YIT:n Tauno Mäkinen, Polarin Kauko Rastas ja grynderi Armas Puolimatka olivat rakennusalan todelliset patruunat.

Rakennusalan 60-luvun patruunat Armas Puolimatka, Kauko Rastas ja Tauno Mäkinen putosivat korkealta

1960- ja 70-lukujen rakentamista hallitsivat vahvat patruunat Armas Puolimatka, Polarin Kauko Rastas ja YIT:n Tauno Mäkinen. Jokainen heistä näki kuitenkin elämäntyönsä ja uransa katoavaisuuden. Puolimatka sai lahjustuomion, Rastaan yritys katosi 90-luvun lamaan ja vientipalkinnon juuri saanut Mäkinen sai potkut.

Kirjoittaja(t) Seppo Mölsä

Armas Puolimatkan maine ryvettyi vuonna 1983 saadussa lahjustuomiossa. Syystäkin hän oli vuonna 1978 julkaistussa haastattelussa huolissaan julkisen sanan sensaatiohakuisuudesta.

”Väärinkäytökset ja virheet on luonnollisesti oikaistava, mutta se tapa, millä useat julkisen sanan edustajat suhtautuvat näihin asioihin, aiheuttaa lisäpainetta yritysjohtajia kohtaan.”

Jo silloin hän vihjaisi, että jos paineet kasvavat liian koviksi, on vaarana yrittämishalun kuoleminen ja hanskat tiskiin lyöminen.

Kauko Rastaan elämäntyö, Polar, hävisi 1990-luvun lamassa, vaikka se oli vielä 1980-luvun lopulla alan johtotähti.

Legendaarista Tauno Mäkistä ei noteerattu kovinkaan korkealle YIT:n satavuotishistoriikissa, vaikka hän oli nostanut vuonna 1961 ostetun konkurssikypsän, noin kuuden miljoonan markan liikevaihtoa tehneen yrityksen Suomen suurimmaksi ja arvostetuimmaksi projektiviejäksi.

Rakennuslehti 50 vuotta – patruunat

Rakennuslehden vuosia 1966-1979 koskevan jutun lopussa kävin läpi näiden vuosikymmenten ilmiöt ja tapahtumat. Mukana oli myös rakentamisen vuosikatsaus vuosi vuodelta. Sen jatkoksi tein tämän katsauksen näiden vuosikymmenten tärkeimpiin rakennusalan vaikuttajiin. Monia heistä voi sanoa todellisiksi patruunoiksi. Lähteenä ovat vanhat Rakennuslehden haastattelut.

Seppo Mölsä

Muita noiden vuosikymmenten merkittävimpiä isojen rakennusliikkeiden johtajia olivat Hakan Antti Pelkola, Pellonraivauksen Olavi Jaakkola ja hänen seuraajansa Kauko Maijala. Pelkola ei ehtinyt nähdä Hakan häviämistä punapääoman mukana 1990-luvulla. Pellonraivaus muutti 1960-luvulla nimensä Perusyhtymäksi ja käytyään lähes konkurssin partaalla 1980-luvulla se otti käyttöönsä tytäryrityksensä YIT:n nimen.

1950-luvun merkittävän yrittäjän Veli Arvosen mittava ura päättyi jo vuonna 1969 yrityksen konkurssiin. Maakunnallisista rakennusalan yrittäjistä turkulaiset Ruolat ja Hartela levittäytyvät valtakunnallisiksi aluerakentajiksi. Näistä vain Hartela selvisi 1990-luvun laman yli.

Diplomi-insinööri Jaakko Hartela peri yhtiön isältään Emil Hartelalta. Häntä harmitti jo 1980-luvulla grynderi-sanan huono kaiku.

”Ihmiset näyttävät unohtavan sen, että sodanjälkeinen asuntovajaus on täytety nimenomaan gryndaamalla. Silloin ei löytynyt ketään muita halukkaita ja kyvykkäitä kuin nämä paljon parjatut grynderit. Joskus toivoisi, että väärinkäytöksiä ei yleistettäisi ja muistettaisiin nämä lähtökohdat.”

Betoniteollisuuden oma ministeri

Rakennustuoteteollisuuden ykkösmies oli 1970-luvulla Sakari T Lehto, suureksi yksinäiseksikin tituleerattu Partekin kultakauden toimitusjohtaja. Hän olisi halutessaan saanut vuorineuvoksenkin arvon, mutta ministerin arvo sopi hänen itsensä mielestä paremmin, sillä olihan hän toiminut kauppa- ja teollisuusministerinä 1970-luvun puolivälissä.

Betoniteollisuudella oli suuri rooli rakentamisen teollistamisessa. Ilman sitä Suomi ei olisi Lehdon mukaan yltänyt asuntotuotannon maailmanennätykseen asukaslukuun suhteutettuna vuosina 1973-74.

Lehto pelkisti 1960-70-luvuilla ajankohtaisen kaavoitusasian toteamalla, että asemakaava saisi määrittää vain alueen rakennusoikeuden ja maan käytön. ”Kaavoissa olisi vältettävä rakennusmateriaaleihin ja -menetelmiin kohdistuvia rajoituksia. Liiallisen yksityiskohtaisuuden takia kaavat voivat aiheuttaa toteutusvaiheessa tarpeettomia kustannuksia ja myös asuinalueen ilmeikkyys kärsii.”

Tämä on rakennusteollisuuden ja betoniteollisuuden kestohuoli tänäänkin.

Lehdolla oli ymmärrystä myös rakennusten laatukysymyksille. Vaikka betonielementtiteollisuus hyötyi silloisesta rakennusoikeuden laskentatavasta, joka suosi ohuita betonisanwich-julkisivuja, niin Lehto ajoi siihen muutosta. Hänen mielestään olisi parempi, jos rakennusoikeuteen laskettaisiin ulkoseinän sisäpinnan rajoittama alue.

 

Armas Puolimatkan maine katosi lahjuksiin

puolimatkalehti

Aivan 1990-luvun lopussa NCC Puolimatkan uusi toimitusjohtaja, YIT:stä tullut Matti Haapala raivostui, kun näki, että kokoushuoneen seinältä ei oltu poistettu Armas Puolimatkan kuvaa, vaikka hän oli sitä vaatinut. Kesken kokouksen Haapala nousi äkisti ylös, kääntyi ympäri ja sanoi, että tämä ei ole mikään Puolimatka. Hän otti Armas Puolimatkan kuvan seinältä ja pisti sen lattialle väärinpäin nojaamaan mataliin lipastokaappeihin. Siinä se lojui viikkokausia kenenkään koskematta.

Haapala vaihtoi vuonna 1999 yrityksen nimen NCC Finlandiksi. Hän perusteli tätä sillä, että Puolimatkan nimellä ei ollut hänen mielestään mitään arvoa.

Se oli aika vahvasti sanottu Suomen tunnetuimmasta grynderistä. Kun Hankkija osti Puolimatkan yhtiöt vuonna 1985, oli tuo nimi ollut yli 700 miljoonan markan arvoinen.

Vuoden 1983 lahjustuomion jälkeen Puolimatkan maine oli tosin jo niin ryvettynyt, että yritys aloitti ensimmäisenä rakennusliikkeenä ison TV-mainoskampanjan, jossa asuntojen sijaan alettiin markkinoida ihmisille koteja. Armas Puolimatkan pojan Raimo Puolimatkan perustelu Rakennuslehdessä oli lyhyt: ”Jotain oli pakko tehdä maineen puhdistamiseksi.”

Rakennusmestari Raimo Puolimatka jatkoi isänsä jalanjäljissä, kun Erkki Inkinen oli siirtynyt toimitusjohtajan paikalta Perusyhtymän johtoon. Rakennuslehden mukaan hän ei syntynyt hopealusikka suussaan vaan vasara ja laastikauha käsissään. Hän joutui aikamiesten töihin jo kymmenvuotiaana. Kokemusta tuli siitäkin, että isä puhui rakentamisesta lähes yötä päivää.

”Rakentamisesta tuli itsestäänselvä vaihtoehto”, Raimo Puolimatka sanoi.

Rakennusmestari Armas Puolimatka oli 1960-1970-luvuilla rakennusalan värikkäin persoona niin hyvässä kuin pahassakin. Puolimatka itse kehui, että hänen iso, punainen nenänsä vainuaa konjakin lisäksi hyvin myös alan suhdennevaihtelut.

Tuon asian vahvisti toinen turkulainen, Mauno Koivisto, joka Työväen Säästöpankin johtajana oli auttanut Puolimatkan alkuun pääkaupunkiseudun aluerakentamisessa Vantaan Kaivokselassa.

”Hän oli semmoinen hyvin erikoinen tyyppi. Vaikka hän oli karkea käyttäytymisessään ja puheissaan, niin hänellä oli varsin hyvä nenä siitä, myös rakennustekniikassa, että mihin ollaan menossa ja mitä välttämättä pitää tehdä”, Koivisto sanoi Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa vuonna 1996.

Muut rakentajat pelkäsivät vahvaa miestä

Elementtirakentamista kehitettiin 1960-luvun alussa Sileävalukerhossa. Siellä olivat lähes kaikki rakennusalan keskeiset vaikuttajat paitsi Armas Puolimatka. Antti Tuuri kirjoittaa kirjassaan Linnuille pesänsä ketuilla kolonsa:

”Armas Puolimatkaa ei huolittu, koska muut rakentajat ilmeisesi pelkäsivät Puolimatkaa, joka oli tunnettu ronskeista otteistaan ja häikäilemättömistä liiketavoistaan. Palkki Oy:n omistaja Aarne J. Aarnio oli joutunut Puolimatkan kanssa kotonaan suorastaan käsirysyyn. Armas Puolimatkan mieliurheilu oli kädenvääntö, jossa harvempi nuorempikaan mies pystyi häntä voittamaan. Puolimatka oli isokokoinen ja vahva, juovuksissa melko pitelemätön mies, joka saattoi vaatia kädenvääntöön kenet tahansa autonkuljettajasta pääjohtajaan, tai tempaista autoonsa ohikulkevan tutun kaataakseen hänen kurkkuunsa väkisin raakaa viinaa.”

Puolimatkan suoraviivaisesta suhdetoiminnasta kertoi se, että Asuntohallituksen  sosialidemokraattisella pääjohtajalla Olavi Lindblomilla oli Tuurin mukaan Rakennusliike Armas Puolimatkan luottokortti henkilökohtaisessa käytössään.

Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1970, Puolimatka nimesi kauneimmaksi rakennukseksi Erik Bryggmanin piirtämän Turun ylösnousemuskappelin. Vaikeimpana työnään hän piti Otaniemen Sähkölaboratoriorakennusta.

”Pahimpana haittana pidämme tällä hetkellä hintojen epävarmuutta, joka varsinkin suurissa, pitkäaikaisissa urakkatöissä aiheuttaa erittäin vaikean pulman”, hän sanoi.

”Muina haittoina on syytä mainita rakennusalaa koskevan lainsäädännön vanhentuneisuus. Palolainsäädäntö on huomattavasti ankarampi kuin muissa maissa. Asemakaavalainsäädäntö puolestaan jarruttaa asuntotuotantoa. Väestönsuojelulain säännökset aiheuttavat huomattavaa kustannusten lisääntymistä vaatimalla väestönsuojien rakentamisen jokaiseen kiinteistöön. Rakennustarkastusta koskevat määräykset antavat liian väljän liikkumavapauden erilaisille tulkinnoille eri paikkakunnilla”, Puolimatka jatkoi.

Menestyksensä salaisuutena hän piti sitä, että yritys on ollut kehityksen kärjessä. ”Kehitystyö ei saa koskaan pysähtyä”, hän sanoi vuonna 1978. Kehityshalu lähti jo ensimmäisen torninosturin hankkimisesta Suomeen ja jatkui oman rakennustuotetehtaan perustamisella, jotta koko rakennusprosessi pysyisi omissa käsissä. Tämän varmistamiseksi yhtiöllä oli myös oma suunnittelutoimisto.

Vuonna 1946 perustetulla Rakennustoimisto Puolimatkalla oli tuolloin seitsemän rakennuselementtejä ja -tarvikkeita valmistavaa tehdasta, joista suurin oli Rakennusvalmiste Oy Forssassa. Henkilömäärä oli 6000 ja yhtiön rakentamissa asunnoissa asui 100 000 suomalaista.

Puolimatkasta riitti juttuja. Kun hän ei nakkikopilla päässyt jonon ohi, osti hän koko kopin. Alaiset olivat ihmeissään, kun aamulla portilla oli vanha rouva kysymässä paikkaa johtajan nakkikopille.

Erään kerran mentiin saareen saunomaan vieraiden kanssa. Saunakaljoja ja väkevämpiäkin oli otettu jo ennen veneeseen menoa. Isäntä tipahti veteen. Asia olisi ollut muuten harmiton, mutta taskussa olleet, vieraille tarkoitetut seteliniput kastuivat. Niitä kuivateltiin sitten saunan lauteilla.

Johtajat saivat potkuja tuon tuostakin, mutta aamulla piti olla töissä, sillä potkut eivät yleensä kestäneeet yötä pidempään.

Puolimatkaa johtanut Erkki Inkinen sanoi vuonna 2002, että Armas Puolimatka oli suurenmoinen ihminen, joka haistoi tulevan kehityksen.

”Yhteistyö oli yksinkertaista ja helppoa ennen aivoverenvuotoa, joka muutti hänet täysin. Hänestä tuli erittäin epäluuloinen.”

Kun Puolimatka myi yhtiönsä Hankkijalle, oli ehtona, että Perusyhtymään lähtenyttä Inkistä ei saa kutsua takaisin yhtiön toimitusjohtajaksi. Täysin Hankkija ei pitänyt tästä kiinni vaan palkkasi Inkisen vetämään Puolimatkan rakennustuoteteollisuutta. Siitä on muistona enää Parman nimi kansainvälisesti omistetussa betoniyhtiössä.

Grynderit siistivät tapojaan

Vaikka Armas Puolimatkaa voidaan pitää grynderin perikuvana, niin hyvässä kuin pahassakin, ja aluerakentamisen käynnistäjänä, niin gryndereiden maine parani selvästi 1960-1970-lukujen alurakennushankkeissa ainakin, jos voi uskoa Asuntohallituksen pääjohtajaa  Olavi Lindblomia, joka Sileävalukerhon ulkomaanmatkoilla oli tutustunut hyvin gryndereihin. Hän sanoi vuonna 1978 rakennusurakoitsijoiden omistamasssa Rakennustuotanto-lehdessä, että grynderit eivät ole enää härskejä kukkaron täyttäjiä vaan vastuuntuntoisia yrittäjiä.

vanhatrakentajat

”Tämän päivän grynderi on olemukseltaan ja moraaliltaan aivan toista luokkaa kuin sotien välisenä aikana tai heti toisen maailmansodan jälkeen kukkaronsa täyttänyt, häikäilemätön ja edesvastuuton grynderi. Nykyisin grynderi eli perustajaurakoitsija on rinnastettavissa vaatetustehtailijaan tai elintarvikkeiden valmistajaan, joka tuottaa kansalaisille perushyödykkeitä. Tiukasti yhteiskunnan asettamia pelisääntöjä noudattaen.”

Lindblom muistutti, että ennen Arava-lainsäädännön syntymistä yrittäjät saivat huseerata käytännöllisesti katsoen ilman minkäänlaista yhteiskunnan kontrollia.

”Ei ollut säännöksiä eikä yrittämisvietin pahimpia puolia hillitsemässä määräyksiä, ja kaavoitustoimi oli aivan rempallaan. Elettiin niin sanotun ultrafuskun aikaa ja asuntoja myytiin härskisti tietäen konkurssin olevan ovella.”

 

Kauko Rastaan elämäntyö hävisi 1990-luvulla

rastas

Eniten rakentajien ja gryndereiden mainetta nosti 1960-1980-luvuilla Polarin toimitusjohtaja, diplomi-insinööri Kauko Rastas. Hän oli näkyvä ja vaikutusvaltainen rakennusalan äänitorvi. Vuonna 1952 perustetun Insinööritoimisto Yrjö Karjalaisen nimi vaihtui vuonna 1964 Polariksi samalla, kun sen omistus järjesteltiin uusiksi. Omistajina olivat Rauma-Repola, SOK, Paraisten Kalkkivuori (Partek), Keskus-Sato, Lohjan Kalkkitehdas, Kesko ja Kauko Rastas.

Laajempaa omistuspohjaa tarvittiin jo senkin vuoksi, että Polar oli neuvottelemassa Asuntosäätiön ja Keskus-Saton kansssa Espoon Lounaisrannikon valtavasta aluerakennussopimuksesta.

Vuonna 1966 solmittu Lounaisrannikko-sopimus loi pohjan 50 000 asukkaan kaupunginosan rakentamiselle. Rastaan mukaan pyrkimyksenä oli luoda merenhenkiseen luontoon sopeutuva ”parannettu Tapiola”, jossa kehityksen ja kokemuksen perusteella sovelletaan kaikkia nykyaikaisen yhdyskuntasuunnittelun parhaimpia periaatteita.

”Uskon, että tämä aluerakennussopimus on vaikuttanut alentavasti tai ainakin suuntaa antavasti tonttien hintaan. Aluerakentamisen teemasta on puhuttu paljon, mutta tehty vähän. Maassamme harjoitettu tonttipolitiikka ei ole suonut siihen mahdollisuutta. Suuriakin alueita on rakennettu epäyhtenäisinä annospaloina. On rakennettu alueella, mutta ei alueittain. On tuhlattu työ- ja ainekustannuksia”, hän sanoi hankkeen harjannostajaisissa vuonna 1967.

Rakennustoiminnan ongelman hän piti sitä, että julkisen vallan rakennuspolitiikka on liian lyhytjänteistä. ”Yllättävät talouspoliittiset ratkaisut luovat monenlaista epävarmuutta.”

Vaikka muuttoliike oli 1960-luvulla voimakas ja asuntorakentamisen tarpeet valtavat, niin rakentamisen kasvu ei ollut suinkaan suoraviivainen.

”Elementtitehtaiden kapasiteettia ei ole päästy käyttämään täysimääräisesti hyväksi, kun lamakausi on pakottanut tuotantolukujen jäämään asetettuja tavoitteita alemmaksi. Toisaalta näyttää olevan niin, että kun koko rakentaminen on tähän saakka tehty räätälintyönä, niin meitä rakentajaräätäleitä, suunnittelijoita ja toteuttajia, näyttää olevan vaikea nopeasti saada sopeutumaan vaatetustehtaan työntekijöiksi”, hän sanoi.

Kaavoituksen hitauttakin hän piti jarruna. ”Rakennusliikkeiden aktiivisuus asemakaavojen laatimiseksi on eräissä piireissä otettu vastaan melkeinpä vihamielisin tuntein. Tapahtuneet laiminlyönnit asemakaavoituksessa on pyritty kääntämään rakentajia vastaan ja siinä on myös onnistuttu. Tämä vastahakoisuuden henki on tarttunut myös moniin maanomistajiin.”

Todellisuudessa, ainakin nykypäivään verrattuna, Espoon aluerakennushankkeissa kaavoitus tapahtui vauhdikkaasti valtuuston toimiessa lähinnä kumileimasimena.

Kekkosen kalakaveri kannatti olla

Rastaan vahvuuden taustalla oli yhtiön laaja omistuspohja ja sitä myötä hyvät yhteydet varsinkin porvaripuolueisiin.
Etuna olivat myös hyvät suhteet presidentti Urho Kekkoseen, jolle hän rakensi ”yskän ymmärrettyään” kalastusmajan ja tarjosi sitten aina apua, kun kalakaveria tarvittiin. Tosin esimerkiksi Veli Arvosen tai Urho Ruolan haastattelujen perusteella voi päätellä, että kaikki rakentajat kilvoittelivat sillä, kuka tarjoaisi presidentille parhaat kalastusmahdollisuudet ja olisi muutenkin paras isäntä isollekin seurueelle.

Kauko Rastas muisteli käyneensä Tamminiemessä ennen lähtöään Moskovaan neuvottelemaan Kostamuksesta. Presidentti Kekkonen läppäsi lähtiessä olalle ja sanoi: ”Älä Kauko tule takaisin ilman sopimusta. Suomi ja Kainuu tarvitsevat Kostamus-sopimuksen.”

Tauno Mäkinen paljasti jo vuonna 1996, että sopimuksen saantia auttoi se, että suomalaiset lahjoivat (http://www.digipaper.fi/rakennuslehti/120001/index.php?pgnumb=19) kilpailevan tarjouksen tehneen Skanskan ulos hankkeesta. Silloin rakennusalan johtajat kiistivät jyrkästi tuon tiedon, mutta Finn-Stroin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala vahvisti sen vihdoin Kostamus-kirjassaan vuonna 2012.

”Siihen aikaan ei tiedetty mitään Neuvostoliiton rakentamisesta ja sopimus syntyi suurin epäröinnein”, Rastas muisteli.

rastaslehti

Suomalaiset rakennusliikkeet olivat yhdistäneet voimansa voidakseen hoitaa suuria Neuvostoliiton projekteja. Rastas oli keskeinen tekijä Finn-Stroin perustamisessa. Se oli pitkälti jatkoa Finnish Contractors, joka oli perustettu kaukovientiä varten. YIT:n menestyksen myötä muutkin rakennusliikkeet lähtivät Irakin, Iranin ja Saudi-Arabian markkinoille, mutta paljon huonommin tuloksin. Nämä tappiorahat haluttiin siksi takaisin Finn-Stroin kautta.

Irakissa Rastaan vetämä Finnish Contractors rakensi Tigris-joen yli siltaa, joka kuitenkin tuhoutui rajussa tulvassa. Suomalaiset olivat jo vetäytymässä hankkeesta, kun vahingonkorvausneuvottelut venyivät. Sitten Saddam Husseinilta tuli sähke, jossa kehotettiin rakentamaan silta nopeasti takaisin ja luvattiin korvata aiemmat vahingot. ”Syykin selvisi. Heti kohta alkoi Israelin ja Irakin välinen sota ja tankit vietiin sen sillan yli.”

Kotimaassa yhtiön vaikeimpana urakkana Rastas piti Ympyrätalon rakentamista Helsingin Hakaniemeen, sillä talon kallioperusta osoittautui huonoksi ja ympyrämuoto teknisesti haastavaksi. Kauneimpana rakennuksena tai oikeastaan paikkana hän piti Senaatintoria Engelin luomine ympäristöineen.

Kunnon patruunan tavoin Rastas piti huolta sekä henkilökunnasta että liikekumppaneistaan. Viimeisenä työpäivänä ennen joulua Rastas tarjosi aina koko henkilöstölle kahvit. Tapa alkoi jo Espoon Tapiolan ensimmäistä vaihetta rakennettaessa. Lakkoherkkinä vuosikymmeninä tällainen veljeily ei ollut ihan tavanomaista.

Nokkamies oli Rastaan mukaan ollut ihmeissään. ”Nyt on maailmankirjat sekaisin. Jos ennen sattui mukava ja tuttu mestari, hän saattoi toivottaa hyvää joulua. Nyt kun työnantaja oikein kahvit tarjoaa, mitä tässä on takana. Jos tässä ei mitään ole takana, kiitoksia paljon.”

Polarin jouluohjelmaan kuului myös joulunaluskonsertti vuonna 1967 valmistuneessa Temppeliaukion kirkossa. Konsertti oli Polarin lahja liikeystäville. Nyt tämä kaunis perinne on Polarin kadottua siirtynyt YIT:lle. Paikaksi tosin on vaihtunut Tuomiokirkko tai Vanha kirkko.

Hevosen hommaa länget tiukalla

Rentoutuminen olikin tarpeen, sillä johtajien päivät venyivät usein yhtä pitkiksi kuin lounaatkin. Vapaa-aikana hän oli Ampujain liiton puheenjohtaja.

”Tämä on sellaista kyntöhevosen hommaa, jossa on länget aina tiukalla. Leivästä en tätä työtä tee. Ainakin kuvittelisin tekeväni työtä suomalaisen yhteiskunnan hyväksi”, Kauko Rastas sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1983.

Rakennuslehdestä hänellä oli varsin myönteinen näkemys: ”Olen kokenut lehden erityisesti rakennusteknisen kehitystietouden asialliseksi raportoijaksi. Viime aikoina olen pannut tyydytyksellä merkille lehden pyrkimyksen ihmisläheiseen ja rakennusalan kaikki osapuolet huomioonottavaan tiedonvälitykseen.”

Kauko Rastas heittäytyi vuonna 1986 ennustajaksi. ”Polarista on tullut organisaatio, joka pystyy palvelemaan suomalaista yhteiskuntaa aina, ja on olemassa yhtä kauan kuin Suomikin.”

Tässä hän oli valitettavasti väärässä, sillä hänen seuraajansa Harri Hintikka pilasi perinnön yltiöpäisillä koti- ja kansainvälisillä kiinteistönkehityshankkeillaan. Aluksi hän teki loistavaa tulosta jatkaessaan Rastaan aloittamaa tapaa jakaa yrittäjävastuuta tytär- ja yrittäjäyritysten toimitusjohtajille, mutta siinä vaiheessa, kun olisi tarvittu tiukkaa, keskusjohtoista komentoa ja uusien aloitusten lopettamista, tuo malli osoitti haavoittuvuutensa. YIT:n Reino Hanhisen tiukka ”poliisikoirakoulukuri” toimi paljon paremmin, minkä Polarin johtoon, omien sanojensa mukaan ruumiinpesijäksi, tullut juristi Arto Ihtokin myönsi.

Polarin laaja omistuspohjakin osoittautui rasitteeksi, sillä Polarista tehtiin niiden ongelmakiinteistöjen ”roskapankki”. Velkasaneeraukseen ajautuneen yhtiön rippeet myytiin lopulta Skanskalle 1990-luvun lopulla.

Polarin yhtiökokouksessa 1990-luvun alussa Hintikan seuraajalta Kullervo Matikaiselta jopa tivattiin, miksi yritys oli lainoittanut yksityishenkilö Kauko Rastaan ulkomaisia golfbisneksiä.

 

Tauno Mäkinen kaatui henkilökohtaiseen ongelmaansa

taunomäkinen

Puolimatkasta ja Polarista poiketen YIT pysyi 1960-luvulla erossa aluerakentamisesta ja erikoistui vaativaan insinöörirakentamiseen ja projektivientiin, jonka pioneeri se oli. Tauno Mäkisen toimitusjohtajakausi vuodesta 1962 vuoteen 1980 saakka Yleisessä Insinööritoimistossa eli Mäkisen lyhentämässä YIT:ssä oli ”iloisen insinööritoimiston” aikaa ja hän oli itse sen ruumiillistuma.

Menestyksensä salaisuutena hän piti investointia henkiseen pääomaan. Moni pitkän johtajauran tehnyt diplomi-insinööri aloittikin uransa juuri YIT:ssä Mäkisen aikana. Kielitaitoisten insinöörien avulla hän pystyi sitten valloittamaan maailmaa tavalla jota ei ollut ennen nähty.

Pelkästään Saudi-Arabiassa YIT urakoi 40 hanketta ja ansaitsi maineen vesihuollon osaajana. Lempinimi ”paskasuomalaiset” tuli siitä, että suomalaiset tekivät kristityiltä muuten kielletyssä Medinassa töitä, joihin kunnon muslimi ei olisi tarttunut.

Näistä ansioista Mäkinen sai presidentin vientipalkinnon vuonna 1976. Hyviä suhteita Kekkoseen hän piti yllä muun muassa Inkoossa Hättön saarella, jossa presidentti kävi kalastamassa. Luonnonystävä ja maailmankuulu linnunmunien kerääjä Ragnar Kreuger oli hankkinut tuon alueen yhtiön lomaparatiisiksi, jonne ulkopuolisilla ei ollut asiaa, koska hän oli kaukonäköisesti hankkinut sille suojelustatuksen.

Kotimaassa YIT tunnettiin teiden, siltojen ja voimalaitosten rakentajana. Suomea Mäkinen piti kuitenkin yrittäjän kannalta epäystävällisenä maana. ”Yhteistyö yritysten väliltä puuttuu ja toimintaa jarruttaa yhä voimakkaasti eripuraisuus ja epäluuloisuus”, hän sanoi 1970-luvun alussa. Silloin Perusyhtymän tytäryritykset Vesto ja YIT kilpailivat urakoista ”verisesti” emonsa kanssa eikä tilaajille edes kerrottu, että ne ovat samaa yritysryhmää.

Puutttena hän mainitsi myös jatkokoulutuksen heikon hoitamisen.

Mäkinen sai vuonna 1980 potkut osin ns. henkilökohtaisten ongelmien, osin Saudi-Arabian vaikeuksien vuoksi. Ro-ro-alusten hankkiminen hoitamaan tavarakuljetuksia ruukautuneeseen Jeddan satamaan ei ollutkaan niin fiksu idea, miltä se oli alkuksi tuntunut. Osasyy potkuihin oli ehkä emoyhtiön johtajien kateudellakin, sillä maineensa kukkuloilla ollut Mäkinen ei enää pahemmin heitä kuunnellut.

Rakennuslehti sai Mäkisestä pitkäaikaisen ja ahkeran kolumnistin, joka kuin juhliin pukeutuneena asteli päätoimittajan huoneeseen tuomaan kirjoitustaan ja pitämään samalla pitkää monologia menneistä ajoista. Kovimmin hän arvosteli gryndausta ja toivoi, että maanomistus irrotettaisiin rakentamisesta, jolloin rakennusliikkeillä olisi intressi kehittää perusosaamistaan.

Ajatuksia viinasta ja naisista

Alkoholin käyttö oli rakennusalan patruunoiden ja presidentti Kekkosen ja ulkoministeri Karjalaisen aikana aivan toisessa roolissa kuin nykyään. Sen vuoksi Mäkinen uskalsi kolumnissaan vuonna 1982 käsitellä tätä hänelle itselleenkin arkaa aihetta.

”Rakennusinsinöörit ja teknikot eivät ole muuttununeet raittiusintoilijoiksi. Raskas työ vaatii edelleen raskaat huvitukset. Rakennusviennissä kokemukset uusista kulttuureista ovat tuoneet rakentajille kyvyn suhtautua alkoholiin paremmalla ja oikeammalla tavalla. Onpa havaittu sekin, että iltaoluesta voi luopua, jos ympäristö niin vaatii tai kun sitä ei ole saatavilla. Silti tapaaminen lasin ääressä kolleegan parvekkeella tropiikin pehmeässä yössä on paikallaan. Moni asia menee kohdalleen, mutta rellestyksestä ei ole kyse.”

Yhden koluminin aiheena oli silloin vielä harvinaiset naisinsinöörit. Heitä oli rakennusalan diplomi-insinööreistä vain pari prosenttia. Lentävänä lauseena oli ”rumia kuin Polin tytöt”. Tuota Mäkinen paheksui kolumnissaan. Hän oli kuulemma nähnyt vain viehättäviä teekkarityttöjä, joita keikkuva tupsu entisestään kaunisti. Hän moitti miesinsinöörejä siitä, että he eivät jaksa uskoa, että nainen voi olla sekä älykäs että kaunis ja vieläpä hyvä insinööri.

”Me kun haluamme vain helliä ja suojella. Eihän luonnollisesti voi ajatella, että tyttö – vaikka olisikin insinööri – menisi ronskien, ellei suorastaan raakojen rakennusmiesten joukkoon, johtaisi heitä ja voisi olla vaikka työpäällikkö. Ajatellaanpa vaikka niitä epälukuisia kaksi- tai yksimielisiä vitsejä, joista me rakentajat olemme tunnettuja. Ei se vitsin murjominen tytöltä kävisi, vaikka olisikin hyvä ammatissaan. Arkkitehdiksi tytön voi kyllä hyväksyä tai naisinsinöörin piirustuslaudan ääreen”, hän kirjoitti.

”Näin kai mietteemme kulkevat, mutta luulen, että ne kulkevat väärää latua. Meissä miehissä on aina niitä yksilöitä, jotka yrittävät löytää naisista vain heikkouksia. Ehkäpä tunnemme myös hieman pelkoa, että jäämme toiseksi. Meidän olisi opittava luottamaan enemmän naiskollegoihin ja annettava heille suurempi elintila ammatissamme.”

Yleisen Insinööritoimiston osto

YIT:n historia tuntee kolme legendaarista johtajaa, Ragnar Kreugerin, Tauno Mäkisen ja Reino Hanhisen. Moni yritys on pärjännyt tasaisesti ilman sankaritekoja, mutta YIT on tarvinnut sankareitaan päästäkseen laaksonpohjilta takaisin huipulle.

Yrityksen varsinainen perustaja oli Ragnar Kreuger, jonka Rakennuslehti haastatteli vuonna 1984.

”En päässyt Helsingin Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan, minkä vuoksi minun täytyi lähteä Saksaan”, hän kertoi.

”Kun tulin Saksasta Suomeen, huomasin, että vain kuudessa Suomen kaupungissa oli vesijohtolaitos. Silloin ajattelin, että nyt poika, nyt on sinun tilaisuutesi.”

Alku ei ollut kuitenkaan lupaava. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli vuonna 1924 tukholmalainen konsultoiva insinööritoimisto Allmännä Ingeniörsbyrån Ab, joka oli vuonna 1912 perustanut sivukonttorin Helsinkiin ja Osloon. Tämä sivukonttori meni kuitenkin nopeasti konkurssiin. Ragnar jäi yksin hoitamaan konkurssipesää, jonka hän lopulta osti 50 000 markalla. Ensimmäiset kymmenen vuotta yritys toimi yhden insinöörin yrityksenä.

1930-luvun alun lama-aikana Kreuger ajatteli lopettaa toiminnan kokonaan. Vuonna 1935 hän sai suurtyön, Porin kaupungin vesijohtolaitoksen. Kreuger oli tarjonnut kaupungille ilmaiseksi suunnittelua ja oli käynyt useissa maissa kysymässä laitetarjouksia. Niin hän sai työn. Sen jälkeen hän suunnitteli 36 kaupungin vesijohtolaitokset ja lähti tarjoamaan ja rakentamaan niitä ensimmäisenä suomalaisena arabimaihinkin.

1960-luvun alussa yritys oli kuitenkin vaikeuksissa ja haki omistajaa. Tauno Mäkinen kertoo muistelmissaan (jotka Rakennuslehti julkaisee nettisivuillaan vielä tämän vuoden aikana) mitä sitten tapahtui. Hänet itsensä oli houkuteltu Jyväskylän kaupungin rakennuspäällikön paikalta Pellonraivauksen tytäryrityksen Pohjarakenteen johtoon vuonna 1958.

”Toimitusjohtaja Ossi Kivelän sorruttua täydellisestä raittiudesta, Vesto Osakeyhtiö oli joutunut vaikeuksiin. Jostakin syystä, en tiedä miksi, mielipidettäni kysyttiin, tulisiko yritys ostaa Pellonraivauksen omistukseen. Suosittelin ostoa syystä, että se mielestäni vahvisti Pellonraivauksen insinööriosaamista, joka mielestäni oli luvattoman heikko. Vesto siirtyikin sitten Pellonraivauksen tytäryhtiöksi, mutta jatkoi toimintaansa itsenäisenä, mikä lienee ollutkin ainoa vaihtoehto yhtiöiden erilainen tausta huomioon ottaen.

Myös Yleinen Insinööritoimísto oli joutunut vaikeuksiin. Vaikeudet olivat itse asiassa sitä luokkaa, että yhtiö horjui konkurssin partaalla, mutta sen tosiseikan tulin tietämään vasta myöhemmin

Yleinen Insinööritoimisto oli perustettu vuonna 1920 jatkamaan ruotsalaisen Allmännä Ingeniörsbyrån edellisenä vuonna lakkauttaman Suomen-konttorin toimintaa. Yhtiön suuruuden luoja teollisuusneuvos Kreuger oli edelleenkin yhtiön pääomistaja. Kreugerin vanheneminen, otteen herpaantuminen sen johdosta ja ilmeisesti epäonnistunut toimitusjohtajapolitiikka olivat kuitenkin johtaneet yrityksen tilanteeseen, josta ei näyttänyt olevan muuta ulospääsyä kuin myydä yritys taloudellisesti vahvemmalle yritykselle.

Kun jälleen kerran mielipidettäni kysyttiin, oli neuvoni sama kuin Veston suhteen. Tällä kertaa perusteluni olivat kuitenkin laajemmat. Yleinen Insinööritoimisto oli loistavan menneisyytensä takia insinöörimaailmassa Suomessa eräänlainen käsite. Ilmeisesti kuva siitä henkilöiden keskuudessa, jotka tunsivat tilanteen ja viimeaikaisen kehityksen oli rapistunut, mutta rakennusinsinöörien enemmistön keskuudessa kuva yhtiöstä oli edelleen muuttumaton. Kuvaavaa tälle on se, että teekkariaikana en voinut edes kuvitella pääseväni yhtiöön harjoittelemaan, vaikka mieli tekikin. Vaikka sukuni oli vanhaa, se oli tavallista maalaissukua. Minulla ei ollut taustalla suuria teollisuusmiehiä tai rakentajia enempää kuin ketään suosittelijoitakaan. Niinpä pääsy harjoittelijaksi Yleiseen Insinööritoimistoon oli vain unelma, jota en yrittänytkään toteuttaa.

Kauppaa yrityksestä oli jo tehty, niin kuulin, herrojen Ragnar Kreugerin ja Teräsbetonin hallituksen puheenjohtaja Ilmari Helannon kesken. Jostakin syystä, jota en tiedä, nämä henkilöt riitautuivat ja keskustelut raukesivat. Riitautumista en kuitenkaan ihmettele sillä molemmat herrat olivat varsin tuittupäisiä.

Tilanne kuitenkin kehittyi siihen, että Pellonraivaus osti enemmistön Kreugerin osakkeista ja tuli Yleisen Insinööritoimiston pääosakkaaksi. Ensimmäisessä vaiheessa yhtiön tavoite saada y1i 90 prosenttia osakkeista ei kuitenkaan onnistunut, vaan osakkeita jäi kahden entisen yhtiön vaikuttajainsinöörien perikuntien haltuun. Tavoite saada yli 90 prosenttia osakkeista tähtäsi siihen, että kukaan vähemmistöosakas ei saisi nimettyä omaa tilintarkastajaa.

Tässä tilanteessa toimitusjohtaja Olavi Jaakkola tarjosi minulle Yleisen Insinööritoimiston toimitusjohtajan tointa. Miksi juuri minulle, sen myös käsitin myöhemmin, kun kuulin että tointa ennen minua oli tarjottu myös kahdelle Pohjarakenteen kolleegalleni Unto Räihälle ja Mikko Sillanpäälle. Molemmat ilmeisesti enemmän tilanteeseen perehtyneenä kieltäytyivät kunniasta pitäen tilannetta toivottomana. Toivoton se näytti olevankin jo pelkästään taloudellisesti, sillä yhtiön velat olivat yli neljä miljoonaa ja liikevaihto vain noin kuusi miljoonaa markkaa. Luvut tuntuvat tänään pieniltä mutta niitä onkin peilattava senhetkiseen rahaan ja tilanteeseen.

Vielä toivottomammaksi tilanteen teki yhtiön sisäinen rakenne. Vesihydro, joka aikaisemmin oli ollut yhtiön osana ja toiminut sen suunnitteluosastona, oli irronnut omaksí itsenäiseksi yritykseksi ja vienyt yhtiön parhaat voimat mukanaan. Viimeinen kantava voima, vanhempi diplomi-insinööri Martti Koivu erosi vastalauseeksi yhtiön siirtymiselle agronomihallintaan.

Asettuessani sitten yhtiöön tutustuin tilanteeseen tarkemmin. Mitä enemmän opin, sitä epätoivoisemmalta tilanne näytti. Ympäristö yrityksessä oli vihamielinen. Edustin vihamielisen haltuunoton myötä vieraiksi ja vastenmieliseksi koettuja voimia ja pääomaa.

YIT:n synty

Kun ensimmäisiä kerran soitin Yleiseen lnsinööritoimistoon, vastasi keskuksesta kaunis, melodinen nuori naisääni: Yleinen, Almenna, hyvää päivää. Vastaus oli lyhyt ja helppo, mutta herätti erilaisia mielikuvia.

Yhtiön virallinen nimi Oy Yleinen Insinööritoimisto, Allmänna Ingenjörsbyrån Ab. Ulkomaalaiselle sen käsittäminen, saati sitten lausuminen, oli täysin mahdotonta. Jotakin oli tehtävä.

Pidimme nimikilpailuja, teimme erilaisia yhtiön logoja, mutta ratkaisun löytyminen oli vaikeata. Niin kuin usein hyvä joulukuusikin myös hyvä nimi yhtiölle löytyy niin läheltä, että emme olleet osanneet siihen katsoa.

Idea oli Jallun (tiedotuspäällikkö Jalmari Torikka). Täynnä intoa hän törmäsi huoneeseeni aamulla. Viime yönä minä sen keksin hän karjui. No minkä, kysyin. Nimen tietysti, Jallu vastasi pahastuneena. Nimi on YIT niin kuin GM tai AEG.

YIT olikin kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava ratkaisu. Suomessa se meni läpi kuin kulovalkea ja ulkomailla meistä tuli hetkessä JIT-company eikä se arabikielessäkään mennyt solmuun.

mäkinen

 

Perusyhtymän toimitusjohtaja Olavi Jaakkolan Juha Salminen haastatteli vuonna 1991. Tässä on Jaakkolan haastattelu.

Tätä artikkelia on kommentoitu 10 kertaa

10 vastausta artikkeliin “Rakennusalan 60-luvun patruunat Armas Puolimatka, Kauko Rastas ja Tauno Mäkinen putosivat korkealta”

  1. Lisää näitä, äärimmäisen mielenkiintoinen ja hieno historiikki!

  2. Tämähän pitäisi opettaa nuorisolle jo koulussa.
    Yleisen sivistyksen kannalta oikeaa asiaa.

  3. Mielenkiintoista kuinka Suomi betonointiin aikanaan ja välillä taisi olla liika kiire päällä ja vähän osaamista.
    Nyt näitä puretaan ennenaikaisesti 50:n käyttövuoden jälkeen,mistä kumpuaa uutta liiketoimintaa.

  4. Loistava ja mielenkiintoinen juttu kaiken kaikkiaan…
    Lisää tarinaa rakennusalan persoonista jne.

    1. Jatkoa seuraa eli olen tehnyt jutun myös 1980- ja 1990-lukujen vaikuttajista. Se ilmestyy joskus keväällä. Sitä ennen kirjoitan rakentamisen laadusta, joka on varsinainen kestoaihe.

      Se täytyy kuitenkin heti sanoa, että johtajien värikkyys on vuosikymmenestä toiseen vähentynyt. Hakan ja Polarin johdossa toiminut Arto Ihto sanoi, että 1990-luvun lama karsi yrityksistä vauhtiveikot ja ideanikkarit. Jäljelle jäivät Ihdon tapaiset juristit.

      1. Kirjoita Seppo Mölsä myös siitä, miksi tavalliset asunnon tarvitsijat on pantu kelvottoman rakentamisen laadun maksajiksi taloudellaan ja terveydellään. Oliko täysin harkittu ja hyväksyttävä teko?

  5. Hyvä juttu kovista ukoista. Toivotaan, että meidän ns. rakennusvienti voisi vielä nousta. Toki erilailla. UKK:ta ei saada henkiin. Suomi kaipaa rahaa viennistä omaan kansantalouteen. Ei pieni maa elä sisäsiittolana tai paitoja pesemällä.

  6. Hyvää historian tallennusta kuten Seppo Mölsä on aiemminkin ansiokkaasti tehnyt. Varsinkin Polarin tuho on kuvattu, kuten se pääosin meni.

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin. Lisätietoja

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin.

Anna sähköpostiosoitteesi