Kokeile kuukausi maksutta

Rakennuslehti perustettiin valtavan muuttoaallon ja rakentamisbuumin keskelle – lehden historia 1966-79

Insinööriuutisten (nykyisin Tekniikka & Talous) päätoimittaja Tola Toivinen perusti Rakennuslehden. Heikki Ranssi sai potkut Insinööriuutista Neuvostoliiton vastaisen pääkirjoituksen takia (lue tästä), minkä sotaveteraani Toivinen palkitsi palkkaamalla hänet heti Rakennuslehteen.

Tola Toivinen sai vuonna 1966 idean, että rakennusalalle tarvittaisiin uutisviikkolehti, joka toimisi samalla alan rekrytointikanavana.

”Miksi meillä Suomessa ei ole sellaista rakennusalan uutislehteä kuin ruotsalainen Byggnadstidningen? kysyi diplomi-insinööri Tola Toivinen (1918-2018) Rakennusinsinöörien Liiton RIL:n toimitusjohtajalta Pentti Aallolta keväällä 1966. Tämä oli soittanut Toiviselle juuri kun hän oli lukemassa tuota ruotsalaislehteä.

Kysymys oli aiheellinen, sillä rakentaminen oli vahvassa kasvussa maaltamuuton vuoksi ja rakentamisesta riitti alan voimakkaan teollistumisen vuoksi muutenkin paljon uutisoitavaa. Samana vuonna valmistui Helsingin jäähalli ja Reima Pietilän suunnittelema Otaniemen Dipoli. Toinen arkkitehtuurin mestariteos, Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelema Temppeliaukion kirkko oli rakenteilla Helsingissä. Polar allekirjoitti Suomen suurimman aluerakennushankkeen Espoon Lounaisrannikon sopimuksen. Suunnittelutoimistot perustivat Teklan huolehtimaan Atk:n tulosta suunnitteluun. Kone rakensi Hyvinkäälle hissitehdasta pystyäkseen tyydyttämään sekä aluerakentamisen että kasvaneen viennin tarpeet. Saimaan kanava oli suurin maa- ja vesirakennushanke. Lapissa valmistauduttiin jo Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden tekoon ja Helsingissä uusiin moottoriteihin ja jopa metroon, jotta uusien lähöiden liikenne saataisiin sujumaan. Uutisviikkolehdelle oli tarvetta mestareiden suurten rekrytointitarpeidenkin kannalta.

Rakennuslehti 1966-1979

Rakennuslehden 50-vuotishistoriikki käynnistyy 1960-70-lukujen kuvauksella. Kirjoitus perustuu ensimmäisten päätoimittajien Tola Toivisen ja Heikki Ranssin muistiinpanoihin ja arkistoihin sekä Rakennuslehden hallituksen ja toimitusneuvoston kokousten pöytäkirjoihin sekä noiden vuosikymmenten lehtiin. Tola Toivinen (97) täydensi muistiinpanojaan vielä muutama vuosi sitten ja Heikki Ranssi täydensi tietoja haastattelullaan.

Seppo Mölsä

Rakennusalan järjestöillä oli omia harvoin ilmestyviä ammattilehtiänsä, kuten jo vuonna 1905 perustettu rakennusmestarien Rakennustaito, mutta uutislehti puuttui. Aallon mukaan sen tarpeesta oli kyllä puhuttu liitossa, mutta sille ei ollut löydetty vetäjää.

”Olisitko sinä kiinnostunut asiasta?” hän kysyi Toiviselta, joka siihen aikaan oli Insinööriuutisten eli nykyisen Tekniikka & Talouden päätoimittaja. Lehti oli aloittanut toimintansa vuonna 1961. Toivinen oli lehden toinen päätoimittaja. Kuuluisa tiedetoimittaja Pertti Jotuni oli eronnut tehtävästä jo ensimmäisenä syksynä.

Toivinen ymmärsi hyvin Aallon huolen. ”Insinöörikunnasta oli silloin vaikea löytää kirjoittajia. 1960-luvulla marxilainen soluttautuminen toimituksiin oli alkamassa ja toimittajiksi pyrkivistä yli puolet osoittautui kommunisteiksi”, hän kirjoitti lehdelle jättämissään muistelmissaan.

Toivinen oli joutunut kiistoihin Insinööriuutisia julkaisevan Suomen Teknillisen Seuran toimitusjohtajan Matti Kaarion kanssa sillä seurauksella, että hänen työsopimuksensa oli irtisanottu. Kiista koski Toivisen työsopimusta, jossa hänelle oli määritelty taloudellinen vastuu lehdestä, minkä Kaario oli käytännössä pitänyt kuitenkin itsellään.

Vaikkakaan häntä ei ollut erotettu, Toivinen katsoi olevansa vapaa harkitsemaan Aallon ehdotusta.

RIL ja RKL perustajiksi, RIA jätettiin ulos

Aalto pyysi lehtihankkeeseen mukaan Suomen Rakennusmestariliiton toimitusjohtajan Armas Linnanmaan. Ajatuksena oli, että lehteä jaettaisiin molempien liittojen jäsenille.

Toivisen, Aallon ja Linnanmaan keskustelujen pohjalta päädyttiin tabloid-kokoisen viikkolehden tekemiseen. Työnimenä sille oli aluksi Rakennusuutiset, mutta se vaihtui Rakennuslehdeksi. Lehden haluttiin kattavan koko rakennusalan eli myös LVI- ja sähköasennustekniikan.

”Rakennustekniikan sanomaa voidaan välittää kaikille siitä kiinnostuneille ja samalla puffata omaa asemaa ja toimintaa yhteiskuntamme hyväksi”, Toivinen linjasi 22.4.1966 päiväämässään muistiossa.

Hän olisi halunnut, että lehden julkaisijana olisi osakeyhtiö, mutta muut pitivät rekisteröityä yhdistystä verotuksellisesti edullisempana ratkaisuna. 21.9.1966 perustettiin lehden julkaisijaksi Rakentajain Tiedotus ry. RIL:n puheenjohtajalla, tulevalla Espoon kaupunginjohtajalla, diplomi-insinööri Pekka Löyttyniemellä oli juristin koulutus, joten hän laati säännöt.

Toivinen olisi halunnut mukaan myös Rakennusinsinöörit ja Arkkitehdit ry:n eli nykyisen RIA:n. Esteeksi tuli kuitenkin se, että RIL ja RIA olivat riidoissa keskenään. Rakennusalan diplomi-insinöörit olivat perinteisesti kutsuneet itseään rakennusinsinööreiksi, kunnes RIA jo 1950-luvulla opistoinsinöörikoulutuksen myötä otti tuon nimen itselleen. Uusin kiista koski sitä, että RIA:ssa oli vuodesta 1963 lähtien ideoitu Rakennustekniikka -nimistä rakennusalan ammattilehteä. RIL:n edeltäjä Rakennusinsinööriyhdistys (RIY) suunnitteli täysin samannimistä lehteä. RIA:n lehden nimi oli rekisteröity Helsingin maistraatissa ja RIL:n lehti oli merkitty postin luetteloon. RIL tarjosi RIA:lle mahdollisuutta tulla osakkaaksi uuteen kustannusyhtiöön, mutta kun tästä ei tullut mitään, niin RIA vaihtoi oman lehtensä nimeksi Rakennusteollisuus.

Tämä kiista haittasi RIL:n ja RIA:n välien kehittämistä niin, että RIA tuli lehden tilaajaksi vasta vuonna 1975 ja osakkaaksi vuonna 1985.

RIA oli riidoissa myös Suomen arkkitehtiliitto Safan kanssa. Syynä oli RIA:n uusi nimi, Rakennusinsinöörit ja Arkkitehdit ry, jonka se oli ottanut teknillisten opistojen käynnistettyä Safan vastustuksesta huolimatta rakennussuunnittelijoiden eli opistoarkkitehtien koulutuksen.

Vaikka nimi oli vuonna 1965 hyväksytty yhdistysrekisterissä, niin Safa haastoi RIA:n Helsingin raastuvanoikeuteen arkkitehti-sanan harhaanjohtavasta käytöstä. Oikeuden päätöksen jälkeen RIA:n nimi palautui väliaikaisesti muotoon Insinööriliitto-Rakennusinsinöörit ry.

Vuonna 1972 teknillisten opistojen rakennusarkkitehtitutkinto vahvistettiin asetuksella ja RIA otti käyttöönsä nykyisen nimensä, jossa arkkitehti-sanan edessä on väliviiva tarkoittamaan rakennusarkkitehteja. Tätäkin Safa on pitänyt harhaanjohtamisena. Korkeakouluarkkitehdit ovatkin erottautuneet rakennusarkkitehdeista lisäämällä tittelinsä perään järjestön nimen Safa.

1990-luvulla Safa sai rakennusalan lamaan vedoten rakennusarkkitehtikoulutuksen lopetettua, mutta tämänkin voitto jäi väliaikaiseksi, sillä koulutus käynnistyi uudestaan 2010-luvulla.

Ohuita ja harmaita näytenumeroita

Rakennuslehden ensimmäiset toimitilat saatiin RIL:n entisen puheenjohtajan Alpo Lipan Tekniikan Edistämissäätiölle testamenttaamasta huoneistosta Ratakatu 5:ssä. Sinne muutti Toivisen Insinööriuutisista värväämä oikolukija eli toimitussihteeri Taina Kolehmainen. Ilmoitusten hankkijaksi saatiin Eero Mäkelä.

IMG_2504

Rakennuslehden näytenumero ilmestyi syksyllä 1966 Uuden Suomen kirjapainon painamana. Niitä tehtiin sitten kaksi lisääkin.

”Näytenumerot eivät olleet kovin ihmeellisiä, 8-sivuisia, eivätkä ilmeisesti saavuttaneet kovin suurta suosiota”, Toivinen muisteli. ”Kirjapaino oli rotaatio, jonka jälki oli harmaata ja kuvat olivat olemattomia, eikä suuriin kuviin ollut edes varaa.”

Painojälki parani vuonna 1972, kun painaminen siirtyi Keski-Uusimaan kirjapainoon Keravalle.

Rakennuslehden varsinainen toiminta alkoi vuonna 1967, jolloin se ilmestyi 47 kertaa eli lähes joka viikko. Lehden koko vaihteli neljästä sivusta 12 sivuun. Vuoden lopulla painos oli 11 300.

Jo samana syksynä Rakennuslehteen perustettiin neuvottelukunta, jonka tarkoitus oli toimia yhdyssiteenä toimituksen ja lukijoiden välillä. Ensimmäisessä neuvottelukunnassa oli mukana muun muassa Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom ja professorit Aulis Junttila ja Osmo Korvenkontio eli ihan tavallista lukijakuntaa se ei edustanut. Neuvottelukunnan toiminta hiipui pian.

Rakennuslehti teki vuonna 1967 runsaan 200 00 markan liikevaihdolla tappiota 76 000 markkaa. Yksi syy tappioihin oli se, että liitot maksoivat vuosikerrasta tilausmaksua vain 3,5 markkaa eli selvästi alle omakustannushinnan.

Alkuvaihe oli vaikeaa senkin vuoksi, että kirjapainot olivat neljä viikkoa lakossa. Rahaa ei ollut aina palkanmaksuunkaan ja Toivinen joutui jopa itse lainoittamaan toimintaa.

Toivista itseäänkin epäilytti, tarvitseeko tällaista kustannusten minimoimisperiaatteella toimitettua heiveröistä lehteä kukaan. ”Se ei herätä luottamusta ulkoasullaan ja näin ohuena ja kesällä suorastaan riepumaisena siihen suhtaudutaan epäillen.”

Markkinatilannetta kiristi rakentamisen taantuman lisäksi se, että Suomen Rakennusteollisuusliitto oli perustanut uuden lehden, Rakennustyönantajan, kilpailemaan rakennusliikkeiden työpaikkailmoituksista.

Rakennuslehden levikki kasvaisi vain liittojen jäsenmäärän kasvaessa tai saamalla muita liittoja mukaan. Siihen oli kuitenkin vain vähän mahdollisuuksia, koska kaikkialla oli Toivisen mukaan vastassa järjestöjen ja niiden johtajien ambitiot.

Lehti haluttiin lähes heti lopettaa

Rakennuslehden toimintaa vaikeutti myös se, että omistajajärjestöissä oltiin kärsimättömiä ja riitaisia.

”Hallitus, joka koostui järjestöpoliitikoista, kokoontui ainakin kerran kuukaudessa ihmettelemään taloudellista tilannetta. Kaikenlaisia utopioita rakennettiin, mutta ei niistä mitään konkreettista hyötyä ollut.”

Hätäisimmät olivat ensimmäisinä vuosina valmiita lopettamaan lehden ja Rakennusteollisuusliitto jopa levitti Toivisen mukaan tarkoituksella tällaista huhuakin. Moni näki lehden pelkkänä rahareikänä.

RIL:n Rakennustekniikka-lehden päätoimittaja Raimo Salokangas oli yksi kovaäänisimmistä oppositiomiehistä. Salokangas oli käärmeissään siitä, että hänen ”asiantuntemustaan” ei ollut käytetty hyväksi Rakennuslehden perustamisessa.

Myöhemmin Salokangas leppyi ja ennen eläköitymistään Tampereen teknillisen korkeakoulun rakentamistalouden professorin virasta hän jakoi mielellään asiantuntemustaan lehden kautta.

Rakennusmestareista osa piti suorastaan suuruudenhulluutena sitä, että liitto piti yllä sekä Rakennustaitoa että Rakennuslehteä. Siihen ei heidän mielestään ollut varaa, sillä samaan aikaan Rakennusmestarien Säätiö oli lähes konkurssitilassa. Sen rahat olivat menneet Fredrikinkadulle rakennetun kiinteistön rakentamiseen Helsingissä. Talossa toimi legendaarinen tanssiravintola Vanha Mastero, mutta ravintolatulot eivät riittäneet velkojen maksuun. Säätiö joutui miettimään jopa mestarien perustaman Rakentajain Konevuokraamon eli nykyisen Cramon osakkeiden myymistä vaikka nimellishintaan. Pelastajaksi tuli sitten Rautaruukki, joka vuonna 1971 osti talosta 40 prosenttia.

”Rakennuslehden tarpeellisuus rakennusuutislehtenä on sangen kyseenalainen ja merkitys ammattilehtenä esimerkiksi Rakennustaitoon verrattuna olematon, joten lehti voitaisiin myydä eräälle varakkaalle lehtikustantajalle”, kirjoitti Kuopion Rakennusmestariyhdistys.

Sama ajatus tuli mieleen RIL:n johdolle vuosituhannen vaihtuessa, mutta ihan muista syistä.

RKL:n oppositio vaati Toivisen erottamista, mutta tämä sai tukea varsinkin liiton varapuheenjohtajalta Väinö Solkiselta, joka toimi maataloushallituksessa tarkastajana ja sosiaalipäällikkönä.

Toivisen mukaan järjestöpoliitikoiden oli usein vaikea ymmärtää sen paremmin lehden tekemistä kuin taloudellisiakaan asioita. ”Lehden olisi pitänyt kannattaa heti ja se olisi pitänyt saada ilmaiseksi.”

Rakennusmestarien Helsingin yhdistys jopa nimitti tunnetun maarakennusurakoitsija Erkki Pekkisen ”politrukiksi” valvomaan, miten Rakennuslehden asioita hoidettiin. Pekkinen yllättyi positiivisesti näkemästään.

Toivisen oma arvio oli, että lehti voisi kannattaa kolmen vuoden kuluttua. Tähän päästiin jo vuonna 1969, vaikka lehti joutui kestämään kolme taantumavuotta.

Toivinen joutui lähestymään alan yrityksiä jopa kirjeillä, joissa tarjottiin tuki-ilmoittelua vastaan palstatilaa lehdessä.

”Rakennuslehti on kertonut uutisia sitä mukaa, kun niitä on saanut. Etusija julkaisemisessa on ollut tietenkin ilmoittajien uutisilla”, hän maanitteli vuonna 1972 ja lopuksi painosti: ”Ymmärrettävästi saatamme nyt katsoa karsaasti niitä, jotka lähettävät meille uutisia, mutta panevat ilmoituksensa kilpaileviin ammattilehtiin.”

Hän teki kuitenkin selvän eron rakennustyöläisten Rakentaja-lehden harjoittamaan käytäntöön, jossa yritys sai ilmoitusta vastaan itselleen myönteistä tekstiä.

”Emme voi harrastaa tällaista kytkykauppaa. Sellaisessa myynnissä voidaan joutua vain eräitä suosivalle linjalle, mikä ei kokonaisuuden kannalta liene terveellistä.”

Ilmoitusten kerääminen oli vaikeaa senkin vuoksi, että ilmoittamista pidettiin suunnittelijoille ja urakoitsijoille, työpaikkailmoituksia lukuun ottamatta, sopimattomana asiana.

”Rakennusyritys ei saa tiedottaa tai mainostaa vaan sen tulee toimia hiljaa ikäänkuin pimeässä”, Yleisen insinööritoimiston toimitusjohtajalle Tauno Mäkisellekin sanottiin urakoitsijaliitosssa, kun hän halusi nostaa yrityksensä profiilia lyhentämällä yrityksen nimen Oy Yleinen Insinööritoimisto Allmenna Ingengörsbyro AB:n ytimekkäästi YIT:ksi.

Päivälehtien jutuissa arkkitehdin nimi oli hyväksyttyä kertoa, mutta ei urakoitsijan. ”Ilmeisesti urakoitsijat olivat historiallisista syistä johtuen eräänlainen suomalainen paarialuokka, joka toimi ja käytti merkittävän osan kansantuloa, mutta jota ei mainittu julkisuudessa”, Mäkinen ihmetteli.

Työpaikkailmoituksia alkoi tulvia lehteen

Rakennuslehden perustamisen yksi tavoitteista oli saada koottua lehteen alan työpaikkailmoitukset, koska harvoin ilmestyviin ammattilehtiin niitä oli vaikea saada. Tämä edellytti kuitenkin laajaa levikkiä.

Vuonna 1969 tavoite alkoikin toteutua, kun lehti nousi 14 000 kappaleen levikillään rakennusalan ammattilehdistä suurimmaksi. Talouden elvyttyä lehteen alkoikin tulla työpaikkailmoituksia.
Ilman kilpailua se ei kuitenkaan tapahtunut. Rakennuslehden viikkotahtikin tuntui 1970-luvun kiivaan rakentamisen aikana hitaalta.rekry

”Rakennusmestareiden ottamiselle tuntuu olevan kiire. Tänään päätetään projektista, huomenna on ilmoitus Helsingin Sanomissa”, Toivinen tuskaili.

Vuonna 1977  lehden kymmenvuotiskatsausta kirjoittaessaan Toivinen oli jo tyytyväinen.

”Korkeakonjuktuurin aikana kasvoi myös lehden työpaikkailmoitusten määrä. Olihan parhaimmillaan viikossa avoinna kuutisenkymmentä rakennusmestarin ja insinöörin paikkaa. Tämä tietysti on osaltaan lisännyt lehden lukuarvoa.”

Rakentamisen ylikuumeneminen näkyi myös työmiesten ansioissa. Raudoittajille maksettiin parhaimmillaan yli sata markkaa tunnilta, kun teollisuuden keskiansio oli 6 markkaa. Mestarit purnasivat, että he olivat huonommin palkattuja kuin ammattimiehet.

Kymmenessä vuodessa rakentaminen oli teollistunut ja kehittynyt muutenkin paljon. Lehden listan mukaan uusia menetelmiä olivat betoniteollisuuden mittajärjestelmän standardisoinnin perustaksi luotu BES-systeemi ja monet uudet teolliset tuotteet, kuten pitkälaatat, tilaelementit, ontelolaatat sekä puu-, tiili- ja siltaelementit. Lainsäädännössä eräs vaikuttavimpia oli työsuojelulaki, joka toi vuonna 1970 kypärät työmiesten ja työnjohtajien päähän. Suunnittelua oli muuttanut Atk:n tulo ja rajatilamitoikseen siirtyminen.

Suurimmat rakennusliikket -sarja alkoi

Ensimmäisinä vuosina Rakennuslehdessä ei juurikaan ollut yrityksiä koskevia talousuutisia. Yksi ensimmäisistä oli vuonna 1968 uutinen siitä, että vuonna 1940 perustettu Pellonraivaus Oy oli fuusioinut itseensä kolme tytäryritystään ja muuttanut nimensä Perusyhtymäksi. Yhtiöiden liikevaihto oli 43,5 miljoonaa markkaa. Samaan aikaan työmiehen tuntiansio oli noin 4,3 markkaa, mikä on hyvä suhdeluku, kun arvioidaan suurten rakennuskonsernien myöhempää kovaa kasvua.

Yleisen insinööritoimiston eli YIT:n vientimenestyskin noteerattiin lehdessä. YIT toimi Saudi-Arabiassa ja Jordaniassa ja pyrki laajentamaan toimintaa Kuwaitiin, Sambiaan ja Libyaan. 40 miljoonan markan liikevaihtoon nähden sen 120 000 markan tulos oli vaatimaton.

Yleensä yritykset eivät tuohon aikaan tuloslukujaan kertoneet. Liikevaihtotietojenkin saanti oli vaikeaa. Tämä valkeni toimitukselle, kun se vuonna 1969 päätti esitellä Suomen suurimmat rakennusliikkeet. Tarkoitus oli esitellä 15 suurinta peräkkäisissä numeroissa, mutta yritykset olivat niin haluttomia kertomaan tietojaan, että sarjaan tuli katkoksia ja se venyi seuraavalle vuodelle. Tämä oli kuitenkin alku lehden Suurimmat rakennusliikkeet -teemanumeroille, joista on tullut alalla varsin seurattuja ”juorukalentereita”.

Ensimmäisenä esittelyvuorossa oli Perusyhtymä. Toimitusjohtaja Olavi Jaakkola kertoi yhtiön olevan osakkaana muun muassa asfalttiyhtiö Valtatiessä, mutta YIT:n ja Veston hän jätti mainitsematta, vaikka ne olivat paljon merkittävämmät yritykset ja YIT jopa sitä suurempi. Ne Pellonraivaus oli ostanut 1960-luvun alussa.

Samalla tavalla YIT:n toimitusjohtaja Tauno Mäkinen jätti haastattelussa mainitsematta, että Perusyhtymä on sen suurin omistaja. Hän vastasi epämääräisesti, että omistajina on joukko rahoituslaitoksia ja muita yrityksiä. Tilaajat eivät siten tarjouksia kysellessään tienneet, että sekä Perusyhtymä, YIT että Vesto olivat samaa yhtiörypästä, josta pankit (lähinnä KOP) ja vakuutuslaitokset omistivat 54 prosenttia ja valtio 28 prosenttia. Presidentti Urho Kekkonenkin oli mukana pienellä osuudella, mikä kerrottiin vasta konsernin ”satavuotis”-historiikissa.

Riippakivestä liittojen lypsylehmäksi

Rakennuslehden ilmoitusmyynti alkoi toiminnan vakiintumisen ja rakentamisen kasvun myötä sujua niin hyvin, että vuonna 1972 lehdestä oli Toivisen mukaan tullut jo liittojen lypsylehmä. Tilaushinnat olivat alle omakustannushinnan ja lisäksi liitot saivat mainokset vain neljäsosalla listahinnasta.

Lehdestä saatu voitto oli sovittu maksettavaksi omistajille tilausmaksujen halpuuden kautta, mutta rahaa riitti nyt muuhunkin. Omistajat ottivat osinkoa Rakentajain Tiedotuksesta koulutusrahojen ja opintomatkastipendin muodossa. Esimerkiksi vuonna 1973 RKL:n järjestämä koulutustilaisuus ”Muuttuva työsuojelutoiminta rakennusalalla” keräsi yli 1200 osanottajaa.

Vain vuosi 1978 oli kotimaan rakentamisen laskun vuoksi niin vaikea, että hallitus katsoi lehden tarvitsevan omistajiltaan tukea lehden kehittämiseen. Siksi liitoille ei maksettu koulutusavustusta. Seuraavan vuonna talous oli jo parantunut niin, että 60 000 markan koulutustuki voitiin siirtää omistajille.

Lehden sivumäärät kasvoivat ilmoitustulojen kasvun myötä. Vuonna 1974 keskimääräinen sivumäärä oli 24 ja lehti ilmestyi 50 kertaa vuodessa.

Rakennuslehden levikin kannalta positiivista oli, että vuonna 1975 RIA:n 3500 jäsentä tulivat tilaajiksi. Rakennusmestarit olivat suurin tilaajaryhmä 12 000 kappaleen levikillä. Lehti tunnettiinkin työmailla pitkään nimenomaan mestarien lehtenä. RIL:n jäsenille lehtiä meni 3000 kappaletta.

Sisältöä haluttiin ”mestaroida”

Rakennuslehden vahvan kasvun syynä olivat rakentamisen ns. hullut vuodet 1970-luvun alussa. Asuntoja valmistui suurimmillaan jopa 74 000 kappaletta vuodessa. Vuosikymmen päättyi kotimaassa lievään taantumaan, mutta rakennusliikkeet ja suunnittelutoimistot pystyivät löytämään uusia töitä vientimarkkinoilta. Rakentajat rynnistivät Neuvostoliittoon Svetogorskia ja Kostamusta rakentamaan ja myös Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan öljymaihin.

Rakennusmestarit olivat olleet Suomen rakentamisen voimatekijöitä yli puoli vuosisataa ja iso osa rakennusliikkeistä oli heidän perustamiaan. Koulutus oli alkanut vuonna 1879 Pielisjoen kanavatöiden yhteydessä.

1960-luvulla suuret rakennusmestaripatruunat, kuten Armas Puolimatka, Veli Arvonen, Sulo Tervo, Artturi Niemelä, Aarre Mattinen ja Ruolan veljekset olivat vielä voimissaan. Rakennusmestariyritykset tekivät erityisesti lähiöiden suuria aluerakennushankkeita, joissa ne vastasivat niin kaavoituksesta, suunnittelusta kuin kunnallistekniikan ja asuntojen rakentamisesta.

Siihen nähden Perusyhtymän johdon suhtautuminen mestareihin oli turhan vähättelevä.

”Rakennusmestari seisoi siellä nurkalla ja näytti, miten homma tehtiin. Siihen ei tällaista ylempää johtamista tarvittu”, Perusyhtymän toimitusjohtaja, maa- ja metsätaloustieteiden kandidaatti Olavi Jaakkola sanoi vuonna 1991 Juha Salmisen haastattelussa.

loviisa,

Perusyhtymä ja YIT mielsivät vaativien urakoiden tekijöinä itsensä insinöörirakentajiksi ja varsinkin YIT haki kilpailuetua diplomi-insinöörien palkkaamisella. Kielitaitoisia osaajia se tarvitsi varsinkin vientihankkeisiinsa.

Rakennusalan koulutusmääriä oli kasvatettu aloittamalla 1960-luvulla alan diplomi-insinöörien koulutus Oulun yliopistossa ja Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Kun vuonna 1955 alan diplomi-insinöörejä valmistui vain 50, oli määrä 1970-luvun puolivälissä noussut jo 150:een. Diplomi-insinöörejä alkoi riittää suunnittelutoimistojen lisäksi rakennusliikkeidenkin palvelukseen.

YIT:n Tauno Mäkisen ja Polarin Kauko Rastaan tapaiset vahvat diplomi-insinöörit olivat näkyviä julkisuudessa muuratessaan Urho Kekkosen rinnalla isojen vientikohteiden tai suurten aluerakennushankkeiden peruskiviä.

Tämä työelämässä ja julkisuudessa tapahtuva vallanvaihto näkyi Rakennuslehdessä rakennusmestarien haluna korostaa omaa asemaansa. Toisaalta mestarikuntakaan ei ollut yhteneväinen vaan RKL:n jäsenjärjestöihin kuului työnantajien järjestö Työnantajarakennusmestariyhdistys. Vastapuolta edusti Yksityistoimialojen rakennusmestariliitto (myöhemmin Rakennusteknisten Ammattiliitto RAL), joka hoiti mestareiden työmarkkina-asioita aluksi RKL:ssä ja vuodesta 1972 alkaen STTK:n kautta ja vuodesta 1999 Toimihenkilöunion eli nykyisen Pron kautta. Aatteellisen toiminnan ja työmarkkinatoiminnan ristiveto näkyi Rakennuslehdessäkin kipakkana keskusteluna, jossa erityisen aktiivinen oli RAL:n pääsihteeri Esa Koukkari.

Suomen Rakennusmestariliiton yli sata perustajaurakoitsijaa olivat vuonna 1967 varmaan tyytyväisiä lukiessaan lehdestä juttua joka oli otsikoitu: ”Grynder on musta”. Siinä oikaistiin päivälehdissä olleita asuntojen perustajaurakoitsijoihin kohdistuneita moitteita. Artikkelissa todettiin, että perustajarakentaja eli grynderi on paras asiantuntija asuntorakentamisessa ja asuntojen suunnittelussa.

”Jos asiantuntijafirmat kilpailevat keskenään, saadaan paras mahdollinen tulos, rakennetaan oikeita asuntoja oikeaan paikkaan ja aikaan. Ei ole grynderin vika, jos asunnot menevät kaupaksi kunnon voitolla. Jos asuntojen hinnat ovat nousemistaan nousseet, niin vika on yhteiskunnan.”

Näin kauniisti ei gryndereistä tuon jälkeen olekaan kirjoitettu. Rakennuslehti sai jopa gryndreiden lehden leiman.

Seuraavana vuonna kriittisyys gryndereitä kohtaan kasvoi kuitenkin siinä määrin, että Rakennusmestariliitto kutsui lehden neuvottelukunnan pohtimaan, oliko lehdessä julkaistu kirjoitus ”Ostaja tarvitsisi tietoa myyjän markkinoista” asiallinen vai liiton jäseniä loukkaava. Kirjoituksessa oli heidän mielestään liiaksi asettauduttu kuluttajan puolelle. Tällaisia moitteita toimitus sai vielä 1990-luvullakin.

Laadusta riitti ja riittää kirjoitettavaa

Rakennusmestareita ärsytti myös lehden päätoimittajan toteamus rakentamisen laadusta: ”Tiedämme, että tekijä – olkoon sitten työmies tai urakoitsija – yrittää päästä helpoimmalla tavalla, jos vain silmä välttää ja jälki ei näy.”

Laadussa riitti kirjoittamista, sillä 1960-1970-luvut olivat osin betonielementtirakentamisen lastentautien vuoksi jatkuvien laatuskandaalien aikaa. Lahtelaisen betonivalmistajan betoni ei kovettunut ollenkaan. Helsingin Haapaniemenkadulla betonielementit murtuivat käsivoimin. Monissa kohteissa betonisaumoista paistoi aurinko.

Tikkurilan vesitornin jänneteräkset pettivät ja kyseisen jänneterästyypin käyttö kiellettiin Saksasta saatujen vauriotietojen pohjalta, mutta vähin äänin ilman julkisuutta. Konkurssin tehneen elementtitehtaan vesitornien tyyppiviat nousivat uudelleen esiin vuonna 2012, kun samanlainen vesitorni romahti Jyväskylässä. Vasta sitten kaivettiin esiin kaikki rakennukset, joissa oli käytetty tuota samaa terästyyppiä.

Vuonna 1978 Rakennuspäivien teemana oli rakentamisen virheet. Järjestäjinä olivat Rakennuslehden omistajajärjestöjen lisäksi myös Suomen Maarakentajien keskusliitto ja Suomen Rakennusliikkeiden liitto. Erilaisia laatuseminaareja ja laadunkohennuskampanjoita on järjestetty tuon jälkeen kymmenittäin ja lähes samat asiat ovat toistuneet vuodesta toiseen.

Nykyistä homeongelmaa edelsi tuhansia taloja kohdannut lattiasieniepidemia. Lateksimaalit puolestaan tuhosivat valtavan määrän arvorakennusten julkisivuja. Lastulevyteollisuuden laatuongelmat tuottivat kelvottomia tuotteita, jotka polkumyytiin kakkoslaatuisina kuluttajille mainitsematta hengitysteitä ärsyttävistä formaldehydipäästöistä.

Laatu ja rakennusvirheet ovat syystäkin kiinnostaneet yli kaiken Rakennuslehden lukijoita sillä kukapa tahallaan haluaisi sutta tehdä. Tämä on näkynyt lukijatutkimuksissa kaikkina vuosikymmeninä. Viimeisin niistä on marraskuulta 2015. Siinäkin laatu ja virheet nousivat lukijoiden kiinnostusalueena ykköseksi.

Toimituksen ja omistajien välille kirjoittaminen laadusta toi jatkuvan jännitteen, koska osa omistajista pelkäsi laatukritiikin pilaavan alan ja joskus jopa hallituksen jäsenen oman firman maineen. ”Etsikään syitä, älkääkä syyllisiä”, on omistajien usein antama ohje toimitukselle.

Välillä järjestöt valittivat varsin mitättömiltä kuulostavista asioista. Rakennusmestarit purnasivat muun muassa sitä, että vastaavan mestarin, apulaismestarin ja valvojan nimet oli jätetty pois harjannostajaisjutusta. Toisaalta ihan samanlaista kritiikkiä varsinkin arkkitehdit kohdistavat edelleenkin päivälehtiin, jotka uusia kohteita esitellessään jättävät arkkitehdin nimen usein mainitsematta.

Asiattomimpia olivat Tola Toivisen mukaan ne purnaukset, jotka johtuivat siitä, että lehti ei ollut tarjonnut yksipuolista julkisuutta liittojen puheenjohtajuudesta kamppailleille henkilöille. Kritiikki verhottiin yleensä sen taakse, että lehti ei olisi ollut kiinnostunut järjestön asioista. Tämä kritiikki jatkui vuosikymmeniä Toivisen ajan jälkeenkin.

”Omistajajärjestöjen liittokokousten uutisointi on tehtävä asian vaatimalla laajuudella, huolellisuudella ja tasapuolisesti”, on vuodelta 1985, mutta samanlaisia kirjauksia löytyy lähes joka vuosikymmeneltä.

Insinööriuutisten päätoimittaja potkujen jälkeen Rakennuslehteen

Rakennuslehteä perustettaessa oli linjattu, että lehti on riippumaton uutislehti eikä järjestöjen äänenkannattaja. Samalla kuitenkin luvattiin julkaista omistajaliittojen tiedotusmateriaalia. Vastineeksi Suomen Rakennusteollisuusliitolta saadusta tuesta sillekin oli ilmoitettu, että lehti pyrkii tuen vastapainoksi julkaisemaan kaiken saamansa rakennusliikkeiden uutis- ja PR-aineiston.

Järjestöjen ja yritysten tiedotteista ei lehdessä ole koskaan ollut pulaa, mutta suurin ongelma oli aluksi se, että rakentamistekniikkaa ymmärtäviä toimittajia ei tahtonut löytyä. Lehtimieskoulutus ei Toivisen mielestä riittänyt asiapitoiseen tekstiin teknisellä alalla. Yksi hyvänä kirjoittajana kunnostautunut toimittaja totesi pian, että ei hallitse rakentamista riittävästi ja irtisanoutui itse.

Rakennuslehden omissa työpaikkailmoituksissa haettiin kirjoitustaitoisia mestareita tai insinöörejä. Yrittäjinä oli juoppoja teekkareita ja rakennusmestari, joka Helsinkiin päästyään läksi katsomaan paremmin palkattuja töitä. Toimituskunnan vaihtuvuus olikin alkuvuosina iso.

ranssi

Pysyvyyttä saatiin vuonna 1973, kun toimittajaksi tuli rakennusinsinööri Heikki Ranssi, joka oli seurannut Toivista Insinööriuutisten päätoimittajana. Ranssi oli erotettu hänen kirjoitettuaan pääkirjoituksen, jossa arvosteltiin Neuvostoliittoa.

Taustalla oli se, että Prahan miehityksen jälkeen vuonna 1968 Suomen kommunistit olivat jakautuneet kahtia: Neuvostoliiton miehitystä vastustaviin saarislaisiin ja sitä kannattaneisiin taistolaisiin. Politisoituminen näkyi yliopistoissa Teknillistä korkeakoulua myöten, mutta erityisen voimakasta se oli lehdistössä ja televisioissa. 1970-luvulla lehdistöstä ei aina tiennyt oliko se neljäs valtiomahti vai Neuvostoliiton viides kolonna.

Toivinenkin oli ihmetellyt Rakennuslehdessä televisio-ohjelmien partaradikaaleja, jotka puolitotuuksilla ohjaavat ihmisen ajatuksia määrättyyn suuntaan. Kimmokkeen hän oli saanut ohjelmasta ”Laulu tuhannesta yksiöstä”. Siinä hänen mielestään leimattiin vuokraaminen rikolliseksi riistoksi.

Yksi Insinööriuutisissa työskennellyt taistolaistoimittaja oli tarjonnut Ranssille valmista pääkirjoitusta, jossa tuomittiin Yhdysvaltain pommitukset Vietnamissa. Ranssi oli pitänyt aihetta omituisena tekniikkalehteen. Hän ei kuitenkaan kokonaan hylännyt sitä vaan päätti tasapuolisuuden vuoksi pohtia myös Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia. Kirjoituksessa näkyy Ranssin kristillinen tausta:

Tasapuolinen tuomio

Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa on myös käyty sotia. Tämä ikimuistoinen ”nautintaoikeus” ei tee niitä silti koskaan oikeutetuksi. Sodat ovat vallanhimon, kostonhalun, vihan ja kateuden synnyttämiä. Niin kauan kuin nämä tunteet pysyvät ihmistä hallitsevina tulemme lukemaan sodista ja kokemaan niitä. Ihmisen on siis muututtava.

Vietnamin sodassa on kysymys kahden ideologian ja kahden valtaryhmittymän välisestä valtataistelusta. Miten ulkopuolinen henkilö kokee tämän sodan, riippuu siitä, kumpaa ideologiaa on päätynyt kannattamaan.

Suomessa on kolmesataa julkisuuden henkilöä ottanut julkisesti kantaa Yhdysvaltojen suorittamiin ”neuvottelupommituksiin”, jotka kohdistuivat nimenomaan siviilialueisiin.

Vanhemman ja keskipolven suomalaisille tilanne Indokiinassa on tuttu omakohtaisten kokemusten johdosta viime sodan ajoilta. Ei siis ihme, että Yhdysvaltojen viime aikoina suorittamat julmat sodankäyntimuodot ovat järkyttäneet mieliä. Torjuva ja tuomitseva reaktio on ollut jokseenkin yksimielinen.

Tässä yhteydessä lienee syytä muistuttaa mieliin myös ne terroritoimet, joita Neuvostoliitossa harjoitetaan maan omia kansalaisia kohtaan ideologisista syistä. Tästä seikasta lienee vain suppea osa kansastamme tietoinen.

Jokin aika sitten kertoi mm. noin 40 ruotsalaista lehteä nuoren neuvostoliittolaisen asevelvollisen Ivan Moisejevin kuoliaaksi kiduttamisesta. Samasta neuvostoarmeijan upseerien suorittamasta veriteosta kertoi myös Saksan televisio pitkässä ohjelmassaan.

Tälläkin hetkellä on tiedossa satoja vankilaosoitteita ja nimiä joiden taakse kätkeytyy viattomasti vakaumuksensa vuoksi kidutettavaksi riistettyjä henkilöitä. Omaisten neuvostot ovat tehneet turhaan työtä vapauden ostamiseksi omaisilleen. Mitkään vetoomukset maan korkeimpiin hallitusviranomaisiin, YK:iin tai eri maiden hallituksiin ja kirkkoihin ei ole tuottanut tulosta.

Suomalaisten lehdistökin on pysynyt vaiti asiasta, vaikka mennyt vuosi 1972 oli lontoolaisen tutkimustoimiston mukaan kohoavan terroriaallon vuosi itäisessä naapurissamme.

Norjan kaikki piispat ovat ottaneet julkisesti kantaa viattomasti vangittujen ja vainottujen puolesta. Suomen hallituksen ja kirkon kannanottoa on saatu odottaa turhaan.

Kun nyt olemme julkisesti kolmensadan julkisuuden henkilön nimissä tuominneet USA:n Vietnamin sodan johdosta, meidän tulee puolueettomana maana tuomita terroriteot rauta- ja bambuesiripun maissa silloinkin kun ne kohdistuvat maan omiin kansalaisiin. Lainkuuliaisella kansalaisella tulee olla oikeus ihmisarvoiseen ja vainotoimista vapaaseen elämään riippumatta tunnustamastaan ideologiasta tai uskonnosta.”

Insinööriuutiset 05.01.1973

Pääkirjoituksen lukenut latomon työntekijä soitti toimitusjohtaja Matti Kaariolle, joka yritti vetää painoksen pois postituksesta siinä täysin onnistumatta.

Tiettävästi pääkirjoitus kävi jopa silloisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen pöydällä, joten Ranssin erottamisen taustalla oli sekä Karjalaisen pelko että Insinööriuutisten halu vaalia liikesuhteitaan Neuvostoliitossa.

Tiedotusopin professori Esko Salminen kirjoitti tapauksesta vuonna 1996 kirjaansa Vaikeneva valtiomahti, joka käsitteli lehdistön sensuuria ja itsesensuuria suhteessa Neuvostoliittoon.

Jatkosodan veteraania Tola Toivista Ranssin rohkeus miellytti ja hän soitti tapauksesta kuultuaan tälle ja toivotti töihin vanhan työkaverinsa.

Joku ymmärtää sinut kuitenkin väärin

Toivinen ei erityisemmin pitänyt pääkirjoitusten tekemisestä, vaan hän suosi mieluummin nimimerkin suojassa tapahtuvaa pakinatyyliä, mikä oli tapana silloin monessa muussakin lehdessä. Lukijat saattoivat ymmärtää ne kuitenkin väärin.

”Tästä jäi epämiellyttävä painolasi mieleeni”, hän muisteli.

Tiedotusopin professori Osmo A Wiion laatimien viestinnän lakien mukaan on olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

Jo Insinööriuutisten päätoimittajana Toivinen oli suututtanut osan lukijoista kirjoittamalla vuonna 1963: ”Kun sanotaan, että lääkärit hautaavat kuolleensa, niin rakentajat kuoppaavat virheensä piiloon.”

Lahden kaupunginkansliasta pyydettiin 40 lehteä valtuuston kokoukseen, koska siellä pidettiin selvänä, että lauseella tarkoitetaan kaupungin rakennusosastoa. Lahdessa oli juuri romahtanut 9-kerroksinen talo talvibetonoinnissa tehtyjen virheiden johdosta.

Rakennuslehdessä oli pitkä kausi, jolloin lehdessä ei ollut pääkirjoitusta ollenkaan, kun sen paremmin Toivinen kuin hänen seuraajansa Ranssi eivät niitä halunneet kirjoittaa.

Lehti ei kuitenkaan välttänyt ottamasta kantaa. Se tehtiin kuitenkin nimettömästi eikä jutuista aina tiennyt mikä oli toimittajan ja mikä haastateltavan mielipide.

Monesti toimitus turhautui siitä, että ärsyttävilläkään puheenvuoroilla se ei saanut aktivoitua lukijakuntaansa keskustelemaan lehden palstoilla.

Tola Toivisen Asuntohallitukselle lähettämä viesti saattoi silti suututtaa ainakin osan arkkitehdeista. Hän ihmetteli, miksi Asuntohallituksessa arvostellaan ja tutkitaan satoja taloja ja piirustuksia.

”Eikö olisi helpompaa ja nopeampaa tarjota rakentajille riittävä tyypistö taloja. Nämä peilikuvamuunnoksineen kelpaisivat kaikkialla Suomessa ilman paperisotaa. Niiden hintakin olisi melkoisen vakio. Asuntohallitus yhdessä rakentajien kanssa kehittäisi vuosittain muutaman uuden tyypin ja hylkäisi ei-suosittuja saman verran.”

Toivinen ei selvästikään ollut mikään suuri arkkitehtuurin ymmärtäjä. Arkkitehtuuria ei lehdessä hänen aikanaan esitelty juuri lainkaan. Edes Alvar Aallon viimeistä mestariteosta, vuonna 1974 valmistunutta Finlandia-taloa ei esitelty arkkitehtuurin kannalta eikä Aaltoa haasteltu koskaan.

Ehkä siihen ei olisi ollut tilaisuuttakaan, sillä vanha mestari oli viimeisinä vuosina katkera. Liikennesuunnittelija Pentti Murole muistelee tavanneensa Aallon vuonna 1971, kun Aalto oli jo 73-vuotias. Ääni oli särisevä: ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.”

Tätä hän Murolen mukaan toisti joka paikassa.

Betonilähöiden rinnalle myös pientaloja

Jo ensimmäisen Rakennuslehden kolumnissa Toivinen otti kantaa ajankohtaiseen asuntorakentamisongelmaan ja vertasi ajan tapaan tilannetta Ruotsiin, jossa lähiörakentaminen oli jo täydessä vauhdissa.

”Ruotsissa asuinrakentaminen on ennätysmäistä. Siellä rakennetaan asukasta kohti yksi neliömetri, kun Suomessa vastaava luku on vain 0,5 neliömetriä.”

Lähiöiden aluerakentamista lehti ei aluksi arvostellut vaan tyytyi toivomaan, että rakennuksista ei tulisi yhtä massiivisia kuin Ruotsissa. Kriitikon roolin se antoi arkkitehti Elmar Badermanille, joka vuonna 1969 arvosteli Kotiliedessä rakentamisen yksipuolistumista. Kirjoitus poimittiin Rakennuslehteen:

”Mistä johtuu, että Suomessa ihaillaan kerrostaloja niin suunnattomasti, että kivikolosseja pystytetään metsiin, pelloille, kallioille ja joka paikkaan yhtä hyvin pääkaupunkiin kuin maalaiskylään. Tanskassa, Saksassa, Hollannissa ja Englannissa ovat pientalot niin suosittuja, että kaupunkien liepeille syntyneet omakoti- ja rivitalo-alueet antavat maisemalle sen tyypillisen ”tanskalaisen” tai ”hollantilaisen” leiman. On paradoksaalista, että nämä maat ovat tiiviimmin asuttuja kuin Suomi. Suomessa rakennetaan vain kerrostaloja. Ovatko suuryrittäjät ”grynderit” ja määrätyt teollisuuden haarat saaneet niin hyvän otteen kaavoittajiin, että tuottavia kerrostaloalueita rakennetaan yhä lisää, vaikka kansa haluaisi pientaloja. On tosiasia, että grynderit itse istuvat kuntien ja kauppaloiden valtuustoissa, ja on myös tosiasia, että omakotitaloista ei voida saada 50 prosentin yrittäjävoittoa, koska ne useimmiten rakennetaan itse urakoimalla. Seurauksena on, että kaavoitukseen tulee harvoin omakotialueita.”

Kovin arvio Rakennuslehdeltä tuli vasta vuonna 1978, kun rakentamisen määrät olivat jo tasaantuneet:

”Rakentaminen on ollut hullua hölkkäjuoksun aikaa. Tärkeintä on ollut määrä, ei niinkään laatu. On rakennettu kuutiometrejä, ei niinkään käyttöesineitä. Taloudellisuuden valvonta on nostettu ylitse kaiken, vaikka sekin on usein jäänyt näennäisasteelle. Nyt kun on jäänyt aikaa hengähtää ja katsella ympärilleen, joudutaan toteamaan, että on tullut rakennetuksi kolkkoa miljöötä. Tilanne on saamassa aikaan kansanliikeomaisen mieltenkuohunnan betonia vastaan. Rakennusten ja niiden ympäristön yksitoikkoinen ulkoasu on tällä hetkellä erityisesti asumalähiöiden polttavimpia ongelmia. Tämä on sitäkin valitettavampaa, kun muistamme, että rakennukset säilyvät usein vähintäänkin vuosikymmeniä. Meidän rakentamamme rakennukset ovat monien sukupolvien katsottavina, sikäli kun tulevat sukupolvet jaksavat niitä sietää.”

Vuonna 1970 Tuusulan Hyrylässä käynnistyneet asuntomessut pyrki edistämään pientalorakentamista. Rakennuslehti ei kuitenkaan esitellyt messutaloja kovinkaan laajasti, vaikka lehden julkaisemassa mielipidetiedustelussa vain 13 prosenttia kansalaisista oli pitänyt mieluisimpana asumismuotona kerrostaloa

Vuonna 1977 tätä perusteltiin sillä, että asuntomessut ovat vain muotikatsauksia. ”Sitä paitsi sisustetut talot eivät useinkaan vastaa todellisuutta eli sitä, jonka asunnon ostaja kykenee hankkimaan.”

Kehuja tuli lähinnä keittiöiden suunnittelun paranemisesta.

Messutalojen arvostelut turhauttivat myös siksi, että niillä ei ollut juurikaan vaikutusta.
”Valitettavasti joka kerran arvostelujen jälkeenkin esiintyy samoja virheitä niin suunnittelussa kuin toteuttamisessakin.”

Tämä harmistus koski muitakin lehden jakamia neuvoja. ”Ehdotimme vuosia sitten kadun reunakivien luiskaamista suojateiden kohdalla. Luiska helpottaisi pyörätuolien ja lastenvaunujen liikkumista. Palautteet toimitukselle olivat yllättävän kielteisiä ja luiskatut reunakivet yhä harvinaisia.”

Asuntomessuille tuotiin 1970-luvun alussa, epäonnistuneen tasakattovaiheen jälkeen, takaisin perinteiset harjakatot. Lehden mielestä jyrkkien, usein vierasperäisten kattojen ja monikerroksisten pientalojen suosimisessa mentiin kuitenkin liiallisuuksiin. ”Asumisen kannalta lienee yhdessä tasossa helpompaa varsinkin ikäihmisille ja huonojalkaisille.”

tasakatot.

Tasakattojen ongelmat tuotiin kuitenkin esiin. ”Eräs syy tasakattojen väistymiseen on liian monet epäonnistumiset kattamisessa. On puuttunut koulutusta, tietoa ja tutkimusta. 10 vuoden takuukaan ei enää auta.”

Puurakentamista ja rakennussuojelua edistämässä

Vuonna 1971 Rakennuslehdessä ilmestyi ensimmäinen puurakentamisen teemalehti. Se oli hyvää vastapainoa rakentamisen kasvaneelle betonivaltaisuudelle. 1970-luvun puolivälissä Partekin toimitusjohtaja Sakari T Lehto oli jopa kauppa- ja teollisuusministerinä tuomassa hallitukseen betonieollisuuden näkemyksiä.

Rakennuslehden toimitus oli käynyt Vancouverissa hakemassa oppia siihen, miten asuntojakin voitaisiin rakentaa puusta. Teemanumerossa pääpainona oli puuhallien rakentaminen. Niitä oli suunnitteilla mm. Ouluun, jossa Oulun NMKY suunnitteli palloiluhallia.

Seuraavana vuonna lehti kertoi, kuinka jopa konservatiiviset englantilaiset ovat havainneet puun edut niin suuriksi, että ovat hyväksyneet sen traditionaalisten rakennusten rinnalle kotiensa rakennusaineeksi. ”Pientalojen lisäksi valmistuu myös 3-kerroksia puutaloja”, lehti uutisoi.

Puurakentamisen edistäminen on ollutkin yksi Rakennuslehden pisimpään kestäneistä aiheista. 1980-luvun alussa Heikki Ranssi ihmetteli, miksi Suomi on puurakentamisen kehitysmaa ja 1990-luvulla lehti aloitti puurakentamisen tutustumismatkojen järjestämisen Pohjois-Amerikkaan yhteistyössä Puuinformaation kanssa.

eduskunta

Toinen pitkään jatkunut huolenaihe lehdellä on ollut korjausrakentamisen vaaliminen. 1960- 1970-lukujen purkuvimmassa katosi paljon korvaamatonta rakennusperintöä. Varsinkin 1960-luvulla kunnallispoliitikoilla oli kiire purkaa vanhaa ja rakentaa uutta kaupunkimaista miljöötä.  Helsingissä Mannerheimintien alkupään talot purettiin vähin äänin jo 1960-luvun alussa, mutta kun Mannerheimintie 76:ssa ollut ”Sipoon kirkkona” tunnettu asuintalo purettiin 1970-luvun alussa, herätti se jo valtavasti vastustusta. Sitä symbloi Hectorin laulu Asfalttiprinssi, jonka hullujussi ei ole yhtye vaan purkukone.

1970-luvun lopulla Rakennuslehti huomasi, että Museoviraston arkkitehdilla Panu Kailalla on paljon sanottavaa tästä asiassa.

Kaila kirjoitti ja puhui ahkerasti vanhojen rakennusten säilyttämisen puolesta. 1970-luvulla vanhaa ei arvostettu, vaan purettiin surutta pois. Vuonna 1979 hän opasti näin: ”Rakennuskulttuurin vaaliminen on jäänyt kirkkoihin ja muihin monumentteihin. Rakennusten korjaustaito on päästetty unohtumaan. Vanhaa taloa on halveksittu.”

Kailan mielestä korjaus olisi rajoitettava vain välttämättömimpään ja korjauksenkin on oltava korjattavissa. Uusmateriaaleja olisi vältettävä, kunnes niistä on riittävän pitkät kokemukset.

”Nykyajan tavaton innovaatiohenki ja mainospaine ajaa rakentajia kokeilemaan milloin mitäkin ”huoltovapaata” ratkaisua. Perinteelliset materiaalit ja niiden vanheneminen tunnetaan. Uudesta tätä tietoa ei ole. Näkyvimmän esimerkin saamme ulkomaalauksesta. Jos olisi maltettu katsoa edes viiden vuoden kokeilukausi, olisi säästetty miljoonia, korvaamattomista alkuperäisrakenteista puhumattakaan.”

Korjausrakentamisen osaamista on tarvittu vuosi vuodelta yhä enemmän rakentamisen painottuessa yhä enemmän korjausrakentamisen suuntaan.

Luonto lähellä, ydinvoima kaukana

Imatran Voiman entisenä suunnittelijana ja PR-insinöörinä Tola Toivinen oli nähnyt läheltä ympäristöarvojen merkityksen kasvun. ”Myös rakentajat on saatava luonnonsuojelutyöhön”, hän kirjoitti vuonna 1967. Kyse oli rantalaista, maisemansuojelusta ja Kuusamon koskien suojelusta, joita Suomen Luonnonsuojeluliitto ajoi.

Toivinen piti keskustelua tarpeellisena, mutta ei pitänyt siitä, kun rakentajia syytettiin kätensä jäljestä, joka tuoreeltaan oli ehkä kolkko, mutta jonka luonto hänen mukaansa usein korjasi itsestään kauniimmaksi.

”Jokin kalastaja Linkola on vouhottanut, että maisema-asioista ei voi kiihtymättä keskustella teknikoiden kanssa”, Toivinen totesi keskustelun jyrkentymisestä.

Hän pyrki olemaan tasapuolinen. Vuonna 1970 vietettiin Luonnonsuojelun vuotta, jonka päätteeksi lehdessä oli pitkä juttusarja ympäristöasioiden merkityksestä. Siihen pyydettiin lukijoidenkin mielipiteitä. Vaikka osa kirjoittajista pitikin ympäristöasioita puhtaasti teknis-taloudellisena optimointikysymyksenä, jonka ainoastaan insinööri osaa suunnitella, niin tilaa annettiin ympäristöihmisillekin.

Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Olli Ojala kirjoitti: ”Helsingin kaupunki on tehnyt päätöksen ryhtyä puhdistamaan jätevesiään niin pitkälle, että myös kasvinravinteet poistetaan niistä. Mutta mitä järkeä tässä on edes Suomen vähäisissä puitteissa, jos koko Kaakkois-Suomen valtavan puunjalostusteollisuuden jätteet työnnetään jotakuinkin puhdistamattomina Suomenlahteen.”

”Juhlapuheiden jälkeen ympäristönsuojelussa tarvittaisiin toimenpiteitä”, lehti vaati. Erityisesti Toivinen paheksui lannoituksen tavatonta lisäystä sekä metsien lannoitusta. Isoja jätemääriäkin hän piti ongelmana.

Ydinvoima haukuttiin lehdessä vaaralliseksi erehdykseksi. Loviisan ja Olkiluodon voimalat olivat juuri rakenteilla.

”Ydinvoimalat jäävät lyhytikäisiksi, noin 30 vuotiaiksi, minkä jälkeen ne jäävät epämiellyttäviksi eläkeläisiksi. Sitä ennen ne ovat ehtineet tuottaa ikävänlaisia ongelmajätteitä jälkipolvien riesaksi. Mitään halpaenergiaa ei ydinvoimasta koskaan tule.”

Näkemyksen taustalla oli  pitkälti tekniikan lisensiaatti Martti V Hilska, joka oli innokas aurinkovoiman edistäjä. Hän ehdotti sitä 1980-luvun alussa jopa osaksi kaukolämpöverkostoa.

Rakennuslehti kannatti osin hänen näkemystensä mukaisesti vesi- ja tuulivoiman rakentamista sekä aurinkolämmitystä ja puun polttamista. Tanskasta kehotettiin ottamaan mallia, koska siellä oli asetettu tavoitteeksi nostaa tuulivoiman osuus 10-15 prosenttiin.

Aina ajankohtainen kannanotto koski byrokratian kasvua. ”Byrokratia aiheuttaa 10 prosentin lisäkustannuksen rakentamiselle. Rakentamismääräyksiä, säännöksiä ja ohjeita on 1800 sivua. Säännöstorni on 1,5 metriä korkea”, lehti kirjoitti vuonna 1977.

Metroa vastustettiin kiivaasti

Kaikkein vahvimmin lehti otti kantaa metron rakentamiseen. Juttuja oli paljon ja lähes kaikki olivat kriittisiä. Lehti yhtyi jo metron valmisteluvaiheessa Safan kantaan, että hanketta pitäisi lykätä ja tutkia bussiliikenteen mahdollisuuksia. Safa jopa varoitti itäisen lähiöiden slummiutumisesta ja keskustan autioitumisesta iltaisin. Pahin uhkakuva Safalle oli, että metron takia Helsingin kantakaupunkiinkin rakennettaisiin tornitaloja tai rakennuksia korotettaisiin.

Vuonna 1979 oli Rakennuslehden yhteenvedon aika metrosta: ”Vasta tänä syksynä on julkisesti todettu metron hitaus. Asiantuntijapiireissä se tiedettiin jo ennen metron rakentamispäätöstä vuonna 1969. Kahden miljardin markan hankkeella on saavutettu 2 minuutin aikasäästö.”

Lehden mielestä kaikki diplomi-insinööri Martti Sainion tekemät valitukset olivat aiheellisia, sillä metro valmistui viisi vuotta myöhässä ja tuli paljon luvattua kalliimmaksi. Lehden oli helppo yhtyä Sainion valituksiin, sillä iso osa lehden metrovastaisista kirjoituksista oli Heikki Ranssin mukaan tulleet metro-Sainiolta itseltään.

Helsingin kasvu ei lehden mielestä olisi metroa edellyttänyt, sillä 1970-luvun lopulla muuttoliike alkoi jo hiipua. Lehti arvioi jo vuonna 1972, että kaikki 2000-luvulle tähtäävät yleis- ja asemakaavat ovat Helsingissä ylimitoitettuja. Vielä enemmän tämä koski koko maata. ”Tarvitsemmeko todella yli 50 000 asuntoa vuodessa?”

Tällaiset epäilyt olivat silloin yleisiä. Vuonna 1966 valmistuneessa Asuntosäätiön tilaamassa Uusimaa 2010 -visiossa Helsingin odotettiin kasvavan korkeintaan 370 000 asukkaan kaupungiksi. Tänään asukkaita on 630 000 ja vuonna 2050 nykyisten visioiden mukaan 850 000.

Harjannostajaisten kansallisia erikoisuuksia

Rakennuslehti ei ollut täynnä pelkkää vakavaa asiaa, vaan tilaa saivat myös rakentajien juhlat, harjannostajaiset.

1970-luvulla kattaus on seuraava: pöytään on katettu kaksi pulloa A-kaljaa, joskus köyhemmissä tilaisuuksissa vain kolmoskaljaa, kaksi voileipää, joista toinen on aina kinkkuleipä sekä pullaa ja kahvia. Erikoisen hyvissä harjannostajaisissa on vielä lautasellinen hernekeittoa.

Ohjelma noudattaa vakiintunutta kaavaa. Ensin tulee Tapio Rautavaaran tai Eemelin lauluja ja juttuja. Siihen aikaan kaikilla on vielä yhteinen kieli ja kulttuuri, joten yleisö nauraa ja on esityksissä aktiivisesti mukana. Usein esiintyjä itsekin ottaa olutta päästäkseen tunnelmaan mukaan.

Seuraavaksi vuorossa on rakennuttajan puhe. Hän kertoo laajasti hankkeen yhteishyödyllisestä vaikutuksesta ja mainitsee runsaasti lukuja betonikuutioista, tilavuuksista ja muista seikoista, joita kukaan ei kuuntele. Lopuksi hän kiittää urakoitsijoita ja työmiehiä hyvästä yhteistyöstä.

Seuraavan ohjelmanumeron jälkeen tulee urakoitsijan puhe, jossa taas kiitellään ja korostetaan yhteistyötä.

Lopussa on pääluottamusmiehen puhe, joka usein on paras eli lyhin. ”Työntekijöiden puolesta totean, että ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, kiitos.”

Joskus, mutta harvoin, luottamusmiehellä saattaa olla puheessaan myös ajankohtaista poliittista sanomaa.

Vuonna 1977 lehti esitteli harjannostajaistapoja eri maissa.

”Itävallassa seremoniaan kuuluu porsaan grillausta. Syötävänä on myös nakkeja, savulihaa ja leipää. Olutta tarjotaan parisen litraa miestä kohden. Paikalla kutsutaan myös soittoniekka, usein hanuristi. Kylästä saattaa löytyä vanha käsityöläisasukin koristamaan jotakuta pääjuhlijaa.

Saksassa nostetaan harjalle komea seppele, Englannissa kuusi,  jonka jälkeen tapahtuu viimeisen harjakiven muuraus ja snapsien kallistelu.

Saksassa tarjotaan olutta ja snapseja. Asuinrakennuksen juhlintaan osallistuva myös tulevat asukkaat. Rakennustyöläisten edustaja on pukeutunut ikivanhaan muurarin tai kirvesmiehen koristeelliseen asuun. Hän kohottaa maljan yhdessä urakoitsijan edustajan kanssa. Malja tyhjennetään ja paiskataan läheiseen kiviseinään onnensirpaleiden synnyttämiseksi. Poikkeavaa Suomesta on, että juhlayleisö temmataan juontajien ja musiikkiyhtyeen toimesta lauleloihin. Laulun lomassa juontaja tai esiintyjät kertovat hupitarinoita

Espanjassa julkisten rakennusten harjannostajaisia ei pidetä, mutta yksityinen rakentaja voi kutsua naapurit pikkukekkereihin.

Neuvostoliiton projektivientikohteissa harjannostajaisjuhlallisuudet pidetään suomalaiskansalliseen tapaan puheineen, voileipineen, olusineen ja hupiohjelmineen. Neuvostoliiton oma tapa ei olennaisesti poikkea meikäläisestä. Oluen ohella tarjotaan myös väkevämpää ja meno on vähintään yhtä railakasta.

Arabimaissa juhlat pidetään vasta rakennuksen valmistuttua ja alkoholijuomien asemasta käytetään sikäläisiä alkoholittomia aineita.”

Lehti oli kunnossa ja hyvissä käsissä

1970-luku oli Toivisen mukaan varsin mielenkiintoista aikaa, sillä lehden kannattavuus oli hyvä ja sitä tekemään oli kehittynyt sopuisa ja jo asiansa osaava tiimi.

Tolan edessä toimitussihteeri Taina Kolehmainen ja konttoripäällikkö Marja Sipilä.

Vuonna 1969 alussa lehden kirjanpitäjäksi tuli ekonomi Marja Sipilä, joka teki myös toimitustehtäviä. Hänen miehensä Kari Sipilä tuli vuonna 1973 RIL:n edustajana Rakentajain Tiedotuksen varapuheenjohtajaksi ja myöhemmin hän oli lehden hallituksessa. Vuonna 1984, kun rakennusalan rötösherrajahti oli kuumimmillaan, Rakennuslehden avustajakaartiin liittyi heidän poikansa Jarkko Sipilä, joka on nykyisin tunnettu rikostoimittaja ja -kirjailija.

Vuonna 1979 Rakennuslehden palvelukseen tuli tuleva toimitusjohtaja, rakennusinsinööri Mikko Stenhäll (31), jonka tehtäväkuva oli erikoinen: hän toimi sekä ilmoitushankkijana että toimittajana. Hänellä oli kova into kouluttautua työn ohella.

Lehti oli siis hyvissä käsissä, joten Toivinen arveli voivansa sopimuksensa mukaisesti jäädä hyvillä mielin eläkkeelle 62 vuoden iässä. Tämä ei kuitenkaan tahtonut onnistua, sillä RIL oli juuri erottanut Toivisen vahvan tukijan, toimitusjohtaja Pentti Aallon. Uusi toimitusjohtaja Yrjö Matikainen riitautti eläkkeen. Se tuli vasta välimiesoikeuden päätöksen kautta ja Toivinen joutui jopa maksamaan omat oikeudenkäyntikulunsa.

IMG_3495

”Paha mielihän lähdöstäni ja eläkkeestäni jäi pitkäksi aikaa”, hän muisteli 31 vuotta myöhemmin vuonna 2011. Tänään pian 98 vuotta täyttävä Tola Toivinen on kuitenkin tyytyväinen. Hän asuu samassa omakotitalossa Keravalla, jota hän rakensi samaan aikaan, kun ensimmäisiä Rakennuslehtiä tehtiin.

Toivinen ei jäänyt ainoaksi Rakennuslehden päätoimittajaksi tai toimitusjohtajaksi, joka on joutunut lähtemään riitaisissa merkeissä.

Kaikkien rakennusalan toimihenkilöiden lehti

Päätoimittaja Tola Toivisen yksi tavoitteista oli ollut rakennusalan julkaisutoiminnan rationalisointi. Alalla oli 1960-luvulla yli 20 pientä, heikosti kannattavaa ja heikosti tehtyjä lehteä joko asiakaslehtinä tai liittojen jäsenlehtinä. ”Tarvitaanko liittojen lehtiä nykyisessä laajuudessa?” hän kysyi tekemässään muistiossa.

”Resurssien keskittämisellä olisi mahdollista saada aikaan usean vähäpätöisen julkaisun sijasta yksi tai muutama oikein suunnattu, korkeatasoinen ja moderni julkaisu. Lehdistötoiminnan yhdentyminen olisi askel kohti etupiirien välistä tarkoituksenmukaista lähentymistä ja siten poistaisi tarpeettomia ja kehitystä haittaavia raja-aitoja”, hän näki.

Kansainvälisesti verrattuna Rakennuslehden lukijapohja oli jo 1970-luvun lopulla poikkeuksellisen laaja käsittäen lähes kaikki rakennusalan vähintään teknikkotason koulutuksen saaneet. Tavoitteena oli kuitenkin koko alan koulutetun väen saaminen lukijoiksi.

Sekä Rakennusteollisuusliitolle että Safalle tarjottiin vuonna 1972 mahdollisuutta tulla mukaan Rakentajain Tiedotukseen, mutta kumpikin torjui tarjouksen.

Rakennusteollisuus kypsyi yhteistyölle ja lehtifuusiolle 1990-luvun laman kynnyksellä. Arkkitehdit tulivat Arkkitehtitoimistojen liiton ATL:n kautta tilaajiksi 1990-luvun lopussa. Vain LVIS-ala on jäänyt lukuisista lähentymisyrityksistä huolimatta omaan putkeensa, vaikka talotekniikan merkitys rakentamisessa on koko ajan kasvanut.

Kiivaan kasvun vuosikymmenet

1960-luku

Kaupunkien väkimäärä lisääntyi 1,1 miljoonalla asukkaalla 1950-1960-luvuilla
Lähiörakentaminen käynnistyi ja suuria aluerakentamissopimuksia tehtiin
Infrastruktuurin rakentaminen voimakasta: tiet, rautatiet, vesihuoltoverkostot, sähkö- ja puhelinverkosto
Vesivoimalaitosten, tekoaltaiden ja Saimaan kanavan rakentaminen
Koulu- ja sairaalaverkoston rakentaminen
Julkisen sektorin rakentamisen arkkitehtuuri kehittyi, mutta asuntorakentamisessa 1950-luvulla maailmanmaineeseen noussut arkkitehtuuri latistui laatikkoarkkitehtuuriksi
Teollinen rakentaminen käynnistyi ja käsityö väistyi konetyön tieltä: vuonna 1960 Suomessa oli jo yli 200 torninosturia.
Rakentaminen muuttui  ympärivuotiseksi jo 1950-luvun puolivälissä, mutta talvirakentaminen kehittyi edelleen rakentamisen teollistamisen myötä

1970-luku

Lähiörakentamisen huippukausi ja asuntorakentamisen hullut vuodet 1973-74
Teollinen rakentaminen kehittyi ja standardisoitui kerrostalojen BES-jäjestelmän pohjalta
1970-luku oli kiihkeää puhdistuslaitosten, vesitornien ja verkostojen rakentamisen aikaa, laajinta huomiota herätti Päijänne-tunnelin rakentaminen.
Energiakriisi vuonna 1974 ja energian säästämisen kausi; lisää eristeitä ja keskustelu pullotaloista käynnistyi
Ensimmäiset ydinvoimalaitokset Loviisaan ja myöhemmin myös Olkiluotoon
Metron rakentaminen herätti vahvaa vastustusta
Laatuskandaaleja: lastulevy, lattiasieni, betonielementtitalojen rumuus ja heikko kestävyys Ammattiyhdistysliike lakkoili osin poliittisista syistä ja vedätti avainryhmien kuten raudoittajien palkkoja äärimmäisyyksiin
Korkeakouluja rakennettiin Tampereelle, Kuopioon ja Ouluun ja Helsingissä Pasilan virastotalo pantiin alulle eräänlaisena vanhan byrokratian viimeisenä kukkasena.
Projektivienti Neuvostoliittoon käynnistyi 50-luvun vesivoimalahankkeiden jälkeen uudelleen Pääjärven metsätyökeskushankkeella.
Rakentajat yhdistivät voimansa Neuvostoliiton viennissä ja synnyttivät Finn-Stroin vuonna 1972 Svetogorskia rakentamaan. Kostamuksen rakentaminen kesti vuodet 1977-1985
Projektivienti laajeni Lähi-itään ja Afrikkaan

Vuosikatsaus 1966-1979

1966

29.10.1966 ensimmäinen Rakennuslehti ilmestyy. Reima Pietilän suunnittelema Otaniemen Dipoli valmistuu.
Polar ja Sato sopivat Espoon Lounaisrannikon aluerakentamissopimuksen.

1967

Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamiselle lupa
Temppeliaukion kirkon rakentaminen alkaa Helsingissä. Suunnittelijoina Timo ja Tuomo Suomalainen sekä Erkki Juva.
Kymmenkerroksinen ympyrätalo Helsinkiin. Suunnittelijoina Kaija ja Heikki Siren ja pääurakoitsijana Polar. Vaikeat pohjaolosuhteet vaikeuttavat rakentamista.
Tuusulan moottoritien Helsingin kaupungin alueella oleva osuus avattiin liikenteelle.

1968

Asuntojen verovapauden päätyttyä vuonna 1964 asuntorakennustoiminta alkoi hiipua ja oli vuoden 1968 alkupuoliskolla pienempi kuin koskaan 1960-luvulla. Edellisenä vuonna tehty devalvaatio elvytti kuitenkin vientiä ja kolme vuotta kestänyt taantuma alkoi helpottua vuoden 1968 lopulla ja rakentaminen elpyi lähes vuosikymmenen alun tasoon. Valtion huomattavasti lisäämä asuntolainoitus nosti rakennuslupien määrän ennätystasolle.

Otaniemi on valtion suurin työmaa. Käynnissä on mm. Alvar Aallon suunnitteleman keskuskirjaston rakentaminen. Urakoitsijana on Rakennustuote.
Tapiolassa Polar rakentaa Arne Ervin suunnittelemaa Tavaratalo Heikintoria.
Salpa aloittaa Martinlaakson rakentamisen Vantaalla

Alkanut pitkä nousukausi heijastui myös Rakennuslehden mainosmäärissä ja vuosi oli siten odotettua parempi. Lehden perustettaessa esitetty päämäärä, kannattavaksi kolmessa vuodessa, jokseenkin toteutui.

1969

Uudistettua Saimaan kanavaa alettiin täyttää vedellä.
Helsinki-Vantaan lentokentällä otettiin käyttöön uusi lentoasemarakennus.

Rakennuslehden levikki oli lähes 14 000. Levikkiä kasvatti se, että Rakennusmestariliitto päätti lähettää lehden teknillisten koulujen rakennusosastojen kolmoskurssilaisille. Lehti ilmestyi 50 kertaa.

Lehden talouden parannuttua omistajajärjestöissä ei enää vaadittu sen lopettamista. Ilahduttavaa oli työpaikkailmoitusten määrän kasvu eli lehti alkoi saavuttaa tavoittelemaansa asemaa alan tärkeimpänä rekrytointivälineenä. Lukijakunnaltaan lehti oli jo rakennusalan ammattilehdistä suurin.

Uuden toimittajan kuukausipalkka oli Rakennuslehdessä 1700 markkaa.

1970

Imatran Voima ja neuvostoliittolainen Teknopromexport sopivat Loviisan ydinvoimalaitoksen rakentamisesta.

Vesihallitus aloitti toimintansa.

Asuntomessut aloittavat. Oma tupa – oma lupa on Hyrylän asuntomessujen teemana. Mukana on 40 omakotitaloa ja 20 rivitaloa.

Luonnonsuojeluvuosi näkyi Rakennuslehdessä juttusarjana, joka jatkui seuraavana vuonnakin.

1971

Vuosi oli taloudellisesti ristiriitainen. Useimmilla aloilla kannattavuus laski ja työttömyys kasvoi. Asuntoja valmistui kuitenkin ennätysymäärä, yli 50 000. Niistä puolet oli valtion rahoittamia. Muu rakentaminen oli selvästi vähäisempää eikä alalla vallinnut enää samanlaista ylikysyntää kuin edellisenä vuonna.

YIT urakoi Loviisassa Imatran Voiman ydinvoimalaitoksen reaktorin suojarakennuksen liukuvalun 50 metrin korkeuteen. Valu oli 6000 kuutiometriä. Teräsmenekki oli 600 tonnia. Valun asiantuntijana toimi rakennusmestari Tauno Rantakunnas.

Näsinneula avattiin Tampereella.
Valtatie 1:n 40 kilometriä pitkä moottoritieosuus Kirkkonummen Veikkolasta Lohjanharjulle avattiin liikenteelle

Rakennuslehden painaminen siirtyi Keski-Uusimaalle. Lehti ilmestyi 50 kertaa. Vain heinäkuun puolivälissä ja jouluviikolla se ei ilmestynyt. Painos oli 17 000. 3,5 euron vuosimaksu alitti 30 prosentilla rajahinnan eli omakustannushinnan.

Rakennuslehti teki puurakentamisen teemalehden.

1972

Vuonna 1971 alkanut kansantalouden taantuma alkoi helpottaa, vaikkakin teollisuuden investointeja jarrutti vielä Suomen EEC-jäsenyyden viipyminen.

Asuntotuotanto saavutti taas ennätyksen, 60 000 kappaletta. Tosin määrällisen nousun vastapainona oli asuntojen keskipinta-alan pieneneminen. Kasvuun vaikutti merkittävästi aravalainoituksen suuruus.

Talonrakennustuotanto saavutti 40 miljoonan kuution ennätystason. Työllisyys oli kuitenkin jakautunut hyvin epätasaisesti: etelässä oli työvoimapula, mutta pohjoisessa oli työttömyyttä.

Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat.

Metron koerata otettiin käyttöön Helsingin Herttoniemessä.
Jyväskylän ja Vaajakosken välinen moottoritie. Suunnittelijana Viatek. Kymmenkunta urakoitsijaa.
Arina Sokos (Hotelli Vaakuna) Ouluun. Urakoitsijana Rakennusvoima.
Päijännetunnelin ensimmäinen vaihe.
Alvar Aallon suunnitteleman Finlandia-talon ensimmäinen vaihe. Urakoitsijana Arvo Westerlund
Oulun yliopisto I ja II Linnanmaalle. Suunnittelijana Kari Virta ja urakoitsijana Polar

Rakennuslehdelle vuosi oli todellinen läpimurtovuosi, sillä ilmoitustulot kasvoivat 170 prosentilla. Voittoa tuli niin paljon, että liitot päättivät käyttää osan siitä koulutustoimintojensa tukemiseen.

Safaa, IRI:ä ja SRTL:ää pyydettiin mukaan Rakennuslehden kustantamisesta vastanneeseen Rakentajain Tiedotukseen. Jäsenmaksu olisi kullakin 35 000 markkaa. Vanhat jäsenet olivat sijoittaneet yhteensä saman verran. Levikkiä tämän järjestelyn arvioitiin lisäävän 4000 kappaleella. Neuvottelut eivät johtaneet sopimukseen ja RIA ilmoitti tilaavansa jäsenilleen vain Insinööriuutiset.

Toinen lehden perustajista, Suomen Rakennusmestariliitto, muutti nimensä Rakennusmestarien Keskusliitoksi.

1973

Rakentamisen hullu vuosi asuntotuotannon noustua yli 70 000:n.

Perusyhtymä solmi Pääjärven metsäkeskusurakan. Se oli päänavaus projektiviennille Neuvostoliittoon.

Tuuli irrotti Pyhäjärven ylittävän, rakenteilla olevan Nokian ja Pirkkalan välisen yhdystien siltalohkon ankkureistaan. 70 metrin pituinen ja 280 tonnin painoinen betonilohko ajelehti Pispalan rantaa.

Insinööriuutisista erotettu päätoimittaja Heikki Ranssi tuli tammikuussa Rakennuslehteen toimittajaksi 2700 markan kuukausipalkalla. Seuraavana vuonna palkka nostettiin 3700 markkaan.

Rakennuslehti piti yllä keskustelua silta- ja tunnelitien rakentamisesta Merenkurkun yli Ruotsiin.

1974

Rakentamisen toinen hullu vuosi, noin 74 000 asuntoaloitusta

Vuoden 1973 lopulla alkanut öljyntuottajamaiden aloittama energiakriisi näkyi tiukkoina energiansäästövaatimuksina ja hätiöityinä energiaremontteina.

Finlandia-talon lisärakennus. Urakoitsijana Arvo Westerlund ja vastaavana mestarina Esko Rautiainen.

Eduskuntatalon laajennus.

Nesteen tornin liukuvalut ja Loviisaan ydinvoimalan kakkosreaktorin liukuvalut ovat niin valtavat, että Rakennuslehti tekee niistä erikoisteeman. Urakoitsijoina ovat Paraisten Kalkki ja Perusyhtymä.

Metrotunnelia suunnitellaan tehtäväksi jäädyttämällä pohjaolosuhteiltaan hankala, entistä merenpohjaa oleva Kluuvin ruhje sen kohdalla. Ehdotus tulee sekä moskovalaiselta että englantilaiselta konsultilta. Vaatimuksena on, että maan tulee jäätyä kahden metrin vahvuudelta tunnelien kehien ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset asiantuntijat suosittelevat paineseinien tekemistä betonista eikä teräksestä. Työt alkavat vuonna 1976. Insinööri Markku Vuorela Lemminkäisestä uskoo, että menetelmälle on käyttöä Suomessa myös tulevaisuudessa, kunhan tietämys on ensin saatu hankittua.

1975

Rakennusbuumi jatkui, mutta loppuvuodesta tahti alkoi jo tasaantua.

Myrsky vaurioitti rakennusten kattoja eri puolilla maata.

Helsingin Huopalahden ja Vantaan Martinlaakson välinen rataosuus avattiin liikenteelle
Sipoonlahden silta rakenteilla. Urakoitsijana Finn-Betoni.
Myllysillan rakentaminen Turussa aiheuttaa 1,5 vuotta myöhemmin skandaalin Matti Ollilan tekemän suunnitteluvirheen aiheuttaman painuman vuoksi.

Taivalkosken voimalaitos on Kemijoen päähaaran viimeinen suuri voimalaitostyömaa. Työpäällikkö Reino Hanhinen joutui katsomaan turhautuneena, kun rakennusmiesten lakon vuoksi tulvavedet täyttivät työmaan. Hätätyötkin oli määrätty lakonalaisiksi.

Rakennuslehden levikin kannalta positiivista oli, että RIA:n 3500 jäsentä tulivat tilaajiksi. Rakennusmestarit oli suurin tilaajaryhmä 12 000 kappaleen levikillä.  RIL:n jäsenille lehtiä meni 3000 kappaletta.

1976

Öljykriisin jälkeinen talouden taantuma alkoi näkyä rakennusalallakin. Rakentaminen laski 15 prosenttia edellisen vuoden huipputasolta, jolloin talonrakentamisen aloitusten määrä oli 48 miljoonaa kuutiometriä. Yhteiskunta ei enää entiseen tapaan rahoittanut työllisyystöitä, mikä näkyi maa- ja vesirakentamisen parin prosentin laskuna.

Sadat peruskorjatut puutalot lahosivat lattiasienen takia. Erityisen paljon niitä oli Pohjanmaalla. Lapualla asiasta nousi  pienoinen kansanliike.

Jorma Pulla entisöi Helsingin tuomiokirkon koristeita. Pitkä ura, joka sisälsi mm. Ateneumin kipsikoristeiden entisöinnitkin päättyi 2000-luvulla konkurssiin. Taiteellakin oli hintansa.

Pasilan virastotalokolossin rakentaminen alkaa Louhintaliike Armas Kallio ja Polarin töillä. Suunnittelijana on Arkkitehtitoimisto Castren-Jauhiainen-Nuuttila.
Jorvin sairaala. Arkkitehtiryhmä Reino Koivula.
Päijännne-tunnelin toinen vaihe.

1977

Rakennusliikkeiden ja suunnittelutoimistojen lisääntynyt vapaa kapasiteetti lisäsi alan vientiponnisteluja. Ulkomainen laskutus kaksinkertaistuikin vuoden 1977 aikana nousten yli miljardiin markkaan.

Vuoden insinöörityöksi valittiin Loviisan atomivoimalaitos. Tunnustuskirjan saivat Imatran Voima, Insinööritoimisto Erkki Juva, Insinööritoimisto Kaista & Sebbas sekä tärkeimmät rakennusurakoitsijat OMP-Yhtymä ja Yleinen insinööritoimisto.

Hankkeen kokonaiskuutiomäärä oli 506 000. Suunnittelutöihin käytettiin yli 250 000 suunnittelutuntia. Rakennusteknisten töiden arvo oli noin 250 miljoonaa markkaa eli voimala saatiin puoli-ilmaiseksi osin siitä syystä, että laitos oli ensimmäinen länsimaissa toteutettu neuvostoliittolainen atomivoimalaitos.

”Työ on monessa suhteessa ollut täysimittaisen prototyypin rakentamista ja siinä on jouduttu paneutumaan äärimmäisen ankariin laatu- ja turvallisuusvaatimuksiin. Vaikka polttoaine ei olekaan kotimaista, se korvaa öljy- tai hiilituonnin, joten vältymme polttamasta näitä fossiilisia polttoaineita”, RIL:n kokoama raati totesi.

Finn-Iran Contractors (Hartela, Mattinen & Niemelä, Polar, Rakennus-Ruola) sopivat 600 miljoonan markan arvoisesta 63 tornitalon rakentamisesta Iraniin.

Kostamuksen rakentaminen käynnistyi kolmen vuoden vaikeiden neuvottelujen jälkeen. Finn-Sroin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala sanoi kuitenkin neuvottelujen olleen jopa helpommat kuin Svetogorskin kakkosvaiheessa. Hänen mukaansa urakka on kaikkien aikojen suurin yksittäinen vientiprojekti. Se tulee huippukautena sitomaan noin 5000 henkilöä itse rakentamiseen ja kerrannaisvaikutuksineen arviolta 15 000 – 20 000 henkilöä.

Kostamuksen urakka toi osin devalvaatioidenkin vuoksi ennätykselliset voitot.

Oikorata Jämsästä Jyväskylään avattiin liikenteelle. 53 km:n pituisella rataosalla on 9,5 km tunneleita. Työt kestivät yli 13 vuotta.
Porin ja Joensuun välinen Järvi-Suomen tie (valtatie 23) avattiin liikenteelle.
Tampereen Pispala suojeltiin.

Polarin, Lemminkäisen, Palmbergin ja Teräsbetonin työyhteenliittymä sai satojen miljoonien markkojen arvoisen urakan Kaija ja Heikki Sirenin suunnitteleman kongressipalatsin rakentamiseksi Irakin pääkaupunkiin Bagdadiin. Urakka osoittautui erittäin tappiolliseksi äärimmäisen kovien laatuvaatimusten vuoksi.

Rakennuslehden kymmenvuotistaivalta päätoimittaja Tola Toivinen luonnehti onnistuneeksi. Tulostakin lehti pystyi tekemään niin paljon, että sitä riitti hyvin omistajajärjestöjen koulutustoimintaan. Ainoa pettymys oli, että lehdestä ei ollut muodostunut toivotunlaista keskustelufoorumia.

1978

Vuonna 1978 rakentaminen laski parillakymmenellä prosentilla ja talonrakennustuotannon volyymi oli 42 miljoonaa kuutiometriä. Mennyt huippusuhdanne näkyi kuitenkin valmistuneiden asuntojen määrässä. Niitä oli 54 409, mistä laskua oli 3000 asuntoa. Asunnoista kaksi kolmasosaa oli valtion lainoittamia.

Vuoden alussa voimaan tulleeseen maapakettiin kuuluivat uusittu rakennuslaki, laki kuntien etuosto-oikeudesta sekä lunastuslaki. Uudet energiamääräykset tiukensivat vaipan k-arvoja ja rajoittivat ikkunapinta-alaa

Heslingin Itäkeskukseen 16-kerroksinen ”Valomerkki” Hakan järjestämän suunnittelukilpailun pohjalta.

Auringolla lämpiävä koerivitalo Kaarinaan. Valmet Oy. Aaltopellin kuumentama ilma puhalletaan joko suoraan suodattimien kautta huoneilmaan tai johdetaan rakennuksella alla olevan sorakerroksen kautta. Toinen lämmön varaamismahdollisuus on kierrättää kuumentunutta ilmaa talon vesivaraajan sisällä olevissa putkistokiekuroissa, jolloin saadaan lämmintä käyttövettä.

Tikkurilan vesitornin työmaa on myöhästynyt monista syistä jo lähes vuoden. Erikoisuutena on, että uusi osa tehdään vanhan käytössä olevan tornin ympärille laajentamalla 1000 kuution torni 6000 kuution torniksi. Vanhaa tornia kiertävä uusi säiliö on koottu vetotangollisista kaarielementeistä. Vetotangot pettivät koekäytön yhteydessä.

Lahden kisakatsomo valittiin vuoden betonirakenteeksi. Suunnittelijoina olivat Konsulttikeskus/ Arkkitehtitoimisto KSS ja Insinööritoimisto Martti Taskinen Ky. Urakoitsijana oli Rakennustoimisto Mattinen & Niemelä. Erikoisuutena kohteessa oli teräksiset vetotangot (joiden aiheuttamia ongelmia korjattiin sitten vuonna 2015).

Rakennuslehti puuttui tasakattojen jatkuviin vuotoihin.

1979

Rakentaminen kasvoi taas ja asuntoaloitusten määrä oli 53 000.

Liikenneministeriö siirtää Lohjan kautta suunnittellun Elsa-radan hamaan tulevaisuuteen.

Suomen Rakennusurakoitsijaliitto ja Suomen Rakennusliikkeiden Liitto varoittivat jäseniään Asuntohallituksen tinkimismenettelystä ja hintojen rukkaamisesta toisella kierroksella. Liitot vetosivat jäseniinsä, että ne eivät muuttaisi alkuperäistä tarjoushintaansa.

Rakennusmestarikoulutuksen 100-vuotisjuhlat Enossa.

Luonnonsuojelijat keskeyttivät Forssassa sijaitsevan Koijärven kuivatuksen rakentamalla padon järven laskuojaan

Tiheät ja korkeat asumalähiöt edistävät tuhlaavaisuutta, tuhoamista ja rikollisuutta, oli Rakennuslehden pääuutinen tammikuussa.

Lisää Rakennuslehden historiikkia:

80-luku oli Rakennuslehdelle ja rakentamiselle hullun kasvun aikaa

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Rakennuslehti perustettiin valtavan muuttoaallon ja rakentamisbuumin keskelle – lehden historia 1966-79”

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat