Rakentaminen Seppo Mölsä 13 kommenttia

Rakennusliike ei enää rakenna vaan pelkästään ostaa alaurakoita

Rakennusliikkeillä ei ole enää omia työmiehiä. Rakentamisesta vastaavat ulkomaiset alaurakoitsijat suomalaisten mestareiden seisoessa ”kädettöminä” vieressä. Työnjohtamisen sijaan pitäisi siis tehdä työnsuunnittelua ja valvontaa, mutta sekin takkuaa.

 

SRV pelkästään johtaa Redin rakentamista. Itse rakennustyön tekevät sadat alaurakoitsijat 66 maasta.

Kirjoittajat: Vesa Tompuri ja Seppo Mölsä

SRV oli ensimmäinen, joka alkoi rakentaa 1980-luvulla ilman omia työntekijöitä. Nyt sitä harjoittavat ”kaikki”, olipa urakkamuoto mikä tahansa.

Esimerkiksi Hartela rakentaa pääkonttoriaan Helsingin Pasilaan neljällä omalla työntekijällä. 2000-luvun alussa alkanut ulkomaisen työvoiman tulva rakentamiseen on taannut edullisen ja ehtymättömän alaurakointiresurssin.

Uudellamaalla oman työvoiman osuus on pudonnut 14 prosenttiin. Maalareita tulee Uzbekistanista asti.

SRV:n Redin tapaisella yli tuhannen työntekijän jättityömaalla ali- ja sivu-urakkasopimusten määrä voi olla lähes 300 ja kansallisuuksien määrä yli 60, eli urakoiden rajapintojen ja kielten sekamelska on melkoinen.

Tavanomaisten iv-, sähkö-, vesi- ja viemäri-, maansiirto-, louhinta-, lattia- ym. urakoiden lisäksi pilkkomiseen tulee mukaan sellaisia urakoita, jotka perinteisesti olivat omilla miehillä tehtyjä töitä, kuten esimerkiksi raudoitus-, valu-, elementtipystytys- ja muurausurakat. Talotekniikkaurakoiden kirjo on kasvanut talotekniikan osuuden kasvaessa sekä laitetekniikan mutkistuessa.

Rakentamistalouden tutkija Juha-Matti Junnonen Tampereen teknillisestä yliopistosta pitää nykyrakentamisen isona ongelmana urakoiden, siis myös pääurakoiden, tolkutonta pilkkomista. Sen seurauksena erittäin harva pystyy hallitsemaan työmaansa kokonaisuutta.

”Ja on kyllä niin, että tilaajan ja pääurakoitsijan rajapintaan käytetty aika on pois pääurakoitsijan ja alaurakoitsijoiden välisiin rajapintoihin käytetystä ajasta”, hän päättelee.

Ketä mestari johtaa, kun omia miehiä ei ole?

Erityisesti rakennusmestareille tämä rakennusliiketoiminnan murros on voinut aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia. Heidät on koulutettu työnjohtajiksi, mutta kun rakennusliikkeillä ei ole enää omia työmiehiä, niin työmaalla ei olekaan enää ketään, jota johtaa ja käskyttää. Mestarin työ on vaihtunut ison ja alati vaihtuvan alaurakoitsijajoukon paimentamiseen ja perehdyttämiseen.

Ongelmat ovat kärjistyneet noususuhdanteessa, sillä kaikilla on nyt pulaa työnjohtajista. Kokeneet, teknikkokoulutuksen saaneet rakennusmestarit ovat siirtymässä eläkkeelle, eikä koulun penkiltä tulevista nuorista ole vielä täyttämään heidän saappaitaan. Heillä ei useinkaan ole työntekijätaustaa, kuten vanhoilla mestareilla, eikä oikein työnjohtotaustaakaan, koska varsinaisen työnjohdon tekevät alaurakoitsijoiden nokkamiehet.

”Alan suurimpia ongelmia on, ettei vanhojen mestareiden tilalle löydy helpolla sellaisia, joilla olisi uskallusta mennä keskustelemaan ammattimiesten kanssa. On turvallisempaa näprätä tietokonetta kopissa”, SRV:n rakennuttajapäällikkö Ilkka Tiensuu sanoo.

Rakentamisen kehittämisestä Rakennusteollisuus RT:ssä vastaava johtaja, professori Jukka Pekkanen sanoo, että ennen tilanne oli parempi, kun rakennusliikkeillä oli omia ammattimiehiä, joiden avulla mestari pystyi pitämään kokonaisuuden näpeissä.

Pekkanen tunnistaa alaurakoitsijoiden keskinäisten rajapintojen kitkatekijät.

Apumiehiä tarvittaisiin aukkojen paikkauksiin

Mestarin pitäisi suunnitella ja valvoa muiden töitä ja ottaa vastaan alaurakoitsijan työ ennen kuin seuraava pääsee jatkamaan. Kaikessa tässä tapahtuu laiminlyöntejä, mikä näkyy riitoina varsinkin alaurakoiden rajapinnoissa. Eri kansallisuuksia edustavien aliurakoitsijoiden välillä voi olla myös kieli- ja kulttuurisyistä johtuvia väärinymmärryksen riskejä. Näissä rajapinnoissa on liian usein myös ”ei-kellekään-kuuluvia” tehtäviä. Ennen mestari saattoi komentaa apumiehet hoitamaan ne, mutta ei enää.

”Jos pääurakoitsijalla ei ole omia miehiä, ei ole apumiehiäkään, siis juuri heitä, joiden tehtävä on perinteisesti ollut varmistaa seuraavien vaiheiden mestat vastaavan mestarin opastuksella. Ei ole alaurakoitsijan asia palkata ’mestojen valmistajia’ muutenkin kireälle hinnoitelluissa urakoissa”, Lattiapinnoituksiin erikoistuneen Pinnoitus-Tekniikka oy:n toimitusjohtaja Tommi Kemppi sanoo.

”Kun ihan kaikki kilpailutetaan, rajapinnat herkästi unohtuvat. Riittävä määrä omia miehiä takaa sen, että urakoiden väliset rajapinnatkin tulevat hoidetuiksi”, vastaava mestari Mika Mäkelä Rakennusliike Reposesta sanoo.

Peabin asuntorakentamisen yksikönjohtaja Petri Salonen ottaa tästä konkreettisen esimerkin.

”Lattiavalusta vastaava alaurakoitsija tekee työnsä vastuullaan olevan rakenteen toleranssien mukaan. Jos urakka on toleranssien mukaan sovittu, parkettitöiden pohjan vaatimusten ja toleranssien väliin jää ei-kenellekään kuuluva alue. Silloin jompikumpi urakoitsija tai tuntimiehet voivat joutua tekemään korjauksia, vaikka oma suoritus olisikin ollut virherajojen sisällä”, Salonen toteaa.

Hän pitää ongelmana sitä yleistä piirrettä, että vastaava mestari tai työvaihetta hoitava työnjohtaja ei useinkaan ole mukana päätöksenteossa vielä tarjousvaiheessa, kun tulevia alaurakoita pohjustetaan.

”Tämä on yksi keskeinen syy siihen, että rajapinnan määrittely sitten työmaalla sakkaa”, hän arvioi.

Hyväksytäänkö puutteet vai myöhästyminen?

Alaurakoitsijan tehtävänä ei pitäisi olla ottaa vastaan puutteellisesti tehtyä työtä, mutta rakentamisen loppuvaiheessa aikataulupaineet pakottavat esimerkiksi maalausliikkeen tähänkin. Laatuvirheistä ja niiden syyllisistä on aikaa riidellä sitten myöhemminkin.

Viimeiset viikot voivat olla täyttä kaaosta, kun kaikki lisäävät työmiestensä määrää saadakseen työnsä luovutettua ajoissa.

Edeltävien työvaiheiden laatu ja aikatauluongelmat kertautuvat erityisesti maalaus-, laatoitus- ja lattiaurakoitsijoiden töihin. Esimerkiksi maalausurakoitsija on sen armoilla, että edeltävät pohjatyöt on tehty hyvin ja ajoissa. Niitä tekevät usein ulkomaiset alaurakoitsijat.

Nurminen Works -maalausliikkeen omistaja Heikki Nurminen ei muista juuri yhtään työmaata, jossa maalausurakoitsija olisi päässyt aloittamaan työnsä suunnitellun aikataulun mukaisesti. ”Mikäli rakentaminen on myöhässä, se kumuloituu viimeistelyvaiheessa kiinniotettavaksi. Sielläkin tarvitaan kuivumisajat”, hän toteaa.

”Alaurakoitsijasta puristetaan herkästi kaikki irti, jos pääurakoitsijalla itsellään ei ole riittäviä resursseja. Työmaajohdon resursseista menee nykyään yhä suurempi osa nimenomaan tilaajarajapintoihin”, Putkiwuorio oy:n LVI-projektipäällikkö Esa Huovinen.

Dokumentoinnin määrä on kasvanut tolkuttomaksi

Huovinen ihmettelee vaadittavan dokumentaation määrän tolkutonta kasvamista.

”Ei riitä, että suunnittelija on suunnitellut CE-merkityillä tuotteilla, vaan LVI-tuotteista on alaurakoitsijan hankittava kaikki todistukset, vaikkei ole vaihtanut suunnitelmissa mainittua tuotetta toiseksi. Kohteessa kuin kohteessa kertyy toista tusinaa kansiota.”

Pienen alaurakoitsijan näkökulmasta huoli erilaisen dokumentaation runsastumisesta on ymmärrettävää, kuten sekin, että pääurakoitsijan tehtäviin kuuluu pitää koko ketju ajan tasalla siitä, millaisia dokumentteja urakassa vaaditaan ja kenelle niiden laadinta tai hankinta kuuluvat. Dokumentaation suuri määrä on laadunvarmistuksen ja myöhemmän ylläpidon näkökulmasta sinänsä ymmärrettävää.

”Tuotteiden jäljitettävyys kuuluu ja sen tulee kuulua nykyaikaiseen rakentamiseen. Se on kyllä totta, ettei kaikkea tule sälyttää tuotteita hankkiville ja asentaville alaurakoitsijoille”, toteaa Juha-Matti Junnonen.

Keskitytään olennaiseen

SRV:n Tiensuu ei allekirjoita väitettä aikataulujen yleisestä kiristymisestä. ”Siinä missä ennen työmaalla aikaa käytettiin tunti per kuutiometri, nyt tuntimäärä on reilut kaksi kuutiolle.”

Yhtenä syynä tähän hän pitää suunnitteluvirheistä ja niiden seurauksena toimitusten viivästymisistä johtuvia työmaan tuotantohäiriöitä. Parantamisen varaa on myös valvonnan kohdistamisessa.

”Liian usein keskitytään ’täintappamiseen’ ja liian harvoin olennaisiin kysymyksiin, kuten kosteudenhallintaan”, hän sanoo.

Dipolin korjaamisesta vastannut NCC:n kokenut korjausrakentamisen työmaapäällikkö Ari J. Tikka korostaa asioiden priorisoinnin keskeistä merkitystä.

”Vastaavan mestarin tulee voida keskittyä johtamisen lisäksi työturvallisuuteen ja aikatauluun sekä kustannusten ja resurssien hallintaan. Hänen on myös huolehdittava alaurakoitsijoiden rajapinnoista sekä siitä, että urakkasopimusten sisältö on jokaisen kohdemestarin tiedossa. On tärkeää varmistaa, että mestat ovat kulloisenkin työvaiheen alkaessa siinä kunnossa, että työvaihe voidaan aloittaa ja jatkaa esteettömästi ja turvallisesti.”

Haetaanko halvinta vai osaavinta alaurakoitsijaa?

Alaurakoinnin kasvua on perusteltu sillä, että töitä tekevät juuri siihen erikoistuneet ammattimiehet. Ulkomailta tulleissa keikkamiehissä toki on huippuluokan lattiamiehiä, kuten Skanskalla Sipoon logistiikkakeskuksen latvialaisurakoitsijalla tai vaativien betonivalujen tekijöitä, kuten Lemminkäisellä Blominmäen jätevedenpuhdistamohankkeen virolaisyrityksellä, mutta usein alaurakoitsijan valinnan sanelee myös pelkkä hinta. Tilaaja voi hakea alaurakoitsijavalinnalla parasta erikoisosaamista tai halvinta hintaa, mutta harvoin molempia.

Monien arvorakennusten korjaamisesta vastannut Indpron rakennuttajakonsultti Matti Kruus kertoo havainneensa, että alaurakoitsijoiden rajapintakiistat ovat pitkälti tapaus- ja yrityskohtaisia ongelmia.

”Toiset organisaatiot tekevät selkeitä alaurakkasopimuksia eivätkä ota lainkaan tarjouksia epäkelvoiksi tietämiltään alaurakoitsijoilta. Sitten on sellaisia, jotka eivät lainkaan ymmärrä käsitettä työnsuunnittelu”, Kruus sanoo.

Hän pitää luonnollisena, että hanke dokumentoidaan muun muassa rajapintaepäselvyyksien välttämiseksi kunnolla työmaalla. Pääurakoitsijan tehtävä on valvoa, että se toimii koko rakentamisketjussa.

Kruusin mukaan urakkamuodolla ei ole suurta vaikutusta urakoiden rajapintojen sujuvuuteen. Pääurakoitsija useimmiten kuitenkin pilkkoo työt edelleen.

Lentokenttätyömaalla tiukat turvallisuusmääräykset ovat rajoittaneet ulkomaisten alaurakoitsijoiden käyttöä.

Finavian ja Destian Helsinki-Vantaan lentoaseman Asematason allianssihankkeen projektipäällikkö Jukka-Pekka Saikkonen sanoo, että hän on vienyt alaurakkasopimuksiin ehdon, että päätoteuttaja voi johtaa alaurakoitsijoiden työntekijöitä, kuten omia miehiään. Tälläkin työmaalla kaikki isot työt tehdään alaurakoina asfalttitöistä ja niiden alla olevien betonilaattojen valutöistä alkaen. Nostalgisena voisi todeta, että vanhassa TVH:ssa lapioon nojasivat vielä omat miehet.

Resurssipula hankaloittaa nyt kaikkien työtä

Linjasaneerausurakat ovat siinä mielessä erikoistapaus, että niissä tilaajan, siis yleensä asukkaiden, rajapinnan laiminlyönti torpedoi tehokkaasti töiden sujuvuuden. Varsinkin linjasaneeraustyömailla pääurakoitsijan resurssien vähäisyys kostautuu.

”Pääurakoitsijan on pakko käyttää resurssejaan tilaajan suuntaan runsaasti, mutta samalla on huolehdittava, että työnjohtoa riittää myös alaurakoitsijarajapintoihin”, linjasaneerauksen työpäällikkö Arto Kuhna Assemblinista kertoo.

Jopa mediassa paljon palstatilaa saanut Firan ”kahden viikon” putkiremontti tehdään alaurakoitsijavoimin. Tuo  malli muistuttaa jossain määrin Jehovan todistajien valtakunnansalien rakentamista parissa päivässä. Isoon työntekijämäärään ja pitkään päivään perustuvassa toteutustavassa tulee suorastaan ruuhkaa pieneen kylpyhuoneeseen. Vaihtoehtona olisi ollut omien monitoimimiesten kouluttaminen, jolloin monia työvaiheita voitaisiin yhdistää.

Sähköurakointiin keskittyvän Salamasamin työnjohtaja Ahmed Nassa sanoo, että resurssipula on ajoittain ongelma kaikilla.

”Olen huomannut, että pienehköillä pääurakoitsijayhtiöillä on toisinaan ängetty kolmen ihmisen työt yhdelle mestarille. Silloin on odotettavissa ongelmia.”

”Omalla kohdallani on ollut se onni, että pääsin suoraan koulunpenkiltä erittäin kokeneen sähkötyönjohtajan oppiin. Koulussa ei voi saada riittäviä valmiuksia.”

Mestarit eivät hallitse työnsuunnittelua

Anssi Koskenvesa Mittaviiva oy:stä on omissa selvityksissään päätynyt siihen, että valtaosa työnjohdon ajankäytöstä menee valvontaan ja vain murto-osa työnsuunnitteluun.

”Väitän, että 80–90 prosenttia ei satsaa aikataulun kautta johtamiseen eli laiminlyö työnsuunnittelun ja tehtävien edellytysten luomisen. Työpäälliköiden tulisi vaatia ja valvoa työmaidensa aikataulutilanteen esittämisen sijaan aikataulutehtävien edellytysten luomista aktiivisesti – se on aikataulujohtamista.”

Hän pitää liian helppona selityksenä työmaalla syntyville pulmille sitä, että aikataulu olisi liian tiukka. Ongelmaa ei hänen mukaansa synny, jos toisten tekemisten valvomisen asemesta töitä tehdään luottamuksen ja kunnioituksen ilmapiirissä.

”Kunnioituksen puute ruokkii ’ei kuulu mulle’ -asennetta. Alihankkija saattaa osata työnsä, mutta työmaan ilmapiiri ratkaisee, syntyykö todellista yhteistyötä. Jollei ole yhteistä työtä, ei ole myöskään yhteistyötä.”

Talotekniikan osuus rakentamisessa on kolminkertaistunut parissa vuosikymmenessä. Tämän seurauksena työnjohtajien oman substanssiosaamisen riittävyys on käynyt kovalle koetukselle.

”Jos entistä suurempi osa työmaan tekniikasta ei ole asiatasolla hallinnassa, siitä seuraa helposti vetäytyminen pois konkreettisesta yhteistyöstä. Mutta tämäkään ei ole ongelma, jos johtaminen perustuu luottamukseen ja aikataulunhallintaan”, Koskenvesa toteaa.

Hän totesi aiemmassa Rakennuslehden haastattelussa, että työmaan koneellistaminen on nopeuttanut kaikkia osasuorituksia, mutta kokonaisuudessa tulos ei näy.

”Vain yksittäistä työtehtävää ja -menetelmää kehittämällä ei päästä asian ytimeen. Toimintatapojakin pitäisi muuttaa. Tavoitteena tulee olla töiden yhteensovittaminen yhteistyössä siten, että jokainen myös vastaa omasta osuudestaan kokonaisuudessa kokonaisuuden ehdoilla.”

Alaurakointiasteen kasvaminen on lisännyt pääurakoitsijoiden tuotannonohjauksen ongelmia. Oletus on, että alaurakoitsijoiden työnjohto johtaa töitä. Monin paikoin on kuitenkin käynyt niin, että pääurakoitsijan työnjohdolta vaaditaan alaurakan osalta enemmän ”johtamista”, eikä siitä aiheutuvia lisäkustannuksia oteta kustannusvertailuissa huomioon.

”Tosin rakennusliikkeiden omillekaan miehille ei osata enää rakentaa työurakoita. Niinpä töitä tehdään tai teetetään myös alaurakoiden sisällä usein tuntitöinä. Syyksi sanotaan työnjärjestelyjä. Ei ole mestaa tai suunnitelmia.”

Katso myös Seppo Mölsän blogi aiheesta. https://www.rakennuslehti.fi/blogit/sata-uutta-rajapintariitaa-kadettomat-mestarit-ja-kielitaidottomat-tekijavat-eivat-paranna-tuottavuutta/

Rakentamistalouden apulaisprofessori Antti Peltokorpi sivusi omassa blogissaan tuottavuuden parantamisen keinoja. https://www.rakennuslehti.fi/blogit/tuottavuuskasvu-vaatii-rakentamisen-toimitusketjun-reaaliaikaista-hallintaa/

Keskustelu artikkelista: 13 kommenttia

  • Aliurakoitsija

    ”Toiset organisaatiot tekevät selkeitä alaurakkasopimuksia eivätkä ota lainkaan tarjouksia epäkelvoiksi tietämiltään alaurakoitsijoilta. Sitten on sellaisia, jotka eivät lainkaan ymmärrä käsitettä työnsuunnittelu”, Kruus sanoo.

    On myös aliurakoitsijoita jotka eivät vastaa tiettyjen organisaatioiden tarjouspyyntöihin, organisaatioiden jotka tekevät epäselviä ja tulkinnanvaraisia sopimuksia eivätkä todellakaan ymmärrä käsitteitä työnsuunnittelu, resursointi, aikataulutus ja tilaajan velvollisuudet.

    Vastaa
  • http://www.kysy.fi/kysymys/alaurakoitsija-vai-aliurakoitsija-kumpi-vai-molemmat-oikein
    ”Sanalle alaurakka/alaurakoitsija ei löytynyt selitystä suomen kielen sanakirjoista eikä netistä.”

    Skarppaa Mölsä

    Vastaa
    • Seppo Mölsä

      Käytin tarkoituksella sanaa alaurakka. Siinä viitataan rakennusalaan eli se on käsitteenä hieman laajempi kuin aliurakka, koska sen sisälle voidaan katsoa kuuluvan myös sivu-urakat ja erikoisurakat. Kaikki eivät pidä aliurakka-sanasta koska se viittaa alistamiseen.
      Pahin vivahde taitaa olla termillä alistettu sivu-urakoitsija. Kuka sellainen haluaisi olla?
      Luultavasti kaikki haluavat olla mieluummin alan miehiä kuin alimiehiä tai alistettuja miehiä (tai naisia).

      Vastaa
  • Kohdeurakka, toiveurakka, arvaa-urakka.

    Vastaa
  • On hienoa, että tuotantoon liittyviä asioita nostetaan esille! Ongelma tuotannon ohjaamisessa on kutakuinkin kaikilla pääurakoitsijoilla, toisilla isosti ja toisilla todella isosti. Miksi sitten näin on. Yksi erittäin merkittävä syy on, että Suomalaisessa rakentamisessa ”viisaat miehet” ja ”markkinoivat, businesta tekevät trendirakentajat” kehittävät itseään ja keskittyvät diipadaapaan. Allianssi joka paikkaan, palvelurakentaminen… niin mikä palvelurakentaminen ”ota meiltä pieneen ylihintaan, niin me toimitamme alilaatuun” sekä muut vastaavat tuotteistukset. Ajattelun ja tekemisen pääpainopiste on aivan väärässä paikassa ja tämä huolestuttaa. Varsinainen osaaminen on kuihtumassa kokonaan, on vain viisastelijoita, jotka todellisuudessa joutuvat googlettamaan, mikä vasara on.

    Eletään myös ajatuksessa, että robotit tulee ja mullistaa rakennustuotannon. Ehkä tulee, mutta ei vielä huomenna, eikä vielä pitkään aikaan. Siihen asti pitäisi kyetä tekemään edelleen käsityönä, kuten myös pitäisi kyetä kehittämään nykyistä tuotannonohjausta työmaalla, joka toden totta on hieman väärillä uomilla.

    Toivottavasti oman edun tavoittelua saataisiin hillittyä sen verran (niin rakennuttajien, rakennuttajakonsulttien kuin rakennusurakoitsijoidenkin keskuudessa), että varsinaista rakentamisen laatua päästäisiin kehittämään yhteisvoimin mahdollisimman pian, muuten ”huonekalumyyjät” valloittavat koko rakentamisen maailman ja tekevät seuraavan pommin alalle.

    Vastaa
  • Seppo Mölsä

    Joonas Kajava otti blogissaan kantaa kirjoitukseen seuraavasti:

    Rakennuslehden tämän viikkoinen artikkeli ”Rakennusliike ei enää rakenna vaan pelkästään ostaa alaurakoita” sisälsi kaksi teemaa, joita tulisi tarkastella nykyistä kriittisemmin. Ensimmäisessä teemassa on kysymys siitä, onko urakoiden pilkkominen aiheuttanut hyötyjä, vai onko se ollut vain rakennusliikkeiden laiska toimenpide, jonka tarkoituksena on ollut siirtää näkyvät ongelmat piiloon aliurakoitsijoille. Periaatteessa kysymys on vain työnjaosta, mutta todellisuudessa rakennusliikkeiltä katoaa tieto työn todellisista kustannuksista aliurakoitsijoiden kokonais- ja yksikköhintoihin. Kokonais- ja yksikköhintoihin piiloon jäävät aliurakoitsijan hinnoittelemat häiriöt – työn keskeytykset – sillä niistä suurin osa nähdään ”alaan kuuluvana”. Tämä johtaa aliurakoitsijat raahaamaan resursseja sinne-tänne -kuka mestari nyt sattuu eniten huutamaan.

    Toinen teema liittyy juuri häiriöihin, mestarin huutamiseen muiden mestarien kanssa kilpaa aliurakoitsijan resursseista, vaiheessa kun ollaan jo myöhässä. Toisessa teemassa on kysymys siitä, millainen työnsuunnittelun ja valvonnan taso on. Artikkeli ei ota kantaa ensimmäiseen teemaan pintaa syvemmältä, mutta antaa synkeän kuvan toisen teeman osalta. Työnjohtajat eivät ole koskaan hallinneet työnsuunnittelua ja valvontaa. Näiden heikko taso on paljastunut nyt, mestarien kertoessa tuntojen tuskia, kun omat työmiehet ovat vaihtuneet aliurakoitsijoihin. Ennen sitä työnsuunnittelu ja valvonta ovat levänneet edes omien työmiesten harteilla. Rakennusala lieneekin ainoa ala, jossa suorittavaa työtä tekevä työnsuunnittelee ja valvoo samaan aikaan.

    Palataan artikkeliin, perustelen näkemykseni. Ensimmäisessä kappaleessa on luotu vaikutelma siitä kuinka ulkomaalaiset aliurakoitsijat häseltävät villeinä, rakennusliikkeet ovat kadottaneet omat työmiehensä ja suomalainen mestari seisoo kädettömänä kaiken sekasotkun keskellä. Vähintään johdatteleva, rakennusliikkeitä omien työntekijöiden kadottamisesta ja ulkomaalaisten aliurakoisijoiden ottamisesta syyllistävä kansallismielinen kappale päättyy seuraavasti: ”Työnjohtamisen sijaan pitäisi tehdä työnsuunnittelua ja valvontaa, mutta sekin takkuaa.” Hetkinen. Edeltävästä lainauksesta voi tehdä johtopäätöksen, kuinka ennen pomotettiin omia työmiehiä ja työnjohdettiin; mutta ei tehty, eikä osattu tehdä työnsuunnittelua ja valvontaa.

    Artikkelissa on muitakin viittauksia tukemaan johtopäätelmää. Alussa mainitaan toimialan murroksesta, aliurakoitsijoiden määrän kasvusta, ja kirjoitetaan, kuinka työnjohtamisen sijaan pitäisi tehdä työnsuunnittelua ja valvontaa. Eikö siis ennen pitänyt? Toisaalla mainitaan, kuinka niin sanotut omat työmiehet paikkaisivat aliurakoiden välisiä urakkarajojen aukkoja, eikä tuota työtä kuulosta nyt tekevän kukaan. Tilanne on artikkelin mukaan huono. Eikö työnsuunnittelussa tai hankinnassa törmätä näihin niin ajoissa tai toistuvasti, että rajapinta voidaan hankintavaiheessa liittää kuuluvaksi urakkaan, teettää tuntitöinä aliurakoitsijalla tai jälkikäteen hankkia aliurakoitsijalta kokonaishintaurakkana? Ja lisää tulee. Työtehtävien laatupoikkeamat kertaantuvat artikkelin mukaan viimeistelyvaiheen aloituksen esteiksi. Tämä viittaa siihen, ettei työnsuunnittelussa ja sitä kautta työn valvonnassa huomata laatupoikkeamia. Miksi poikkeamat huomaavat vasta työtä aloittava aliurakoitsija? Konkreettisia asioita mainitsee SRV:n Tiensuu. Hän kertoo suunnitteluvirheistä johtuvista tuotantohäiriöistä ja valvonnan kohdistamisen ongelmista. Molempia ongelmia torjutaan hyvällä työnsuunnittelulla ja valvonnalla. Pitkän päähän ja ylitse kaukalon laukoo viimeistään artikkelin loppupuolella – kenties Suomen nimekkäin alan tutkija – Anssi Koskenvesa. Hän väittää, että 80-90 prosenttia mestareista laiminlyö työnsuunnittelun. Hetkinen, peli pitäisi viheltää nyt poikki.

    Voin todeta opinnäytetyöni mentorilta vuonna 2015 kuulleen lausahduksen; ”Ennen piirrettiin tupakka-askiin suunnitelma ja annettiin tekijälle”, olevan yhä totta. Työnsuunnittelu on kaikkein surkeinta suunnittelua koko alalla, vaikka työnjohtajat tai mestarit RAK-, LVIAS- ja ARK-suunnittelijoita kovaan ääneen kritisoivatkin. Ei omaan pesään nykytilanteessa kannata katsoakaan. Toimintatavat rakennusalan tuotannossa ovat yhä 1900-luvun alulle jähmettyneet, jota kuvastaa kauniisti Suomi 100- juhlavuotena syyskuisen viikon Rakennuslehden artikkeli.

    Ei siis ole mikään ihme jos toimialan murroksen jälkeisessä tilanteessa mestarin tuntemukset ovat yhtä synkät kuin syksyinen Suomi, ilman ruskaa. He joutuvat nyt tekemään töitä asian kanssa, josta heillä ei ole mitään tietoa, hieman kuin tunnistamaan värejä joihin he eivät ole koskaan törmänneet. Ongelma ei kuitenkaan jää vain mestareiden työnsuunnittelun osaamisen puutteisiin, vaan artikkelista heijastuu laajemmalti vinoutunut käsitys rakentamisen tuotannonohjauksesta. Artikkelissa mainitaan, kuinka ennen mestari käskytti ja johti työtä romanttisesti omien työmiehien kautta ja jopa professoritason asiantuntija lausuu kuinka heidän kautta mestari hallitsi kokonaisuutta. Tätä kuvastaa hyvin erään vanhemman mestarin toimintatavat. Omalle ”työmiehelle” soitettiin ja kerrottiin mitä tehdä aliurakoitsijan ilmoittaessa työn esteistä, kun samalla itse pystyi keskittymään kahvinjuontiin tai tilaamaan nipun puutavaraa kiire-lähetyksenä. Tehtävä oli hoidettu ilman siirtymistä työsuunnittelu tai valvontatehtäviin. Nyt näin ei enää voi toimia, sillä oma työmies on kadonnut. Oma työmies on kiertoilmaisu ongelmille, jotka aliurakoitsijat ovat paljastaneet raadollisena. Ennen rakentamisen työnsuunnittelun ja valvonnan laadukkuus on määräytynyt näiden omien työmiesten kautta ja mestareiden tupakka-askien suunnitelmissa. Ei kaikkien mestareiden osalla ole ollut – tai ole nykyisin näin – mutta pääpiirteittäin väite pitää paikkaansa.

    Kysymys kuuluu millaisia kokonaisuuksia on syytä pitää hallinnassa työtä suorittavien kautta? Mielestäni ei yksittäistä keittiötä suurempaa, muuten hukkaamme joutokäyntiin resursseja josta rakentamisen heikko tuottavuuskehitys kertoo. Kysymys kuuluukin, miksi työnsuunnittelun ja valvonnan tason parantamiseen ei ole kiinnitetty huomiota?

    Vastaa
  • Sivustaseurannut

    Tikka jauhaa työturvallisuudesta yllättäen..
    Vielä kun saisi Erityisasiantuntija Jukka Majan kommentit mukaan, niin kaikki olisi tyytyväisiä

    Vastaa
  • Varmasti myös ongelmia aiheuttaa se, että samat henkilöt eivät usein tee useampia, saati lähes samanlaisia, kohteita peräkkäin samalla porukalla.

    Tämä aiheuttaa sen, ettei synny yhdessä oppimisen positiivista kierrettä. Puhun sekä päätoteuttajan ja aliurakoitsijoiden että työmaan toimihenkilöiden ja suunnittelijoiden välisestä yhteistyöstä.

    Yllättävät äkilliset häiriöt syövät tuottavuutta ja säteilevät kaikkeen muuhunkin. Mitä toteutusvalmiimmat suunnitelmat saadaan, sen helpompi työmaan on keskittyä rakentamisen suunnitteluun ja edistämiseen. Mitä paremmin työ on suunniteltu, sitä todennäköisemmin aliurakoitsijat pääsevät suorittamaan työnsä hallitusti ja oikea-aikaisesti.

    Kun mopo lähtee laukalle, alkaa syytökset sinkoamaan jokaiselta joka suuntaan, vaikka silloin pitäisi keskittää kaikki energia suunnan muutokselle.

    Vaikka tässä onnistuttaisiinkin, niin seuraava projekti lähtee taas ”puhtaalta pöydältä” ja samat haasteet ovat vaarassa toistua. Virheitä saa tehdä, mutta niistä tulisi oppia. Mieluummin kollektiivisesti ryhmänä, kuin jokainen itsekseen.

    On erittäin mustavalkoista syyttää vaan yhtä ryhmää (suunnittelijat/päätoteuttajan työnjohto/aliurakoitsijat) ongelmista. Jokaisella yksittäisellä henkilöllä alalla on varmasti jostain aina peiliin katsomisen paikka. Täydellistä toimijaa ei ole ja tietty nöyryys oman tekemisen arvioinnissa vie usein eteenpäin

    Vastaa
  • AAP rakentaa laatua

    Jos yrittää olla kolme viikkoa etumatkassa työsuunnittelussaan, kannattaa jättää suurimmat niin Tukholman kuin Helsingin pörssissä olevat yritykset taakseen.
    Keskimäärin hankkeen toteutusmalli PK-seudulla suurella rakennusliikkeellä:
    -Otetaan suurehko työ, yleensä vielä ilman ennakoita
    -Mistä resurssit?
    -Joku 1-2 insinööriharjoittelijaa tekemään hankesuunnitelmat ja aikataulut
    -Haalitaan porukka loppuvilta työmailta kesken liikkuvaan junaan
    -Väki ei ehdi/halua tutustua suunnitelmiin, jos PJU tms niin jätetään se suunnittelunohjaus myös niiden harjoittelijoiden harteille
    -Alkaa olla kiire.. Aletaan väkisin räpiköimään työtä eteenpäin. Hankinta hankkii vajailla kuvilla, ilman että työnjohto ehtii olla mukana
    -Aliurakoitsija hyppää tilanteeseen erityisesti sisävaiheessa 2kk myöhässä
    -Revitään homma maaliin ja korjaillaan sillä x %-summalla kun käyttäjät/asukkaat tjsp sisällä
    -Yleensä vielä takuutyöt käy hoitamassa sama työmaaporukka joka ollut tekemässä, vaikkakin seuraava työmaa jo rullaa kovaa eteenpäin
    -Kaikille jää huono maku suuhun paitsi rakennusliikkeen keski/ylemmälle johdolle

    Monesti toki saa operatiivinen työnjohtokin katsoa peiliin. Mutta ennakkosuunnittelua tekevälle porukalle tuo ym. korpeaa suhteettoman paljon..
    Ei anneta edes mahdollistuutta tehdä työtänsä kunnolla.

    Vastaa
  • Korkeinhankkija

    Tutkimusten mukaan 60 % virheistä johtuu urakoitsijoista ja 30 % suunnittelijoista, joista ARK-suunnitelmien osuus on suurin, mikä on ymmärrettävää, koska niiden virheitä on vaikea peitellä. On aivan ilmeistä, että prosessijohtamisen pääperiaate tuhoutuu, mikäli keskeneräistä suoritusta yritetään selittämisen mestarien ja palvelumuotoilijoiden avulla myydä eteenpäin.

    Vastaa
  • ”Finavian ja Destian Helsinki-Vantaan lentoaseman Asematason allianssihankkeen projektipäällikkö Jukka-Pekka Saikkonen sanoo, että hän on vienyt alaurakkasopimuksiin ehdon, että päätoteuttaja voi johtaa alaurakoitsijoiden työntekijöitä, kuten omia miehiään. ”

    Eikö tämän luulisi olevan ennemmin sääntö, kuin poikkeuksellinen ehto? Jollakin taholla on projektissa pakko olla lopullinen vastuu ja sen tahon on projektissa pystyttävä ohjaamaan kaikkia projektissa työskenteleviä.

    Vastaa
  • Jos ”päätoteuttaja voi johtaa alaurakoitsijoiden työntekijöitä, kuten omia miehiään”, niin pääurakoitsijalla on aivan erinomaiset kameravalvontasysteemit joka mestassa.

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia