Energiapeli uhkaa mennä pelleilyksi

Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että energiankulutusta on leikattava ja hiilidioksidipäästöjä on vähennettävä. Hyviä konsteja päästä tähän tavoitteeseen tarjoavat sekä tiede että teknologia, jossain määrin myös markkinatalous uusiutuvia energiamuotoja hyödyntävien ratkaisujen kysynnän ja tarjonnan lisääntymisen kautta.

Tähän asti kaikki onkin helppoa ja yksinkertaista, kunnes ongelma politisoituu. Polttoaineet ja päästöt eivät olekaan enää samalla viivalla, eikä päätöksiä ohjaa järki ja päästöt, vaan tunteet ja oman edun tavoittelu. Yksinkertaisin ratkaisu olisi toteuttaa vihreä verouudistus puolueettomasti ja sitoa verotus suoraan päästöihin. Tähän ei nimenomaan poliittisista syistä haluttu mennä, ja nyt kyseenalaista uudistusta reivataan suuntaan jos toiseenkin peruskysymysten muuttumatta lainkaan: kaikki saaste ei ole samanarvoista.

Niin energiantuotannossa kuin talonrakentamisessa tehdään investointipäätöksiä, joiden vaikutus yltää vuosikymmenten päähän. Poukkoileva politiikka, jota ei millään kykene ennustamaan saati ennakoimaan, on pahinta myrkkyä investoinneille. Molemmissa tapauksissa on kohtuullista vaatia, että suurilla muutoksilla on pitkä siirtymäaika ja mahdolliset kiristykset tai muutokset ovat jollain lailla loogisia ja mielellään ennakoitavissa.

Nykymenolla me rapautamme energiantuotannon ja -jakelun, kun samalla ihmisten usko ilmastonmuutoksen torjuntaan ja sen hillitsemiseen horjuu lehmänkauppojen myötä. Toki energiantuottajienkin on syytä katsoa peiliin: miten on mahdollista, että vaativalla tekniikalla ja fossiilisilla polttoaineilla tuotetulla sähköllä lämmittäminen – vaikkakin lämpöpumpputekniikkaa hyödyntäen – voi tulla halvemmaksi kuin samassa prosessissa sivutuotteena syntyvän jätelämmön hyväksikäyttö?

Ei kaukolämmönkään ilmaista tarvitse olla, mutta nykyisiltä tariffeilta puuttuu kannustavuuden lisäksi kilpailukyky. Matka ilmastonmuutoksen torjujasta sen aiheuttajaksi voi olla yllättävän lyhyt.