Kokeile kuukausi maksutta

Koivisto halusi lopettaa muuttoliikkeen Ruotsiin aluerakentamisen avulla -betonilähiöt syntyivät valtavan maaltamuuton pakottamina

Jari Tervon mainiossa Koivisto-sarjassa unohdetaan lähes kokonaan Mauno Koiviston rooli pankinjohtajana ja sitä kautta yhtenä betonilähöiden isistä. Aluerakentamismallia hän kehitti sekä Puolimatkan että Hakan kanssa.

TV-sarjassa tuodaan esiin se, että kun Koivisto oli valtiovarainministerinä ja pääministerinä 1960-luvulla, oli muuttoliike Ruotsiin kaikkein voimakkainta. Se jää kertomatta, että ulkoista muuttoliikettä yritettiin padota rakentamalla mahdollisimman nopeasti asuntoja kaupunkeihin maalta muuttaville. Tämä ei ollut helppoa, sillä varsinkin Keskustapuolue vastusti sitä.

”Epäterve muuttopolitiikka Helsinkiin on tukahdutettava”, vaati eduskunnan puhemies Johannes Virolainen, joka pääministerin paikaltakin vuosina 1965-66 yritti jarruttaa muuttoliikettä.

Aluerakentamisen historiikissani olen kertonut tarkemmin Koiviston roolista aluerakentamisessa. Hän itse soitti 1990-luvun lopulla Rakennuslehden toimitukseen Mikko Kortelaiselle taustoittaakseen rooliaan tässä asiassa. Rakennuslehti oli silloin kustantamassa Antti Tuurin kirjaa Linnuille pesänsä ketuille kolonsa.

Ensimmäinen aluerakennushanke reilu 50 vuotta sitten oli Vantaan Kaivokselan rakentaminen. Sitä ideoivat yhdessä turkulaiset Armas Puolimatka ja Mauno Koivisto, joka ajatteli, että halvalla kasatut laatikot purettaisiin 30-40 vuoden kuluttua.

1960-luvulla ihmisiä muutti valtavat määrät maalta kaupunkeihin ja asuntopulan vuoksi myös Ruotsiin. Mauno Koivisto oli silloin Helsingin Työväen Säästöpankin johtajana ideoimassa aluerakentamismallia, jolla asuntorakentamisen määrä voitiin nopeasti kaksinkertaistaa silloisesta 20 000 -30 000 asunnon vuosivauhdista. Vuosina 1973-74 asuntoja syntyi sitten jopa yli 70 000 vuodessa.

”En tiedä sitten milloin ja millä tavalla asuntotuotannon elementtirakentaminen olisi kehittynyt ollenkaan, jos ei olisi ollut aluerakentamista. Mutta aluerakentamista ei olisi ollut, jos ei olisi ollut aluesäästämishommaa. Että kyllä siis tämä teollisuuden, teollisen rakentamisen yleistymisen yksi edellytys oli, että saatiin pitkiä sarjoja”, hän kertoi vuonna 1993 Johanna Hankosen väitöskirjassa Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta.

Muuttoliikettä Ruotsiin ohjattiin lähiöihin

Vielä sodan jälkeen oli ajateltu, että rintamiehet ja evakot pääsisivät parhaiten leivän syrjään kiinni pientilojen avulla. 1960-luvulle mentäessä maanviljelyn asema alkoi romahtaa. Se oli työllistänyt 47 prosenttia väestöstä, mutta muutamassa vuosikymmenessä osuus romahti 17 prosenttiin.

Kansa alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin, lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun seuduille. Muuttoliike oli suurimmillaan vuosina 1962-66.

Asuntojen puuttumisen vuoksi maaseudulta muutti satojatuhansia ihmisiä myös Ruotsiin. Ruotsista tarjottiin töitä autotehtaalta, kerrostaloasunto lämpimällä vedellä ja sisävessalla varustettuna ja vähän käytetty Volvo kohtuuhintaan.

Tähän väestökatoon reagoitiin perustamalla Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkolan vetämä komitea miettimään, miten asuntotuotanto saataisiin riittämään jotta maastamuutto saataisiin käännettyä maassamuutoksi.

Valtio vastasi muuttoliikkeen paineisiin ohjaamalla rahaa poikkeuksellisen runsaasti asuntoinvestointeihin. Tavoitteena oli rakentaa keskimäärin 50 000 asuntoa vuodessa kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1975 jokaista suomalaista kohti olisi yksi huone.

Nopea rakentaminen mahdollistui, kun osa kunnalla kalliiksi tulevista velvoitteista siirrettiin aluerakentajalle, joka puolestaan kehitti elementtitekniikkaa, joka mahdollisti teollisen tuotannon.

”Näin Suomessa syntyivät aluerakentamissopimukset, joissa perustajaurakoitsija yhteistyössä kunnan kanssa kaavoittaa alueen ja suunnitteluttaa sitten talot yhtenä kokonaisuutena omaan tuotantotekniikkaansa sopiviksi sekä rakentaa myös kunnallistekniikan”,  Mauno Koivisto kertoi vuonna 1996 Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa.

Sopimuksiin saattoi sisältyä myös koulujen, terveyskeskusten ja liikuntapaikkojen rakentaminen. Nämä kustannukset sisällytettiin sitten asunnon hintaan niin sanottuna kynnysrahan. Vanhat asukkaat eivät olisi suostuneet uusien asuntoalueiden rakentamisesta aiheutuviin veroäyrin korotuksiin.

”Näissä hankkeissa tietysti syntyy tilanteita, joissa entisten ja tulevien asukkaiden intressit voivat joutua ristiriitaan. Silloin alettiinkin puhua, että nämä ovat jonkinlaisia uusien asukkaiden sisääntulomaksuja, ja näinhän tietysti asiallisesti oli asianlaita.”

Mauno Koivisto ideoi aluerakentamismallin

Ensimmäinen varsinainen aluerakentamissopimus laadittiin Simonmetsästä vuonna 1964. Tekijöinä olivat Helsingin maalaiskunnan johtaja Lauri Lairala, Helsingin Työväen Säästöpankin pääjohtaja Mauno Koivisto ja Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola. Koivisto oli siirtynyt Turusta Helsinkiin pankinjohtajaksi vuonna 1958.

Lairalan mukaan kyseessä oli vielä varsin alkeellinen paperi, mutta kuitenkin niin hyvä, että Espoo pyysi sopimusta tutkittavakseen.

Koiviston kantavana ideana oli selvittää kunnalle rakentamisesta tulevat velvoitteet ja laskea kantokyky. Toisena ajatuksena hänellä oli, että asioissa edetään lainmukaisessa järjestyksessä

Aluerakentamissopimusten prototyyppi luotiin jo Vantaan Kaivokselaa rakennettaessa.

Puolimatka osti vuonna 1960 Kaivokselasta yli 50 hehtaaria maata. Omistajat olivat huomanneet teettää rakennuskaavan tunnetulla arkkitehdillä, professori Olli Kivisellä. He saivat tällä tavoin kehitysedun itselleen ja pystyivät hinnoittelemaan maakaupan Puolimatkan kanssa lähtien alueelle tulevan rakennusoikeuden määrästä.

Helsingin Työväen Säästöpankki (myöhemmin STS-Pankki) rahoitti rakentamista yhdessä Postisäästöpankin kanssa. Keskeisinä henkilöinä rahoittamisessa olivat noiden pankkien johtajat Mauno Koivisto ja Teuvo Aura.

Rahoitusyhteyksien syntyä auttoi se, että Puolimatka oli juuri rakentanut Työväen Säästöpankin pääkonttorin Paasitalon Hakaniemeen. Turkulaiset Koivisto ja Puolimatka tunsivat toisena ja olipa Koiviston ja hänen vaimonsa ensimmäinen asunto Puolimatkan rakentama turkulaisessa lähiössä.

Rakennuslaki oli kohtuuttoman kallis kunnalle

Vuonna 1958 hyväksytyn rakennuslain mukaan kunnallistekniikan rakentaminen olisi ollut kunnan tehtävä, mutta tältä osin lakia kierrettiin Kaivokselassa. Kunnan sijaa rakennuttaja rakensi alueen sisäisen kunnallistekniikan ja toisaalta luovutti korvauksetta alueen sisäiset yleisten rakennusten tontit kunnalle.

Koiviston mukaan Kaivoksela oli eräänlainen oppimisprosessi hänellekin. ”Se oli ensimmäinen tämän sortin aluerakennussopimus, jossa lähdettiin siitä, että rakennuslain velvoitteita ei tarvitse noudattaa”, hän muisteli vuonna 1993 Hankosen väitöskirjassa.

Rakennuslaissa säädettiin, mitä erilaisia velvoitteita kunnalle seuraa, jos yksityistä maata kaavoitetaan. Kunnille nuo velvoitteet olisivat tulleet kalliiksi.

Koivisto oli ihmetellyt vuonna 1958 laaditun rakennuslain merkillisyyksiin.

”Kun tuli kysymykseen aluerakentamisen mahdollisuus ja Helsingin kaupungin maareservit alkoivat olla vähissä, niin kävi selville, että ilmeisesti kuntien järjestöissä oli sitä lakia säädettäessä peräti nukuttu. Laistahan seurasi, että jos yksityiselle maalle kaavoitetaan, niin kunnalle seuraavat mahtavat velvoitteet. Pitää rakentaa kunnallistekniikka, lunastaa yleisten rakennusten tontit ja rakentaa sekä ulkoinen että sisäinen kunnallistekniikka. Lainsäädäntö oli luomassa hyvin vähän edellytyksiä ja suuntaviivoja teollisuusmaiselle rakentamiselle.”

Suomen Sosialidemokraatissa vuonna 1971 Koivisto kertoi ryhtyneensä ajamaan varsin aktiivisesti sitä, että kuntien ei pitänyt kaavoittaa muuta kuin kuntien omistamaa maata ja sellaisten yksityisten omistamaa maata, jotka sopii kunnan kanssa kunnallistekniikan rakentamisesta sekä viheralueiden ja yleisten rakennusten tonttien luovuttamisesta kunnalle.

Vantaan Kaivoksela oli ensimmäinen hanke, missä Helsingin Työväen Säästöpankki oli mukana. Se oli myös oli ensimmäinen, jossa maanomistaja sitoutui luovuttamaan kunnalle korvauksetta julkisten rakennusten tontit ja rakentamaan sisäisen kunnallistekniikan.

”Siellä aloitteentekijöitä oli ehkä useampikin, mutta Puolimatka kuitenkin. Siinä yhteydessä kävi myös selville, että maalaiskunnan alueella olevassa hankkeessa tultaisiin toimimaan poikkeusluvalla. Kysymys oli siitä, minkä kannan lääninhallituksen viranomaiset ottaisivat. Siinä yhteydessä rakennuslain väärät, kuntien kannalta kestämättömät pykälät kävivät kirkkaasti selville”, Koivisto kertoi vuonna 1996.

Erikoislaatuista oli, että Koivisto sai vasta jälkikäteen kuulla, että kunnanjohtaja Lauri Korpinen olisi vastustanut sopimusta. ”Hän ei ollut kuitenkaan läsnä siinä lounastilaisuudessa, jossa tästä asiasta linja vedettiin.”

Sopimuksesta ei Koiviston mukaan ollut kuitenkaan mitään kohtuutonta rasitusta Helsingin silloiselle maalaiskunnalle. ”Se oli kuitenkin osoitus siitä, miten hapuilevasti yhteiskunta vielä silloin suhtautui näihin asioihin.”

Koivisto kertoi, että kun Kaivokselan hanke oli jo varsin pitkällä, Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola soitti ja ehdotti yhteistyötä. Koivisto torjui demaritoverinsa tarjouksen, koska hänen turkulainen tuttavansa Armas Puolimatka oli hankkeessa jo pitkällä. Sen sijaan hän ehdotti Pelkolalle yhteistyötä Vantaan Tikkurilan täydennysrakentamisessa. Siellä aluerakentamismallia kehitettiin sitten edelleen.

Demarit ja kokoomus ohjasivat alurakentamista omiin leireihinsä

Aluerakentamisessa alkoi 1960-luvulla hahmottua kaksi valtaryhmittymää: sosialidemokraattisten aatteiden ja työväen osuustoiminnan perustalta kasvanut Haka ja poliittisen oikeiston tukemat Sato, Asuntosäätiö ja Polar. Suurtuotannon näkökulmasta niiden intessit olivat samanlaiset.

Helsingissä kaupunki hallitsi tonttivarastoa jakaen asuintontteja rakennuttajille. Kiinteistölautakunta sulki 1960-luvun taitteessa asuntotonttien myynnin ja vuokrauksen ulkopuolelle eräin poikkeuksin kaikki muut rakennuttaja- ja rakennusliikkeet paitsi Asuntokeskuskunta Helsingin Haka ja Helsingin Sato.

Kun Helsingin Kulosaaressa viimeisiä tontteja luovutettiin rakentamiseen, pankeissa ja rakennusliikkeissä heräsi Koiviston mukaan ajatus, että kaupunki luovuttaisi maata pidempiaikaiseen rakentamiseen, jotta voitaisiin aloittaa asuntosäästötoimintaa. Tämän mukaisesti muun muassa Pihlajamäki sitten jaettiin Helsingin Hakan ja Helsingin Saton rakennettavaksi. Pihlajanmäki oli ensimmäinen tällä tavoin jaettu aluerakentamiskohde Helsingissä.

Ensimmäisenä asuntosäästötoiminnassa oli mukana Asuntosäätiö. Koivisto olisi halunnut, että Työväen Säästöpankki osallistuisi Espoon Tapiolassa tapahtuvaan aluesäästötoimintaan, mutta pankin hallitus katsoi, ettei se voi sitoutua pidempiaikaisen luoton antamiseen.

Syksyllä 1961 Helsingin kaupunki järjesti retken Ranskaan ja Englantiin tutustumaan niin sanottuihin uusiin kaupunkeihin. Koiviston mukaan kävi selville, että näissä maissa uusien asuntojen valmistelutaso oli verrattain vaatimatonta Suomeen nähden. Ranskassa teollinen rakentaminen oli viety hyvin pitkälle.

”Johtopäätös oli, että jos vaan on mahdollista täydennysrakentaa olemassa olevia yhdyskuntia, niin alun alkaen saadaan aivan toisenlaiset lähtökohdat. Ja sen mukaisesti me Antti Pelkolan kanssa sitten kävimme Helsingin maalaiskunnan uuden kunnanjohtajan tykönä esittämässä linjaa mitä kaikkea kunnalle tarjotaan sillä puheella, että jos kunnan kanssa tehdään sopimus, niin kukaan muu ei tämän jälkeen pääse vähemmällä.”

Yhteistyötä Puolimatkan ja Hakan kanssa

Koivisto myönsi olleensa pankinjohtajana kahden yrityksen, osuustoiminnallisen Hakan ja perheyhtiö Puolimatkan, kanssa varsin läheisessä yhteistoiminnassa.

”Kaivokselan hankkeen varhaisessa vaiheessa kysyin Armas Puolimatkalta, että teetkö tuohon ja tuohon hintaan, joka oli suurin piirtein aravan silloinen hinta. Ja Armas sanoi reippaasti, että kyllä. Jolloin hänen Helsingin toimistonsa päällikkö sanoi heti, että ei se sillä hinnalla käy. Ja minunkin piti sitten mielessäni ajatella, että pankilla on myös intressinsä, että se firma kestää ja menestyy, joka tätä toteuttaa”, Koivisto sanoi.

”Tässä on se pulma, että samalla syntyy ja edesautetaan yksityisten omaisuuksien syntymistä, jotka ovat välttämättömiä yritystoiminannan kannalta, mutta joka omaisuus voidaan viedä jossakin vaiheessa kokonaan muualle. Sillä tavalla tämä osuustoiminnallinen hanke on pysyvämpää”, hän sanoi, mutta lisäsi Hakan konkurssin ollessa tuoreessa muistissa: ”Nyt voin vain todeta, että kumpikaan ei ollut.”

Armas Puolimatkasta Koivisto antoi varsin myönteisen arvion.

”Armas Puolimatka oli semmoinen hyvin erikoinen tyyppi. Vaikka hän oli karkea käyttäytymisessään ja puheissaan, niin hänellä oli varsin hyvä nenä siitä, myös rakennustekniikassa, että mihin ollaan menossa ja mitä välttämättä pitää tehdä.”

Kyllähän tietysti täytyi pitää poikkeuksellisena sitä, että rakennusliikkeet ja pankit siihen mittaan osallistuivat suunnitteluun. Mutta niin minä ymmärrän, että se tapahtui vaan oloissa, joissa oli tyhjiö, eikä toimivaa lainsäädäntöä ja välineitä ollut.”

Koiviston mukaan rakennusliikkeiden ja pankkien yhteistyö oli niissä olosuhteissa välttämätöntä, samoin rakentamisen teollistaminen. Koiviston mukaan ilmeisesti vain se, että tehtiin aluerakentamissopimuksia, teki mahdolliseksi sen, että yksityisten maata voitiin kaavoittaa ja aluerakentamistoimintaa voitiin jatkaa ilman, että kunnat olisivat joutuneet mahdottomiin vaikeuksiin.

”En minä ymmärrä, millä muulla tavalla kuin teollisella ja betonirakentamisella olisi aikaansaatu niitä asuntoneliömääriä, joita välttämättä tarvittiin. Se oli välttämätöntä, että pystyttiin jotenkuten kilpailemaan Ruotsin kanssa työvoimastamme.”

Koivisto muistutti, että Suomi menetti sotien jälkeen Ruotsiin saman suuruisen ihmismäärän kuin menetetystä Karjalasta siirtyi muuhun Suomeen.

Samaa mieltä oli asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom. ”Elleivät rakennusyritykset olisi 1960-luvun alussa ottaneet asuntotuotannon vetojuhdan tehtävää, olisimme yhä etsimässä tietämme ulos asuntopoliittisesta umpikujasta, johon kuntien onneton kaavoituksellinen ja kunnallistekninen valmius oli johtanut”, hän sanoi vuonna 1978.

”Nyt kun asuntorakentamisen kovin urakka on takanapäin, on tietysti helppo olla jälkiviisas ja osoitella vain aluerakentamisen sekä perustajaurakoinnin huonoja puolia – saavutukset unohtaen”, hän lisäsi.

Demaritaustaisen Olavi Lindblomin merkitys oli iso, sillä hän kytki asuntoteollisuuden ja asuntohallituksen kehittämisen toisiinsa 1950-luvulta alkaen, jolloin hänestä tuli Aravan pääjohtaja ja elementtirakentamisen pioneeriurakoitsijoiden Sileävalukerhon jäsen.

Suomi kaupungistui lähiöistymällä

1970-luvun alussa ainakin 43 kuntaa teki aluerakentamissopimuksia. Eniten niitä tehtiin pääkaupunkiseudulla sekä Turussa, Tampereella ja Lahdessa. Espoossa aluerakentamissopimuksia tehtiin 25 ja Vantaalla 28. Helsingissä harjoitettiin alueittaista rakentamista kahdelle alueelle, mutta varsinaisia aluerakennussopimuksia ei tehty.

Aiemmin asunnonostaja oli joutunut lähestymään pankinjohtajaa nöyrästi hattu kourassa, mutta 1970-luvun alussa lainananto oli kevyttä. Nopeutuva inflaatio lisäsi entisestään kiinnostusta asuntosijoituksiin. Rakentamisen” hulluna vuonna” 1973 rakennetuista asunnoista 16 prosenttia eli 8700 asuntoa tehtiin aluerakentamissopimuksin.

”1970-luvun alkuun asti meillä oli normaalitilanne oli se, että tallettaja ei saanut mitään reaalista korkoa, nimelliskorko oli suurin piirtein inflaation vaiheilla. Luoton saaja maksoi parin kolmen prosentin reaalista korkoa, mutta samanaikaisesti erityisesti Helsingissä maan arvonnousu oli tätä paljon voimakkaampi. Kaikki asian osaavat hankkiutuivat tähän hissiin: uuden asunnon hinnasta aina huomattava osa saatiin vanhan asunnon myynnistä ja sen arvon noususta”, Mauno Koivisto muisteli.

Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris oli asettanut työryhmän selvittämään asuntojen hintojen alennusmahdollisuuksia. Tulokset jäivät laihoiksi, vaikka työryhmässä oli mukana myös Mauno Koivisto, joka oli asettanut tavoitteeksi markkinahintaa alemman hintatason.

Kaivokselassa asunnonostajilla oli kuitenkin mahdollisuus ostaa asunto markkinahintaa alemmalla säännösteltyyn hintaan. Koivisto muisteli erään rakennusmestarin protestoineen, että tämä on aika huono homma, että me täällä tappelemme joka kustannuserästä, ja joku, joka tämän sitten ostaa ja myy, vie erotuksen kotiin.

Johanna Hankosen mukaan Suomi kaupungistui 1960- ja 1970-luvuilla lähiöistymällä. Asuntopoliitikot, rahoittajat, rakennusteollisuus ja arkkitehtikunta pyrkivät alulksi uudenlaisen yhteisymmärryksen pohjalta hahmottamaan Suomen kaupungistumisen probleemaa. Suurista suunnittteluprojekteista huolimatta lähiöt eivät kuitenkaan rakentuneet 1960-luvun puolivälin arkkitehtikilpailujen tiiviiden ja matalien uusruutukaavautopioiden mukaisina vaan teollisen kerrostalotuotannon tavoitteita paremmin palvelevassa muodossa.

Tuloksena oli kerrostalojen massatuotanto ja tänään myös tuon valtavan lähiömassan peruskorjaus. Koiviston ja Hakan Antti Pelkolan ajatus, että halvalla tehdyt betonitalot purettaisiin parempien talojen tieltä 30-40 vuoden kuluttua ei ole toteutunut.

”Minä muistan, että Antti Pelkolan kanssa oli puhetta, että millä näitä lähiöitä sitten joskus puretaan. Hän sanoi, että meillä insinöörit ovat ajatelleet, että silloin on kehitetty semmosia suuria leikkureita. Elementtitalot ovat kyllä purettavissa kohtuullisesti, kun saumat avataan ja teräkset leikataan”, Koivisto kertoi vuonna 1996.

 

50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähiöiden laatikkoarkkitehtuurin

Tätä artikkelia on kommentoitu kerran

Yksi vastaus artikkeliin “Koivisto halusi lopettaa muuttoliikkeen Ruotsiin aluerakentamisen avulla -betonilähiöt syntyivät valtavan maaltamuuton pakottamina”

  1. VVO:n entinen toimitusjohtaja Ben Grass lähetti seuraavan kommentin Koivisto-juttuun.

    ”Olin seuraamassa näköalapaikalta ensin Vantaan asuntotoimiston päällikkönä vuoden 1970 alusta ja sitten silloisen Valtakunnallisen vuokratalo-osuuskunta VVOn toimitusjohtajan paikalta 1973 alusta valtavaa asuntotuotantoa Helsingin seudulla. Esimerkiksi 1970 luvun alussa Helsingin maalaiskunnan ja sittemmin Vantaan kauppalan ja kaupungin väkiluku lisääntyi 10.000 hengellä vuosittain.

    Asumisen tarvetta hoidettiin nimenomaan aluerakentamisella ja myös tehokkaalla valtion asuntorahoituksella, jota toimintaa johdettiin Asuntohallituksesta. Rahoitusjärjestelmässä oli toki myös mukana koko silloinen pankki –ja vakuutuslaitosryhmä ja muun muassa eläkelaitosvaroja ohjattiin sopimuksilla aravakohteisiin. Ja tietenkin myös henkilökohtainen lainan saanti perustui asuntosäästämiseen. Mukana siis koko ketjussa oli julkinen sektori, rakennuttajat, rakentajat, rahalaitokset ja maanomistajat ja useimmiten maanomistaja oli kuntakin. Ja lopussa asunnon ostaja tai vuokralainen.

    Suomessa rakennettiin paljon ja vuonna 1974 valmistui lähes vuosiluvun suuruinen asuntomäärä! Se oli väkilukuun suhteutettuna eräänlainen maailmanennätys! Tuotanto käsitti sekä vuokra että omistusasuntoja ja samalla luotiin suomalainen lähiöasumisen malli kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.
    Muistan presidentti Maunuo Koiviston puhuneen Asuntoreformiyhdistyksen kokouksessa 1996, että lähiöitä joudutaan huomattavasti kunnostamaan aikanaan ja hän puhui 50 vuoden ajasta!

    Tämä puhe oli hyvä haaste mittavalle korjaushaasteelle, jota onkin toteutettu tosissaan viime vuosina. Mutta samalla on todettava, että Ruotsissa toteutettu miljoonan asunnon rakentamisurakka 1970 luvulla on johtanut siellä vielä suurempaan lähiöremonttiin. Eli meillä sittenkin lähiöt yleensä ovat viihtyisia ja väljästi rakennettuja, osa jopa maineiltaan puutarhakaupunkeja kuten Tapiola.

    Kun nyt keskustellaan asumisen hinnasta ja laadusta ja nimenomaan nuorten tarpeesta kohtuuhintaiseen asuntoon, on hyvä muistaa millä tehokkuudelle ja tarmolla Suomi vastasi aikanaan väestönmuuttoon lähinnä Helsingin seudulle. Kuuluttaisinkin tällä hetkellä lisää yhteiskuntavastuuta nykyisiin asumisen haasteisiin ja kaipaan reiluja kannanottoja miten jatkossa vastaamme erityisesti kohtuuhintaisen asumisen tarpeisiin.

    Keinona on tietenkin pitää asuntotuotanto edelleen riittävänä ja kaavoittaa riittävästi ja kustannustehokkaasti tuotannon turvaamiseksi. Mutta samaan aikaan kaikki me kaipaamme viihtyisiä ja virikkeellisiä asuntoalueita ja hyviä liikenneratkaisuja. Tässä vastuuta on paljon hyvällä suunnittelulla ja arkkitehtuurilla. Myös oikeaoppinen täydennysrakentaminen turvaa palvelurakennetta vanhoilla asuntoalueille.

    Mutta vielä kaipaan keskustelua asuntopolitiikasta, jota todella on harvakseltaan nähty viime vuosina ja sen sisältönä pitäisi olla hyvän asumisen sisältö. Itse näen hyvän asumisen olevan vahva lisä jokaisen yksilön identiteetille hyvään elämään.”

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat