Suomen maine ilmastotoimien edelläkävijänä on rapautumassa. Se, että maapallon keskilämpötilan nousua ei ole saatu pysäytettyä, ei ole perustelu, miksi me Suomessa voisimme antaa periksi. Suomen hiilineutraalisuustavoite vuoteen 2035 muodostuu ilmastopäästöistä ja hiilinieluista. Päästöjen vähentämisen tiellä on jatkettava. Dubain ilmastokokous vuonna 2023 päätti fossiilisista polttoaineista irtautumisesta. Tämä ”irti fossiileista” tulisi ottaa laajemminkin ilmastopolitiikan linjaukseksi.
Suomessa rakennussektorin ilmastopäästöjen lasku nojaa vielä vahvasti energiantuotannon vähähiilistymiseen. Väite siitä, että rakennusten ilmastopäästöt syntyvät pääasiassa käytön aikana, on jo rapautunut. Energian päästöjen laskun taakse jää se tosiasia, että itse rakennusalalla ei laajassa mittakaavassa ole tapahtunut merkittävää muutosta. Asuinrakentamisen uudistuotannon yksikköpäästöt ovat kasvaneet koko 2000-luvun ajan.
Vähähiilisten tuotteiden kehittäminen vie aikaa ja on kallista. Rakennusteollisuuden vähähiilisyystyön lähtökohtana näyttää olevan markkinaosuuksien pitäminen, katsotaan mihin se vähähiilisillä tuotteilla johtaa. Tämä on etenemistä toinen jalka betoniin valettuna. Ilmastonmuutos ja sen hillintä on kuitenkin murroskohta, joka kääntää myös rakentamisen uuteen asentoon.
Ympäristöministeriön rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvoasetusta varten koottu työryhmä valmistelee asetusluonnosta kevään lausuntokierrokselle. Raja-arvot koskevat enää osaa uudisrakentamisesta, kun asetuksen piiristä leikattiin rakentamislain korjaussarjan yhteydessä pientalot ja korjausrakentaminen. Kattavuuden kutistamisella asetuksen vaikuttavuus päästöjen leikkaajana heikkenee merkittävästi.
Asetuksen ensimmäiset raja-arvot asetettaneen niin alhaisiksi, että niiden merkitys tulee olemaan laskennan rutinoiminen sekä laskijoiden työllistäminen. Ministeri Kai Mykkänen mainitsi, että raja-arvoasetus tulee sisältämään myös askelmerkit seuraaviin raja-arvovaatimustasoihin. Käytännössä päästöjen väheneminen alkaa vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen raja-arvojen kiristys tapahtuu. Rakentamislain alkuperäisestä aikataulusta on jääty jo lähdössä jälkeen.
EU-lainsäädäntö on yhdenmukaisesti viemässä vähähiilisyystavoitetta eteenpäin. Myös uusittu rakennustuoteasetus tuo rakennustuotteiden ympäristövaikutukset lainsäädännön piiriin, kun uusi rakennusten energiatehokkuusdirektiivi tähtää rakennusten elinkaariseen nollapäästöisyyteen.
Suomalainen rakennusala on jarrulla seisoessaan pudonnut pohjoismaisessa vertailussa kakkossarjaan. Esikuva on Tanska, jossa rakennusteollisuus itse on vaatinut merkittäviä päästöleikkauksia. Siellä vuosina 2023–2029 asteittain kiristyvien vaatimusten avulla rakennusten hiilijalanjälkeä alennetaan lähes 40 prosenttia. Perusteluna rohkealle etenemiselle on Tanskan rakennusteollisuuden kilpailukyvyn parantaminen vientimarkkinoilla.
Ilmasto ei odota, eivätkä myöskään vientimarkkinat. Rakennustuotteiden viejinä kilpailemme markkinoilla, joilla hiilijalanjäljellä on merkitystä. Emme halua mainetta Euroopan peränpitäjänä. Ilmastopäästöjen seuranta nostaa esiin niitä yrityksiä, jotka ovat olleet aktiivisia ja rakentaneet valmiuksiaan. Ne ansaitsevat vihdoin päästä näyttämään, mitä osaavat.
Eri yhteisöt, kunnat, rakennuttajat ja investoijat ovat linjanneet omia ilmastotavoitteitaan. Rakentaminen on niillekin suuri ilmastopäästöjen aiheuttaja ja sen myötä merkittävä päästöjen leikkaamiskohde. Asetuksen raja-arvot ovat rima, johon kunnianhimoisimmat toimijat voivat toimintaansa verrata. Matalan riman ylittäminen ei ole kummoinenkaan saavutus.
Raja-arvovaatimukset kirittävät vähähiilisten rakennusmateriaalien kehittämistä. Vähähiilisestä tulee standardituote, jolloin sen kilpailukyky paranee. Vähähiilisyys tasoittaa eri rakennusmateriaalien välisiä eroja, mikä myös avaa kehitystä materiaalisidonnaisuudesta aitoon ”oikea materiaali oikealle paikalle” -ajatteluun.
On korkea aika pohtia, onko Suomen järkevää pysyä rakentamisen päästökehityksen kakkosliigassa ja käpertyä kotimarkkinan suojaamiseen. Vai olisiko parempi kehittää kotimarkkinaa ja samalla tukea vientiin suuntautuneiden yritysten kilpailukyvyn kehitystä myös vähähiilisten tuotteiden ja ratkaisujen osalta? Vaikuttavien uudisrakentamisen hiilijalanjälkiraja-arvojen asettaminen on selkeä signaali, minkälaisia yrityksiä ja ratkaisuja valtio toiminnallaan haluaa tukea.
Tätä artikkelia on kommentoitu 7 kertaa
7 vastausta artikkeliin “Rakennusala hyötyy vaativista hiilijalanjäljen raja-arvoista”
En määrittelisi rakennusten energiankulutuksen osuutta ilmastopäästöistä vielä aivan rapautuneeksi. Uusimpien tietojen mukaan (Gaian laatima RT:n tiekartta, tiedot vuodelta 2020) rakennusten energiankäytön vuosipäästöt olivat 9,3 Mt-CO2, kun taas kaikkien rakennusten kaikkien materiaalien päästöt olivat samaan aikaan 2,3 Mt-CO2. Jälkimmäiseen lukuun sisältynee myös korjaaminen.
On hyvä ymmärtää, että rakentaminen on todella monilukuisten erilaisten tavoitteiden sovittamista yhteen. Yksi niistä on kohtuuhintainen asuminen. Helsingin kaupungin ansiokkaassa koerakentamiskohteessa Kuninkaantammessa, jossa oikeasti rakennettiin sekä betonista että puusta, säästetyn hiilidioksiditonnin hinnaksi tuli yli 2.500 €. Päästökaupassa CO2-tonni taitaa maksaa alle 100 €. Rakentaminen tapahtui muistaakseni 2018. Silloin vähähiilisiä betonielementtejä ei ollut vielä tuotteina markkinoilla.
Juu, olin tiekarttatyössä mukana, mutta tiekartan päivitykseen en saanut kutsua :). Kekri-hankkeen mukainen esitys on julkaistu 2022 ja siinä mainitaan energiantuotannon päästöjen aleneminen – tähän päivään mennessä päästöt ovat jo siitäkin vähentyneet. Helsingin kaupunkihan jo alensi omaa hiilijalanjälkirajaansa kaukolämmön päästöjen alenemiseen vedoten, raja on nyt asuinkerrostaloille 14,0 kgCO2e/m2/a. Siitäkin Helsinki toteaa, että raja pääsääntöisesti on saavutettavissa ilman lisätoimenpiteitä. Eli ei vielä kova raja sekään.
Jos vuotuinen uudisrakentaminen on 2 % rakennuskannasta, on totta, että energiankulutuksen päästöjä olisi saatava alas myös olemassa olevan rakennuskannan osalta. Siksipä on harmi, että merkittävä ja kasvava sektori eli korjausrakentaminen on nyt hiilijalanjälkisäätelyn ulkopuolelle.
Ehkä koko rakennuskantaa tarkastellessa tilanne näyttää tosiaankin siltä, että energiankulutuksen osuus ei ole päästöjen aiheuttajana ”rapautunut”, mutta nyt rakennettavan rakennuksen kohdalla se voikin olla. Vuosipäästöjen suuruusluokkaa pitää mielestäni suhteuttaa olemassa olevan rakennuskannan ja nyt rakennettavien rakennusten volyymiin mielekkäiden johtopäätösten tekemiseksi.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuoden 2017 lopussa 1 523 200 rakennusta ja saman vuoden aikana rakennuskanta kasvoi 11 000 rakennuksella (https://stat.fi/til/rakke/2017/rakke_2017_2018-05-25_fi.pdf). Jos mainitsemasi rakennusten energiankäytön vuosipäästö (9,3 Mt-CO2e) jaetaan näille kaikille tasan, se tekee pyöreästi 6 t-CO2e per rakennus. Materiaalipäästöt puolestaan ovat tasan jaettuna 209 t-CO2e per yksi uusi rakennus (asia on esitetty ko. raportissa hieman epäselvästi, mutta tulkitsen, että materiaalipäästöt on esitetty v. 2017 valmistuneiden rakennusten päästöinä, joka ei siis sisältäisi korjaamista).
Tiedän, että em. luvut ovat jo hieman vanhentuneita ja tämä on tällainen hullunkarkea laskelma kokonaisuudessaan, mutta jos mentäisiin näillä luvuilla, niin yhden rakennuksen materiaalipäästöt vastaisivat energiankäytön päästöjä vasta 35 vuoden jälkeen. Lisäksi tässä pitää ottaa huomioon, että uusien rakennusten energiatehokkuus on huomattavasti parempi eli niiden energiankäytön vuosipäästö ei ole keskimäärin tuota 6 tonnia. Tämä siis tarkoittaa, että kumulatiiviset energiankäytön päästöt ja rakentamisvaiheessa syntyvät päästöt kohtaavat toisensa vieläkin myöhemmin rakennusten elinkaaren aikana. Mitä voisimme siitä päätellä?
”Ilmasto ei odota, eivätkä myöskään vientimarkkinat.”
Ei, ilmasto muuttuu meidän toimista huolimatta.
Suomalaisten osuus kokonaisuudessa on täysin merkityksetön, vaikka lakkaisimme olemasta, ei sillä olisi mitään vaikusta.
Suomalaisen uudisrakentamisen merkitys edes Suomen päästöjen osuudesta on niin ikään niin pieni, ettei tätä asiaa ratkaista tai maailmaa pelasteta asettamalla kiusaksi helposti saavutettavia raja-arvoja.
Vaikka lopettaisimme uudisrakentamisen kokonaan, niin sen osuus on vain n. 10 % rakennetun ympäristön päästöistä, eikä näillä raja-arvotouhuilla ole vaikutusta kuin ihan korkeintaan muutaman %-yksikön verran.
Samaan aikaan kuitenkin ne muut päästölähteet eli liikenne ja kulutus ovat huomattavasti suuremmassa roolissa, eikä niihin kohdistu juuri minkäänlaisia toimia. Voisimme esim. päättää, että EU-tasolla asetetaan suojatullit ja edellytetään kompensaatiota kaikelle idänkaupalle (Venäjä, Kiina, Intia yms.). Vähintään tulisi edellyttää auditoituja päästöraportteja kaikille markkinoille saatettaville tuotteille, kuten Temu-krääsä ja ylipäänsä kaikki idässä valmistettu roina ja lumput, joita tänne raahataan kiihtyvään tahtiin.
”Rakennustuotteiden viejinä kilpailemme markkinoilla, joilla hiilijalanjäljellä on merkitystä.”
Ja sekin vähä teollisuus on pulassa, kun EU-kieltää puiden kaatamisen, eikä juuri nyt Venäjältä saada tuotua edullista raaka-ainetta. Kotimaiset metsät ovat lakanneet olemasta hiilinielu, ihan poliittisesti valitun laskentatavan seuraksena. Ruotsi valitsi toisin ja on nyt mallioppilas tässäkin asiassa. Metsät ovat kyllä täysin samanlaisia ja kasvavat samalla tavalla…
”Emme halua mainetta Euroopan peränpitäjänä.”
Olisi jo korkea aika ymmärtää, ettei me voida täällä velkarahalla olla mallioppilas ja kuvitella olevamme joku esimerkki muulle maailmalle. On ihan hyvä välillä tehdä taloudellisesti järkeviäkin ratkaisuja ja olla välillä vaikka se toiseksi viimeinen jonossa, antaa muidenkin kantaa vastuu.
On päiviä, jolloin itsekin kyseenalaistan sen, onko millään toimilla mitä Suomessa tai vaikkapa Euroopassa tehdään, mitään väliä. Tai onko rakentamisen päästöjen vähentämisellä mitään väliä, kun muiden toimialojen taakka on sitäkin suurempi. Olisi houkuttelevaa vain nostaa kädet pystyyn ja jäädä seurailemaan sivusta, että muut toimivat ensin…oli kyseessä sitten jokin suurempi maa, maanosa tai toinen toimiala. Mutta jos ei itse tee mitään, voiko vaatia muiltakaan mitään? Tai edes toivoa, että muutkin tekisivät osansa?
Koska minä toimin rakennusalalla (niin kuin varmaan suurin osa tämän lehden lukijoista), olen katsonut minun tehtäväkseni pyrkiä tekemään osani nimenomaan rakentamisen parissa. Muiden toimialojen touhuihin en juuri muuten pysty vaikuttamaan kuin äänestämällä ja omia kulutustottumuksiani muuttamalla.
Samaa mieltä olen kanssasi siitä, että päästöjä pitää suitsia huomattavasti tehokkaammin kaikilla toimialoilla niin Suomessa kuin EU:n tasolla.
Kaipa tuo tulee itse kullekin mieleen, mutta onko mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskoa, että tekemisellä on merkitystä?
Rakennusala voi(si) osoittaa, että tekee osansa, ja se antaa oikeutuksen odottaa, että muutkin tekevät osansa. Se, että osoittelee toisia, ei ainakaan vie asioita eteenpäin.
Polttomoottoriautojen valmistajat tiesivät jo vuosia, että käyttävät häviävää tekniikkaa. Se vaan oli halpaa ja siksi myytäissä massoille. Vastustivat viimeiseen saakka muutosta, mutta salaa kehittelivät sähköön tai vetyyn perustuvaa vaihtoehtoa. Autoilun sähköistyminen on tapahtunut nopeasti.
Lisäksi EU on pistänyt toimeksi: Rakennusten elinkaaristen päästöjen vähentäminen tulee rakennusten energiatehokkuusdirektiivin mukana Suomen lainsäädäntöön ja Rakennustuoteasetus velvoittaa ilmoittamaan tuotteiden hiilijalanjäljen. Rakentamislaki tuo ilmastoselvitysvaatimuksen. Ainoa tapa hidastaa kehitystä on tuo raja-arvoasetuksen lyhytnäköinen vesittäminen, jolla saadaan merkittävät päästöleikkaukset siirrettyä noin viiden vuoden päähän.
Mielestäni rakennusala ei seiso jalka jarrulla tässä asiassa. Jos joku näin tekee, ne ovat hankkeiden tilaajat. Hehän lopulta päättävät, mitä asioita rakentamisessa painotetaan. Tällä haavaa investointiympäristö on haastava, joten kustannuksia karsitaan kaikkialta, jotta saataisiin investointilaskelmat näyttämään vihreää.
Itse näen niin, että syy suhteellisen salliviin raja-arvoihin löytyy sääntelystä itsestään. Siis siitä, että ”ilmastosäädöksiin” ei haluttu/ymmärretty/onnistuttu/ehditty tms ottamaan mukaan käytännössä mitään toiminnallisia ominaisuuksia, joiden mukaan raja-arvot olisivat joustaneet. Sen sijaan lyötiin kylmästi yksi rakennustyyppikohtainen kiinteä raja-arvo hiilijalanjäljelle. Kun tämän saman raja-arvon pitää sitten toimia esim. asuinkerrostalon tapauksessa niin kolmikerroksiselle lamellitalolle kuin 35-kerroksiselle ”pilvenpiirtäjällekin”, arvojen on pakko olla kohtuullisen sallivia.
Tämän tosiasian kanssa joudumme elämään jatkossakin, mikäli säädöksiä ei onnistuta muuttamaan nykyistä järkevämmiksi.