Arkkitehdin joululahja on luja, hyödyllinen ja kaunis – siis musta kenkälaatikko
Paras lahja arkkitehdille on musta kenkälaatikko. Väri ja muoto ovat täydelliset ja lahja on myös funktionaalinen. Arkkitehti Kari K. Kuosma on jo vuosikymmenet ilahduttanut kollegojaan terävillä pilakuvillaan. Uusimmalle kirjalle voidaan nyt nauraa jopa Heikkisen ja Komosen toimistossa, sillä Kuosman kritiikin kohteena ovat nyt nuoremmat arkkitehdit.
Roomalaisen arkkitehti-insinööri Marcus Vitruvius Pollion (n. 80–15 eaa.) tiivisti teoksessaan De architectura nuo otsikossa mainitut arkkitehtuurin kolme perusvaatimusta. Arkkitehti Kari K. Kuosman mukaan suomalaisarkkitehdit ovat ainakin kauneuden osalta unohtaneet nuo hyveet. Jopa sana kaunis on pannassa. Mieluummin puhutaan rohkeista vedoista. Niillä klassinen kaupunkiympäristö pilataan kollegoiden riemuksi.
Suomalaiselle arkkitehdille arkkitehtuuri tarkoittaa Kuosman mukaan voimakkaan veistoksellisia muotoja, erilaisten suorasärmäisten laatikoiden ja rakennusosien komponointia, geometristä ja polyrytmistä pintojen jäsentelyä kubistisessa hengessä. Räystäs on kielletty, koska se rikkoisi geometrisen muodon.
Kestävyyskin on usein unohtunut. Jopa niinkin pienessä asiassa kuin jalkalistassa pannassa on pyöristetty tai hieman viistetty malli, vaikka se olisi kestämpi kuin lohkeiluun taipuvainen arkkitehdin aina valitsema suorakulmainen lista.
Hyödyllisyyden eli funktionaalisuuden laitakin on vähän niin ja näin. Klassinen esimerkki on Finlandia-talo. Se ei sovi käyttötarkoitukseensa ja seinät hajoavat. Kaunis se kuitenkin on eli yksi arkkitehtuurin hyveistä sentään toteutuu. Samaa ei voi aina sanoa nykyisestä asuntoarkkitehtuurista. Yksiöiksi sanotuissa koirankopeissa mahtuu toki nukkumaan, mutta muut asumisen perusvaatimukset täyttyvät heikosti.
Uusimman Kuosman kirjan nimi on ”Arkkitehtuurin uudet vaatteet”. Esipuheen siihen on laatinut Roger Connah.
Kuosma kirjoittaa, että kauneus ei ole yksin makuasia eikä se ole yksin eliitin päätettävissä, sillä arkkitehtuuri on käyttötaidetta, jonka arvon käyttäjät itse loppujen lopuksi arvioivat. Eiffeltorniakin haukuttiin aluksi rumaksi.
”Kautta historian kauneus on ollut ja on edelleen yleispätevää harmoniaa, symmetriaa ja asioiden tai kappaleiden hyviä suhteita keskenään.”
Muoti ei hänen mukaansa ole synonyymi ajattomalle kauneudelle. Klassinen arkkitehtuuri on todistanut ajattoman kauneutensa ihmisten silmissä. Modernia arkkitehtuuria on ollut vasta sata vuotta. Ihmisten mielestä se on kuin moderni taide: mestariteokset nousevat esiin, mutta iso massa ei tyydytä.
Kuosma kirjoittaa jopa harkitusta rikoksesta, kun arkkitehdit väkisin irtautuvat klassisesta harmoniasta ja rakennusmassoja komponoidaan, pinotaan ja koverretaan geometrisilla muodoilla.
Klassinen musiikki meillä sallitaan, mutta arkkitehtuurissa klassismi ja taaksepäin katsominen on kiellettyä. Modernismikin on silti usein jähmettynyttä ja sääntöjen rajaamaa.
”Arkkitehti harvoin käyttävät rakennuksista termiä kaunis, koska se viittaa romanttisuuteen ja söpöilyyn. Jos kollegan työtä kehutaan, se on kova veto, uljas, rohkea tai veistoksellinen – mutta ei kaunis.
Nauretaan Safan vaalimalle oikealle opille
Kun Kuosman edellinen kirja ”Nauretaanpas arkkitehtuurille” ilmestyi vuonna 2013 oli Suomen arkkitehtiliiton Safan vihan kohteena erityisesti Vantaalle noussut ruotsalaista uusvanhaa tyyliä edustava Kartanonkoski. Se oli arkkitehtuurin kellokkaiden mielestä niin epäaitoa arkkitehtuuri kuin vaan voi olla. Pahinta kaikessa oli, että kansa rakasti ja oli valmis maksamaan viihtyisänä pitämänsä alueen asunnoista kalliimman hinnan kuin arkkitehtien itsensä kehumien kaupunkikeskusten asunnoista.
Tänä vuonna Economist kertoi, että Englannissa ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän asunnoista, joiden taloissa on klassiset julkisivut.
Kovinta kritiikkiä Kuosma on aina esittänyt Safan vaalimaa arkkitehtuurimme valtalinjaa kohtaan. Suomeen ei ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta mahtunut kuin yksi arkkitehtuurin tyyli. Suomalaisten veljesten Temppeliaukion kirkkokin vaiettiin kuoliaaksi liian poikkeavana ja Reima Pietilän innoittama Oulun koulukunta oli taaksepäin katsovalla koristeellisuudellaan liiaksi aikaansa edellä kelvatakseen Safalle. Sama koski Pietilän omaa orgaanista muotokieltä. Pietilälle modernismi ei ollut vähitellen rakentunutta traditiota vaan toisiaan seuraavia futurismin aaltoja.
Arkkitehtuurin ankkalammikosssa saa Kuosman mukaan olla vain yhtä mieltä. Uskon peruspilarit tulivat samasta suunnasta kuin luterilainen uskontommekin. Sveitsiläinen nimimerkki Le Corbusier ja saksalainen Bauhaus-koulu määrittelivät sallitun tyylin.
Tähän uskonveljeyteen arkkitehtiopiskelija vihitään jo opintojen alkuvaiheessa. Hän oppii pian, että kuuliaiset ja puhdasuskoiset palkitaan, kun opin vaalijat tekevät valintojaan arkkitehtuurikilpailun tuomaristossa ja kaupunkikuvaneuvottelukunnissa. Kerettiläisten tie katkaistaan alkuunsa. Tilaajat ovat oppineet, että ei kannata aiheuttaa itselle turhia viiveitä lupaprosessissa valitsemalla arkkitehdin, jonka suunnitelmien toteuttamista jarrutetaan.
Suurin pelko arkkitehdin ammatissa ei Kuosman mukaan suinkaan ole se, onko asiakas tyytyväinen vaan se mitä kollegat ajattelevat. Tavalliseen taloon on pakko keksiä joku koukku tai detalji, jolla se erottuu niin sanotusta normaalista. Muuten ei kunnian kukko laula kollegojen jurysssä.
Kansalle riittää jokin tekosyvällinen perustelu. Jos vanha klassinen miljöö pilataan modernilla rakennuksella, voidaan aina sanoa, että rakennuksen sijainti kaupunkikuvassa edellytti vastavuoropuhelua viereisten rakennusten kanssa. Tai voidaan jatkaa, että rakennuksen tulee rehellisesti ilmaista aikaansa, jolloin se on rakennettu. Kukapa rehellisyyttä vastustaisi?
Monissa muissa maissa pidetään usein parempana että uusi rakennus istuu vanhaan miljööseen kuin olisi siinä aina ollut. Venetsian kaduilla kulkija tuskin osaa kaivata rakennusten joukkoon suomalaista kerroksellisuutta.
Mielenkiintoista on, että kun Helsinkiin vuosien väännön jälkeen vihdoin suunnitellaan kerrostalo, jossa on massiivitiilirunko ja painovoimainen ilmanvaihto, kuten vanhoissa töölöläistaloissa, on senkin arkkitehtuuri moderni eikä se suinkaan hae vaikutteita sadan vuoden takaa. Joko ei uskallettu tai sitten sellainen suunnitelma ei olisi mennyt läpi. Kuosma itse on jo pitkään halunnut suunnitella jugendtalon, mutta se taitaa jäädä haaveeksi, koska esteet sille ovat ylittämättömät.
Kuosma sanoo, että muulta yhteiskunnalta ei ole kysytty, haluaako se arkkitehtien tuputtamaa modernismia. Hän sanoo, että arkkitehtuurin ikiaikaiset periaatteet miellyttävän ympäristön synnyttämiseksi eivät ole muuttuneet miksikään. Kaikki ihmiset, arkkitehteja lukuun ottamatta, hakeutuvat turistimatkoillaan vanhoihin kaupunginosiin, koska he kokevat ne viehättäviksi.
Ihmisiltä ei siis kysytä ennen suunnittelua, mitä he haluavat ja rakennusten valmistuttua heidän mielipiteestään ei välitetä. ”Maallikon mielipide ei voi koskaan olla yhtä arvokas kuin asiantuntijan”, kirjoitti yksi eturivin arkkitehti.
Kuosma on jäsenenä facebookin keskusteluryhmässä Arkkitehtuurikapina, joka on syntynyt vastalauseeksi rumalle laatikkoarkkitehtuurille. Kuosman kirjassa laatikkoarkkitehtuuria edustaa tällä kertaa maksalaatikko, joka kerää tietenkin ykköspalkinnon Guggenheimin arkkitehtuurikilpailussa. Perusteluna on, että se ei ole mitään rusina-arkkitehtuuria. Kakkoseksi tulee Bil-Bau, jonka nimi jo kertoo, mistä tuo täysin vastakkainen trendi on lähtöisin.
Kuosma ei kuitenkaan ole modernismin vihollinen. Sille on paikkansa, mutta yhden opin ainoa oikeaksi julistaminen on lähellä ajatusten totalitarismia.
”Kukkakekokaan ei ole kaunis, jos siellä kasvaa sotilaallisesti lähes pelkästään yhden heimon kukkalajiketta.”
Arkkitehtuuri nousussa
Suomalainen arkkitehtuuri oli vuonna 2013 vahvassa nousussa. Kirjoitin silloin Kuosman kirjan arvosteluun, että vaikka Helsingin yliopiston Kaisa-talon (Anttinen Oiva Arkkitehdit) ja Helsingin keskustakirjaston ja Oslon Kildenin (Arkkitehtitoimisto Ala) tapaiset huipputyöt nostavat tavallisen kansankin uskoa arkkitehtuuriin, silti arkkitehdit pukeutuvat yhä mustiin kuin olisivat menossa hautajaisiin. Kehotin vaihtamaan rohkeasti väriä, mutta en arvannut millainen värien sekamelska pian sen jälkeen alkoi ilmestyä julkisivuihin. Pientalojen huopakatoissa ainoa väri on musta, mikä kertoo kansan konservatiivisuudesta.
Silloin Kuosman kritiikin kohteita olivat:
- Haulikolla ammutut julkisivut, joissa ikkunat eivät ole linjassa.
- Pöntöt eli ulokkeita ja talon niskaan paritttelemaan kiivenneitä veistoksia.
- Orgaanisista massoittelua kuin maamulkeroita Löpösenojalla.
- Lohkoamista eli rakennuksista ikään kuin leikataan viistolohkoja pois.
- Noppa on talon täydellisin muoto, jonka räystäs ja harja pilaisivat.
- Jos taloon on ihan pakko tehdä harja, sen pitää olla lommollaan, sisäänpäin tai muuten hassusti.
- Ennen ornamentit olivat tuomittavaa koristelua, mutta nyt trendikäs graafinen elementti.
- Aiemmin vain valkoinen väri oli sallittu, nyt kaikki värit ovat kerralla käytössä.
- Postmodernismin töitänsä arkkitehdit nyt häpeilevät ja piilottelevat samaan tapaan kuin joskus 70-luvun lähiöarkkitehtuuriaan.
- Harmaa, raakasileä, rouhea betoni on aina yhtä muodikas kuin mustat vaatteet suunnittelijalla.
Viherkattoja ja pyöräilijoiden mafiaa
Tänään Kuosma on lisännyt tuohon listaan muun muassa:
Pyöräteiden sovittaminen väkisin tiiviiseen kaupunkikuvaan, kaavoittajan mikromanageeraus, rakennusten monikäyttöisyys, kattojen ja julkisivujenkin vihertyminen, ihmisten sosiaalinen törmäyttäminen avokonttorimaailmassa, maantasoon tehdyt lasiseinät, tornitalot ja varsinkin niistä tehdyt harhauttavan kevyt ja läpinäkyvät havainnekuvat.
Aiemmin villiviinit kasvoivat kauniisti talojen seiniä pitkin, mutta nyt ne on kielletty julkisivuja muka vahingoittavina. Vanha vihreyskään ei sovi modernismiin! Jugendajan koristeellisuus on tietenkin yhä pannassa, mutta graafinen betoni ja pitsibetoni ovat trendikkäitä ulkomaan tuliaisia.
Erityinen inhon aihe Kuosmalle on rakennuksen julkisivun ja sisätilojen ristiriita, mikä näkyy siinä, että ikkunat on viskottu julkisivuun miten ja mille korkeudelle sattuu eivätkä ne siksi ole huoneen parhaalla paikalla valoa tuomassa.
Jo klassinen Kuosman kritiin aihe on lasiset parvekkeet, jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä määritelleet uudelleen koko suomalaisen asuntoarkkitehtuurin. Kun ne yhdistää siihen, että pienissä asunnoissa ei ole juurikaan säilytystilaa, on parvekkeista tullut näkyviä, kaupunkikuvaa ”rikastavia” varastoja.
Uutena kritiikin kohteina Kuosmalla on muun muassa OP Vallilan pääkonttori, Pasilan uusi ostoskeskus Tripla ja hotelli Clarion Helsingin Jätkäsaaressa. Uusi saunakulttuurikin saa osansa. On niin suomalaista, että pääkaupungin ykköstontti luovutettiin yleiselle saunalle ja naku-uinneille. Tarjolla oli maailman ykkösarkkitehdin suunnitelma ja iso läjä norjalaista sijoitusrahaa, mutta Safa sai estettyä suunnitelman toteutumisen. Omalle vielä massiivisemmalle Armi-talolleen se ei koskaan saanut rahoitusta.
Rosoisia kuvia, teräviä ajatuksia
Kuosma on arkkitehtuurin kriitikkona ulkopuolinen tarkkailija, vaikka hän itsekin tekee yhä suunnittelutyötä. Tyyliltään hän on sukulainen edesmenneen Matti Vesikansan kanssa.
Heidän lisäkseen Suomessa ei juuri muita arkkitehtuurin pilapiirtäjiä ole ollutkaan. Kertooko se siitä, että arkkitehdit eivät halua, että heille nauretaan edes oman porukan sisällä? Vanhat teekkarilehdet kertovat, että potentiaalia olisi kyllä ollut.
Kuosma on sikälikin aito pilapiirtäjä, että hän uskaltaa tarttua myös arkoihin ajankohtaisiin asioihin. Hänen facebook-sivuillaan on kuva kahdesta rantojen miehestä veneen alla. Toinen kysyy: milloinkahan meidät kotiutetaan? Toinen vastaa: täytyy soittaa ministeri Haavistolle.
Vaikka Kuosma on modernismin kriitikko, hänen oma tyylinsä on kuin seinään piirretty graffitti verrattuna arkkitehti Mikko Metsähonkalan klassista taidetta muistuttaviin piirroksiin, joita on julkaistu Helsingin Sanomissa.
Arkkitehti-lehdessäkin Metsähonkalan lempeä kritiikkiä kehuttiin, mutta Kuosma sai aikoinaan potkut Arkkitehtiuutisista oltuaan liian räväkkä ja kärjekäs. Siis ilkeä.
Silti heillä molemmilla on ainakin yksi yhteinenkin kritiikin aihe: liian pienet asunnot.
Kirjallisuutta:
Arkkitehtuurin uudet vaatteet. Kari K. Kuosma. Aviador. 2019. Kirja on saatavissa Aviadorin nettikaupasta.
Toisaalta 2013-2015, Mikko Metsähonkalan Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kuvatarinoita. Rakennustieto. 2015.
Vitruviuksen De architectura -teoksen suomennos Arkkitehtuurista ilmestyy alkusyksystä 2020 Gaudeamus Kirjan kustantamana. Suomennoksen yhteyteen liitetään laaja kommenttiosa, henkilö- ja paikannimihakemistot, lista Vitruviuksen käyttämistä teknisistä termeistä sekä kuvitusta. (Suomennos ja kommentit Panu-Pekka Hyppönen, Lauri Ockenström ja Aulikki Vuola)
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Arkkitehdin joululahja on luja, hyödyllinen ja kaunis – siis musta kenkälaatikko”