 1972 jälkipuolelta pitkälle seuraavaan vuoteen rahataloudellinen tilanne oli erittäin kevyt. Rahoitusta oli saatavilla ja sitä ohjattiin erityisesti asuntoinvestointeihin poikkeuksellisen runsaasti. Nopeutuva inflaatio lisäsi kiinnostusta asuntosijoituksiin.

Lakoilla tuettiin sadan markan raudoittajia

Rakennusliitto pyrki lakoillaan ulosmittaamaan vilkkaan rakentamisen hyödyn. Liiton sisällä käytiin kamppailua siitä, mikä poliittinen ryhmä ajaa kovimmin työmiehen asemaa tai kenen pillin mukaan he marssivat.

Ensimmäinen vakava yhteentörmäys tapahtui vuonna 1973 Taivalkosken voimalaitostyömaalla, jota veti YIT:n nuori työpäällikkö Reino Hanhinen. Lakko ajoittui kevään tulvien aikaan.

Suppo- ja jääpato noisti veden niin korkealle, että se ylitti koneaseman työpadon ja tulvi työmaalle. Rakennustyöläisten Liiton taktisesti ajoitetun lakon takia työmaalla oli vain muutama mies ja lisäksi padon korjaus oli määrätty lakon alaiseksi työksi. Tulvan peitettyä koneaseman lääninhallitus julisti työn hätätyöksi ja apuun saatiin vajaa sata miestä ja koneita. Murtuneen maapadon korjaus kesti kuukausia. YIT piti lakon järjestäjiä osaksi syyllisinä tapahtumaan.

Raudoittajien palkkoja vedätettiin myös ydinvoimalaitoksen työmaalla ja samaan pyrittiin Helsingissäkin.

Rakennuslehti uutisoi vuonna 1975 Helsingin seudulla olleista rettelöistä ja työnseisauksista raudoitustöissä. Puuhamiehinä niissä heiluivat Rakennustyöläisten Liiton taistolaiset toimihenkilöt. Lisäksi työntekijät olivat vaatineet työnjohdolle potkuja.

Ylilyönnit olivat niin pahoja, että liiton oma Rakentaja-lehtikin paheksui niitä. Se kirjoitti mielivaltaisesta ja terrorisoivia piirteitä saaneesta toiminnasta, jota johdettiin Tiedonantaja-yhdistyksen ympärillä toimivan ryhmäkunnan taholta.

”Näennäisesti luokkakantaisuuteen ja työläisten puolustamiseen naamioituen, mutta käytännössä lähes jokaisen liikkeensä rakennustyöläisten omaa liittoa vastaan suunnaten se vaikeuttaa järjestäytymistä ja työläisten yhteistoimintaa työpaikoilla. Ryhmäkunnan taholta harjoitetaan tarkoituksellista riitaisuuksien järjestämistä ja sekasortoisten tilanteiden provosoimista työpaikoille.”

”Hakan Mainostelevisiotyömaalla raudoittajat vedättivät tuntipalkkansa yli 90 markkaan. Tämän saamiseksi työmaalla 8-9 markan tuntipalkalla työskentelevät muut rakennustyöntekijät menettivät eri seisokeissa kukin kahden viikon palkan. Hankkijan rakennuksilla raudoittajat vaativat 104 markan tuntipalkkaan 6 markkaa lisää”, Rakentaja-lehti kirjoitti.

Rakennusmestareiden palkka oli taulukoiden mukaan tuolloin 1788-3772 markkaa kuukaudessa, joten ei ihme, että Rakennuslehdessä mestarit toistuvasti vaativat, että esimiehille pitäisi maksaa paremmin kuin työmiehille.

Kustannusten nousu tuntui myös rakennusliikkeiden tuloksissa. Asuntotuottajilla paras kannattavuus oli vuonna 1973, mutta seuraavat vuodet olivat heikompia. Elinkeinohallituksen tutkimuksen mukaan rakennusliikkeiden nettotulos vuosina 1970-75 oli 3 prosenttia liikevaihdosta, mitä ei pidetty hyvänä ottaen huomioon alan erittäin suuret riskitekijät.

Metroa vastustettiin Helsingin tiivistämisen pelolla

Lähiöiden rakentaminen ei olisi ollut mahdollista ilman isoja liikenneinvestointeja. 1960-luvun lopulla Porvoon moottoritie oli rakenteilla ja Tuusulanväylä suunniteltuna. Maailmanpankin rahoittamiin hankkeisiin saatiin mukaan myös ulkomaalaisia, lähinnä ruotsalaisia, yrityksiä, mutta kilpailu oli silti vähäistä. Vuonna 1972 kerrottiin, että kaksi kolmannesta TVL tie-ja vesirakennuslaitoksen 2550 km:n päällystysurakoista oli kahdella työyhteenliittymällä: Asfaltor-Lemminkäinen ja Cultor-Valtatie-Viarecta. Hinnat olivat nousseet 14 prosenttia.

Vuonna 1975 Helsingin Huopalahden ja Vantaan Martinlaakson välinen rataosuus avattiin liikenteelle. Helsingissä yhdeksi ratkaisuksi nähtiin metron rakentaminen yhdistämään keskustaa itäisen Helsingin lähiöihin. Metron koerata otettiin käyttöön Herttoniemessä vuonna 1972.

Projektinjohtourakointi tuli Suomeen Ruotsista metron rakentamisen yhteydessä. Lemminkäinen oli sen ensimmäisiä kokeilijoita.

lähiötHelsingissä käytiin kovaa kädenvääntöä metron rakentamisesta. SAFA varoitti metron slummiuttavan itäisen Helsingin ja tiivistävän ja korottavan ikävällä tavalla Helsingin kantakaupunkia. Lähiörakentaminen oli arkkitehtuuriltaan osoittautunut jo pettymykseksi eikä samanlaista betonirakentamista haluttu lisää.

Huolen aiheena oli myös se rakentamisvimma, jonka seurauksena kaupunkien keskustoista monet vanhat puukaupunkialueet ja hienot jugendtalot oli revitty betonitalojen tieltä.

Suhtautuminen metroon muuttui vasta vuonna 1983, jolloin esitettiin skenaario, jonka mukaan energian hinnan kohoaminen tulee tulevaisuudessa johtamaan henkilöautoilun vähenemiseen ja raideliikenteen, kuten metron kukoistukseen.

Öljykriisi rauhoitti rakentamisen

1970-luvun alussa asunnoista kaksi kolmasosaa oli valtion rahoittamia. 43 kuntaa oli tehnyt  mukaan aluerakentamissopimuksia.  Vuonna 1973 rakennetuista asunnoista 16 prosenttia eli 8700 asuntoa tehtiin aluerakentamisopimuksin. Vuonna 1975 Asuntohallitus kuitenkin päätti, että kunnat eivät voi enää luovuttaa ilman kilpailua tonttejaan aluerakentamiseen. Tällä haluttiin monipuolistaa kilpailua.

Rakennusalalle ehdotettiin  jopa valtion rakennusyritystä.  Muun muassa RKL vastusti ehdotusta. Sen mukaan valtion yhtiö ei rakenna yksityistä halvemmalla.

”Mikäli suunnitellulle valtion rakennusyritykselle annettaisiin rakennettavaksi Asuntohallituksen lainoittamia asuintaloja, yritys ottaisi tehtävänsä siltä rakentamisen sektorilta, joka jo nyt on laadun, määrän ja hinnan osalta tiukassa yhteiskunnan valvonnassa. Valtion yritys ei toisi mitään uutta myöskään rajojen ulkopuolella esimerkiksi Neuvostoliitossa toteutettaviin urakoihin.”

Vuosikymmenen puolivälin jälkeen asuntorakentaminen alkoi tasaantua noin 50 000 asuntoaloituksen tasolle muuttoliikkeen hidastumisen myötä.  Öljykriisin takia siihen ei ollut enempää rahoitusmahdollisuuksiakaan. Valtio ei enää entiseen tapaan rahoittanut myöskään työllisyystöitä, mikä näkyi maa- ja vesirakentamisen parin prosentin laskuna.tietyö

”Rahat vähenevät, liikenneväylät rappeutuvat – kuka kantaa vastuun?” kysyttiin RIL:n kevätkokouksessa vuonna 1975.

Rakennusteollisuuden mielestä 45 000 asunnon vuosituotanto olisi riittävä ja järkevä taso pitkälle 1980-luvulle. Muuttoliike oli jo tasaantunut ja oli enää 15 prosenttia huippuajoista, vaikka Suomi olikin Asuntoreformiyhdistyksen arvion mukaan edelleen kymmenen vuotta Ruotsia jäljessä kaupungistumisessa.

”Tänä vuonna valmistuu 53 000 asuntoa, mikä on selvästi ristiriidassa kansantaloudellisiin voimavaroihin”, totesi maisteri Juha Salmi Suomen Rakennusurakoitsijaliitosta vuonna 1978. Hänen mukaansa valtakunnallinen asunto-ohjelma oli tehty väärin perustein. ”Siinä ei ole otettu huomioon kaupungistumisen vähenemistä ja muuttoliikkeen hidastumista eikä kansantaloudellisia rahoitusedellytyksiä.”

”Vallitsevassa tilanteessa olisi tietenkin suuri kiusaus yhtyä vaatimuksiin asuntotuotannon pysyttämisestä nykytasolla työllisyystilanteen takia. Karu totuus kuitenkin on, että rakennusteollisuudella ei ole varaa näin lyhytnäköiseen ajatteluun”, liiton toimitusjohtaja Lauri Reunala jatkoi.

Rauhoittuminen oli muutenkin hyväksi, sillä Rakennuslehden mukaan rakentaminen oli ollut hullua hölkkäjuoksun aikaa. ”Tärkeintä on ollut määrä, ei niinkään laatu. Taloudellisuuden valvonta on nostettu ylitse kaiken. Nyt kun on jäänyt aikaa hengähtää ja katsella ympärilleen, joudutaan toteamaan, että on tullut rakennetuksi kolkkoa miljöötä.”

1970-luku oli kerrostalorakentamisen kulta-aikaa. Pientalojen osuus laski alimmillaan 30 prosenttiin, mutta vuosikymmenen lopulla osuus nousi yli puoleen. Eniten kasvoi rivitalojen osuus.

Tinkikierrokset ärsyttivät urakoitsijoita

Vuonna 1979 Suomen Rakennusurakoitsijaliitto ja Suomen Rakennusliikkeiden Liitto varoittivat jäseniään Asuntohallituksen tinkimismenettelystä ja hintojen rukkaamisesta toisella kierroksella. Liitot vetosivat jäseniinsä, että ne eivät muuttaisi alkuperäistä tarjoushintaansa.

Toimistopäällikkö Markku Hainari perusteli menettelyä sillä, että kilpailu ei ollut aina toiminut. Rakennuttaja on saattanut haluta antaa työn määrätylle rakennusliikkeelle järjestämällä kilpailun niin, ettei siihen ole voinut osallistua riittävää määrää rakennusliikkeitä. Hainarin mielestä ei olisi rakennuttajankaan etu luopua kohteen rakentamisesta liian kalliin hinnan takia vaan rakennuttaja voi neuvotella halvimman tarjouksen tehneet kanssa keinoista alentaa hintaa.

”Tarkistuskierros voidaan tehdä myös kolmen halvimman kanssa, vapaaehtoisesti tietenkin.”

Vienti tasasi suhdanteita

1970-luku päättyi kotimaassa lievään taantumaan. Rakennusliikkeiden ja suunnittelutoimistojen lisääntynyt vapaa kapasiteetti lisäsi alan vientiponnisteluja. Ulkomainen laskutus kaksinkertaistuikin vuoden 1977 aikana nousten yli miljardiin markkaan.

Rakentajat rynnistivät Neuvostoliittoon Svetogorskia ja Kostamusta rakentamaan, sillä rakentamalla voitiin maksaa kallistunutta öljylaskua. Osin presidentti Urho Kekkosen ja osin rakennusalan vuorineuvosten lobbaamisen ansiosta rakennusprojektit oli hyväksytty mukaan maiden väliseen bilateriaali- eli clearing-kauppaan.

vientiRakentamista oli tarjolla myös Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan öljyntuottajamaissa.

Vientiprojektien kasvun myötä rakennusliikkeet tarvitsivat tuekseen rahoituslaitoksia, joista tuli samalla niiden osakkaita. Ne menettivät omistusvetoisen riippumattomuutensa.

Svetogorsk oli rakentajille vielä idänkaupan harjoittelua, vaikka sillä olikin tarkoitus kuitata Finnsh Contractorsin tappiota Lähi-idässä. Uudessa yhteenliittymässä Finn-Stroissa oli mukana lähes kaikki Suomen suurimmat rakennusliikkeet. Ensimmäisen vaiheen työt alkoivat vuonna 1972.

Alku oli harjoittelua.

”Hankkeen hankaluuksia olivat konsulttien väärä kokoonpano, konetoimitusten pirtominen monille toimittajille, rakentajan ja tilaajan välillä aluksi vallinnut nihkeä epäluotttamus sekä uusien ja taas uusien asiantuntijoiden ilmestyminen ja heidän näkemystensä yhteensovittaminen. Paljon hankaluuksia aiheutui myös neuvostoliittolaisista normeista ja turvallisuusmääräyksistä sekä suunnitelmien esitystavoista, kertoi suunnittelupäällikkö Christian Lax.

Hän arvioi, että toinen vaihe  tulisi olemaan vielä vaikeampi, koska se oli suurempi, perustusolosuhteet olivat vaikeat ja aikataulua oli puristettu kireämmäksi.

Svetogorskia seurasi Kostamus, joka oli kaikkien aikojen suurin vientiprojekti.  Kolmen miljardin markan urakka tuntui suomalaisneuvottelijoista aluksi jopa liian isolta kakulta. Pelkästään tarjouslaskentaan kului 30 miljoonaa markkaa. Finn-Stroi pääsi aloittamaan työt vuonna 1977. Osin devalvaationkin ansiosta työstä tuli huippukannattava. Kostamus tarjosi vuosien 1973-1984 aikana töitä peräti 13 500 suomalaiselle.

1980-luvulla nostettiin laatua ja hintoja

1980-luvun alku oli suurten infra- ja talonrakennushankkeiden aikaa. Lahden ohikulkutien rakentaminen alkoi vuonna 1980. Jyväskylän ohikulkutien rakentaminen kesti lähes koko vuosikymmenen. Pasilan virastotalojätti ja Kaupunkiliiton talo valmistuivat Helsinkiin vuonna 1982. Päijänne-tunneli alkoi tuoda vettä Helsinkiin.

Rakentamista jouduttiin vuonna 1980 jarruttelemaan 40 prosentin rakennusveron avulla. Veroanturoiden valulla on ollut kiire, uutisoi Rakennuslehti marraskuussa Kuntien toimitalon työmaalta. Ripeänä urakoitsijana oli Hakan, Palmbergin ja Arvo Westerlundin työyhteenliittymä. Työyhteenliittymät oli tuolle ajalle tyypillinen tapa vähentää kilpailua suurissa hankkeissa.

Vuosikymmen puolivälin taantumassa puolestaan tarvittiin valtion apua. Ympäristöministeri Matti Ahde keksi paketoida aravamiljardit osaksi tulosopua ja sai tällä tavalla turvattua rakennusalan työllisyyden muutamina vaikeina vuosina. Vuosikymmenen lopussa olisi ollut taas jarrutuksen vuoro, mutta se tapahtui liian myöhään ja liian ponnettomasti.

On miehiä ja on vientimiehiä

Rakennusalan imago oli vuosikymmenen alussa parempi kuin koskaan. Tämä oli näyttävien vientiprojektien ansiota.

Hakan pääjohtaja Antti Pelkola sanoi Rakentajain Nykypäivä-konferenssissa, että Suomessa ei vientimenestystä osata arvostaa samalla tavalla kuin esimerkiksi Japanissa. ”Vientimiesten saatua merkittävän tilauksen, koko henkilökunta tulee vastaan lentokentälle ja vientimiestä juhlitaan kuin urheilu- tai kansallissankaria.”

Pelkolan mukaan vientimiestä ympäröivä kansainvälisyyden ilmapiiri on merkkinä korkealle tasolle kohoavasta suoriutumisesta. ”Tästä johtuen yritykset haluavat olla vientiyrityksiä ja miehet vientimiehiä.”

1980-luvun lopulla tämä käsitys oli juurrutettu erilaisissa johdon seminaareissa niin syvälle rakennusalan johtajiin, että se alkoi olla jopa vaarallista yritysten tulevaisuudelle.

Projektiviennin kulta-ajat niin sanotuissa hiekkamaissa alkoivat jo 1980-luvun alussa olla käsillä kilpailun kiristyttyä. ”Turkkilaiset ja italialaiset rakentajat ovat viime aikoina osoittautuneet ikävän halvoiksi tarjoajiksi. Me emme voi kilpailla muulla kuin hinnalla, sillä myös itäblokin rakentajat pystyvät nykyään tekemään samantasoista jälkeä kuin me. Oikeastaan ainoa kilpailuargumenttimme hinnan ohella on enää toimitusvarmuus ja siinäkin on tapahtunut lipsumista”, kertoi diplomi-insinööri Erkki Anttila Perusyhtymästä marraskuussa 1981.

Legendaarisen projektivientimiehen Tauno Mäkisen Yleisen insinööritoimiston YIT:n johdosta syrjäyttänyt Kullervo Matikainen joutui lähtemään jo vuonna 1984, sillä vahvasti vientiin keskittyneen yrityksen sopetus kotimarkkinoille ei ollut sujunut odotusten mukaiseesti. Saneeraajaksi tuli Reino Hanhinen, joka kahta vuotta myöhemmin kutsuttiin saneeraamaan myös emokonserni Perusyhtymää.

Isoja ongelmia oli myös Polarilla ja  sen yhteistyökumppaneilla Bagdadin konferenssipalatsin kanssa.

”Emme osanneet arvioida hankkeen suunnatonta tärkeyttä tilaajalle”, toimitusjohtaja Harri Hintikka summasi tappioiden syyn.

Rakennus-Ruolan toimitusjohtaja, ekonomi Kalervo Kallio maksoi viennin oppirahat Iranissa, jossa ajatalloh Khomenein johtama vallankumous lopetti urakan ja maksut. ”Vientitakuulaitoksen korvaukset eivät kattaneet kuin murto-osan tappioista.”

kostamus

Neuvostoliitossa suomalaiset saivat aluksi toimia ilman kilpailua, sillä Skanska oli maksettu Kostamuksessa ulos tarjouskilpailuista, mikä paransi reippaasti urakan katetta. Se ei jäänyt venäläisiltä huomaamatta.

Rakennuslehti kertoi vuoden 1981 lopulla kuinka Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolichev kävi allekirjoittamassa Kostamuksen rakennussopimuksen. Rakentajien puolelta isäntänä oli Perusyhtymän vuorineuvos Kauko Maijala. Ajankohtaiseen kysymykseen siitä, kuka tulee presidentti Urho Kekkosen jälkeen varmistaan maidemme väliset hyvät suhteet, hän nosti esiin Ahti Karjalaisen nimen.

Iso joukko ns. punaisia vuorineuvoksia oli liittoutunut silloin Ahti Karjalaisen presidentinvaalikampanjan taakse. Tällä haluttiin varmistaa urakoiden saanti jatkossakin.

Kalevi Sorsa ihmetteli vuonna 2003 omissa muistelmissaan vuorineuvoksia, jotka rinta rinnan vähemmistökommunistien kanssa olivat nostamassa henkilökohtaisesta ongelmasta kärsivää Ahti Karjalaista presidentiksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1974.

”Idänkauppa mehevinen voittoineen oli tärkeämpää kuin isänmaan kohtalo”, Sorsa kirjoitti.

Sorsan mukaan jo Svetogorski II:ssa ruotsalaisten tarjous oli ollut 300-400 miljoonaa markkaa Finn-Stroita halvempi. Kostamuksessa hinta oli yli kaksinkertainen verrattuna samanlaisten rakennusten rakennuskustannuksiin Suomessa, mikä hämmästytti venäläisiä.

Tuolla Patolichevin vierailulla suurimpana yksittäisenä kohteena mainittiin Neuvostoliitosta Länsi-Eurooppaan vedettävä kaasujohto, jonka varteen tulee 50 kylää.  Suurimmaksi toimittajaksi oli kaavailtu Makrotaloa ja yhtenä toimittajana Rakennuslehti mainitsi myös Puolimatkan tytäryrityksen Rakennusvalmisteen. Kaikille yllätys olikin, kun hanke menikin pienelle Bertel Ekengrenin EKE:lle. Se oli venäläisten näpäytys isoille suomalaisyrityksille.

eke

Vuonna 1983 venäläiset pyysivät EKE:ltä kilpailevan tarjouksen Tallinnan satamasta. Vaikka EKE ei lopulta saanut kuin osan projektista, käynnistivät kilpailijat valtavan huhumyllyn lahjuksista.

piirros

Samassa joulukuun lehdessä, jossa oli tuo projektiuutinen, oli aiheesta jo sarjakuvakin, mikä kertoi huhujen nopeudesta.

Kun Ekengrenin vientitoiminta laajeni näin nopeasti, oli selvää, että se ei voinut tapahtua astumatta kilpailijoiden varpaille. Hän muistaa tätä aikaa näin: ”Aloin saada vaarallisen paljon töitä ja vuorineuvokset hikeentyivät. Oli aika vaikeita vaiheita, kun minua yritettiin savustaa ja syytettiin lahjuksista.”

Hyvässä muistissa oli Rakennusliike Mikko Revon kohtalo, kun se nappasi Tallinnasta Viru-hotellin rakennusurakan vuonna 1969. Yritys oli pian konkurssissa.

Bertel Ekengren oli katkeroitunut kohtelustaan. ”Vihjailut samanaikaisesta alihinnoittelusta ja lahjonnasta ovat niin ristiriitaiset, etteivät kaipaisi kommentteja”, hän sanoi vuonna 1997 ja lupasi kirjoittaa vielä kirjan tästä ajasta. Sellainen ilmestyikin vuonna 2015.

Rakennusala keskittyi nopeasti

Kostamus ja Svetogorsk toivat rakentajille valtavasti rahaa, jota käytettiin huolettomasti pk-yritysten ja tonttien ostamiseen ympäri Suomea. Rakennusliiketoiminta keskittyi ennätysnopeasti, samoin betoniteollisuus.

Vielä 1960-luvulla pääosa rakennusliikkeistä oli rakennusmestarien perustamia, mutta nyt ne alkoivat kadota yrityskauppojen myötä.

Esimerkiksi vuonna 1984 Suomen Rakennusteollisuusliiton jäsenyrityksistä myytiin 36. Aemmin toiminta oli ollut varsin paikallista ja esimerkiksi Turussa oli omat rakennusliikkeet, samoin Tampereella ja Oulussa. Paikallisten suosiminen koski jopa suunnittelua. Mikko Vahanen esimerkiksi suunnitteli Reima Pietilän kanssa Tampereen kirjaston rakenteet, mutta varsinainen rakennesuunnittelusopimus piti tehdä tamperelaisen A-Insinöörien nimiin.

Keskisuurten maakunnallisten rakennusliikkeiden ostojen myötä suurten konsernien toiminta laajeni valtakunnalliseksi.

sukupuu

Sekä Haka, Polar että Perusyhtymä (joka vuoden 1987 lopulla vaihtoi nimensä YIT Yhtymäksi) olivat aktiivisia ostajia taistellessaan keskenään markkinaosuuksista ja tonteista.

Lemminkäinen osti 1970-luvun puolivälissä Palmbergin päästäkseen sen kautta mukaan Finn-Stroihin ja Kostamusta rakentamaan. Kostamuksen valmistuttua monet Finn-Sroin keskisuuret osakasyritykset myytiin, koska se oli myyjille verotuksellisesti edullisin tapa kotiuttaa voitot.

”Yrityskaupoissa vallitsee ehkä liian innokas henki. Haetaan kasvua kasvun vuoksi”, sanoi johtaja Tapani Koski Puolimatkasta. Rakennusmestariyrittäjä Armas Puolimatka ei sitä enää hakenut vaan oli valmis iskemään hanskat tiskiin väsyttyään lahjusoikeudenkäynteihin ja arvostuksen puutteeseen. Hän myi yrityksensä vuonna 1985 pöyristyttävällä 715 miljoonan markan hinnalla Hankkijalle.

Puolimatka oli kaupantekohetkellä paljon heikommassa kunnossa kuin oli annettu ymmärtää.  Se oli juuri ennen kauppaa tehnyt monia harkitsemattomia yritysostoja ja tulos oli tappiollinen.

Kriisissä olleelle Hankkijalle Puolimatkan osto tarjosi pelastautumismahdollisuuden. ”Maataloustavarakaupalla ei olisi ikinä saatu maksettua Hankkijan velkoja. Se oli hasardia, mutta ei ollut paljon vaihtoehtoja”, sanoi konsernijohtaja Pertti Tuomala Martti Häikiön kirjassa ”Satoa ja katoa Hankkijan saralla”.

Hankkijan tavoitteena oli ollut Puolimatkan osien myynti, mutta toimitusjohtaja Markku Markkola vastusti tätä. Niinpä myyntien sijaan yritys jatkoi ostoja. Turusta se osti Rakennusliike Kivikartion ja Torniosta Lomakan rakennusyhtiön. Jälkimmäiseen kauppaan yhtiön painosti keskustan puoluejohtaja Paavo Väyrynen. Hänen kuuluisa jalasmökkinsä, jonka avulla hän sai päivärahansa Keminmaalle, oli ostettu tuolta yhtiötä ja sinne se sitten myös palautui.

Vastoin Armas Puolimatkan myyntihetkellä esittämää toivetta, Erkki Inkinen palasi Perusyhtymästä takaisin Puolimatkaan, nyt sen rakennustuoteteollisuuden vetäjiksi. Siellä hän jatkoi tutuksi tullut ostolinjaansa.

Inkisen ostoista kritisoiduin oli Suomen Taloteollisuus Oy:n osto. Yritys oli ollut yrityskauppojen musta pekka, koska yksikään lukuisista omistajista ei ollut saanut sitä kannattavaksi. Se ei onnistunut Puolimatkaltaan.

Ikkunabisnes Oy:n osto oli täysi yllätys Noveran hallituksellekin.

Häikiön mukaan Inkisen ostojen syynä oli valtataistelu Markkolan kanssa hiekkalaatikon suuruudesta. Tuomala tuki Inkistä ja haukkui Helsingin Sanomissa Finn-Stroi-taustaisen Markkolan ”vanhan kansan idänkaupan mieheksi”. Tuomala palkkasi Veikko Kauppilan vetämään kansainvälistä rakentamista ohi Markkolan.

lohja

Keskittyminen näkyi betoniteollisuudessakin. Yrityskauppojen tahti oli kova ja kymmenen suurimman markkinaosuus oli jo 70 prosenttia.

”En usko keskittymisen tästä kiihtyvän eikä se ole toivottavaakaan”, sanoi Lohjan betoniteollisuuden johtaja Arto Korhonen. Kuten myöhemmät vuodet todistivat hän ei olisi voinut olla enempää väärässä. Sitä ennen rakentamisen oli käytävä kuitenkin vielä yhdet hullut vuodet läpi.

Rakennuttajia rakennusalan keskittyminen ja rakennusliikkeiden ylivalta huolestutti siinä määrin, että he aloittivat vuonna 1984 omien suhdanne-ennusteiden tekemisen, jotta ala ei olisi vain teollisuuden näkemyksen varassa.

suurimmat

Neljän suurimman rakennusyhtymän osuus ammattirakentajien tuotannosta kohosi vuosina 1980-86 vajaasta 20 prosentista 40 prosenttiin.  Urakoitsijaliiton markkinaosuusselvityksessä luvut, jotka koskivat koko rakentamista, olivat vuonna 1989 pienemmät, mutta nekin kertoivat kuinka valtakunnallisiksi nuo suuret olivat kasvaneet.

1960-luvun lopun 30 suurimmasta rakennusliikkeestä vain yhdeksän säilyi itsenäisinä tai samoilla omistajilla 1990-luvun alkuun saakka. Ne olivat Polar, Haka, Perusyhtymä, Ruola, Hartela, K.E. Nyman, Potinkara, Teräsbetoni ja Lemminkäinen.

Monissa kaupungeissa puolet kerrostalotonteista oli jo rakennusliikkeiden hallinnassa. Korkealla hinnalla tehdyt ostot nostivat asuntojen hintoja. Asuntojen hinnat nousivat Teknillisen korkeakoulun selvityksen mukaan 80-luvulla lähes 80 prosenttia ja pääosa eli 85 prosenttia siitä meni maanomistajille, sillä rakennusoikeus kallistui reaalisesti 200 prosenttia.

Laadun nousu johti tappiotöihin

länsipasila

Hintoja nosti myös laatutason nopea nousu. Kun 1970-luvun laatikkoarkkitehtuurista siirryttiin Asuntohallituksen ohjauksessa monimuotoisempaan arkkitehtuuriin, asuntourakoitsijat tekivät vuosina 1984-85 tappioita, sillä jälkilaskentatiedot pohjautuivat ihan erilaiseen tuotantoon.

Arava ei kiinnostanut vuonna 1988 enää suuria rakennusliikkeitä Hakaa lukuun ottamatta. Rakennusliikkeet jättivät valtion tukeman asuntotuotannon lähes kokonaaan ja rohmusivat hinnasta välittämättä tontteja kiihdyttääkseen omaan asuntotuotantoaan. Polarin toimitusjohtaja Harri Hintikka oli rahan tekemisen esikuvana muille.

Kaikkiin hankkeisiin ei tahtonut enää löytyä rakentajia kohtuuhinnalla. Ruotsalainen BPA tuli rakentamaan Rovaniemelle Suunnittelukorteksen suunnittelemaa Jätkänkynttilä-nimistä vinoköysisiltaa.  Urakkakilpailun ratkaisi ruotsalaisten käyttämä valutekniikka. Ruotsalaisilla on tämäntyyppisten siltojen tekoon kehitetyt valuvaunut. Teräspalkisto työnnettiin rannalta käsin silta-arkuille.

Oopperatalon urakkatarjoukset valtio hylkäsi liian kalliina, mutta hanketta ei siltikään lykätty parempaan ajankohtaan vaan kovan väännön jälkeen runkotöiden rakentajiksi saatiin Teräsbetonin, Ruolan ja Palmbergin työyhteenliittymä.

Rakentaminen ylikuumeni täysin

Rakentamisen ylikuumeneminen oli seurasta rahamarkkinoiden vapautumisesta. Suomen Pankki vapautti vuosien 1983-1987 aikana korkosäännöstelyn ja valuuttasäännöstelyn. Sitä ennen pankeilla ei ollut käytössään muuta rahaa kuin ottolainauksensa, joita ne saattoivat käyttää antolainaukseen. Nyt rahaa saattoi hankkia vaikka Japanista saakka, kuten SKOP ensimmäisenä teki.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Sixten Korkman arvioi myöhemmin, että Suomen Pankki ei varsinaisesti vapauttanut rahoitusmarkkinoita vaan pikemminkin markkinavoimat jyräsivät alleen aikansa eläneen rahoituksen sääntelyn.

Sääntelyyn tottuneet kansalaiset ja yritykset sääntelemättömyys villitsi. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja esitti jo vuoden 1987 lopulla investointiveroa hillitsemään inflaatiota ja vähemmän tärkeää rakentamista.

lamaennuste.jpgf

Rakennusteollisuus tyrmistyi ja vielä keväällä 1988 sen johto vakuutti rakentamisen olevan taantumassa eikä suinkaan kasvamassa. Urakoitsijaliiton suhdanne-ennuste oli  jopa vastoin parempaa tietoa aivan väärän suuntainen.

Tieto tulevasta verosta oli kiihdyttänyt rakentamista entisestään, kun veron välttämiseksi valettiin niin sanottuja veroanturoita. Lokakuussa VTT:n Pekka Pajakkala kirjoitti Rakennuslehteen: ”Uudet hullut vuodet uhkaavat.”

Pajakkala varoitti varsinkin asuntorakentamisen hurjasta kasvusta, joka koettelee rakennustuotteiden valmistajien toimituskykyä. Hän neuvoi suuntaamaan investoinnit lisäkapasiteetin sijasta uusiin asioihin. Hän myös kehotti ottamaan oppia edellisistä hulluista vuosista ja niiden jälkeisestä ajasta.

”Nyt on syytä muistella sitä sekasortoa että sen jälkeistä lamaa. Ollaan nyt viisaampia.”

Ei oltu.

itäkeskus

Löysää rahaa syydettiin surutta asuntoihin, toimistoihin, ostoskeskuksiin ja kylpylöihin ja teollisuus investoi hullun lailla vastatakseen kysyntään.

golfGolfkenttiä oli rakenteilla vielä vuonna 1990 peräti 26 ja suunnitteilla oli saman verran.

Jopa kaupunkien investoinnit olivat vastoin suhdanneoppeja ennätystasolla niiden rakentaessa musiikki- ja kulttuurikeskuksia. Espoon kulttuurikeskus, Järvenpää-talo, Pieksämäen kulttuuri- ja kirjastotalo Poleeni ja Mikkelin konsertti- ja kongressitalo Mikaeli olivat esimerkkejä tästä.

Toimitilarakentamiseen kohdistettu investointiverokaan ei lopulta onnistunut hillitsemään menoa vaan vuosikymmenen loppu päättyi uusiin hulluihin vuosiin, jotka jatkuivat vuosikymmenen ylikin.

Kulutusjuhlia ei haluttu hillitä

Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullbergin varoituksille kulutusjuhlista naurettiin avoimesti lehdistössäkin. Poliitikot puolestaan torjuivat  hänen vaatimuksensa hillitsevistä toimista sääntelyn purkamisen vastapainoksi.

Johtaja Sirkka Hämäläinen esimerkiksi ehdotti vuonna 1988 Rakennuslehdessä asuntotukijärjestelmän remonttia niin, että lainojen verovähennyksestä luovuttaisiin.

”Kotitaloudet velkaantuvat ja sijoittavat jatkuvasti uusiin asuntoihin enemmän kuin säästävät. Lainojen korkovähennysoikeus nostaa hintoja, korkotasoa ja lisää inflaatiota ja lisäksi tuki menee pääasiassa hyvätuloisille.”

Poliitikot eivät uskaltaneet tätä tehdä. Kokoomuksen puheenjohtajalla Ilkka Suominen sanoi Rakennuslehdessä. että hyväosaiset keski-ikäiset nostavat aina hirveän huudon, jos heidän tukiinsa puututaan. Demareille leikkaus olisi periaatteessa sopinut, mutta Erkki Liikanen oli noussut valtiovarainministeriksi lupaamalla kolminkertaistaa lapsilisät. Nyt haluttiin jakaa hyvinvointia eikä leikata sitä.

mielenosoitusPaineita lisäsi ammattiyhdistysliikkeen mielenosoitukset asuntotuotannon lisäämiseksi jo valmiiksi ylikuumentuneille markkinoille. Kaupunkiliitto ja Asuntohallitus vaativat, että rakentamattomat tontit pitäisi ottaa käyttöön lain voimalla. Jopa kirkko kantoi kortensa kekoon. Arkkipiispa John Vikströmin mukaan arvostuksissa on jotakin pahasti vialla, kun maailman rikkaimpiin kuuluvassa maassa ei tyydytetä kansalaisten asuntotarvetta.

Valuuttalainojen saanti vapautettiin samaan aikaan kun hallitus vannoi, että Suomi ei ikinä enää devalvoi. Toukokuussa 1989 suoritettu markan revalvaatio kiihdytti entisestään lainanottoa ulkomailta.  Revalvaatiosta huolimatta yritykset uskoivat hallituksen vakuutteluihin vakaan eli vahvan markan politiikan kestävyydestä.

Sijoittajat ostivat velalla asuntoja luottaen hintojen nousun jatkumiseen. OP-Kiinteistökeskus jopa lupasi mainoksessaan tiettyjen alueiden asuntojen nousevan 40 prosentilla viidessä vuodessa. Se lupasi ostaa asunnon takaisin takuuhinnalla, jos näin ei kävisi. Kuluttaja-asiamiehen vaatimuksesta mainos vedettiin pois.

Pääkaupunkiseudun ylikuumat rakennusmarkkinat saivat maakuntien rakennusliikkeet ryntäämään sinne. Vuonna 1989 pääkaupunkiseudulle alkoi tulla työvoimaa myös itsenäisyyteen pyrkivästä Virosta harjoittelijan nimikkeellä. 44-vuotiaan rakennusmiehen Raivo Uudean ennustus Rakennuslehdessä, että vielä tulee aika, jolloin Suomessa ei enää olisi virolaisia rakentajia, on toteutunut aika huonosti.

Ainoastaan tonttipula jarrutti rakentamista. Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi lensi jopa lentokoneella katsomassa vapaita tontteja. Suunnitelmat eivät miellyttäneet kaikkia.

”Meidän ylipormestari kehottaa 25 vuodessa kaksinkertaistamaan Helsingin rakennetun alueen koon. Se on ekologisesti ihan mieletön idea”, Helsingin asemakaava-arkkitehti Matti Visanti sanoi.

Kiinteistöillä rahaa pörssistä

Rakennusalan yritykset takoivat rahaa myös viemällä perustamiaan kiinteistöyhtiötä pörssiin. Syksyllä 1987 kiinteistösijoitusyhtiöitä alkoi syntyä kuin sieniä sateella. Rakentajista niitä perustivat YIT, Haka ja Polar.

kiinteistöt

Kiinteistöjen hinnat olivat ennätystasolla, mutta sijoittajille ja toimittajillekin vakuutettiin nousun vain jatkuvan. YIT Kiinteistöjen johtaja käytti perusteluna jopa sitä, että Suomen rauhanajan historia ei olisi tuntenut jaksoa, jolloin hinnat olisivat laskeneet.

Kauppatieteiden tohtori Jarmo Leppiniemi kirjoitti vuonna 1989, että kiinteistösijoitusyhtiöt päästettiin pörssiin liian aikaisin.

”Niiden kohdalla riitti yhden vuoden tilinpäätöstiedot, kun aiemmin tähän vaadittiin 3-5 vuoden taseet. Kiinteistösijoitusyhtiöiden kohdalla vedottiin niiden omistamaan suureen ja arvokkaaseen kiinteistöomaisuuteen ja niistä saatavaan vuorenvarmaan vuokratuottoon.”

Tätä vuorenvarmuutta Leppiniemi epäili. Osakasta ei hänen mukaansa kiinnosta kalliin kiinteistön osakkeiden omistaminen varsinkin, kun sijoittajalla ei ole käytössään puolueetonta arviointimenetelmää tuosta arvosta.

”Tällaisen puuttuessa syntyy epäilyksiä, että ellei jokin kallis, ehkä ylihintainenkin kiinteistö ole kelvannut yksittäisille ostajille, se myydäänkin sitten kiinteistönsijoitusyhtiölle ja edelleen osakepapereina sijoittajille.”

Kiinteistöyhtiöt olivat Leppiniemen mukaan huonoja osingon maksajia. ”Osakkaalle on tärkeää, että hän saa kunnon tuoton. Muuten asiasta jää ketjukirjeen maku. Ilmaisosakkeiden jakaminen ilman osingonjakoa on arvoltaan pelkkää paperia, täyttä bluffia.”

Kuplaa puhallettiin muuallakin kuin asunto- ja kiinteistömarkkinoilla. Suunnittelutoimisto Juva meni OTC-listalle ja toimitusjohtaja Jouko Ranta sai pian katua Rakennuslehdessä sanomaansa: ”Minä olen näillä puuhasteluillani saanut aikaan enemmän tulosta kuin 760 henkeä suunnittelupöytien äärellä.”

Muutamaa vuotta myöhemmin yhtiö oli konkurssissa. Viatek, jonka osaketta oli suorastaan jonotettu, jouduttiin myymään ulkomaille.

SRV mursi idänkaupan monopolit

Vuosikymmenen lopulla projektivienti vaikeutui selvästi öljyn hinnan laskun vuoksi ja Suomea hyödyttänyt vaihtokauppa eli clearing Neuvostoliittoon kuihtui lopulta kokonaan.

viitosetVuoden 1987  kesällä venäläiset saivat Ilpo Kokkilan Eero Nuutisen, Kari Filppulan, Kalevi Härkönen, Jorma Haapamäen ja Kustaa Poutiaisen perustamalta SRV Viitosilta kilpailevan, 650 miljoonan markan tarjouksen Rakveren  lihanjalostuskombinaatista.

rakveref

Perusyhtymä pani heti lakimiehet asialle selvittämään tekijänoikeus- ja työsopimusoikeusasioita. Perustelu oli, että Kokkila oli neuvotellut sopimuksesta omiin nimiinsä Perusyhtymän palveluksessa ollessaan. Asiaa sovittiin lopulta rahalla.

Eero Nuutisen mukaan neuvostoliittolaiset olivat ehdottaneet toukokuun viimeisellä viikolla, Perusyhtymän peräytymisen jälkeen, että hän ja Kokkila jatkaisivat urakkaneuvotteluja yksityishenkilöinä.

Taustatukea SRV sai SKOP:n parivaljakolta Christopher Wegeliukselta  ja Juhani Riikoselta, jotka halusivat haastaa isot pankit myös rakennushankkeiden rahoittajana. Ilman heitä ei SRV olisi voinut napata urakkaa entiseltä työnantajaltaan, sillä Perusyhtymän omistajiin kuului moni iso pankki.

Talouskomission jäsen Heikki Haavisto ehdotti jopa asian käsittelyä talouskomissiossa, koska urakan antaminen urakkakilpailun ulkopuolisille muutti totuttua käytäntöä.

Muutkin yritykset olivat alkaneet tarjota töitä itsenäisesti ohi Finn-Stroin. Töiden katetaso laski ja Perusyhtymä teki Metropolin ja Astorian hotelliprojekteilla jättitappiot, jotka olivat kaataa YIT:ksi nimensä vaihtaneen konsernin. Se oli juuri toipumassa edellisen toimitusjohtajan Erkki Inkisen yltiöpäisen markkinaosuustaistelun tuomista tappioista, joten näitä uusia harmeja sen uusi toimitusjohtaja Reino Hanhinen ei olisi missään tapauksessa halunnut.

Metropolin urakkaa käsiteltiin lehdistössä jo ennen vientijohtaja Kokkilan lähtöä Perusyhtymästä.  ”Se on normaali projekti, jossa lisä- ja muutostöiden laajuus ja hinta ovat vielä määrittelemättä”, hän sanoi. Todellisuudessa se paljastui poikkeuksellisen vaativaksi entisöintityöksi.

Kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen ihmetteli projektiviennin järkevyyttä. ”Korkeamman kustannustason maasta viedään fyysistä rakentamista matalamman kustannustason maahan. Tämä ei voi jatkua.”

Neuvostoliitossakin alettiin epäillä jättimäisten tehdasprojektien tarpeellisuutta. Wärtsilän ja Finn-Stroin Pietarin lähelle rakentama dieselmoottoritehdas ei tuottanut koskaan yhtään dieselmoottoria ja Hakan Voronezhiin rakentama videonauhuritehdas sai toimia perunavarastona.

Professori Pentti Kouri oli nähnyt muutoksen tarpeen jo vuonna 1982, jolloin hän puhui Insinööritoimisto Aaro Kohonen Oy:n tilaisuudessa. Hän piti metsäteollisuutta kriisialana ja kritisoi metalliteollisuutta siitä, että Neuvostoliiton osuus sen viennistä on 60-70 prosenttia.

”Tekstiili- ja nahkateollisuudenkin menestys on ollut Neuvostoliiton varassa, samoin telakkateollisuuden. Nämä menestymisen tekijät eivät ole kestäviä. Näillä aloilla olisi syytä pyrkiä länsimarkkinoille, joilla kilpailu on kuitenkin erittäin ankaraa.”

Lamavaroituksia ei kuunneltu

Kotimaassakin alkoi näkyä ensimmäisiä heikkoja signaaleja hullujen vuosien päättymisestä.

Asuntojen reaalihinnat olivat vuonna 1989 jo 40 prosenttia korkeammat kuin edellisinä hulluina vuosina 1973-74.  Valtiovarainministeri Erkki Liikanen arvioi huhtikuussa 1989, että hinnat ovat saavuttaneet huippunsa. Hän ennakoi hintojen laskevan tuntuvasti. Näin alkoikin tapahtua.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Sixten Korkman arvioi syyskuussa 1989 Rakennuslehdessä, että Suomi ei kestä jatkuvasti kiihtyvää velkaantumista ulkomaille. Hänen mukaansa velkarahalla on rahoitettu ennätysmäisiksi kasvaneita rakennusinvestointeja.

”Velkaantuminen pakottaa Suomen pitämään korkotason sietämättömän korkeana.”

Suomen Yhdyspankin pääjohtaja Ahti Hirvonen sanoi Rakennuslehdessä, että yritykset eivät ole tottuneet velkarahan helppoon saatavuuteen eivätkä ymmärrä korkotason merkitystä. ”5-6 prosentin reaalikorko on varsin tuntuva eikä niitä hankkeita ole kovin paljon, jotka varmasti antavat sellaisen koron.”

Omaperusteisissa asunto- ja kiinteistöhankkeissa tuo tarkoitti sitä, että voitot muuttuivat tappioiksi hyvin nopeasti, jos ostajia ei heti löytynyt.

Vuonna 1989 ympäristöministeriön ylijohtaja Martti Lujanen totesi, että Suomessa on toteutettu korkeasuhdannevaiheessa ennätysmäinen velkarahalla toteutettu elvytysohjelma.

Rahaa ei sitten ollut elvytykseen, kun sitä oikeasti olisi tarvittu.

90-luvulla Suomi lamaantui

1990-luvulla Suomi koki sodan jälkeisen historiansa suurimman laman. Keskeisiä syistä sille oli rahamarkkinoiden vapauttamisesta aiheutunut asunto- ja toimitilamarkkinoiden ylikuumentuminen eli syyt olivat pitkälti samat kuin Etelä-Euroopassa ja Irlannissa vuonna 2008 tapahtuneessa finanssikriisissä.

1990-luvun Suomelle toisen shokin tuotti clearing-kaupan loppuminen Neuvostoliiton kanssa.

Kolmannen shokin tuotti rakennusliikkeiden ja rakennustuoteteollisuuden johtajien kansainvälistymiskiima. Kotimaa ei enää riittänyt kunnianhimoisille yritysjohtajille. Euroopan talousalue oli syntymässä vuonna 1993, ja suomalaisyritykset aikoivat olla aktiivisia kansainvälistyjiä jo sitä ennen vastakseen lisääntyvään kilpailuun.

Suomi kävi isoille johtajille pieneksi

naula

”Ilman kansainvälistä kilpailua kilpailu ei ole todellista”, Valmetista tullut Hakan toimitusjohtaja Pertti Naulapää sanoi vuonna 1990 johtaessaan yritystä Keski-Euroopan, Ruotsin ja Yhdysvaltain markkinoille.

Haka löysi Amerikasta yhteistyökumppaniksi DeMarsin, josta se osti kolmasosan. Suurin yhteishanke on Jeffersonvilleen rakennettava River Edge. Siitä ei jäänyt positiivisia muistoja, mutta vasta Ruotsiin meno vuonna 1991 ostamalla raskaasti tappiollinen rakennusliike Conata, oli Naulapäälle kohtalokas ja johti hänen erottamiseensa vuonna 1992.

Polar toimi Amerikassa yhteisyritys PolarBekin kautta ja yhtiö osti kiinteistöjä Euroopasta. Vuonna 1990 se osti Lontoosta 300 miljoonan markan hintaiset toimistohotellit. Luxemburgissa se suuunnitteli hotellin saneeraamista toimistoksi. Myös Saksa kiinnosti. Polar teki vuonna 1991 esisopimuksen itäberliiniläisen Ingenieurhochbau Berlinin ostamisesta Treuhandilta. Polar sitoutui työllistämään yhtiön 2800 työntekijää tietyksi ajaksi.

Kansainvälisille markkinoille tähtäsi myös Novera.  Pääjohtaja Pertti Tuomalan mukaan kasvu tapahtuu jatkossa Suomen rajojen ulkopuolella. YIT:n ja Polarin tavoin yhtiö lähti Espanjan asuntomarkkinoille kiinteistönkehittäjäksi. Siitä tuli tappioita kaikille, kuten Euroopan kiinteistöhankkeistakin kiinteistöjen hintojen romahdettua.

Partek ja Lohja ostivat kilpaa ulkomailta

Rakennusmateriaaliteollisuuden jättiläisissä Lohjassa ja Partekissa meno oli vielä kovempaa. Esimerkiksi Partekilla tavoitteena oli nousta Euroopan suurimmaksi betonielementtien valmistajaksi.

partek

Vuonna 1988 Partek laajeni yritysostoin Eurooppaan ja vuonna 1989 Partek ilmoitti miljardi-investoinneista. Se osti kolme betonielementtiyhtiötä Länsi-Euroopasta ja Alabamassa USA:ssa se rakensi vuorivillatehdasta. Investointien johdosta ulkomaan laskutus nousi kotimaan edelle.

Kotimaassa rakenteilla oli kevytelementtitehdas Paraisille ja PCC:tä tuottava tehdas Lappeenrantaan.

Toimitusjohtaja Hans J. Björnberg kuvasi rakennusalan näkymiä hyviksi. Hän kertoi, että Suomeen jouduttiin tuomaan villaan Länsi-Saksasta, kun tehtaiden toimitusajat pitenivät. Teollisuus siis vain vastasi kysyntään.

Ostotahti jatkui vuonna 1990, kun Partek osti norjalaisen betoniyhtymän Spenn-Gruppenin. Varatoimitusjohtaja Raimo Taivalkoski kertoi yhtiön tähtäävän Saksaan, Ranskaan ja Espanjaan ostomielessä. Tavoitteena oli nostaa ulkomaan toimintojen osuus 75 prosenttiin.

Kun Christoffer Taxell tuli johtoon vuonna 1990, hän sanoi Rakennuslehden haastattelussa, että hän ei pelkää kansainvälistä kilpailua.

”1990-luvulla me joudumme tottumaan toisenlaiseen kilpailuun. Ei pidä lähteä itkemään, että tänne tulee kilpailua muualta, jos uskoo sekä kansainvälisyyteen että markkinatalouteen. Jos pelkää kilpailua ja kansainvälistymistä, pitää tehdä jotain muuta kuin olla yritysjohtaja.”

Lohja oli kansainvälistynyt vielä aikaisemmin. Se osti USA:ssa 11 elementtitehdasta vuonna 1988. ”Tavara ostettiin edullliseen hintaan”, vakuutti johtaja Matti Tanska.

Lohja oli ollut Alabaman valmisbetonimarkkinoilla viisi vuotta. Kauppa tehtiin näiden hyvien kokemusten pohjalta. Lohjan oli tarkoitus viedä ontelolaatta- ja elementtitekniikkaansa Amerikkaan, jossa Tanska arvioi sen olevan kilpailukykyistä.

Kerrotaan, että vuosikymmentä myöhemmin Lohjan ja Partekin johtajat vertailivat, kumpi oli tehnyt huonompia yritysostoja. Tasapeli taisi tulla varsinkin Yhdysvalloissa.

Talotekniikkateollisuus onnistui kansainvälistymisessään

Pk-yritykset joutuivat suuria enemmän miettimään, mihin niiden rahkeet kansainvälistymisessä riittävät. Siksi tulokset olivat paremmat. Lisäksi 1990-luvun devalvaatio teki vientituotteet kilpailukykyisiksi.

”Jäämällä pieneksi kotimarkkinayritykseksi olisi uhkana, että kansainväliset suuyritykset olisivat suurten kotimarkkinoidensa turvin lyöneet Oraksen myös Suomessa. Oraksessa tarvittiin myös uutta osaamista. Sitä oli mahdollista saada vain lähtemällä ulos”, Jari Paasiviki muisteli 1980-luvun strategisia valintoja Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1995.

”Ilman panostusta kansainvälistymiseen emme olisi nyt tässä”,  Haltonin toimitusjohtaja Mika Halttunen sanoi vuonna 1999.

”Se, että olimme 1990-luvun alussa laman tullessa tietyssä pisteessä kansainvälistymisuraamme, oli Haltonin pelastus. Suomen kysynnästä leikkautui pois 60 prosenttia, emmekä olisi kotimarkkinayrityksenä mitenkään voineet selvitä.”

Vientimenestyksen myötä tuotekehityskeskuksia perustettiin myös Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin.

Oraksen ja Haltonin kansainvälistymistrategiat onnistuivat, mutta betoniteollisuuden ja rakennusliikkeiden kansainvälistymishankkeet merkitsivät sitä, että rahat olivat ulkomailla siinä vaiheessa, kun niitä olisi tarvittu kotimaassa yrityksen pelastamiseen.

Lama yllätti kuin ensilumi

Vaikka rakentamisen ylikuumenemisen seurauksista oli varoitettu monta kertaa, niin lama yllätti silti.  Rakentamisen huippu saavutettiin vuonna 1990, jolloin uudistalonrakentamisen lupamäärä ylitti 70 miljoonaa kuutiometriä ja aloitukset 60 miljoonaa kuutiometriä. Asuntoja valmistui 60 000, joista 40 000 oli vapaarahoitteisia.

Jopa VTT:n Pekka Pajakkala arvioi vielä helmikuussa 1990 ennustamisessa olevan paljon epävarmuustekijöitä. ”Monet tekijät puhuvat rakentamisen nopean supistumisen puolesta, mutta on myös merkkejä vilkkaan rakentamisen jatkumisesta.”

Rakentaminen oli edelleen huippuvilkasta, sillä nousukauden jättiprojekteja viimeisteltiin. Niitä oli Helsingissä muun muassa Grand Marina, Oopperatalo, Mäntyniemi, Itäkeskuksen laajennus ja Ylen Isopaja. Muuallakin maassa oli isoja projekteja kuten Liikekeskus Zeppelin Kempeleessä, Citykortteli Oulussa, Biocity Turussa, Itikan ruokatehdas Nurmossa, Arktinen keskus Rovaniemellä, Sinebrychoffin panimo Keravalla, Inkoon hiilivoimala,Tähtieniemen silta ja Kuopiohalli.

Kiinteistöpuolella taite tapahtui jo keväällä 1990. ”Usko kiinteistöjen arvonousuun hiipuu”, kirjoitti toukokuussa Rakennuslehden paljon käyttämä kiinteistö- ja tonttimarkkinaspesialisti Hannu Ridell.

”Helsingin keskustassa hinnat ovat reaalisesti jo laskeneet. Sijoittajat suhtautuvatkin keskustaan varovasti, sillä hinnat ovat liian korkealla.”

Hän kertoi, että myös Turussa hinnat olivat laskussa, Tampereelle oli tulossa ylitarjontaa ja Lahdessa oli etenkin suuria liiketiloja tyhjillään.

asuntoale

Syksyllä tunnelmat muuttuivat myös asuntomarkkinoilla. ”Asuntoale alkoi”, oli Rakennuslehden pääotsikko 9.8.1990.

”Useat pienet rakennusliikkeet ovat konkurssin pelossa pudottaneet roimasti hintojaan, ja on epäilty, että rahoittajat tulevat pakottamaan asuntotuottajat hinnanalennukseen eli markkinahinnan käyttöön.”

Suuret rakennusliikkeet raivostuivat uutisesta ja torjuivat yksimielisesti ajatukset alennusmyynnistä. ”Tämä ei ole mitään tomaattikauppaa”, Haka-Rakentajien toimitusjohtaja Jaakko Kapanen sanoi tuohtuneena.

Rakennuslehden kysymykseen, kannattaisiko myymättä jääneitä kovan rahan omistusasuntoja muuttaa vuokra-asunnoiksi, oli kahdeksan suurimman rakennusliikkeen johtajan vastaukset elokuussa 1990 yksimielisen kielteiset.

Puolta vuotta myöhemmin Hakan pääjohtaja Eero Piipari sanoi: ”Toivon valtiolta jonkinlaista porkkanaa, jotta ainakin osa valmiista 15 000:sta asunnosta voitaisiin ohjata määräajaksi vuokra-asunnoiksi.”

Suurten rakennusliikkeiden hyljeksimä Arava-rakentaminen alkoi taas kiinnostaa. Asuntohallituksen ja rakennusliikkeiden vuonna 1990 alussa tekemä sopimus tuhannen aravan rakentamisesta tuli  tarpeeseen varsinkin, kun kilpailutöissä hintataso samaan aikaan tippui selvästi. Sopimushinnat olivat ainakin 5 prosenttia kilpailuhintoja kalliimmat.

IMG_6730

Puolimatka varautui laskusuhdanteeseen ottamalla ison Helsinki-Vantaan kotimaan terminaalin urakan. YIT teki seuraavana vuonna samoin ja otti Oopperan sisustusurakan. YIT:n toimitusjohtaja Reino Hanhinen sanoi, ettei yhtiö olisi ottanut korkeasuhdanteessa niin työvoimavaltaista urakkaa.

Laskusuhdanteen odotettiin parantavan tiukalla hinnalla otettujen urakoiden kannattavuutta. Urakkatarjoukset olivat tammikuussa 1991 halventuneet jo 10 prosenttia.

Kiinteistöjä roskapankkiin

Kiinteistöjä ei halunnut omistaa enää kukaan. ”Myytävä kiinteistö herätti samanlaisia reaktioita kuin jos neuvottelupöydälle olisi heitetty kissan raato”, muisteli Puolimatkan silloinen kehitysjohtaja Kauko Wasenius.

Hankalin tilanne oli Polarilla, joka oli liittänyt omistamaansa Suomen Pörssikiinteistöihin myös Hakan omistamat Jämerä-Kiinteistöt ja Siltasaari-Investin. Uuden yhtiön nimeksi tuli Ferenda.

Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal hallitsi toukokuussa vuonna 1994 peräti 11,5 miljardin markan arvoista kiinteistökantaa. 3800:ssa osoitteessa oli 13 000 kiinteistöä. Hakasta Arsenalin kiinteistöjohtajaksi siirtynyt Seppo Lehto kertoi, että tavaraa myydään 25-30 miljoonan markan arvosta kuukaudessa.

”Kauppaa tehdään lähinnä pientavarasta eli asunnoista, lapinmajoista ja pienistä teollisuustiloista.”

Uusia tehtaita pakettiin

Teollisuudessa muutos oli nopea. SBK:n toimitusjohtaja Erkki Anttila ehdotti suurille kohteille poikkeuslupia investointiverosta, jotta betoniteollisuuden työllisyys säilyisi. Hän pelkäsi lomautuksia.

Silti vielä helmikuussa 1990 Kummila ilmoitti investoivansa 40 miljoonaa uuteen elementtitehtaaseen, vaikka takana oli jo teollisuuden ennätysmäinen investointiaalto.

Lokakuussa Partekin toimitusjohtaja Christoffer Taxell sanoi, että Suomi on sukeltamassa nopeammin ja syvemmälle kuin mitä on ennustettu. Hän arvioi, että firmoja ja tehtaita tullaan panemaan yhteen ja kannattamattomista toiminnoista luovutaan. Uusiakin tehtaita alettiin sulkea.

Lokakuussa 1991 Partek ja Lohja lähtivät kuitenkin omistajiksi Eesti Tsementin sementtitehtaaseen.Virolaiset olivat neuvotelleet myynnistä ensin amerikkalaiselle liikemiehelle. Suomalaiset reagoivat tähän esittämällä hyvin kilpailykykyiseksi mainitun tarjoukseen. Amerikkalaisoston myötä sementtimarkkinoiden kilpailutilanne Suomessa olisi voinut oleellisesti muuttua ja tuonti kasvaa silloisesta kymmenestä prosentista.

Lehdistöä moitittiin lamakirjoituksista

Osa ekonomisteista ja rakennusalan johtajista oli kuitenkin jopa sitä mieltä, että lehdistö lietsoo Suomea lamaan voimakkailla otsikoillaan. Moitteet kohdistuivat Rakennuslehteenkin, sillä rakentaminen oli yksi Suomen talouden kuumemittareista.

”Asuntorakentajat näyttävät kulkevan kuin sopulit kohti varmaa pudotusta”, Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen esimies Pekka Korpinen ihmetteli Rakennuslehdessä 7.12.1989 julkistaessaan kuuluisan sikasyklinsä, joka selitti jo alkaneen asuntojen hintojen laskun.

korpinen

Syksyllä hän käänsi kuitenkin takkia. ”Lamapuheille ei ole perusteita”, hän sanoi 8.11.90 ja ihmetteli lehdistön lamakirjoittelua. Hänen mielestään ekonomit eivät ole aktiivisesti tarjonneet synkkiä näkemyksiä.

”Pikemminkin lehdistö on käyttänyt talouden asiantuntijoita hyväkseen, sillä synkillä ennusteilla on ollut kova kysyntä.”

Hänen mukaansa sellaista objektiivista tietoa ei ole, joka antaisi perusteita lamasta puhumiseen. Oikea sana oli Korpisen mukaan taantuma, joskin hän piti nopeaa nousuakin mahdollisena.

Samalla tavalla mielipidettään vaihtoi myös Viitosten toimitusjohtaja Ilpo Kokkila. Vielä tammikuussa 1989 Rakennuslehden kolumnissa hän arvioi, että pankkien holtiton rahantarjonta on ollut kaiken pahan alku ja juuri ja siksi investointivero on ollut tarpeen hillitsemään markkinoita.

”Kuinka suureksi onneksi tällainen hintajuhla on? Olemme  parhaillaan rakentamassa kansakunnalle kallista investointiriippaa, joka vaivaa peruskuormana kansantaloutta vielä pitkään. Kun lisäksi viime vuonna aloitettiin yli 60 000 asunnon rakentaminen 1980-luvun normaalin 45 000 – 50 000 sijata, kyllästyvät markkinat varmasti tältäkin osin. Tullaanko taas kerran ylitarjontatilanteeseen? Melkeinpä veikkaisin sen puolesta.”

Marraskuussa 1991 hän moitti kuitenkin mediaa synkistä kirjoituksista:

”Koko yhteiskunta tuntuu olevan samaa mieltä, että lama on tulossa. Ja varmaan se tulee, kun kaikki vähin erin pitäytyvät investoinneista ja ostopäätöksistä. Tehokas informaatiomylly jauhaa itse itseään pessimistisillä ennusteillaan laman syövereihin.”

Vapaa pudotus markkinatalouteen

Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojan ajama rakentamatonta tonttimaata koskeva rakennusmaamaksu tuli pääkaupunkiseudulla voimaan vuoden 1991 alussa, suhdanteisiin nähden jälkijättöisesti. Se toi lisäkustannusta 200-400 markkaa asuntoneliölle. Rakennusala piti sitä kohtuuttomana lisäverona, sillä uusia asuntoja oli myymättä 15 000. Kolmannes niistä oli alalle tulleilla suhdanneyrittäjillä.

Toimistopäällikkö Antero Allisto Helsingin kiinteistövirastosta odotti hintojen laskevan tonttimaamaksusta huolimatta 20-30 prosenttia. Hän myönsi, että maksu saattaa aiheuttaa vaikeuksia yrityksille.

”Se kuuluu yritystoimintaan. Tulos menee punaiselle, jos on mennäkseen ja jos yritys ei sitä kestä, niin ei sitten.”

Yhtä tylyä viestiä tuli hallitukselta.

”Antaa asuntojen hinnan vain laskea. Myykää nytkin markkinahintaan, kun otitte markkinahinnan silloinkin, kun hinnat olivat korkealla”, ministeri Ilkka Suominen sanoi helmikuussa 1991.

Vuoden 1991 maaliskuussa Suomen Rakennusurakoitsijoiden liitto puhui suhdanne-ennusteessaan jo lamasta, mutta Polarin pääjohtaja Harri Hintikka vain rakentamisen normalisoitumisesta ylikorkealta tasolta. Tämä näkemysero tuli Polarille lopulta kalliiksi, sillä se osti kiinteistöjä, kun muut jo pakkomyivät niitä, ja se pitäytyi viimeiseen saakka asuntojen alennusmyynneistä.

Toukokuussa 1991 Rakennuslehti uutisoi, että asuntojen alennusmyynti ei ole enää tabu isoillekaan rakennusliikkeille. Esimerkiksi YIT myi 30 asuntoa 15 prosentin alennuksella. Myös Haka-Rakentajat kertoi asuntojen hintojen alentamisesta. Alennukset olivat olleet 10 prosentin luokkaa.

Tyly irtisanomisjärjestys

Kummilan johtaja Ahti Kara sanoi, että asunnot tulevat korkean korkotason vuoksi rakennusliikkeille tappiollisiksi noin puolen vuoden tai vuoden tyhjillään olon jälkeen. Hän uskoi alennusmyyntien yleistyvän. ”Kun urakkahinnat ovat laskeneet Helsingissä yli 7000 markasta alle 5000 markan neliö, niin asuntoja on mahdoton myydä yli 15 000 markalla.”

Kirvesmiestenkin palkat olivat joustaneet irtisanomisuhan alla. Heille maksettiin pääkaupunkiseudulla 40-50 markkaa tunnilta, kun huippusuhdanteessa palkat olivat 80-90 markkaa.

”Lentävien kirvesmiesten ja virolaisen työvoiman kulta-aika alkaa olla ohi”, Kara totesi. ”Nyt irtisanotaan työntekijöiden lisäksi mestareita, insinöörejä ja muuta avainhenkilökuntaa, joista vuosi kaksi sitten taisteltiin.”

Alan tulevaisuuden kannalta ikävää oli, että nuorimmat mestari ja insinöörit menettivät ensimmäisenä työpaikkansa ja osa opiskelijoista ja valmistuneista alkoi vaihtaa alaa.

Rakennusalan työttömiä oli vuoden 1992 alussa 30 000 ja sen lopussa 60 000. Vuonna 1994 heitä oli jo 84 000.

Sotilaskylistä pientä piristystä vientiin

Rakennusviennistä tuli sekä huonoja että lupauksia antavia uutisia vuonna 1991. Negatiivinen uutinen oli, että useat rakennusprojektit Neuvostoliitossa oli keskeytetty, kun neuvottelut niiden muuttamiseksi clearingista valuuttapohjaisiksi ei ollut onnistunut. Vanhoja clearing-projekteja oli jatkettu urakoitsijan riskillä. Lemminkäinen tosin oli lähes ainoa, joka enää jatkoi Neuvostoliitossa, mutta sekin suunnitteli keskeyttävänsä työt.

Kulttuurirakentaminen on lähes ainoa mihin vielä Neuvostoliitossa oli vielä riittänyt rahaa. Lemminkäinen rakensi Pietarissa Eremitaasin taidevarastoa (joka valmistui monien viivytysten jälkeen vasta 2012). Pushkinin taidemuseon saneeraus Moskovassa oli loppusuoralla.

Tammikuussa 1991 Rakennuslehti kertoi, että suomalaisia on pyydetty mukaan rakentamaan asuntojan Saksasta vetäytyvälle puna-armeijalla. Rakennustyö kattoi 37 lähiöitä palveluineen. Uusia asuntoja oli tarkoitus rakentaa 36 00 vuoden 1994 loppuun mennessä. Lisäksi piti tehdä rakennusmateriaalitehtaita näitä hankkeita tukemaan. Hankkeen arvo oli 20 miljardia markkaa.

Lemminkäisen vientijohtaja Markku Vuorela oli juuri palannut Saksasta. ”Samana päivänä oli samassa suuressa saksalaisessa rakennusliikkeessä käynyt seitsemän muun suomalaisen rakennusliikkeen edustajat. Kaikkien tarkoitus oli sama: solmia yhteistyösopimus saksalaisten rakentajien kanssa.”

Haka ja Polar olivat jo hankkineet yhteistyökumppaneita Saksasta hanketta varten. YIT ilmoitti tavoittelevansa vuositasolla noin parin sadan miljoonan markan pottia. Materiaalinvalmistajista ainakin Partek aikoi osallistua hankkeeseen liittyvien rakennustuotetehtaiden tarjoamiseen. Sellaisen se saikin Pietarin läheltä Sertolovosta.

Korkealla korolla investoinnit alas

Rakennuslehden syyskuussa 1992 julkaisema Suomen Pankin Matti Vanhalan kommentti siitä, että markka kelluu talven yli ja korko pysyy korkealla, ylitti uutiskynnyksen kaikkialla. Moni oli odottanut, että markkaa asetettaisiin devalvaation jälkeen jollekin kurssitasolle, mutta Vanhala ilmoitti, että sen määrittelylle ei ole edellytyksiä. Korkotaso oli korkealla, mutta Vanhalan mukaan minkäänlaista keventämistä korkopuolelle ei ollut odotettavissa.

Samassa lehdessä kerrottiin budjettipäällikkö Raimo Sailaksen rajusta säästöohjelmasta. Myöhemmin Mauno Koiviston muistelmista selvisi, että hän ja Sailas olivat päättäneet lopettaa investoinnit kokonaan korkean koron avulla. Suomi oli niin velkaantunut, että investointeihin ei katsottu olevan enää yhtään varaa.

Yhdyspankin pääjohtaja Ahti Hirvonen arvosteli jo seuraavassa lehdessä kovin sanoin Suomen Pankin linjaa. Hirvosen mukaan markan pitkä kellutus ajaa tuhansia yrityksiä konkurssiin ja kasvattaa pankkien luottotappioita.

Näin kävikin ja se koski erityisesti rakennusalaa, sillä puolet pankkien luottotappioista oli tavalla tai toisella sidoksissa rakentamiseen. Pankkisektoria kuormitti sille vakuuksien haltuunottona syntynyt viiden miljardin markan kiinteistömassa.

”Mitä suurempi osuus vakuuksista on kiinteistöjä, jotka saattavat tällä hetkellä olla kokonaan vailla markkinahintaa, sitä suurempi on luottotappioiden uhka”, totesi finanssisihteeri Ilona Junka.

SKOP joutui ensimmäisenä vaikeuksiin ja valtion syliin. SKOP ja sen mukana sen omistama Tampella siirtyi Suomen Pankille.

Tampella oli saanut Tampereella 400 000 kerrosneliötä rakennusoikeutta vastineeksi sille, että se sitoutui jäämään Tampereelle eikä muuttamaan Italiaan. Tampella omisti nämä 2010-luvulla uudelleen ajankohtaisiksi nousseet ranta-alueet alueet puoliksi YIT-Kiinteistöjen kanssa.

Kun valtio alkoi tukea pankkeja, valui osa tästä tuesta niiden omistukseen siirtyneiden rakennusalan yritysten tukemiseen. Kansallispankki joutui ottamaan jo vuonna 1992 Puolimatkan omistukseensa sen emoyhtiön Noveran tehtyä konkurssin.

Novera ajautui konkurssiin huolimatta Esko Ahon hallituksen sille antamasta tuesta. Noveran pelastaminen ja pankkituki koplattiin yhteen niin, että pankit joutuivat pönkittämään 400 miljoonalla markalla keskustaa lähellä ollutta entistä Hankkijaa.

Noveran omistama LVIS-urakoitsija Hantec päästettiin konkurssiin. Sen raunioille perustettiin välittömästä Suomen Sähkötalo, johon omistajiksi tulivat Puolimatka ja turkulainen Sähkö Vihanto.  Sähkö Vihannon toimitusjohtaja Jukka Vihanto sai turkulaisen työministerin Ilkka Kanervan tukemaan uutta yhtiötä työllisyysvaroista. Muut sähköurakoitsijan paheksuivat menettelyä.

Suomen Sähkötalo vaihtoi pian nimensä Tekmanniksi, joka vuonna 2000 myytiin Lemminkäiselle ja 2014 edelleen Arelle.

Puolimatkan pelasti konkurssilta sotilaskyläurakat. Ensimmäinen niistä toi yli sata miljoonaa markkaa voittoa ja vaikka muiden kannattavuus ei ollutkaan enää kummoinen, veivät ne yhtiön pahimman laman yli.

Tuoteollisuuden jätit myytiin ulkomaille

Vuoden 1992 alussa uuden Rakennustuoteteollisuus RT:n toimitusjohtajaksi siirtynyt Erkki Inkinen sanoi, että kaikki betoniyritykset tekevät tappiota. Ala tekikin valtavia rakennejärjestelyjä, jotka johtivat Lohjan ja Partekin rakennustuoteollisuusyksiköiden yhteenpanemiseen ja lopulta myymisen ulkomaille.

Partekin tappio oli 500 miljoonaa markkaa, joten se taisteli Christoffer Taxellin mukaan jo elämästä ja kuolemasta.

Lohjan ja Partekin fuusio merkitsi heti 1700 työpaikan menetystä ja neljänkymmenen tuotantolaitoksen sulkemista.  Lohjan emoyhtiöön Metraan jäi muun muassa lukot ja saniteettituotteet sekä Wärtsilä Diesel. Käytännössä järjestely merkitsi sitä, että Lohja luopui rakennustuoteollisuudesta ja valitsi metalliteollisuuden.

Christoffer Taxell kuvasi rakentamista auringonlaskun alaksi, josta haluttiin eroon. Kaikki myytiin, mistä vain saatiin rahaa. Merkittävä osa suomalaisesta rakennustuoteteollisuudesta meni 1990-luvulla pilkkahinnasta ulkomaisille jäteille.

Risto Pesonen teki tästä ajasta analyysin Rakennuslehteen vuonna 2012.

Konkurssiaalto iski rakentamiseen

Asuntomarkkinoilla oli totuttu 40 vuotta kestäneeseen hintojen nousuun, mutta niin asuntojen kuin rakennusurakoidenkin hinnat romahtivat kymmeniä prosentteja. Rakennuslehti uutisoi 4.2.1993, että asuntojen keskihinnat olivat pudonneet pääkaupunkiseudulla nimellisesti noin 50 prosenttia. Moni jäi kahden asunnon loukkuun.

Pahimmillaan asuntorakennuttajilla ja gryndereillä oli käsissään 16 000 myymätöntä asuntoa. Niistä jouduttiin maksamaan jopa 12-16 prosentin korkoa.

Vain harva yritys oli ymmärtänyt suojata valuuttalainansa devalvaation varalle. Kun Suomen Pankki sitten vuoden 1991 lopulla devalvoi markan ja päästi sen kellumaan, yritysten valuuttavelat kaksinkertaistuivat yhdessä yössä.

Eräänlaista lamaantumisen huipentumaa edusti RIL:n puheenjohtajan Lars-Olav Sebbaksen haastattelu Tekniikka & Taloudessa, jossa hän katui sitä, että oli lähtenyt rakentajaksi. Sebbaksen omistama Suomen suurin rakennesuunnittelutoimisto Finnmap teki konkurssin, mutta toiminta jatkui uusilla nimillä. Yhtenä syynä oli valuuttalainalla tehty uusi pääkonttori. Samaan asiaan kaatui moni muukin iso konsulttitoimisto.

Karjalan Rakennetekniikan toimitusjohtaja Erkki Ojala sanoi vuonna 1992, että konkurssin syynä oli paitsi liian suuri toimitilahanke myös toiminnan kannattamattomuus.

”Sairas hintakilpailu, jota on kiihdyttänyt  kotitoimistojen perustaminen, on tehnyt kotimaan suunnittelun kannattamattomaksi. Hinnat ovat pudonneet vuoden aikana kymmeniä prosentteja.”

Ainakin 30 Suunnittelu- ja konsulttitoimistojen liiton jäsenyritystä meni konkurssiin. LVI-ala pärjäsi parhaiten, vaikka yksi suurimmista, Kupari & Uusitalo, kaatui.

Teollisuus yritti aluksi pelastaa Ekonoa, jotta metsäteollisuuden suunnittelu ei jäisi yksin Pöyryn varaan, mutta lopulta Pöyryssäkin oli riittävästi pelastettavaa.

Suunnittelutoimistoista vain Tekla kertoi kasvusta ja positiivisesta tuloksesta. Toimitusjohtaja Reino Heinonen kertoi, että yritys on erikoistunut tekniseen tietojenkäsittelyyn ja paikkatiedon hallintaan, joka oli kasvussa. Kehityspuolella se panosti tuotemallinnukseen, millä alalla yhtiö nousikin maailman kärkikastiin.

Yleishyödyllisyys romuttui vähitellen

Myös asuntorakennuttajakenttä meni uusiksi. ”Keskus-Satolla on rakennuttajista pahin tilanne myymättömien asuntojen kanssa”, kertoi Rakennuslehti vuonna 1991. Omistusaravia oli myymättä 1500. Vatron tuotannossa omistusaravia ei ollut eikä siten myymättömien asuntojen ongelmaakaan. YH-Rakennuttajilla oli myymättä runsaat kolmesataa asuntoa.

Rakennusliikkeiden omistama Salpa meni konkurssiin ja kovan rahan tuotantoon lähtenyt Sosiaalinen Asuntotuotanto Sato pelastettiin liittämällä aratuotannossa pitäytynyt Vatro siihen.

YH-Rakennuttajien toimitusjohtaja Veijo Lehto ehdotti, että yleishyödyllisten asuntorakennuttajien koko tuotanto laitettaisiin hintasääntelyyn. Hänen mielestään ne olivat hyötyneet etuoikeutetusta asemastaan tonttimarkkinoilla, mutta silti ne olivat lähteneet mukaan myös kovan rahan asuntototuotantoon.

”Tällöin niiden toiminta ei poikkea gryndereiden toiminnasta.”

”Kun olemme ostaneet tontit kuumilta tonttimarkkinoilta, emme voi ajatella tinkivämme hinnasta. Otamme markkinahinnan kuten rakennusliikkeetkin”, Saton toimitusjohtaja Jukka Peltola sanoi vielä toukokuussa 1990.

Kun kiinteistösijoitusyhtiö Ferendan toimitusjohtaja Ilpo Saarinen siirtyi Keskus-Saton toimitusjohtajaksi oli asenne jo nöyrempi. Kysymykseen siitä, onko asuntorakentaminenkin nyt kiinteistösijoittamista, hän vastasi: ”Ei. Asuntorakentaminen ei minusta voi olla kiinteistöbisnestä, koska siinä puhutaan kuitenkin tietyistä elämisen perusarvoista.”

Lehdon ehdotus ei saanut kannatusta, ja  2000-luvulla ”yleishyödylliset” päästettiin toimimaan täysin markkinaehtoisina kiinteistösijoittajina. Jo Ilpo Saarinen yritti viedä Polarin pörssiin, mutta silloin Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs vielä esti sen sopimattomana toimena.

Haka konkurssiin

Suomalaiset pärjäsivät devalvaation ansiosta aluksi hyvin Saksan rahoittamissa sotilaskyläurakoissa Venäjällä, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Ne voittivat 12 urakkaa yhteensä 37:stä hankkeesta.

sotilas

Maaliskuussa 1994 Haka meni kuitenkin likviditeettikonkurssiin. Konkurssissa meni 3000 työpaikkaa. KOPin pääjohtaja Pentti Voutilainen sanoi, että Hakan pelastamiseen olisi pitänyt käyttää lähes miljardi markkaa ja tukea olisi tarvittu siinäkin tapauksessa, että pankit olisivat hyväksyneet Puolimatkan, Skanskan tai Hochtiefin tarjoukset Hakan rakennustoiminnan ostamisesta.

Hakan kansainvälisestä toiminnasta vastaava Martti Rautee myönsi virheiksi yhtiön mukaanmenon ja liiallisen panostuksen Länsi-Eurooppaan. Myöskään Yhdysvaltoihin menoa hän ei pitänyt onnistuneena strategiana.

”Etabloituminen Ruotsiin olisi ollut järkevää,  jos se olisi onnistunut.”

Yksi syy Hakan 1990-luvun vaikeuksiin oli se, että vuonna 1988, kun Rakennuskunta Hakasta muodostettiin Haka Oy, emoyhtiö Eka kuppasi sitä sadan miljoonan markan edestä.

Suurin ongelma oli Hakan valtavassa kiinteistömassassa, jotka oli ostettu silloin, kun hinnat olivat huipussaan. Odotettujen arvonnousujen sijaan kiinteistöt menettivätkin arvoaan.  Esimerkiksi Helsingin Keskusta -projektin hankintahinta oli vuonna 1989 ollut 450 miljoonaa, mutta tappio kolme vuotta myöhemmin 250 miljoonaa.

Eka-konsernin rahoitusvaikeuksien pahetessa syksyllä 1992, Eka otti Hakan rahoitustoiminnan käsiinsä. Järjestelyä vastustanut Arto Ihto joutui lähtemään. Eka  tarvitsi Venäjän sotilaskyläurakoiden hyvin etupainotteisia maksuja omien ongelmiensa hoitamiseen. Siksi näitä urakoita otettiin selvästi enemmän mihin rahkeet olisivat riittäneet. Andreapolin urakka otettiin alihintaan Puolimatkan nenän edestä.

Ensimmäiset työt sujuivat hyvin, koska suomalaiset tunsivat hyvin venäläisten tavan rakennuttaa. Seuraavissa hankkeissa vetovastuu siirtyi saksalaisille. Suomalaisille tuli suuria vaikeuksia toimimisesta saksalaisilla pelisäännöillä.

”Suomalaiset olivat usein sinisilmäisiä ja luottivat liikaa siihen, että asiat pystytään sopimaan jälkikäteen. Lisäksi suomalaiset hallitsivat heikosti kansainväliset sopimukset ja varsinkin niiden soveltamisen ja tulkinnat”, kirjoitti Rakennuslehteen monissa sotilaskylähankkeissa tulkkina toiminut Erja Tenhonen-Lightfoot.

Haka teki konkurssin pian sen jälkeen, kun Yleisradion Harri Vänskä teki uutisen Hakan ongelmista. Taloustoimittajien kerho järjesti sen johdosta pikaisesti tilaisuuden, jossa keskusteltiin taloustoimittajan moraalista silloin, kun uutinen voi mahdollisesti ajaa tuhansia ihmisiä työttömäksi. Kauppalehden päätoimittaja Lauri Helve ja Talouselämän päätoimittaja Pentti Monto haukkuivat poissa olleen Vänskän ja väittivät saaneensa luotettavaa tietoa Hakan ja Ekan johdolta, että uutinen ei pidä paikkaansa. Rakennuslehden toimittaja oli ainoa joka puolusti Vänskää tietojen paikkansapitävyyden osalta.

Pian konkurssin jälkeen Rakennuslehti kertoi, että Venäjän 400 prosentin inflaatio yhdistettynä erilaisiin aikataulua pidentäviin venäläisten organisaatioiden rahastusyrityksiin oli tekemässä sotilaskyläurakoista raskaasti tappiollisia.

Suomalaisilla pahimmat ongelmat olivat jutun mukaan Teräsbetonilla Kubinkassa ja Hakalla Andreapolissa. Lisäksi Hakan kaksi kohdetta Niznij Novgorodissa olivat selvästi myöhässä. Poikkeuksellisesti Rakennuslehti oli lykännyt tämän jutun julkaisua Haka-Stroin johdon pyynnöstä tilanteen herkkyyden vuoksi.

YIT jatkoi Hakan Niznij Novgorodin Mulinon ja Novo Smolinon kohteet loppuun ja se otti turhan tiukalla hinnalla myös Hakan neuvotteleman Sertolovon hankkeen rakennustyöt itselleen. Sillä se halusi estää Hakan organisaation itselleen kaapanneen Skanskan saamasta Venäjällä samanlaista lentävää lähtöä mitä sille tarjotttiin Suomessa.

SRV Viitoset otti Hakan alustavasti neuvotteleman asuntoprojektin tehtäväkseen Berliinin läheltä. Se toi töitä pahimman lamakauden yli, vaikkakaan ei tulosta. Moni suomalainen suunnittelijakin sinnitteli samalla tavalla laman yli Berliinissä.

Polar olisi ollut liian raskas ruumis

Hakan ohella Kummila, K.E. Nyman ja Potinkara olivat suurimpia konkurssiin menneitä rakennusliikkeitä.

Polar olisi ollut niin iso ruumis valtavine kiinteistöomaisuuksineen, että se järjestettiin velkasaneeraukseen, vaikka tappioiden määrä oli yli 1,5 miljardia markkaa.  Tappioista peräti 800 miljoonaa markkaa tuli Euroopasta. Saksasta oli ostettu rakennusoikeuksia vielä edellisenä vuonna 600 miljoonalla markalla. Tasetta painoi myös omistajien Polarille siirtämät kiinteistöt.

Harri Hintikan korvasi johdossa Kullervo Matikainen, mutta hänen uransa jäi lyhyeksi, koska rakentamisen sijaan pesti osoittautuikin  toiminnan alasajamiseksi. Se sopi paremmin Hakasta tulleelle Arto Ihdolle, joka kuvasi työtä juristille sopivaksi ”ruumiin pesemiseksi”. Polarin rakennustoiminnan rippeet siirtyivät vuonna 1998 Skanskalle vain 80 miljoonan markan hinnalla. Lisäksi Skanskan lunasti Polarin tontteja 200 miljoonalla.

Suurten rakennuskonsernien osalta tilanne oli kääntynyt päälaelleen, sillä YIT oli isoissa vaikeuksissa vielä 1989, jolloin Polar ja Haka sopivat joidenkin YIT:n omistajien kanssa yrityksen ostosta ja jakamisesta.  YIT:n toimitusjohtaja Reino Hanhinen onnistui kuitenkin saamaan omistajista Tapiolan, Rautaruukin ja valtion taaksensa. Ne ryhtyivät Tapiola-yhtiöiden Asmo Kalpalan johdolla puolustamaan yritystä ja samalla omia sijoituksiaan.

Tapiola osti merkittävässä määrin YIT:n myymättömiä liikekiinteistöjä niiden tasearvoilla, jotka olivat sen hetken markkina-arvoja oleellisesti korkeammalla. YIT olikin tiettävästi pitkään Tapiolan osakesalkun selvästi painavin yhtiö. Näin YIT:n tase saatiin omistajien toimesta paikattua ja yhtiö vietyä syvän laakson yli.

1990-luvun alussa YIT oli jo suurista parhaassa kunnossa, koska sille ei ollut päässyt kertymään samanlaisia kiinteistöongelmia kuin kilpailijoilleen.

Reino Hanhinen arvioi pankkien syliin joutuneista kilpailijoistaan, että pankki saattaa ylläpitää vuosikausia tappiollista toimintaa, koska sillä ei ole varaa kirjata isoja luottotappioita.

”Koska substanssi on kiinteistöissä, saattaa olla, että rakentamista pyöritetään vain oheistoimintana lisäajan saamiseksi kiinteistöongelman ratkaisemiseksi.”

Puolet työpaikoista katosi

Huippuvuonna 1990 rakennustuotanto oli ollut yli 60 miljoonaa kuutiometriä. Vuonna 1992 se oli enää puolet tästä. Hankkeita valmistui edelleen valtava määrä, mutta rakentajat joutuivat saman tien kortistoon.

Rakennuslehti listasi suunnittelutoimistojen suurimmat keskeytetyt työt. Listalle mahtui 50 kohdetta, lisäksi yksilöimättä mainittiin 25 keskeytettyä toimistohanketta. Suurimmat olivat Hakan ja Polarin käynnistämä Vantaanportti, Nokian Ruoholahden kohteet, Lohjan pääkonttori, OAJ:n toimitalo ja Turun kaupunginteatteri. Mukana oli myös hotelleja ja kauppakeskuksia. Keskeytettyjen hankkeiden arvo oli lähes viisi miljardia markkaa.

näköala

Näkymät olivat sumeat, mutta rakennusliikkeet odottivat silti syvää, mutta lyhyttä lamaa. Rakennuslehden kyselylyssä 70 suurimman rakennusliikkeen toimitusjohtajista lähes puolet odotti laman taittuvat jo seuraavana vuonna ja vain viidennes odotti sen venyvän vuoden 1994 alkupuolelle. Vain yksi johtaja arvioi laman päättyvän vasta vuonna 1996.

Näkemykset synkkenivät nopeasti. Viimeisin toivonkipinä katosi vuonna 1992, kun keskustan Matti Vanhanen esti eduskuntaponnellaan uuden ydinvoimalan rakentamisen, jota saman puolueen kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Kääriäinen oli hallituksessa ajanut.

Alvar Ahdin, Yrjänä Haahtelan, Timo Nurmisen ja Pekka Vaaran perustama Lauantaiseura arvioi joulukuussa 1993 rakentamista liiankin synkin sävyin:

”Uudisrakentaminen ei ole lamassa. Sitä ei teollisuusrakentamista lukuun ottamatta toistaiseksi tarvita. Ei siis kertakaikkiaan tarvita. Tämä näyttää olevan uskomattoman vaikea asia ymmärtää. Vaikka vähäinenkin tilastojen tutkistelu osoittaa, että Suomeen on rakennettu vuosikymmeniksi riittävä määrä tiloja.”

Lauantaiseuran ennuste oli, että uudistalonrakentamisen aloitukset tippuvat 20 miljoonaan kuutiometriin. Ihan näin alas ei sentään menty. Vuosina 1994-1996 talonrakentamisen aloitusmäärä oli enää vain noin 25 miljoonaa kuutiometriä. Rakennusalan työpaikoista hävisi 40 prosenttia.

Epätervettä kilpailua

Rakentamisen kilpailutilanne oli edelleen epäterve ja kilpailuvirasto varoitti, että pankkituella toimivat rakennusliikkeet vääristävät alihinnoittelullaan markkinoita.

”Työt pitäisi antaa toiseksi halvimmalle”, ehdotti johtaja Juha Silvanto RTK:stä lääkkeeksi urakoiden alihinnoitteluun.

”Kun työpäällikkö ajattelee tarjouslaskennassa, joutuuko hän jättämään työpaikkansa heti, vaiko vasta vuoden tai puolentoista päästä, niin hinta painetaan niin ala kuin suinkin”, hän sanoi vuonna 1993.

Rakentamistalouden professori Juhani Kiiras sanoi että töitä otetaan jopa miinuskatteella. Hän kiirehti yrityksiä jatkamaan sopeuttamisia. ”Toistaiseksi on purettu vasta työmaaorganisaatioita, mutta keskushallinnot on jätetty koskematta. Myöskään yritysten määrä ei ole pudonnut riittävästi.”

Kun Rakennuslehti vuonna 1994 teki kyselyn rakennusliikkeiden kilpailutilanteesta, niin pankkituki, velkasaneeraukset ja harmaat yrittäjät todettiin pahimmiksi moraalin vääristäjiksi.

”Yhteiskunnan (pankki)tuella parannetaan sairaita ja tapetaan terveitä yrityksiä”, sanoi  Viitosten Ilpo Kokkila YTV:n Rakennusforumissa. Hän oli laskenut, että 50 prosenttia rakennusliikkeiden kapasiteetista oli pankkien käsissä.

”Omistajan roolin ohella pankit vakuuspoliikkansa kautta päättävät, ketkä rakentavat.”

Toimitusjohtaja Heikki Pentti ei kaunistellut Lemminkäisen tulosta. ”Se on kurja, mutta muiden tulokset tulevat olemaan vielä kurjemmat. Olemme ruumiskasan päälimmäinen.”

Penttien rahaa oli palanut velkasaneeraukseen ajautuneen Polarin nurkan valtaamiseen, joten heillä ei ollut rahkeita tai kiinnostustakaan tarttua kiinni tarjouksiin ostaa YIT tai Pöyry.

Tulosta tuli vain päällystystoiminnasta, jota Lemminkäinen oli yritysostoin keskittänyt itselleen. Vuonna 1983 se osti ison kilpailijansa Cultorin, ja kun Haka meni konkurssiin, osti Lemminkäinen sen asfalttikaluston. Niitä oli niin paljon, että Lemminkäinen käynnisti niiden avulla vuonna 1994 asfalttitoiminnan sekä Baltiassa että Tanskassa. Tanskalaiset järjestivät sitten vastavalkeita Suomeen sovun saamiseksi. Keinona oli Valtatien osto YIT:ltä ja paikalliset hintasodat. Se johti sopuun, josta tuli liiankin hyvä, sillä kilpaluvirastot alkoivat 2000-luvun alussa selvittää asfalttikartelleja kaikissa pohjoismaissa.

Saarnamiesten ja koirakoulujen aikaa

Filosofi Esa Saarinen kiersi rakennusalankin seminaareissa kertomassa näkemyksiään johtamisesta. ”Mistä johtuu, että vauras maa ajoi karille kuin Titanic?” hän kysyi ja vastasi itse: ”Siksi, että henkinen energia oli vajaakäytössä.”

Näinkin yksinkertaiset vastaukset upposivat yleisöön.

Saarisen mielestä Suomeen tarvittiin todellisia sotapäälliköitä esikunnissa tärkeilevien esikuntaupseerien tilalle. ”Tarvitaan myös pelinrakentajia, jotka antavat maalintekijän loistaa.”

Saarisen filosofia toimi Nokiassa, mutta rakennusalalla se törmäsi todellisuuteen eli maalintekopaikkojen puuttumiseen. Rakentamisessa seurasi aika, jota Polaria saneeraamaan tullut juristi Arto Ihto kuvasi koirakouluksi. YIT:n Reino Hanhinen oli sen rehtori, vaikka puhuikin mieluummin lähes raamatullisesti neulansilmästrategiasta, jolla YIT selvisi laman yli.

Myös Antti Peltoniemen johtama Seicon oli yksi selviytyjistä. Pohjalaisten päivärahamiesten avulla se sai isoja urakoita Helsingistäkin. Nykytaiteen museon vaativa urakka sujui hyvin, mutta Tennispalatsin saneerauksessa oli jo vaikeuksia, jotka lopulta johtivat siihen, että pohjanmaalaisia rahamiehiä pyydettiin avuksi. Sekään ei lopulta auttant vaan yritys kypsyi ruotsalaisomistukseen. Ostajana oli vuonna 2003 Peab.

SRV Viitosista tuli vuosikymmenen loppuun mennessä suurten ärhäkäs haastaja projektinjohtomallillaan, jolle oli käyttöä varsinkin Nokian hurjan kasvun aikana. Kännykkätuotantoa piti saada liikkeelle, kun toisessa päässä tehdasta vielä rakennettiin.

Skanska sai Suomessa lentävän lähdön palkkaamalla Hakan organisaation itselleen. Tukea tuli Asuntorahastolta, joka antoi sen jatkaa ilman kilpailua 2000 Hakalta kesken jäänyttä korkotuki- ja vuokra-asuntoa. Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs perusteli tätä sillä, että asukkaille ei haluttu aiheuttaa aikatauluviiveitä.

Pankit järjestelivät muitakin rakennusliikkeitä: Rakennus-Ruola sulautettiin Puolimatkaan ja kokonaisuus myytiin ruotsalaiselle NCC:lle. Sotilaskyläurakoissa kompuroineen Teräsbetonin Yhdyspankki myi Viitosille, mutta Teräsbetonin vientijohto oli lähtenyt jo omille teilleen perustamalla Lasse Alanteen johdolla Quattrogeminin.

Nokia veti kansantaloutta ja pian rakentamistakin

Teollisuus lähti nopeasti elpymään devalvaation ja Nokian menestyksen myötä. Rakentamisessa elpymistä jouduttiin kuitenkin vielä odottamaan.

Vielä vuonna 1994 Suomen Pankin toimistopäällikkö Anne Brunila vaati, että pankkien pitäisi asettaa yläraja sille, paljonko rakennus- ja kiinteistöalan luottojen suhteellinen osuus voi olla niiden lainasalkuissa. Hän perusteli asiaa sillä, että rakentaminen on suhdanneherkin, konkurssialtein ja eniten luottoriskejä aiheuttava toimiala.

Brunilan mielestä rakennusalalla on ylikapasiteetttia kolmasosa suhteessa kysyntään. ”Kapasiteetin purkaminen ei ole ollut tervettä: yritykohtaiset tukimuodot ja pimeät markkinat aiheuttavat markkinahäiriöitä ja ajavat elinkelpoisia yrityksiä konkurssiin. Velkasaneeraus tai muu rahoittajilta saatava tuki näyttää menevän epäterveeseen tarjouskäyttäytymiseen eikä suinkaan taseiden vahvistamiseen.”

Vuonna 1996 Rakennusteollisuus  ja alan järjestöt oli edelleen synkkiä suhdannearvoissaan. Oulun rakennusalan diplomi-insinöörikoulutus päätettiin lopettaa, koska alan työllisyysnäkymiä pidettiin pysyvästi huonoina. Paikat haluttiin Nokian tarvitsemille sähköinsinööreille. Mestareita tuottanut teknikkokoulutuskin päätettiin lopetettaa, koska ajateltiin, että uusista ammattikorkeakouluista valmistuvat tuotantoinsinöörit korvaavat heidät.

Elokuussa  YIT:n Reino Hanhinen oli kuitenkin jo optimistinen. Hän vertasi tilannetta sienimetsään. ”Pinnan alla on paljon aihioita, jotka vain odottavat esiinnousuaan.”

Myös Ilpo Kokkila oli hyvin hereillä muutoksesta. Hän osti Viru-hotellin 60 miljoonalla markalla. Hotellin arvoksi oli arvioitu 230 miljoonaa. Markkinatalouteen siirtynyt Baltia alkoi tarjota suomalaisrakentajille kiinnostavia mahdollisuuksia.

Syksyllä 1996 Rakennuslehden 30-vuotisjuhlissa meteorologi Juha Föhr ennusti tummien pilvien vihdoin väistyvän Suomen rakentamistaivaalta. Pohjat ennusteelleen hän oli saanut VTT:n suhdanneasiantuntijalta Pekka Pajakkalalta.

Jo joulukuussa alettiin puhua rakennusalan ylikuumenemisesta urakkahintojen voimakkaan nousun vuoksi. Rakennusalan kapasiteettia oli leikattu niin pitkään, ettei nopeaan kysynnän nousuun ollut varauduttu.

Suomen vuonna 1995 saama EU-jäsenyys oli lisännyt ihmisten luottamusta tulevaisuuteensa ja se vakuutti myös ulkomaisia investoijia siitä, että Suomi oli siirtynyt lopullisesti pois Venäjän varjosta.

Laman muisto oli kuitenkin tiukassa. Vuonna 1997 Budjettipäällikkö Erkki Virtanen tyrmäsi Erkki Tuomiojan ja muutamien muiden poliitikoiden esittämät ajatukset siitä, että rakentamista pitäisi tukea, koska alalla oli edelleen 30 000 työtöntä.

”Minusta on täysin väärä ajatus, että kaikkien niiden ihmisten, jotka 1980-luvun kuplatalouden aikana pääsivät rakennusalalle töihin, pitäisi saada subjektiivinen oikeus rakennusalan työpaikan saamiseen. Sellainen maailmanennätystaso rakentamisessa olisi kansallinen onnettomuus.”

Rakennusalan yritysten parantunut kannattavuus näkyi Jarmo Leppiniemen keväällä 1998 Rakennuslehteen tekemissä tilinpäätösanalyyseissa, mutta ihan kaikki eivät olleet vielä päässeet vauhtiin mukaaan.

”Lemminkäinen edustaa rakennusliikkeiden aatelia. YIT on suuri ja kannattava. Skaskan on kannattavan rakennusliikkeen ikonimalli. Sanitec on omistajansa ilo ja ylpeys. Jaakko Pöyry on kannattava pörssiyritys.”

NCC Puolimatkasta arvio oli: keskinkertainen. Koneen kohdalla hän ihmetteli, mihin katosi maine menestyvänä malliyrityksenä ja mikä romahdutti kannattavuuden. SRV Viitosia hän ei voinut arvioida niukkojen tietojen vuoksi. Arvio Polarista oli tyly: Omistajan painajainen. Yritys myytiinkin samana vuonna Skanskalle.

Leimaveron poistaminen asuntoluotoista vuonna 1998 kiihdytti rajusti asuntoluototusta ja pankkien kilpailua asiakkaista. Marginaalit tippuivat ja vanhoja asuntolainoja vaihdettiin edullisemmiksi.

Ympäristöministeri Suvi-Anne Siimes ehdotti vuonna 1999 korkojen verovähennysoikeuden leikkausta hillitäkseen hintojen nousua, mutta kukaan ei sille lämmennyt. 1980-luvun opetukset olivat jo häipyneet mielistä.

Laman perintönä kutistuminen kansainvälisten jättien tytäryhtiötaloudeksi

1990-luvun lamalla oli paljon isommat vaikutukset suomalaiseen rakennusalaan ja sen yritysrakenteeseen kuin millään muulla talouden käännekohdalla.

tytär

Onko Suomi kutistumassa tytäryhtiötaloudeksi rakennusalalla? Rakennuslehti kysyi keväällä 1999.

Rakennustuoteollisuus oli Pekka Pajakkan tekemän selvityksen mukaan jo ennen laman alkua hyvin keskittynyttä. Neljä suurinta hallitsi yli 90-prosenttisesti ainakin kuitulevy-, vaneri-, liimapuu-, mineraalivilla-, tiili-, saniteettiposliini-, kevytsora-, lasi-, lämpöpatteri-, hana-, kupari-, putki-, kaapeli-, kattohuopa-, ja muoviputkimarkkinoita. Tietyissä tuotteissa oli vain yksi tai kaksi valmistajaa. Näin olivat sementti, ikkunalasi, teräs ja kupari. Näitä aloja hallitsivat Partek, Lohja, Lahden Lasitehdas, Rautaruukki ja Outokumpu. Lohja hallitsi 90-prosenttisesti kevytsoramarkkinoita ja noin puolta kevytsoraharkoista ja valtaosaa saniteettiposliini- ja lukkomarkkinoista. Oras hallitsi lähes sataprosenttisesti hanamarkkinaa.

Laman seurauksena iso osa näistä suurimmista rakennusalan yrityksistä siirtyi ulkomaiseen omistukseen. Koko lasi- ja vuorivillateollisuus myytiin ranskalaisille ja ruotsalaisille, Ormaxin kattotiilet ranskalaisille, Pukkilan kylpyhuonelaatat italialaisille, Gyprocin kipsilevyt englantilaisille, Abloyn lukot ruotsalaisille, samoin sementti ja pääosa valmisbetoniteollisuudesta, betonielementeistä, tiilistä sekä ilmastointialan teollisuudesta. Niitä ne myivät sitten edelleen kansainvälisille jättiläisille. Esimerkiksi tiiliteollisuutta hallitsee nyt itävaltalainen Wienerberger ja strategisesti tärkeää sementtiteollisuutta irlantilainen CRH.

Ruotsalaiset omistivat 1990-luvun lopulla lähes 20 rakennusalan yritystä Suomessa ja niiden yhteenlaskettu liikevaihto oli yli 15 miljardia markkaaa. Useimmat näistä olivat merkittäviä markkinajohtajia. Eniten niitä oli myynyt Partekin Christoffer Taxell,  ruotsalaisen kansanpuolueen entinen puheenjohtaja, joka kaikkien myyntien jälkeen vuodatti krokotiilinkyyneleitä suomalaisen omistuksen puolesta.

PARTEK-LOHJA-JÄRJESTELY

Järjestelyt alkoivat vuonna 1992, jolloin pääosa Partekin kotimaisista rakennustuotetoiminnoista ja Lohja pantiin yhteen.

1993 ruotsalainen Euroc (Scancem) osti Lohjan, Partek Sementin, Partek Vetonitin ja puolet Partek Betonilasta. Partekista tuli yhdessä Metran kanssa Eurocin osakkaita. Suomen sementtiteollisuus,  jota ruotsalaiset ensisijaisesti tavoittelivat, siirtyi ruotsalaisomistukseen.

1995 Eurocin ja norjalaisen Akerin sementti- ja rakennusainetoiminnot yhdistyivät. Samalla Partek,  joka oli sitä ennen lunastanut Metralta sen Eurocin osakkeet, myi Eurocin osakkeensa Akerille.

1997 Partek päätti keskittyä konepajateollisuuteen ja järjesteli betoniteollisuutensa yhteen ruotsalaisen Strängbetongin kanssa. Liitosta syntyi ruotsalaisen sijoitusyhtiö Industri Kapitalin omistama Addetek.

1999 CRH osti Lohja Ruduksen ja Finnsementin Scancemiltä. Muu osa Scacemistä menee Akerin ja Skanskan riitojen vuoksi Heidelberger Cementille.

1999  Industri Kapital osti pääosan Partek Insulationista, joka nykyisin tunnetaan Parocina.

2001 alussa uutisoidaan, että Addtek, joka omistaa muun muassa Parman (Parman ja Partekin entinen betonielementtiteollisuus) siirtyisi CRH:n omistukseen. Myyjinä olisivat Partek ja Industri Kapital.

EU-komissio otti kaupan selvittelyyn. Komissiota huolestutti, voiko Finnsementtti tehdä yhteistyötä Addtek-ryhmän elementtivalmistajien kanssa antamalla näille kilpailuetua esimerkiksi myymällä sementtiä halvemmalla kuin muille. Näillä perusteilla komissio esti kaupan.

2001 Wärtsilä myi Sanitecin saksalaiselle pääomasijoittajalle BC Partnersille.

2001-2002 Valtio myi Sisu-kaupan myötä tulleen 30 prosentin osuutensa Partekista Koneelle. Kone myi loput Parocin osakkeista Industri Kapitalille.

2005 Consolikseksi muuttunut Addtek sai pääomistajakseen ranskalaisen  Bonna Sabla.

Skanska ja norjalainen Aker ottivat suomalaisen betoniteollisuuden myynnistä noin miljardin markan myyntivoiton (myyntihinta 2,4 miljardia) mikä kertoo missä pakkoraossa suomalaiset olivat olleet yrityksiä myydessään.

rudus

Irlantilaiset osoittivat pian isännän otteita jo ottivat vuonna 1999 Ruduksen johtajalta Lauri Ratialta pois hänen pitkään kehittämänsä Puolan betoniliiketoiminnan. Ratia uskoi vielä ostohetkellä, että operointi tapahtuisi yhdessä.

Sama tapahtui  myös Saint-Gobain Isoverissa. Sen toimitusjohtaja Pekka Rantamäki oli vielä vuonna 2002 tyytyväinen ranskalaiseen omistajaan. Se oli antanut suomalaisille tehtäväksi idän valloittamisen.  Suomen lasivillaeristetehtaiden kapasiteetista kolmasosa meni vientiin. Rantamäen tehtävänä oli myös tehtaan perustaminen Venäjälle.

”Investointi Venäjälle ei ole uhka kotimaiselle tuotannolle vaan tae sille, ettei markkinaosuutemme rapaudu”, hän sanoi. Tehtaan valmistuttua Rantamäen Venäjän osaamista ei sitten enää tarvittukaan ja siirtyi Teknoksen palvelukseen.

Sama logiikka on ollut muillakin kansainvälisillä jättiläisillä. Tehtaat ovat säilyneet kovien rationalisointien jälkeen Suomessa, mutta niiden vienti esimerkiksi Venäjälle on käytännössä loppunut omistajien perustettua suomalaisten idänkaupana osaajien avustamana sinne omat tehtaansa.

Vuonna 2012 CRH osti Lemminkäisen betonituotetoiminnan eli nyt kilpailuvirasto salli sementin valmistajan laajentumisen koko betoniteollisuuden jalostusketjuun.

Vuonna 2014 viimeinenkin jättiläinen eli Rautaruukki myytiin ulkomaille. Omistajaksi tuli ruotsalainen SSAB. Se hyödyntää nyt Ruukin rakentamaa verkostoa Itä-Euroopassa ja Venäjällä.

Ruotsalaiset rakennusliikkeet Suomeen

Ruotsalaiset rakennusliikkeet olivat 1970-luvusta lähtien tehneet yrityksiä päästä Suomen markkinoille. Työt olivat jääneet yksittäisiin infraprojekteihin tai Skanskan kohdalla Olkiluodon ydinvoimalaitoksen rakentamiseen. Esimerkiksi asuntorakentamiseen ruotsalaisia ei päästetty.

Pysyvä etabloituminen tapahtui 1990-luvulla. Skanska ja NCC tulivat Suomeen Hakan ja Puolimatkan toimintojen jatkajiksi.  Hakasta riitti, että ruotsalaiset palkkasivat sen johtajat, sillä Asuntorahasto suhtautui hyvin myötämielisesti sille, että Skanska sai ilman kilpailua jatkaa Hakalta kesken jääneitä urakoita. Puolimatkan NCC osti pilkkahinnalla.

Aluksi suomalaiset saivat ison roolin näissä konserneissa, mutta se kutistui nopeasti. Puolimatkan onnistuneesti saneerannut Matti Haapala nimitettiin jopa NCC-konsernin rakennustoiminnan johtoon.

”Kovilla jätkillä menee hyvin”, hän sanoi menestyksensä salaisuudeksi. ”Olen ollut tervehdyttämässä niin monta yksikköä, että tiedän alkukuukausien olevan tuskan aikaa. Mutta sitten se alkaa sujua”, hän sanoi huhtikuussa 2001″

”Uskon, että tietyntyyppinen määrätietoisuuteni ja tahto haluta johonkin päämäärään, siis suomalainen johtamistapa, ovat niitä omininaisuuksia, jotka merkitsivät valinnassa.”

Haapalan käsissä NCC Finlandista oli tullut yksi konsernin parhaimpia yksiköitä”, NCC:n väistyvä toimitusjohtaja Jan Sjöqvist perusteli nimitystä.

Lehdessä arvioitiin, että 54-vuotiaan Haapalan työura Ruotsissa voisi kestää 60 vuoden eläkeikään saakka. Toisin kävi. Jo marraskuussa Haapalalta otettiin pois operatiivinen valta ja eri maiden yritykset alkoivat raportoida suoraan uudelle toimitusjohtajalle Alf Göranssonille.

Skanska AB oli pitkään pitänyt Suomea porttina Venäjän markkinoille, mutta vuonna 1999 usko entisen hakalaisten vientimiesten osaamiseen alkoi hiipua. Skanskalla oli vaikeuksia Venäjällä maan ajauduttua talouskriisiin vuonna 1998. Yhtiö ilmoittti, että strategiana on edelleenkin etabloituminen, mutta markkinaan panostetaan jatkossa realististen volyymiodotusten mukaisesti. Kaksi merkittävää projektia jouduttiin keskeyttämään ja jo julkistettu jättisopimus Moskovan lentokenttähankkeesta ei koskan toteutunut.

Vuonna 2002 Skanska osti enemmistön pietarilaisesta asuntogrynderistä OAP Petesburgstroysta. Tarkoituksena oli siirtää toiminta venäläisten käsiin, minkä onnistumista suomalaisjohtajat epäilivät – aiheesta, kuten pian selvisi.

”Tavoitetilanne tietenkin on, että Venäjän liiketoiminnasta vastaisi venäläinen johtaja. Uskon, että siihen menee ainakin muutama sukupolvi”, hallituksen puheenjohtajan paikan menettänyt Eero Makkonen sanoi.

Vuonna 2003 Skanska Oy:ltä vietiin Venäjän toiminnan johtaminen. Muu Itä-Eurooppa oli viety jo vuonna 2001. Muun muassa Martti Rautee ja Tapio Korkka jättivät yhtiön. Venäjän vetäjäksi nimitettiin ruotsalainen Anders Göransson, joka pian lopetti koko Venäjän toiminnan. Yhtenä perusteluna oli, että siellä ei voinut toimia kannattavasti Skanskan eettisillä periaatteilla.

Ruotsin kolmanneksi suurin rakennusliike Peab tuli Suomeen vuonna 1999 ostamalla Meritan käsiin ajautuneen Rakennus Oy Leo Heinäsen. Kauppa ei antanut Peabille kuitenkaan riittävän vahvaa asemaa vaan vuonna 2002 se osti  pohjanmaalaisen Seiconin.

JM tuli Suomeen asuntorakentajaksi torvet soiden vuonna 2006, mutta tulos ei vastannut valtavaa mediamyllytystä.

Valtio avasi asteittain omat liikelaitoksensa kilpailulle 2000-luvun alussa. Yksi seuraus siitä oli, että asfalttikartellien yksi keskeisistä osapuolista, NCC, osti Destiaksi muuttuneen Tieliikelaitoksen asfalttiliiketoiminnan vuonna 2011.

Suunnittelutoimistoja ruotsalaisille ja englantilaisille

Suunnittelutoimistoista Viatek 1995 myytiin ruotsalaiselle Scandiaconsultille, joka vuonna 2003 siirtyi tanskalaiselle Rambollille.  Industri Kapital teki tarjouksen Pöyrystä, mutta se torjuttiin.

Pentti Murole joutui Libyan projektiensa vaikeuksien vuoksi myymään Liikennetekniikan  vuonna 2000 englantilaiselle (nykyisin kanadalainen) WSP:lle, ja pian sillä oli omistuksessaan myös suomalainen vinoköysisiltojen suunnitteluosaaminen, kun oululainen Suunnittelukortes myytiin sille.

2010-luvulla ahkerin ostaja Rambollin ohella on ollut ruotsalainen Sweco, joka vuonna 2012 osti entisen Finnmap-konsernin.

 

2000-luvulla euro ja Nokia vauhdittivat ja romahduttivat rakentamista

Vuosituhat vaihtui positiivisissa merkeissä. Pelätty rakennusinsinöörien ja mestarien työttömyys oli vaihtunut nopeasti valtavaksi tekijäpulaksi, jota työntekijöiden osalta jouduttiin paikkaamaan Virosta asti.

nokia

1990-luvun käännepiste oli usko Nokian ja it-teknologian mukanaan tuomaan kasvuun. Arkkitehtuurissa tuo usko ilmeni lasi- ja teräsarkkitehtuurin avulla luotuina tulevaisuuden utopioina. Lasitaloja seliteltiin uudenlaisella toiminnan läpinäkyvyydellä ja teräs sai tehtäväkseen kuvata uutta teknologiaa.

Nokia työllisti jo suoraan tai välillisesti 20 000 rakentajaa. Sen rooli toimisto- ja teollisuusrakentamisessa oli suurimmillaan 15 prosenttia ja pelkästään toimistorakentamisessa kolmannes. Pääkaupunkiseudulla kolmannes toimitiloista rakennettiin Nokialle ja Oulussa, Salossa ja Tampereella peräti kaksi kolmannesta.

Rakentamisen 6-9 prosentin kasvuun Nokian merkitys oli pari prosenttiyksikköä. Rakennuslehti kysyi vuonna 2000, onko Nokia-riskin suuruus jo liian suuri Suomelle. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen mukaan ei. Hän muistutti, että informaatioklusterista on tullut Suomelle kolmas tukijalka puujalan ja metallijalan rinnalle, mutta se sisältää jo niin paljon osaamista, että se ei ole yksin Nokian varassa.

1990-luvun lopulla toimitilarakentaminen kävi taas kuumana. ”Ihanneasiakas on desing and build -mallilla neuvottelu-urakkasopimuksen tekevä rahan omistaja. Tämä kun keskittyy kiinteistöomaisuuden salkuttamiseen eikä ole turhan tarkka sen enempää hintatasosta kuin laadustakaan. Sekava totetusmuoto poistaa turhat riskit ja antaa tarvittavaa toimintavapautta”, kirjoitti tekniikan lisensiaatti Yrjänä Haahtela 1.12.1999

Vuonna 2000 asuntomarkkinat saivat ylimääräisen nosteen, kun pörssikupla puhkesi ja sijoittajat kiirehtivät siirtämään rahojaan asuntoihin. Toimitilapuolella näkymät sen sijaan heikkenivät.

2000-luvun alun pientä notkahdusta lukuun ottamatta rakentaminen jatkoi kuitenkin harvinaisen vakaata kasvua vuoteen 2008 saakka.

Euro laski korkoa ja siivitti rakentamista

Euron käyttöönotto vuonna 2002 laski korkotason historiallisen matalaksi ja vilkastutti varsinkin asuntorakentamista, mutta sokaisi samalla ihmisten hintatietoisuuden ja kiihdytti asuntohintojen nousua. Pahinta oli, että se sai aikaan hillittömän velkaantumisen ja asuntorakentamisen buumin myös sellaisissa maissa, joilla ei olisi siihen ollut varaa. Saksalainen korkotaso ilman saksalaista kuria inflaation hillinnässä oli kestämätön yhtälö, mutta sitä ei vuonna 2002 nähty.

YIT:n silloinen toimitusjohtaja Hannu Leinonen sanoi, että tilanne on harvinaisen hyvä. Jos korkotaso on matala, investoinnit kannattavat. Jos korko nousee, on se taas merkki kysynnän kasvusta, mikä sekin on hyvä asia.

Devalvaatioriskin poistuttua suomalaiset kiinteistöt alkoivat kiinnostaa sijoittajia ympäri Eurooppaa. Uusien kauppojen ja toimitilojen rakentamisessa Suomi nousi asukasluvulla mitattuna jopa Euroopan ykköseksi vuonna 2007.

Venäjä-riski johti talotekniikasta irtaantumiseen

Projektivienti, joka oli vuosikymmenten ajan tuonut ison osan rakennusliikkeiden tuloista ja murheista, muutti 2000-luvun alussa pysyvästi muotoaan ja vaihtui etabloituneeksi toiminnaksi valituissa kohdemaissa. Edelläkävijänä oli YIT, joka vuonna 1998 oli ostanut Pietarista Finn-Stroin 1980-luvun lopulla perustaman Lentekin. Sillä oli omistuksessaan iso asuntotontti, joka alun perin oli ajateltu rakentaa länsimaisten liikemiesten asunnoiksi. Se markkina ei kuitenkaan vetänyt. Sen sijaan kysyntää alkoi olla ihan tavallisten venäläisten asunnoista.

lentek04

Lentekin toimitusjohtaja Juha Vättö päätti kokeilla, miten gryndaaminen onnistuisi Venäjällä. ”Venäläinen asuntorakentamismalli tuntui aluksi pöhköltä, mutta nyt kun siitä on saatu kokemusta, näyttää toiminta ihan kannattavalta”, hän kertoi elokuussa 2001. Toimitusjohtaja Reino Hanhinenkin tuli katselemaan uusia tontteja kaupungista, sillä tulos oli ylittänyt odotukset.

Pian tuosta muodostui YIT:n kansainvälisen toiminnan ydinstrategia koko Venäjällä ja itäisen Euroopan alueella. Ilman murheita ja harmaita hiuksia se ei toki tapahtunut, koska Venäjällä suhdannevaihtelut ovat vielä voimakkaammat kuin Suomessa. Se näkyi vuoden 2008 kansainvälisen talouskriisin iskettyä maahan.

Venäjän asuntomarkkinoille valtavasti investoinut YIT erotti lähes kaikki Venäjän toiminnoista vastanneet suomalaisjohtajat ja ryhtyi venäläistämään toimintaansa. YIT:n toimitusjohtaja Hannu Leinonen joutui syntipukiksi Venäjä-strategiasta ja sai potkut. Uudeksi toimitusjohtajaksi nostettiin talotekniikkapuolelta juristitaustainen Juhani Pitkäkoski.

Uuden nousun jälkeen uusi asuntomarkkinoiden romahdus käynnistyi 2014, kun länsi määräsi Venäjälle talouspakotteita Krimin miehittämisen vuoksi ja samaan aikaan öljyn hinta romahti.

Osin Venäjän riskien vuoksi YIT:stä erotettiin talotekniikkayhtiö Caverion omaksi pörssiyhtiöksi jo vuonna 2013. Suurimmaksi YIT:n henkilöomistajiksi nousseet Ehrnroothit toteuttivat tämän operaation, jonka tuloksena he sitten siirsivät omistuksensa painopisteen Caverioniin. Juhani Pitkäkoski siirtyi johtamaan sitä ja YIT:n puolestaan otti johtoonsa Kari Kauniskangas.

”Aiemmin uskottiin yrityksen toiminnan hajauttamiseen useille toimialoille suhdanteiden ja toimialariskien ja tulorahoituksen riittävyyden hallinnoimiseksi”, Jarmo Leppiniemi analysoi syitä sille, miksi YIT (ja myös Lemminkäinen) oli hakenut 1990-luvun lopulla kassavirtaa tuottavasta talotekniikasta ja siihen liittyvästä huollosta tukijalkaa paljon pääomia vaativalle ja suhdanneherkälle gryndaamiselle.

Tämä ajattelutapa muuttui 2010-luvulla, kun sekä YIT että Lemminkäinen luopuivat talotekniikasta. ”Hajauttamisen ja niin saavutettavan riskinhallinnan voi jättää omistajien vastuulle. Nämä voivat muodostaa sijoitussalkkunsa parhaaksi katsomiaan toimiala- ja muita hajautussääntöjä noudattaen.”

Samasta asiasta oli puhunut rakennusalan grand old man Antero Kallio jo vuonna 2001 Rakennusinsinööripäivillä, jolloin hän kyseenalaisti rakennuskonsernien laajentumisstrategiat. ”Mitä järkeä rakennusliikkeillä on laajentaa vimmatusti joka suuntaan: teollisuuteen, ylläpitoon, LVIS-tekniikkaan. Tämä on sama suunta kuin 1950- ja 1960-luvuilla. Laajennutaan, mutta ei keskitytä ydinosaamiseen, kuten muu teollisuus.”

Rakennusliikkeet olivat perustelleet laajentumista sillä, että ne ottavat suuremman vastuun rakennuksen koko elinkaaresta. ”Ihmisellä on elinkaari, mutta mikä se on rakennuksella? Joku talo saatetaan purkaa jo 10-20 vuoden kuluttua”, Kallio ihmetteli.

Kallion mielestä elinkaaresta puhumisen sijaan rakennusliikkeet voisivat ottaa nykyistä pidemmän vastuuajan työnsä laadusta.

Kupla alkoi puhjeta koko Euroopassa

Rakennuslehti teki vuonna 2005 tehnyt Economistin katsauksen pohjalta aukeaman jutun, jossa varoitettiin asuntokuplan puhkeaminen seurauksista.economis

Tämä taloushistorian suurin kupla puhkeaa ennemmin tai myöhemmin, lehti varoitti. Economistin ennusteen mukaan Euroopan ja USA:n asuntokuplan puhkeamisen merkitys taloudelle olisi paljon vakavampi kuin vuosituhannen alun pörssikuplan puhkeamisen, koska asuntoihin oli sitoutunut paljon enemmän ihan tavallisten kansalaisten varoja.

econoJuttu herätti rakennusalalla lähinnä vastaväitteitä, sillä ”suden huutajiin” oli jo turruttu. Asuntojen hintojen nousuakaan ei pidetty mitenkään huolestuttavana, koska nyt olivat vain purkautuneet 1990-luvulla patoutuneet tarpeet.

Vuonna 2007 ja vielä vuoden 2008 alussa tuohon kuplaan puhallettiin maailmalla vielä lisää ilmaa. Suomessa asuntorakentamisen aloitusten huippu oli jo taittunut.

Todellisuus alkoi paljastua syksyllä 2008 Lehman Brothersin mentyä konkurssiin. Asuntolainakriisin laineet alkoi levitä nopeasti Yhdysvalloista Eurooppaan, jossa euro muuttui siunauksesta kiroukseksi.

”Asuntokriisi on täyttä totta”, otsikoi Rakennuslehti lokakuun alussa uusien asuntojen markkinatilanteen kiristymisestä ja kuukauden lopulla Rakennusteollisuus ennusti jyrkän alamäen alkaneen.

Rakennusliikkeissä talonrakentamisen insinöörejä ryhdyttiin kouluttamaan infratöihin, koska niitä valtion odotettiin elvyttävänä, kuten aina taantumassa tehdään. Korjaaminen oli toinen kasvualue, jonne suuret rakennusliikkeet ryntäsivät.

Lemminkäinen joutui samanlaisen pelastusoperaation kohteeksi kuin YIT 20 vuotta aiemmin. Kun vuonna 1989 YIT:n pelasti kiinteistöjen ostoilla Tapiola, vuoden 2008 lopulla saman teki Lemminkäiselle Etera.

Lemminkäisellä oli satojen miljoonien eurojen pääomat kiinni myymättömissä keskeneräisissä ja valmiissa liikerakennuskohteissa, kun kansainvälinen talouskriisi iski Suomeen. Pankit painoivat paniikkinappulaa eikä uusiin kohteisiin saanut enää rahoitusta. Vuoden 2008 lopulla Lemminkäisen käyttöpääoma uhkasi loppua, tulos oli syöksymässä syvyyksiin ja käsiin oli jäämässä parin sadan miljoonan euron arvosta rakenteilla olevaa ja valmista asuntokantaa ja kiinteistömassaa. Lemminkäisen edessä oli joutuminen pankkien holhoukseen tai pankkien panikoidessa jopa likviditeettikonkurssiin.

Etera osti Lemminkäiseltä ykkösluokan toimistokiinteistöjä pääkaupunkiseudulta 200 miljoonalla eurolla, mutta kun tämä ei riittänyt, se lähti osakkaaksi yhtiöön, joka osti myös niitä maakuntien kiinteistöjä, jotka eivät kiinnostaneet ketään. Lemminkäisessä pelastusoperaatiosta vastasi Lemminkäinen Talon uusi toimitusjohtaja Juha Nurmi. Hän joutui kuitenkin pian näkemyseroihin Juhani Sormaalan jälkeen uudeksi toimitusjohtajaksi nimitetyn Timo Kohtamäen kanssa ja joutui jättämään yhtiön. Näkemyserot koskivat erityisesti sitä missä määrin itsenäisistä alueyhtiöistä koostuneen konsernin toimintaa kannatti keskittää yhden keskusjohdon alle.

Lemminkäinen selvisi ylös vuoden 2008 kriisistä, mutta asfalttikartellin seuraamusmaksut painoivat sen tulosta vuosikaudet. Vuonna 2014 se ajautui velkojien käsiin ja toimitusjohtajaksi tuli alan ulkopuolelta tullut saneeraaja Casimir Lindholm.

 

kupla

Monet euromaat, kuten Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Irlannin, asunto- ja kiinteistökuplan puhkeaminen syöksi lamaan, mikä johti valtaviin tukipaketteihin, joihin Suomikin joutui vastentahtoisesti osallistumaan. Oman 1990-luvun lamansa Suomi oli hoitanut ilman apua.

Vaikka Suomessa asuntojen aloitukset romahtivat 40 prosentilla, taantumasta tuli Pekka Pajakkalan analyysin mukaan odotettua lyhyempi. Pajakkalakin odotti vielä maaliskuussa 2009 uudisrakentamisen syöksyn jatkuvan kaksi vuotta.

Synkistelyn pohjaa edusti Rakennusteollisuus RT:n puheenjohtaja Timo U Korhonen, joka arvioi, että rakentaminen romahtaa alemmaksi kuin 1990-luvun lamavuosina. Ennusteiden virhearviot johtivat siihen, että jo vuoden 2010 keväällä rakentamisessa oli materiaalipulaa kysynnän yllätettyä tehtaat.

Asuntorakentaminen alkoi elpyä jo syksyllä 2009 osin siksi, että valtio käytti onnistuneesti vanhaa elvytyslääkettä eli valtion tukeman tuotannon lisäämistä. Se oli toiminut niin 1980-luvun puolivälissä kuin 1990-luvun vaikeina vuosinakin.

Tällä kertaa tukimäärän avokätisyys jopa yllätti markkinat ja uusista välimallin asunnoista tuli suoranainen hittituote. Kun gryntituotantokin piristyi vuoden 2009 lopulla, betoniteollisuudessa oli taas hetken aikaa pulaa julkisivuelementeistä, ja jo irtisanottujakin työntekijöitä jouduttiin kiireellä kutsumaan takaisin töihin.

Kansainvälistä finanssikriisiä ei kotoisalla elvyttämisellä kuitenkaan taitettu, vaan kansantalous vaipui uuteen pitkään taantumaan. Kauppakorkeakoulun professori Matti Pohjola arvioi jo 2010-luvun alussa, että finanssikriisi painaa bruttokansantuotteen kasvumahdollisuuksia koko 2010-luvun.

Lisähuolta tuli globalisaatiosta, joka oli aluksi merkinnyt valtavaa kysyntää suomalaisille investointituotteille muun muassa Kiinassa, mutta joka vuosi vuodelta siirsi myös työtä sinne. Kun vielä Nokian kännykkäteollisuuden ja internetin aikaansaaman paperin kysynnän romahduksen vuoksi Suomi menetti jalostusarvoltaan arvokkaimmat vientituotteensa, alkoi tämä näkyä tuottavuuden vähintäänkin laskennallisena romahduksena.

Rakentaminen lähti kasvuun syksyllä 2015

Rakentaminen laski kolme vuotta,myönteisiä merkkejä asuntomarkkinoiden piristymisestä tuli jo vuoden 2015 aikana. Marraskuussa 2015 Rakennuslehti kertoi asuntomarkkinakatsauksessaan, että asuntotuotanto ja -myynti ovat pääkaupunkisedulla tämän vuosituhannen huipputasolla ja gryndituotanto on kovassa vauhdissa koko Suomesssa. Rakennusteollisuuden johdossa Rakennuslehden uutista moitittiin ylioptimistisuudesta. Huhtikuussa 2016 Rakennusteollisuus RT:n suhdannekatsauksessa sitten vahvistettiin, että suhdannenousu oli alkanut jo syksyllä. ”Viime vuoden loppu yllätti”, sanotaan katsauksessa.

Rakennusteollisuus odottaa, että rakentamisesta on tulossa samalla tavalla kuin ihan 2000-luvun alussakin talouden veturi. Kasvuennusteet ovat kuitenkin maltilliset, vuodelle 2016 talonrakennustöiden aloituksiin odotettiin 3-4 prosentin ja vuodelle 2017 puolentoista prosentin kasvua.

Samaan aikaan Ruotsissa, joka ei ole euromaa, asuntomarkkinat ovat ylikuumentuneet ja siellä ennustetaan jopa asuntokuplan puhkeamista.

 

Miltä rakentamisen tulevaisuus näyttää?

Pajakkala Rakennuslehti 50 v numero artikkeli 7.4.2016_Page_10Foreconissa nykyisin työskentelevän Pekka Pajakkalan mukaan rakentamisen kasvu on noudattanut BKT:n ja muuttoliikkeen kasvua. Rakentaminen ja BKT kasvoivat suunnilleen samaa vauhtia vuodesta 1960 vuoteen 1990. Sen jälkeen rakentaminen romahti ja pääsi vuoden 1990 lukemiin vasta vuosina 2007-2008. Nokia-buumi sen sijaan elvytti BKT:n kasvuun hyvin nopeasti 1990-luvulla.

BKT:n ja rakentamisen Pajakkala ennakoi jatkossakin kasvavan suunnilleen samaa, keskimäärin vain noin yhden prosentin vuosivauhtia.Pajakkala Rakennuslehti 50 v numero artikkeli 7.4.2016_Page_15

Viime vuosien vaihtelut ovat olleet rakentamisessa pieniä, sillä vaikka uudisrakentaminen romahtikin vuonna 2009 finanssikriisin johdosta, toipui se nopeasti, joskin aiempaa matalammalle tasolle,  ja korjaaminen on kasvanut koko ajan ja on jo yli puolet talonrakentamisesta.Pajakkala Rakennuslehti 50 v numero artikkeli 7.4.2016_Page_16Suomessa korjausrakentamisen osuuden arvioidaan nousevan 60 prosentin tasolle vuoteen 2030 mennessä, mutta tämän suurempaan osuuteen meillä ei Pajakkalan mukaan olisi varaa.

Suomi pakkautuu neljään keskukseen

Rakentaminen alkoi 2010-luvulla painottua kasvukeskuksiin, joissa asuntorakentamisen tarvetta pitävät yllä kasvanut sisäinen ja ulkoinen muuttoliike ja kasvavan senioriväestön halua muuttaa keskustojen pieniin kerrostaloasuntoihin. Neljännes suomalaisista on yli 65-vuotiaita vuonna 2030 ja yli 80-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu nykytasolta.

Rakennetun ympäristön toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen kohdistuu Pajakkalan mukaan suuria muutospaineita. Ikääntyvän väestön asuminen edellyttää esteettömien asuntojen sekä lähi-, tuki- ja kotipalvelujen voimakasta kasvattamista. Vuonna 2030 tarvitaan arviolta miljoona esteetöntä asuntoa.

Kerrostalorakentamisen osuus suurenee väestön vanhetessa. Omakotirakentaminen säilyy vaivoin nykytasolla, sillä suuret ikäluokat muuttavat omakotitaloista kerrostaloihin, eikä tilalle ole tulossa yhä suuria ikäluokkia. 1960-1970-luvun suurten lapsiperheiden sijaan Suomi on nyt täynnä pieniä sinkku- ja dinkkutalouksia.

Hoitoalan rakennusten tekeminen on jo kasvussa ja kasvu jatkuu. Elinkeinorakenteen muuttuessa teollisuusrakentaminen tekee tilaa toimitila- ja palvelurakentamiselle.

Maahanmuuttoa ikäihmisten Suomeen

Ikärakenteen negatiivisesta muutoksesta huolimatta Suomen väestö kasvaa noin 200 000 henkilöllä vuoteen 2030. Maahanmuutto merkitsee noin 80 prosenttia kasvusta.

VTT:n asuntotarvelaskelman mukaan maahanmuuton kasvu 30 prosentilla vuoteen 2030 tietäisi 2 500 asunnon lisätarvetta vuodessa. 60 prosentin kasvu toisi 5 600 asunnon vuosittaisen lisätarpeen.

Suomi on edelleen Ruotsia jäljessä kaupungistumisessa. Vuoden 2013 lopussa kaupunkialueilla asuvien osuus oli 68,6 prosenttia, kun se vuonna 1990 oli 61,9 prosenttia.  Pajakkalan arvion mukaan vielä noin 500 000 ihmistä muuttaa kaupunkeihin.  Siten vuonna 2030 kaupunkialueilla asuisi jo 72,2 prosenttia asukkaista.

Kannattaa tosin muistaa, että kaikki suomalaiset kaupungit ovat Helsinkiä lukuun ottamatta maalaiskaupunkeja. Kemijärven ja Rovaniemen tapaisissa ”kaupungeissa” saa ajaa kymmeniä kilometrejä keskellä metsää ennen kuin kaupungin valot näkyvät.

Voimakkaan kaupungistumisskenaarion toteutuessa asuntotuotannon taso on samat noin 30 000 vuonna 2030 kuin se on nytkin.

asuntotarve

Rakentaminen tulee jatkossa painottumaan entistäkin selvemmin harvoihin kasvukeskuksiin. Yksistään Helsingin seutukuntaan uusista asunnoista olisi rakennettava puolet. Neljälle suurimmalle kaupunkiseudulle (Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu) tarpeesta kohdentuu yhteensä 75 prosenttia.

Rakentaminen on Suomessa nyt harvinaisen polarisoitunut. Vielä 1960-luvulla tärkeänä pidetty ajatus koko Suomen asuttuna pitämisestä on korvautunut iskulauseella Lisää kaupunkia Helsinkiin.

Suurimmassa osassa kuntia asunnoista alkaa olla jo ylitarjontaa eikä asuntojen korjaamiseenkaan välttämättä saa pankista rahaa asuntojen arvojen laskiessa kysynnän laskun myötä. Moni 1960-1970-luvulla valmistunut lähiö tai omakotitalo saattaa siten rapistua purkukuntoon samalla tavalla kuin tapahtui silloisen maaltamuuton seurauksena kymmenille tuhansille maalaistaloille.

Rakennusliikkeet erilaistuvat

Suuret rakennusliikkeet ovat reagoineet muutokseen keskittämällä toimintaansa harvoihin kasvukeskuksiin. Tämä puolestaan on antanut tilaa maakunnallisille ja muillekin keskisuurille toimijoille. Lehto, Pohjola, Jatke,  Fira, Lapti, Consti, Reponen ja Graniittirakennus Kallio ovat hyviä esimerkkejä keskisuurten rakennusliikkeiden vahvistumisesta. Kaikki ovat pyrkineet hakemaan jonkin vahvuusalueen, jolla ovat pyrkineet erottautumaan massasta.

Consti esimerkiksi on ensimmäinen pelkästään korjausrakentamisella suureksi kasvanut rakennusliike.

Rakennusliike Reponen hakee kunnilta tontteja puukerrostalorakentamisen osaamisella, vaikka siinä alan ensimmäinen konkari, Timo Horttanainen, teki konkurssin jo 1990-luvulla.

Lehto hakee kustannusetua tilaelementtirakentamisella.  Sitä on vuosikymmenten aikana moni yrittänyt aika kehnolla menestyksellä, esimerkiksi kovalla mediakohulla markkinoille tullut Neapo teki nopeasti konkurssin.

Firassa luotetaan allianssiajattelun ja ryhmärakennuttamisen imuun. Toimitusjohtaja Jussi Aho kiertää seminaareissa saarnaamassa muutosta vanhoihin toimintapoihin samaan tapaan kuin Ilpo Kokkila aikoinaan.

Rakentamista riittää aina 

Tiivistettynä: rakentamisen näkymiä voi pitää positiivisina eli rakentaminen ei suinkaan ole auringonlaskun ala.

Vuoteen 2030 mennessä korjaamisen arvo kasvaa Pekka Pajakkan arvion mukaan neljällä miljardilla eurolla. Infrarakentaminen kasvaa prosentin vauhtia.  Uudistalonrakentaminen pysyy niukin naukin ennallaan.

Kasvun tasaisuutta tosin ei hänkään voi taata. Suurin epävarmuustekijä on maahanmuutto, joka voi kasvaa hyvinkin merkittävästi. Taloudellisella puolella suurimpana epävarmuustekijänä on Suomen kilpailukyky yhä globaalimmassa kilpailuympäristössä.

 

 

Rakentamisen vuosikymmenet lyhyesti

1960-luku

Kaupunkien väkimäärä lisääntyi 1,1 miljoonalla asukkaalla 1950-1960-luvuilla
Lähiörakentaminen käynnistyi ja suuria aluerakentamissopimuksia tehtiin
Infrastruktuurin rakentaminen voimakasta: tiet, rautatiet, vesihuoltoverkostot, sähkö- ja puhelinverkosto
Vesivoimalaitosten, tekoaltaiden ja Saimaan kanavan rakentaminen
Koulu- ja sairaalaverkoston rakentaminen
Julkisen sektorin rakentamisen arkkitehtuuri kehittyi, mutta asuntorakentamisessa 1950-luvulla maailmanmaineeseen noussut arkkitehtuuri latistui laatikkoarkkitehtuuriksi
Teollinen rakentaminen käynnistyi ja käsityö väistyi konetyön tieltä: vuonna 1960 Suomessa oli jo yli 200 torninosturia.
Rakentaminen muuttui ympärivuotiseksi jo 1950-luvun puolivälissä, mutta talvirakentaminen kehittyi edelleen rakentamisen teollistamisen myötä.

1970-luku

Lähiörakentamisen huippukausi ja asuntorakentamisen hullut vuodet 1973-74
Teollinen rakentaminen kehittyi ja standardisoitui kerrostalojen BES-jäjestelmän pohjalta
1970-luku oli kiihkeää puhdistuslaitosten, vesitornien ja verkostojen rakentamisen aikaa, laajinta huomiota herätti Päijänne-tunnelin rakentaminen
Energiakriisi vuonna 1974 ja energian säästämisen kausi; lisää eristeitä ja keskustelu pullotaloista käynnistyi
Ensimmäiset ydinvoimalaitokset Loviisaan ja myöhemmin myös Olkiluotoon
Metron rakentaminen herätti vahvaa vastustusta
Laatuskandaaleja: lastulevy, lattiasieni, betonielementtitalojen rumuus ja heikko kestävyys
Ammattiyhdistysliike lakkoili osin poliittisista syistä ja vedätti avainryhmien kuten raudoittajien palkkoja äärimmäisyyksiin
Korkeakouluja rakennettiin Tampereelle, Kuopioon ja Ouluun ja Helsingissä Pasilan virastotalo pantiin alulle eräänlaisena vanhan byrokratian viimeisenä kukkasena
Projektivienti Neuvostoliittoon käynnistyi 50-luvun vesivoimalahankkeiden jälkeen uudelleen Pääjärven metsätyökeskushankkeella.
Rakentajat yhdistivät voimansa Neuvostoliiton viennissä ja synnyttivät Finn-Stroin vuonna 1972 Svetogorskia rakentamaan. Kostamuksen rakentaminen kesti vuodet 1977-1985
Projektivienti laajeni Lähi-itään ja Afrikkaan.

1980-luku

Projektiviennin huippukausi: Neuvostoliitto, Lähi-itä, Afrikka
Rakennusyritysten valtakunnallistuminen ja keskittyminen
Avaimet käteen (KVR) rakentamisen kulta-aikaa
Rakentamisen polittiiset kytkökset tuomiolle
Homeongelman ensimmäiset merkit ilmaantuivat
Vuosikymmenen puolivälissä siirryttiin pois laatikkoarkkitehtuurista, mikä romahdutti rakennusliikkeiden tulokset
Vuosikymmen lopussa alkoivat rakentamisen uudet hullut vuodet
Asuntorakentamisen lisäksi tehtiiin valtavasti palvelurakennuksia, myymälöitä, toimistoja, jäähalleja, golfkenttiä, kylpylöitä ja Lappiin lomakeskuksia
Rakentamisen kehittämisen voimakasta aikaa, tuoteosakauppa syntyi
Teräs haastoi betonin
Kilpailuvirasto alkoi karsia kartelleja ja kilpailun esteitä
Ensimmäiset vierastyöntekijät, eestiläiset ja neuvostoliittolaiset, tulivat
Oulun koulun iloisuus,  Reima Pietilän vapaa muotokieli ja postomodernismi palauttivat uskoa suomalaiseen arkkitehtuuriin.

1990-luku

Cleaging-kauppa Neuvostoliittoon loppui jo ennen Neuvostoliittoa
Rakentaminen romahti huipputasolta huippunopeasti puoleen entisestä
Tarjoushinnat ja asuntojen hinnat romahtivat kymmeniä prosentteja
Konkursseja sekä tuoteteollisuuden, rakennusliikkeiden ja suunnittelutoimistojen pakkomyyntejä ulkomaalaisille, alan keskitttyminen kiihtyi ja Suomi alkoi siirtyä kansainvälisten jättiläisten tytäryhtiötaloudeksi
Markan devalvoinnin seurauksena teollisuusrakentaminen elpyi ja rakennustuotevienti piristyi
Suomalaiset saivat 12 isoa Saksan rahoittamaa sotilaskyläurakkaa entisen Neuvostoliiton alueelta
Neuvosto-Eestistä tuli Viro ja Baltiasta suomalaisten uusi kotimarkkina
Korjausrakentamien ohitti hetkellisesti uudistalonrakentamisen
Asuntorakentamisen korkotukielvytys sai rakennusliikkeet tarjoamaan tonttejaaan ara-tuotantoon
Iso insinöörikoulututuksen leikkaus ja rakenneuudistus vuonna 1996
Rakentaminen kääntyi pitkään nousuun vuonna 1996
Homekriisi puhkesi vuosikymmenen puolivälissä
Rakentamisen laatuongelmiin vastattiin laatu- ja teknologiaohjelmilla
Rakentamisen painopiste yliopistokaupunkeihin
1990-luvun lopulla teollisuusrakentamisen painopiste siirtyi paperitehtaista korkean teknologian yrityksiin
Nokia-vetoinen hektinen toimistorakentaminen alkoi suosia projektijohtourakointia
Isot, lasitetut parvekkeet tulivat asuntorakentamiseen ja lasijulkisivut toimistorakennuksiin. Heikkisen ja Komosen minimalismi ja Pekka Helin positiivisella tavalla kaupallinen arkkitehtuuri näyttivät suuntaa mm. Nokian hankkeissa ja Kampin keskuksessa.

2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet

Rakentamisessa euron vakauttama hyvä kehitys jatkuu vuoden 2008 puoliväliin
Ulkomaalaiset syrjäyttävät suomalaisia työmailla, yritysten omistuksessa näin tapahtui jo 1990-luvulla
Aikoinaan maailmanlaajuinen projektivienti supistuu asuntogryndaamiseksi Venäjällä ja Itä-Euroopassa
Suomalaisesta ydinvoimalaitoksesta tulee maailman kallein rakennus
Tuulivoimarakentamisen buumi anteliaiden tukien vuoksi
Energian säästö ja ilmastonmuutoksen torjunta alkavat ohjata rakentamista
Elinkaari- ja allianssimallit tulevat rakentamiseen, samoin eurokoodit ja CE-merkinnät
Liikerakentamisessa saavutetaan Euroopan ennätystaso asukaslukuun nähden 2007
Asuntokupla puhkeaa monissa euromaissa. Suomessa rakentaminen romahtaa vuonna 2009
Elvytyksen vetämä nousu jää lyhyeksi, 2010-lukua on ennustetttu hitaan tai nollakasvun vuosikymmeneksi, rakentaminen elpyy vuoden 215 lopulla
Raiderakentamisen uusi nousu
Kaivosrakentaminen elpyy ulkomaisten sijoittajien myötä
Maassamuutto ja ennen kaikkea maahanmuutto tuovat paineita asuntorakentamisen kasvattamiseen
Kansalaisten ikääntyminen näkyy asuntokysynnän painottumisena pieniin asuntoihin ja kaupunkien keskustoihin
Puukerrostalot alkavat olla uskottava vaihtoehto ara-tuotannossa, mutta läpimurto kovan rahan tuotannossa jää vielä tekemättä
Asuntosijoitusyhtiöt nousevat merkittäviksi vuokra-asuntojen tilaajiksi samalla kun vanhat sosiaaliset asuntotuottajat muuvat kiinteistösijoitusyhtiöiksi
Uudet arkkitehtitoimistot JKMM ja Ala tekevät pesäeroa perinteiseen minimalismiin ja Pekka Salminen ja Rainer Mahlamäki kypsyvät kuin vanha viini koti- ja ulkomaiseen menestykseen.

Rakennuslehden viisikymmenvuotisjuhlanumero ilmestyy perjantaina 22.4.2016

Huom. Oheisessa linkkilistassa olevien vanhojen juttujen julkaisupäivämääräksi on muutettu huhtikuu 2016, jotta niitä voisi lukea ilman tunnussanaa (se vaaditaan yleensä arkiston yli 30 päivää vanhoilta jutuilta).

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Rakentaja on ollut aina vuoristoradalla – rahamarkkinoiden, muuttoliikkeen ja finanssipolitiikan heiteltävänä”

Jätä kommentti