Rakentaminen Auri Häkkinen Yksi kommentti

Rakentaminen nosti Suomen moderniksi kaupunkien maaksi

Rakennuksissa ja infrastruktuurissa on merkittävä osa Suomen kansallisvarallisuudesta. Miten tätä varallisuutta on rakennettu? Millaisten näkemysten varassa suomalaista rakennettua ympäristöä on kehitetty satavuotisen itsenäisyyden aikana?

Helsingin Jätkäsaaressa rakennetaan 100-vuotiaan Suomen yhtä uutta kaupunginosaa. Kuva: Anne Kurki

Vastauksia näihin kysymyksiin voi etsiä Rakennetun Suomen tarina -kirjasta, jonka on toimittanut Harri Hautajärvi ja kustantanut Rakennustieto oy.

”Tämä maa on valtavan rakentamisen tulos, ja kaikki rakentaminen kertoo omasta ajastaan ja yhteiskunnasta”, Hautajärvi sanoo.

Vielä 1900-luvun alussa Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta Suomi oli yksi Euroopan maatalousvaltaisimpia ja vähiten kaupungistuneita maita. Nyt neljä viidestä suomalaisesta asuu kaupungeissa tai taajamissa.

Itsenäisyyden satavuotisjuhlien kynnyksellä ollaan tilanteessa, jossa valtava määrä rakennuksia on väärissä paikoissa, kun muutto kasvukeskuksiin on kiihtynyt työpaikkojen kadotessa.

Suomen rakentamisen tarinaa ei voi aloittaa itsenäistymisvuodesta, sillä maahan kulki vaikutteita rakentamisesta vuosisatojen ajan. Mallia saatiin etenkin emämaasta Ruotsista ja Tukholmasta lähetettiin tänne rakentamista ohjaavia määräyksiä ja suunnitelmia.

Rakentamisen ammattilaisia tuli Suomeen Länsi-Euroopasta sekä Ruotsin että Venäjän vallan aikana. Tunnetuin heistä oli autonomian aikana valtakunnan pääarkkitehdiksi noussut saksalainen Carl Ludvig Engel.

Ensimmäisiä suomalaisia rakentamisen innovaatioita oli tukipilarikirkkojen rakentaminen 1600-luvulla. Puusta tehtiin täällä vuosisatojen ajan miltei kaikki rakennukset ja rakenteet.

Asuntokongressi pureutui asuntopulaan 1917

Lokakuussa 1917 Säätytalolla Helsingissä järjestettiin ensimmäinen suomalainen asuntokongressi. Järjestäjinä toimivat Yhdistys yleishyödyllisen rakentamisen edistämiseksi, Arkkitehtiklubi ja Suomen Rakennusmestariliitto.

Silloin oltiin tilanteessa, jossa Suomen maaseudulla oli ilman omaa asuntoa lähes 86 000 ruokakuntaa ja useissa kaupungeissakin asuntopula oli piinallinen.

”Asemakaavoitus ja asuntorakentamisen vaihtoehdot olivat pääasioita arkkitehtien asuntokongressin esitelmissä. Otto-Iivari Meurman korosti kaavoituksen ja talotyyppien harkitun yhdistämisen merkitystä uudenaikaisen, harmonisen kaupunkiympäristön lähtökohtana”, professori emerita Riitta Nikula kirjoittaa Suomen asuntorakentamisen pitkästä taipaleesta kirjassa.

Sisällissodan jälkeen heinäkuussa 1918 säädettiin niin sanottu torpparilaki uusien asutustilojen muodostamiseksi vuokra-alueiden lunastusmenettelyllä. Maaseudulla asuintalot rakennettiin 1930-luvulle asti puusta pääosin lamasalvostekniikalla.

Tasavallan ensimmäisestä vuosikymmenestä tuli kaupunkirakentamisen vahva aika. Suurkorttelipihat tulivat Ruotsin ja Tanskan malliin kaupunkeihin.

Pian itsenäistymisen jälkeen asetettu asuntokomitea harkitsi asuntopulan ratkaisemiseksi valtion rakennustoimistoa, standardisoitujen asuntotyyppien teettämistä ja neuvontatoiminnan aloittamista. Eduskunta asetti vuoden 1920 rahasääntöön 20 miljoonaa markkaa asuntolainoitusjärjestelmää varten.

Puu-Käpylässä standardisoitiin

Puu-Käpylä Helsingissä on standardisoidun asuntotyypin varhainen saavutus. Nikula sanoo, että arkkitehti Martti Välikankaan piirustusten mukaan vuosina 1920–1925 rakennetut puutalot muodostavat miljöön, jossa pohjoismaisen klassismin ideat päivittävät historiallisten puukaupunkien ratkaisuja.

Helsingin Puu-Käpylää oli standardoidun asuntotyypin varhainen saavutus 1920-luvulla. Kuva: Otto Wuoria, Helsingin kaupunginmuseo.

Pääosin 1920-luvulla toteutettu Helsingin Etu-Töölö rakennettiin harmonista kaupunkikuvaa tavoitellen arkkitehti Bertel Jungin 1916 päivittämän vuoden 1908 asemakaavan pohjalta. Arkkitehtien ja rakennusmestareiden työtä sitoivat yhtäläiset säännöt ja julkisivukaaviot.

Jo 1910–1920-lukujen porvarillisissa kerrostaloissa Helsingissä ja Turussa etsittiin 2000-luvulla jälleen tavoiteltua yhteisöllistä mallia. Mallina oli keskuskeittiö, jossa valmistettu ruoka jaettiin asuntoihin.

Nikula arvioi, että 1920–1930-luvuilla Helsinkiin rakennettu yhtenäinen korttelikudos korosti entisestään pääkaupungin asemaa ainoana suurkaupunkina.

Helsingin ulkopuolella yksikerroksiset puutalot olivat vielä 1930-luvulla tavallisin rakennustyyppi. Turussa suurten asuinkerrostalojen rakentaminen alkoi nousukauden myötä vuosina 1924–1925. Tärkein arkkitehdeista oliErik Bryggman. Tampereella klassismin maamerkit suunnitteli kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer

Ensimmäinen funktionalismin ihanteiden mukainen vapaasti luontoon sijoitettu asuintalojen alue oli arkkitehtien Hilding Ekelundin ja Martti Välikankaan Käpylään suunnittelema, vuosina 1939–1940 rakennettu olympiakylä.

Olympiakylä Helsingin Koskelantiellä 1940. Kuva: Pietinen A, Helsingin kaupunginmuseo

Jälleenrakentaminen johti tyyppitalojen aikaan

Toisen maailmansodan seurauksena yli 400 000 ihmistä Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa. Siirtolaisten asuttaminen levitti koko Suomen alueelle uuden talotyypin, puolitoistakerroksisen omakotitalon. Tyyppitaloja suunnittelivat myös Alvar Aalto ja Erik Bryggman teollisuuden asuinalueille.

Kaupunkien ja erityisesti Helsingin vetovoima kasvoi sotien jälkeen nopeasti. Tyyppitalot eivät enää ratkaisseet asuntopulaa. Alettiin kaavoittaa uusia esikaupunkeja. Asuntotuotannon edistämiseksi säädetyt aravalait ulotettiin 1949 kaupunkeihin. Vuosien 1949 ja 1959 välillä valtio lainoitti lähes 70 prosenttia koko asuntotuotannosta.

Uudet asuntoalueet suunniteltiin Otto-Iivari Meurmanin oppien mukaan. Kadut kaarrettiin seuraamaan kalliomuotoja ja kauneimmat kalliomaisemat säästettiin yhteiseksi pihamaaksi.

Pääosa esikaupunkien asuintaloista oli kolme- ja nelikerroksisia lamellitaloja. Lähiöiden keskustan ja kerrostalojen liepeille rakennettiin rivitaloja.

Puutarhakaupunki Tapiola syntyi 1950-luvulla

Kansalaisjärjestöt etsivät kaupunkien lisäksi ratkaisuja asuntopulaan. Vaikutusvaltaisin niistä oli vuonna 1949 perustettu Väestöliitto. Sen 1946 julkaisemassa Koti vaiko kasarmi lapsillemme -kirjassa liiton toimitusjohtaja Heikki von Hertzen hyökkäsi raivokkaasti perinteisiä kaupunkeja vastaan.

Väestöliitto osti Hagalundin kartanon maat Espoosta ja sai 1951 perustetuksi laajapohjaisen Asuntosäätiön. Parin vuoden päästä alkoi Suomen ensimmäisen puutarhakaupungin Tapiolan rakentaminen.

Jyväskylän historiallisen ruutukaavakaupungin pohjoispuolelle Viitaniemeen rakennettiin 1956–1964 ”toinen Tapiola”, 35 hehtaarin suuruinen alue. Rovaniemen Korkalorinne on pohjoisin ”Tapiola”. Se rakennettiin 1958–1961 täydentämään Alvar Aallon johdolla suunniteltua keskustan jälleenrakennuskaavaa.

Vuoden 1959 rakennuslaki selkiytti kaavoitusjärjestelmää ja aloitti aluerakentamiskauden. Rakennusliikkeet ostivat maa-alueita ja tekivät kuntien kanssa sopimuksia niiden rakentamisesta kunnallistekniikkaa ja maisemarakentamista myöten. Yksi suurimmista aluerakentamiskohteiden suunnittelijoista oli Olli Kivisen arkkitehtitoimisto.

Täyselementtitekniikka tuli lähiörakentamiseen

Vuosina 1959–1964 rakennettu Helsingin Pihlajamäki oli ensimmäinen suomalainen lähiö, josta osa toteutettiin täyselementtitekniikalla. Pihlajamäen rakensivat Olli Kivisen asemakaavan mukaan Sato ja Haka kaupungin maille.

”Saton alueen suunnitteli arkkitehti Lauri Silvennoinen, jolle teollinen tuotanto oli modernia runoutta”, Riitta Nikula kertoo.

Tampereelle Silvennoinen suunnitteli arkkitehti Dag Englundin kanssa Kalevankartanon asuntoalueen 1950-luvun lopulla. Rakennuttajana oli Tampereen Sosiaalinen Asuntotuotanto oy. 1960-luvulta Tampere laajeni aluerakentamissopimusten pohjalta. Ensimmäinen meurmanilainen asuntoalue oli 1963–1966 rakennettu Ruotula. Helsingissä Pihlajamäen rakentamista seurasi Myllypuron ja Kontulan rakentaminen.

Nikula sanoo, että metsäkaupunki-ideologian päättymisen tärkein tapahtuma oli Jyväskylän Kortepohjan suunnittelukilpailu 1964. Bengt Lundstenin voittaneessa ehdotuksessa syntyi ruutukaavalähiö. Kortteleiden läpi kuljettiin jalan, autojen pysäköintialueet olivat niiden ulkopuolella. Uusi matalan ja tiheän urbaanin kudos oli syntynyt.

Helsingissä jäsennettiin irrallisten lähiöiden verkosto viiden aluekeskuksen varaan 1970-luvulla. Itäkeskusta alettiin suunnitella 1972 ja rakentaa 1975. Katajanokan eteläisen alueen suunnittelu toi umpikorttelit takaisin kanta-Helsinkiin.

Nyt eletään uuden urbanismin aikaa: maakuntia ja maaseutuja tyhjenee, kun talouden murros heittää ihmisiä suurimpiin kaupunkeihin. Viime vuosina keskustelua ovat hallinneet pilvenpiirtäjät.

Kaupungit peilaavat historiaansa

”Kaupungit ovat jo vuosisatojen ajan muodostuneet paljolti suunnitelmien pohjalta, ja rakentamista on ohjannut myös yhteinen etu. Rakennettuina ympäristöinä kaupungit kertovat niitä suunnitelleiden, rakentaneiden ja käyttäneiden ihmisten arvoista, voimavaroista, taidoista ja elämäntavoista”, Anja Kervanto Nevanlinna kirjoittaa.

Vuonna 1932 voimaan tulleen asemakaavalain tavoitteena oli kaupungin ja yksityisten maanomistajien oikeussuhteiden selventäminen asemakaavaa toteutettaessa. Laissa vahvistettiin kaupungin kaavoitusmonopoli. Lain valmistelu oli alkanut jo 1919, ja siinä seurattiin muiden eurooppalaisten maiden perinnettä.

”Kaupunkien merkitys kansallisen ajattelun muotoutumisessa oli suuri”, Kervanto Nevanlinna arvioi. Itsenäisen Suomen uusi valtiollinen monumentti, Eduskuntatalo, ei noussut 1931 Senaatintorille vaan Töölöön, valtakunnan uuteen monumentaalikeskustaan muutaman siitä järjestetyn arkkitehtikilpailun jälkeen.

Esimerkiksi liiketalot nähtiin 1930-luvun taitteessa uuden kansainvälisen ajan symboleina. Helsingin keskustaan hahmoteltiin Tukholman Kungsgatanin vastavalmistuneiden tornien malliin pilvenpiirtäjiä ja korkeiden rakennusten reunustamia bulevardeja. Näistä kaavailluista 1930-luvun pilvenpiirtäjistä toteutui vain hotelli Torni, Stockmannin ja Kino-Palatsin tonteille niitä ei tullut.

Uudesta modernista aikakaudesta kertoivat kaupunkikuvassa eri tarkoituksia palvelevat rakennukset, kuten Turun Sanomien toimitalo Turussa, Helsingin linja-autoasemaan liittynyt Lasipalatsi, Malmin lentoasema, Viipurin kaupunginkirjasto, Tempon talo Tampereella, Helsingin autokomppanian kasarmi Töölössä, Olympiastadion sekä SOK:n teollisuusrakennukset eri kaupungeissa.

Toisen maailmansodan jälkeen kaupunkirakentamisen painotukset muuttuivat. ”Jälleenrakentaminen merkitsi myös hävityn sodan vaurioittaman henkisen perustan vahvistamista ja kansalaisten tulevaisuudenuskon jälleenrakentamista”, Kervanto Nevanlinna arvioi.

Suomi sai oman Tiedekeskuksensa 1988 Vantaan Tikkurilaan. Kuva: Heureka

Kaupunkirakentamisen historiassa 1900-luvun Euroopassa yksi tärkeimmistä muutoksista on liittynyt entisten teollisuus-, satama- ja varastoalueiden uudenlaisiin käyttöihin. Sama näkyy myös Suomessa viime vuosikymmeninä tehtyinä käyttötarkoitusten muutoksina, esimerkkeinä Tampereen Finlaysonin alue ja Turun Aurajoen ranta.

”2010-luvulla Helsinki ja Helsingin seutu on kasvanut eurooppalaiseksi metropoliksi, jonka kehitys avaa perspektiivejä koko Suomeen pitkälle eteenpäin, tuleville sukupolville. Kaupunkien muutokset jatkuvat. Metropolissa on tulevaisuus”, Kervanto Nevanlinna kirjoittaa.

Vallan linnakkeet itsenäisyyden symboleina

Vuonna 1931 valmistunut Eduskuntatalo on itsenäisyyden aikana rakennetuista vallan linnakkeista monumentaalisin. Toteutuksesta vastasi arkkitehti J.S. Sirén. Klassisesta ulkoasustaan huolimatta Eduskuntatalo oli varsin moderni. Sirén sijoitti Eduskuntatalon ytimeen harvinaisen, täysin pyöreän istuntosalin, jossa kansanedustajat ja valtioneuvoston jäsenet istuivat kasvokkain. Pyöreän istuntosalin kupolin rautabetonikonstruktio oli aikanaan hyvin innovatiivinen.

Eduskuntatalo rakenteilla 1920-luvun lopulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Osa kaupungintaloista oli rakennettu jo ennen itsenäistymistä. 1920-luvulla vuosikymmenen hienostunein kaupungintalo nousi Hankoon. Ennen sotia uusia kaupungintaloja valmistui lähinnä satama-, meri- ja teollisuuskaupunkeihin.

Vuonna 1931 järjestetyssä Kotkan kaupungintalon kilpailussa funktionalismi tuli täydellä teholla hallintoarkkitehtuuriin. Kaupunki tilasi piirustukset kilpailussa toiseksi tulleelta arkkitehti Hannu Huttuselta, kun kaupunki arveli toteutuksen tulevan voittanutta ehdotusta edullisemmaksi. Funktionalistisia kaupungintaloja rakennettiin myös Lauritsalaan, Kuusankoskelle ja Orimattilaan.

”1950-luvun merkittävin hallintorakennus rakennettiin arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemana Säynätsaloon. Siitä tuli uuden suomalaisen arkkitehtuurin kansainvälisesti maineikkain rakennus”,Eija Rauske kirjoittaa.

Hallintorakennusten suunnittelussa mittavimman uran maassamme on tehnyt arkkitehti Arto Sipinen. Hänen kilpailuvoittojensa pohjalta on rakennettu kunnan- tai kaupungintalot Imatralle, Tuusulaan, Siilinjärvelle, Kauhajoelle, Tammelaan, Mäntsälään ja Lietoon.

Niin sanotun Oulun koulun suunnittelemista kunnantaloista merkittävin valmistui Oulunsaloon 1982.

Ajan arkkitehtuurin äärimuotoa edustaa Rakennushallituksen rakennuttama Pasilan virastotalo, megastruktuuriajattelun betonielementtitekniikalla toteutettu ilmentymä.

2000-luvulla on käynnissä vallan rakennuksista luopuminen, kun työn kuvan luonne muuttuu.

Patruunat paransivat työläisten asuinoloja

1800-luvun lopulla arkkitehteja palkattiin yhä useammin myös tuotantorakennusten suunnittelijoiksi. Sama jatkui itsenäisyyden aikana.

”Tavoitteet omakotitaloista teollisuusyhdyskunnissa toteutuivat ehkä laajimmin Yhtyneiden paperitehtaiden, Gösta Serlachiuksen Mäntän tehtaiden ja Kymiyhtiön harjoittamassa asuntopolitiikassa”, Lauri Putkonen arvioi.

Kymiyhtiö ryhtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen parantamaan työntekijöiden asuinoloja tontittamalla Itä-Naukion asuinalueen, jonne arkkitehti Bertel Liljequist suunnitteli tyyppitaloja. Mäntässä Serlachiuksen yhtiö käynnisti sisällissodan jälkeen 1919 laajan asuntorakentamisohjelman. Koko arkkitehtikunnasta W. G. Palmqvistoli tuotteliain teollisuusyhdyskuntien suunnittelija itsenäisyyden ensi vuosista 1940-luvulle. Häneen luottivat Serlachiuksen lisäksi patruunat Rudolf Walden ja Kaukaan Jacop von Julin vanhempi.

Suomen ensimmäisestä funktionalismin kauden teollisuusympäristöstä kilvoittelee useampi 1930-luvun tehdaspaikkakunta: Pahvikylä Korkiakoskella, Alkon Rajamäen tehtaat ja Kaukopään tehdas Vuoksenniskalla.

Alvar Aallon rooli funktionalistisen arkkitehtuurin kehittäjänä näkyy edustavasti Kymenlaaksossa. Häneltä tilasivat suunnitelmia Sunila oy, Tampella oy ja A Ahlström oy. Sunilassa Aalto pääsi 1936 toteuttamaan kokonaisen teollisuusyhdyskunnan neitseelliseen merenrantamaastoon.

Puolustushallinnon sotatarviketeollisuus kiihdytti rakennustoimintaansa 1930-luvun lopulla. Valtion tykkitehdas rakennettiin Jyväskylän Rautpohjaan 1938.

Neuvostoliitolle maksettavat sotakorvaukset pakottivat teollisuusyritykset laajentamaan, ja uusia yhtiöitä perustettiin, kun korvaukset muodostuivat teollisuustuotteista. Samalla teollisuuspaikkakuntien asunto-oloja kehitettiin määrätietoisesti.

Modernismin tehdasympäristöjen synty alkoi 1950-luvulla. Hyvon Kudeneule oy:n vuonna 1955 valmistuneen Hankoniemen tehtaan julkisivumateriaalina oli alumiini. Arkkitehtikilpailun voittanut Viljo Revell perusteli materiaalin valintaa sen soveltuvuudella merenrantailmastoon.

Reilu vuosikymmen myöhemmin rakennettiin arkkitehti Aarno Ruusuvuoren ja diplomi-insinööri Bertel Ekengrenin suunnittelema Weilin & Göösin painotalo, nykyinen Emma-museo Tapiolaan.

1970-luvulla teräs yleistyi teollisuusarkkitehtuurissa. Valion arkkitehtuurista vastanneet arkkitehdit Matti K. MäkinenAntti Katajamäki käyttivät terästä yhtiön meijereissä ja tuotantolaitoksissa.

Monet nykyisistä, menestyneistäkään teollisuusyrityksistä eivät ole entiseen tapaan pitäneet tuotantolaitosten arkkitehtuuria tärkeänä.

Rakentaminen teollistui 1950-luvulla

Teräsbetonin läpimurto 1900-luvun alkuvuosina mullisti rakennusalan monin tavoin. Rakenteiden laskennallinen mitoittaminen ainevahvuuksien ja kustannusten pienentämiseksi yleistyi. Teräsbetoni toi ratkaisun paloturvallisimpiin välipohjiin syrjäyttäen siihen saakka yleisesti käytetyt puuvasat ja teräskannattajat.

Betonipilareihin ja -palkkeihin perustuva järjestelmä levisi käyttöön tehdasrakennuksissa, julkisissa rakennuksissa ja 1920-luvulta lähtien osin myös asuinkerrostaloissa.

Rakentaminen alkoi teollistua 1950-luvulla, kun sodan jälkeinen materiaalipula ja säännöstely päättyivät 1952. Betoni syrjäytti tiilen kantavissa seinärakenteissa 1950-luvun puolivälissä.

”Teollisen rakentamisen kehittämiseen osallistuivat vahvasti ajan tunnetuimmat arkkitehdit, kuten Aarne Ervi, Viljo Revell ja Keijo Petäjä. Suomen ensimmäinen täyselementtikokeilu tehtiin Espoon Tapiolassa jo 1954 Ervin suunnittelemassa As.oy Mäntykulmassa. Rakennusliikkeet Ruola oy Turussa, Mattinen & Niemelä oy Tampereella ja Haka oy Helsingissä olivat alusta alkaen mukana kehitystyössä”, Matti Pentti kirjoittaa.

Kerrosvoileivästä nimensä saanut sandwich-ulkoseinärakenne merkitsi läpimurtoa rakentamisen teollistamisessa. Rakenteessa lämmöneriste sijoitettiin betonisten levyjen väliin, jotka sidottiin toisiinsa metallisitein. Ensimmäisiä valuelementtejä valmisti työmaallaan Valurakenne oy Helsingin Maunulassa 1957.

BES-järjestelmä hallitsi vuosikymmeniä

Yleisimmäksi kerrostalon runkotyypiksi tuli 1960-luvulla kirjahyllyrunko, jossa välipohjalaattoja kannattavat vain päädyt ja poikittaiset kannattavat väliseinät. Vuonna 1970 avoimen elementtijärjestelmän malliksi vakioitiin kantavat seinät ja laatat. Niin kutsuttu BES-järjestelmä otettiin laajasti käyttöön asuinkerrostalojen tuotannossa 1970-luvun kuluessa.

BES-järjestelmä sai vasta tällä vuosikymmenellä haastajan puusta, kun ristiin liimatusta puusta tehtyjä CLT-rakenteita alettiin kehittää kerrostalorakentamiseen.

Esijännitettyjä betonipalkkeja tehtiin pitkän jännevälin hallirakennuksiin jo 1950-luvulla. Toimistotalojen betonirungot tehtiin asuinkerrostaloja pidempään paikallavalutekniikalla. Elementtirakenteet yleistyivät niissä vasta 1970-luvulla. Toimistotaloissa vallitsevaksi järjestelmäksi tuli pilari-palkkirunko, jossa huonekorkeuden säästämiseksi käytettiin leukapalkkeja. Välipohjat olivat jännitettyjä pitkälaattoja, useimmiten ontelolaattoja. Ulkoseinät olivat yleensä sandwich-elementtejä tai muurattuja julkisivuja.

Toimisto- ja teollisuusrakentamisen yhtenäinen standardisoitu järjestelmä syntyi 1980-luvulla.

Ensimmäinen teräsrunkoinen toimistorakennus oli Nesteen, nykyisin Fortumin, vuonna 1976 valmistunut pääkonttori Espoon Keilaniemessä.

Lähde: Rakennetun Suomen tarina. Kirjoittajat: tekniikan tohtori Harri Hautajärvi, arkkitehti Marja Heikkilä-Kauppinen, varatuomari Lauri Jääskeläinen, taidehistorioitsija Anja Kervanto Nevanlinna, historioitsija Mikko Laakso, taidehistorioitsija Anne Mäkinen, historioitsija Marko Nenonen, arkkitehti Petri Neuvonen, professori emerita Riitta Nikula, professori Aino Niskanen, professori Matti Pentti, diplomi-insinööri Risto Pesonen, tutkija Lauri Putkonen, taidehistorioitsija Eija Rauske, taidehistorioitsija Elina Standertskjöld ja arkkitehti Kristo Vesikansa.

Rakennetun Suomen tarina kannattaa lukea

Harri Hautajärven toimittama rakennetun Suomen tarina kannattaa lukea. Se on pääosin mukkaansa tempaava.

Kirja antaa hyvän kuvan maamme rakentamisesta ja näyttää selkeästi rakentamisen yhteiskunnallisen roolin eri vuosikymmenillä. Yllä olevassa jutussa on käsitelty vain muutamaa kirjan aluetta.

Matka hellahuoneista parempaan asumisen tasoon on merkittävä. Kirjaa lukiessa toivookin, ettei asuntojen koossa palata liikaa kohti kasvukeskusten hellahuoneita, kuten nyt on trendinä.

Vuonna 1917 asuntokongressi pureutui asuntopulaan.  Olisiko ensi keväänä aika pitää 100-vuotiaan Suomen asuntokongressi, joka etsisi ratkaisuja nykyisiin asumisen ongelmiin, erityisesti kalliiksi käyneeseen asumiseen?

Kirjassa on pari aluetta, joiden historian kirjoitus jää osittain ohueksi: infrarakentaminen ja rakentamisen viennin historiasta olisin kaivannut syvempää analyysia ja kertomuksia.

Auri Häkkinen

 

Keskustelu artikkelista: 1 kommentti

  • Upea juttu .Antaa tarvittavaa perspektiiviä .Vasta opetellaan kaupunkielämää. Onnittelut Rakennuslehdelle!

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia