Rakennusyrittäjä Bertel Ekengren oli idänkaupassa ensimmäinen punaisten vuorineuvosten kartellin murtaja

Marko Junkkari Helsingin Sanomat. Julkaistu:  17.9.2017

Santeri Pakkanen, Eken Pietarin rakentamisesta

85-vuotiaalla Bertel Ekengren on neuvostokaupan konkari, joka toi 1980-luvulla kilpailun Suomen suljettuun hyvä veli -talouteen. Hän jäi jo kertaalleen eläkkeelle mutta johtaa taas uutta rakennusalan kasvuyritystä.

Tarkoitus on puhua Eke-yhtiöiden perustajan Bertel Ekengrenin kanssa menneistä. Neuvostokaupan ajoista, jolloin kauppavaltuuskuntien herroilla oli karvahatut ja leveät paidankaulukset.

Sen sijaan Ekengren levittää pöydälle havainnekuvia uudesta 1 500 asunnon kerrostaloalueesta Latvian pääkaupungissa Riiassa. Asunnoista on tähän mennessä valmistunut 216.

”Rahoitin ja piirsin tämän itse”, 85-vuotias Ekengren sanoo.

Esitys keskeytyy, kun ovelta kuuluu: ”Jaahas.”

Sisään astuvat Bertel Ekengrenin tyttäret, Eken nykyinen johto. Tea Ekengren-Saurén on hallituksen puheenjohtaja, Riitta Ekengren toimitusjohtaja. ”Täällä näköjään mainostetaan projekteja”, Ekengren-Saurén sanoo.

Selviää, että pöydälle levitetyt kuvat eivät ole Eken piirustuksia. Kyseessä on Bertel Ekengrenin uuden yhtiön rakennusprojekti.

Eke-yhtiöissä tehtiin sukupolvenvaihdos vuonna 2009. Bertel Ekengren jäi eläkkeelle. Hetkeksi.

”En malttanut olla eläkkeellä”, hän sanoo. Niinpä hän perusti viitisen vuotta sitten uuden yrityksen. Sen nimi on Insinööritoimisto Bertel Ekengren Oy. Nimi on sama kuin Ekengrenin 56 vuotta sitten perustetulla insinööritoimistolla, josta sittemmin kasvoi Eke-monialakonserni.

Tavallaan Bertel Ekengrenin uusi yhtiö on siis alkuperäisen, nyt tyttärien johtaman yrityksen kilpailija. ”Läheinen kilpailija”, Riitta Ekengren tarkentaa.

Siinäkin mielessä läheinen, että Bertel Ekengrenin uusi yhtiö majailee Eken pääkonttorissa Espoon Piispanportissa.

Eikö tässä ole sekaannuksen vaara?

”Voi olla”, Bertel Ekengren sanoo. Mutta ei vaikuta kovin huolestuneelta.

Bertel Ekengren on neuvostokaupan konkari, jonka yrittäjätarina on poikkeuksellisen värikäs. Harva on sitä kuitenkaan kuullut.

Syynä on se, että Ekengren on tarkoituksella pitänyt vuosikymmeniä julkisuudessa matalaa profiilia.

Eke-yhtiöistä ilmestyi pari vuotta sitten John Lagerbohmin kirjoittama historia­teos. Ilmiö nimeltä Eke on yrityshistoria, mutta oikeastaan se on Bertel Ekengrenin tarina. Eke henkilöityi häneen.

Ekengren johti yritystään patruunamaisesti. Hän vaati alaisiltaan paljon mutta pisti itsensä täysillä likoon. Toisin sanoen Ekengren puuttui kaikkeen.

”Olin vähän niin kuin kirsikka kakun keskellä”, hän sanoo.

Talouselämän vanhassa artikkelissa Ekengrenin johtamisoppia kuvataan käsitteellä management by wandering. Johtaminen oli siis vaeltelua toimistossa. Alaisten mukaan johtaja ilmaantui työpöydän viereen ja kertoi usein vitsin tai kaskun. Niitä kuullaan haastattelunkin aikana.

”Mitä yhteistä ja mitä eroa on sosialistissa ja kommunistissa?” Ekengren kysyy.

”Molemmat haluavat meidän rahat – mutta kommunisti heti ja sosialisti hitaasti hivuttamalla.”

Bertel Ekengren ja hänen puolisonsa Airi Ekengren perustivat insinööritoimiston vuonna 1961. Se toimi alussa pariskunnan kaksiossa Lauttasaaressa. Toimiala oli rakennesuunnittelu.

Rakennesuunnittelija tekee arkkitehdin piirustusten pohjalta rakennuksen materiaali- ja lujuuslaskelmat – varmistaa siis, että rakenteet kestävät.

Eke oli mukana 1960-luvulla monen kansallisen monumentin rakentamisessa. Se vastasi muiden muassa Helsingin kaupunginteatterin, Sibelius-monumentin, Puotinharjun Puhos-kauppakeskuksen, Tapiolan kirkon ja Tampereen Ratinan stadionin rakennesuunnittelusta.

Betoniestetiikkaa siis parhaimmillaan.

Ekengren teki tiivistä yhteistyötä etu­rivin arkkitehtien kuten Aarno Ruusuvuoren kanssa. Maineikkaimpia kohteita oli kustannusyhtiö Weilin & Göösin toimitalo Espoossa, jota pidetään konstruktivismin merkkiteoksena. Nykyisin rakennuksessa toimii näyttelykeskus WeeGee.

1970-luvulla Bertel Ekengren ryhtyi tarjoamaan asiakkaalle koko rakennusprojektia avaimet käteen -periaatteella. Siihen kuului kaikki: arkkitehti-, rakenne-, lvi- ja sähkösuunnittelu sekä rakennusurakointi. Ensimmäinen suurprojekti oli vuonna 1975 valmistunut Helsingin Messukeskus.

Alkuvuodesta 1976 Bertel Ekengrenin elämä muuttui.

Sattuma vei Venäjälle

Bertel ja Airi Ekengren osallistuivat insinöörinaisten teatterimatkalle Moskovaan, mutta paluulennon ylibuukkauksen vuoksi Bertel joutui jäämään yöksi kaupunkiin.

Hotelliaamiaisella Ekengren päätyi istumaan samaan pöytään länsisaksalaisen teollisuusjätin AEG-Kanisin pääjohtajan Max Novakin kanssa. Jutun juurta löytyi, sillä heillä oli yhteinen tuttu. Ekengrenin opiskelukaveri myi AEG:n turbiineja suomalaisiin voimalaitoksiin.

Puheeksi tuli AEG:n johtama hanke, jossa rakennettiin yli 3 000 kilometriä pitkää kaasuputkea Uralilta Tšekkoslovakian rajalle. Novak kannusti Ekeä osallistumaan kaasuputken paineennostoasemille tulevien rakennusten tarjouskilpailuun.

Eke osallistui ja voitti.

Urakka oli Eken kokoon nähden valtava. Sen piti rakentaa kaikkiaan 297 rakennusta eri puolille Neuvostoliittoa, osin erittäin vaikeissa olosuhteissa. Tilauksen arvo oli 25 miljoonaa silloista dollaria. Se oli yli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin Eken edellisen vuoden liikevaihto.

Ekengren sai ovet auki Neuvostoliittoon.

Neuvostokauppa oli erikoinen talouden ja politiikan symbioosi, jolla oli hyvin vähän yhtymäkohtia markkinatalouteen – ainakaan siinä mielessä kuin se nykyisin mielletään.

Vuonna 1950 Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet kahdenvälisen clearing-kauppasopimuksen. Sen mukaan maiden välisen tuonnin ja viennin tulisi olla vuosittain yhtä suuria. Kaupan koosta ja tuotteiden hinnoista sovittiin aina virallisissa kauppaneuvotteluissa.

Kyseessä oli siis nollasummapeli, jossa aito kysyntä ja tarjonta eivät merkinneet mitään. Se oli sitä Suomen ja Neuvostoliiton välistä YYA:ta, siis ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa.

Neuvostoliitosta tuotiin Suomeen öljyä ja maakaasua, Suomesta vietiin koneita, vaatteita ja muita kulutustavaroita. 1970-luvulla clearing-kauppaan tuli mukaan rakennusvienti, joka kasvoi nopeasti, sillä se oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojelussa.

Kilpailulainsäädäntöä ei juuri ollut. Eikä siitä vähästäkään piitattu.

Jotta keskinäinen kilpailu ei sotkisi hyviä neuvostobisneksiä, Suomen suurimmat rakennusyhtiöt perustivat vuonna 1972 Finn-Stroi-yhteisyrityksen. Mukana olivat muiden muassa Polar, Haka, Puolimatka, Teräsbetoni ja YIT.

Finn-Stroin ensimmäinen hanke oli Svetogorskin metsäteollisuuskombinaatti. Sittemmin se rakensi Kostamukseen kokonaisen kaivoskaupungin teollisuuslaitoksineen.

Punaiset vuorineuvokset – Kauko Rastas, Kauko Maijala, Aarne Aarnio, Ilmari Helanto ja muut – saattoivat näin jakaa rakennusurakat keskenään Etelärannan Palace-ravintolassa.

Kunnes Bertel Ekengren tuli sotkemaan kuvioita.

Ekengren sai luotua Länsi-Saksan kautta omat yhteytensä Neuvostoliiton osto-organisaatioihin ohi kekkoslaisen poliittis-taloudellisen eliitin.

Eken ensimmäinen clearing-kaupan piiriin kuulunut projekti oli moskovalaisen Hotelli Sportin sisätöiden ja sisustuksen tekeminen. Eke toimitti vuoden 1980 olympialaisia varten rakennetun suurhotellin huonekalut ja irtaimiston Suomesta.

Työmiehet tulivat Suomesta, ja aika moni palasi saman tien maitojunalla kotiin. Päivärahat ja halpa vodka olivat huono yhdistelmä. ”Jotkut eivät muistaneet, että olivat edes käyneet Moskovassa”, Eken Tom Nygård muistelee historiikissa.

Eke toimitti Moskovan vuoden 1980 olympialaisiin valmistuneen 700-paikkaisen hotelli Sportin sisätyöt ja sisustuksen. Se oli yhtiön ensimmäinen clearing-kaupan piiriin kuulunut urakka.

Hotelli Sportin valmistumisen jälkeen Eke sai jättitilauksen: 1 500 kilometriä pitkän Urengoi–Užgorod-kaasuputken varrelle tarvittiin 28 asutuskeskusta putken huoltoväelle ja heidän perheilleen – kaikkiaan 384 asuintaloa 11 000 ihmiselle sekä 242 julkista rakennusta.

Jatkoa seurasi: Leikkuupuimuritehdas Valko-Venäjän Gomeliin, Moskovaan kongressisaleja ja koelääketehdas.

”Eke oli piikki Finn-Stroin lihassa”, Finn-Stroin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala toteaa John Lagerbohmin kirjoittamassa Eken historiikissa.

Kaikkiaan Ekellä oli 1980-luvulla yli sata rakennusvientihanketta itänaapuriin. Vuonna 1985 perheyhtiö oli Suomen suurin rakennusviejä Neuvostoliittoon.

Tämä järkytti Finn-Stroin punaisia vuorineuvoksia.

Bertel Ekengrenillä ei vuorineuvoksen titteliä ollut. Eikä hän muutenkaan viihtynyt kabineteissa ja cocktailtilaisuuksissa.

”Tein töitä”, hän sanoo. ”Projekti päätetään parketilla, ja seuraavana päivänä ollaan jo montussa.”

Ekengren selittää Eken menestystä sillä, että yhtiö oli pieni ja ketterä. Omia työntekijöitä Ekellä oli 1980-luvun puolivälissä vain noin 70. Monella suomalaisella kilpailijalla väkeä oli satakertainen määrä. ”Yksinäinen susi metsästää tehokkaammin”, hän sanoo.

Ekengren toimi Ekessä monin tavoin samoin kuin SRV:n Ilpo Kokkila myöhemmin. Pienikin yhtiö pystyy haastamaan suurempansa hyvällä projektinjohdolla. Urakka pilkotaan pieniin osiin ja teetetään töitä alihankkijoilla.

Bertel Ekengren juhli 1990-luvun alussa urakan valmistumista Kazakstanissa. Hänellä oli päällään kazakstanilaisen kansallispuvun kultakoristeinen takki.

Neuvosto­liiton perustajan V. I. Leninin väitetään sanoneen: ”Luottamus hyvä, kontrolli parempi.” Turvallisuus­poliisi KGB seurasikin tarkasti Neuvostoliitossa vierailevia kauppavaltuuskuntia.

Ekeläistenkin lähtöoletus oli se, että heitä salakuunnellaan hotelleissa ja ravintoloissa. Kadulla perässä kulkivat varjostajat.

Ekengrenin mukaan neuvostokaupassa oli neljä nyrkkisääntöä.

1) ”Kohteliaisuus ei maksa mitään, mutta se voi yllättää runsailla osingoilla.”

2) ”Paljon kontakteja merkitsee paljon kontrahteja.”

3) ”Ystävyys on ystävyyttä, mutta välillä on laskettava rahat.”

4) ”Kilpailija ei nuku.”

Ekengrenin mukaan neuvostovirkamiehet olivat taitavia ostajia. Ensin he lähettivät rakennusyhtiöille kirjeen, jossa oli listattu hankkeen päätavoitteet. Tämän jälkeen he poimivat saamistaan vastauksista parhaat palat ja lähettivät uuden tarjouspyyntökyselyn niiden perusteella.

Ekengren osallistui itse aina neuvotteluihin. Koska Ekengren päätti yhtiössään kaikesta, hän ei joutunut kesken hintaneuvotteluiden hakemaan lisävaltuuksia.

Finn-Stroin suomalaisrakentajat tekivät Svetogorskissa ja Kostamuksessa jättivoitot. Keinot eivät aina kestäneet päivän­valoa.

Finn-Stroin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala kertoo Kohtalona Kostamus -muistelmissaan, että Kostamuksen tarjouskilpailun aikana Finn-Stroin osakkaat huolestuivat huhuista, joiden mukaan ruotsalainen Skanska jättäisi oman tarjouksensa. Niinpä suomalaisrakentajat maksoivat Skanskalle 10 miljoonan markan korvauksen siitä, että se jätti tarkoituksella ylihintaisen tarjouksen.

Kohtalona Kostamus -kirjan kirjoittaja Jyrki Koulumies arvioi, että Finn-Stroi kotiutti neuvostohankkeistaan kaikkiaan 6 miljardia markkaa. Summan suuruutta voi suhteuttaa sillä, että tuolla rahalla olisi voinut rahoittaa Helsingin pörssin kaikki osakekaupat vuosina 1982 ja 1983.

”Voitot ovat verrattavissa Nokian merkitykseen Suomen taloudelle”, Koulumies toteaa kirjassa.

Kartellin murtajaksi

Finn-Stroin suuret voitot hermostuttivat Neuvostoliiton osto-organisaatioiden virkamiehiä. Paras selitys Ekengrenin menestykselle onkin se, että neuvostovirkamiehet halusivat hänen avullaan murtaa Finn-Stroin monopolin ja opettaa Suomen vuorineuvoksille kilpailua ja markkinataloutta.

”Kun myydään, pitää rakentaa monopoli. Kun ostetaan, pitää hajottaa monopoli”, Ekengren sanoo.

Konkreettisesti tämä näkyi Tallinnan elintarvikesataman tarjouskilpailussa 1980-luvun alussa. Suururakasta kilpailivat kaikki isot suomalaiset rakennusyhtiöt, osin erikseen ja osin Finn-Stroin kautta. Mukana oli myös eurooppalaisia yhtiöitä.

Ekengren piti hanketta liian suurena yhtiölleen. Vieraillessaan muissa asioissa Moskovassa Ekengren kertoi neuvostoliittolaisille virkamiehille, ettei Eke aio osallistua tarjouskilpailuun.

Samana iltana Ekengren oli syömässä moskovalaisessa valuuttaravintolassa, kun hänen pöytäänsä tuli mies, joka esittäytyi merilaivastoministeriön amiraali Aristarhoviksi.

Amiraali kysyi, miksi Eke ei osallistu. Ekengren sanoi, että kilpailijat ovat liian suuria. ”Entä, jos me autamme?” amiraali kysyi.

Tallinnan sataman tarjouskilpailua seurattiin tuolloin tarkasti Suomen viestimissä. Yllätys olikin iso, kun joulukuussa 1983 kerrottiin, että suurelle yleisölle täysin tuntematon Eke oli voittanut urakasta suurimman siivun.

Sataman rakennusurakka pilkottiin kolmeen osaan. Eken osuus oli 250 miljoonaa markkaa. Perusyhtymän ja YIT:n yhteisyritys sai toisen osuuden, ja kolmas meni länsisaksalaiselle yhtiölle.

Finn-Stroi jäi rannalle.

”Venäläiset saivat Eken kautta murrettua Finn-Stroin monopoliaseman, sillä Ekengren ei ollut valtiovallan suojeluksessa eikä Eke toiminut minkään poliittisen tahon sotaratsuna”, Finn-Stroin Risto Kangas-Ikkala arvioi Eken historiateoksessa.

Tallinnan tarjouskilpailun voiton jälkeen Bertel Ekengren nousi ensimmäisen kerran kunnolla julkisuuteen. Etenkin kun verotietojen mukaan hän oli noussut Espoon suurimmaksi veronmaksajaksi.

Sitten alkoivat vaikeudet.

KGB:n kurikampanja kohdistui suomalaisrakentajiinkin

Neuvostoliiton johtoon oli vuonna 1982 noussut Juri Andropov, joka aloitti ankaran korruption vastaisen taistelun. Monia suomalaisten tuntemia Neuvostoliiton osto-organisaatioiden johtajia pidätettiin ja tuomittiin lahjuksista pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Vuonna 1984 myös Bertel Ekengren pidätettiin Moskovassa kuulusteluja varten. Ne kestivät peräti kuukauden. Häneltä tentattiin, ketkä Neuvostoliiton virkamiehet olivat ottaneet lahjuksia vastaan.

”Se hyökkäys oli Suomesta lähtöisin”, Ekengren sanoo. Hän arvioi astuneensa Tallinnan satamaurakan tarjouskilpailussa liian isoille varpaille.

Ekengrenin mukaan Neuvostoliittoon oli lähetetty ilmiantokirjeitä, joissa Ekeä mustamaalattiin.

”Kirjeissä oli suomalaiset postimerkit”, Ekengren väittää.

Toimittaja Aarno Laitinen käsitteli suomalaisten yritysten ulkomaanbisneksiä kirjassaan Rahat tai renki (1984). Laitisen mukaan suomalaiset kilpailijat usuttivat suojelupoliisinkin tutkimaan Ekengrenin neuvostobisneksiä.

Laitinen arvioi, että Ekengren tuskin voiteli sen kummemmin kuin muutkaan. Kyse oli lähinnä kateudesta. ”Kukaan ei voinut uskoa, että Suomessa voi menestyä rehellisyydellä ja uutteruudella”, Laitinen kirjoitti.

Ekengren kiisti silloin ja kiistää edelleen tiukasti lahjoneensa ketään.

”En lahjonut”, Ekengren sanoo.

Samaa sanovat Eken historiikkiin haastatellut Eken työntekijät. ”Kyllähän mekin aina jotain pientä annoimme ikään kuin firman lahjoina, mutta ei sen enempää”, eräs sanoo.

Tämä ”jotain pientä” oli esimerkiksi taskulaskimia, hajuvettä, äänilevyjä, autojen varaosia. Tavaraa, jota Neuvostoliitosta ei saanut.

Kohu oli kova, mutta Ekengren ei saanut koskaan edes syytettä, saati tuomiota lahjonnasta. Kymmenien vuosien takaiset tapahtumat korpeavat häntä yhä.

”Jos olisin täällä Suomessa seurustellut valtaeliitin kanssa, lahjuspuheita ei olisi koskaan noussut.”

Helsingin Sanomat teki Ekengrenistä ison haastattelun lahjuskohujen jälkeen vuonna 1987. Haastattelussa Ekengren sanoi, että Eken idänkauppa on tyrehtynyt. Hän ilmoitti suuntaavansa länteen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ekengren istuu jälleen HS:n haastattelussa. Hän on selvästi miettinyt, mitä haluaa sanoa.

Ekengren ihmettelee, miten nykyisin julkiset rakennushankkeet, kuten länsimetro, menevät niin pahasti pieleen. Kellään ei tunnu olevan projekteista kokonaisvastuuta.

Hän haukkuu myös normi-Suomen ja yleisen vätystelyn. Kaikki pitävät vain kiinni omista eduistaan. ”Se museoittaa tämän maan.”

Siinä sivussa Ekengren laukoo elämänoppejaan. ”Elämä on sarja ohimeneviä tilaisuuksia”, hän lausuu.

Moniin niistä hän on tarttunut.

Geeni-ja robottitekniikkaa

Ekengren investoi 1980-luvulla geeniteknologiaan, osti robottitehtaan Länsi-Saksasta ja teki neuvostoliittolaisille tarjouksen avaruusaseman rakentamisesta. Kirkkonummen Sundsbergistä Eke hankki suuren maa-alueen, jonne piti rakentaa asuinalue ja piilaaksomainen teknologiakeskus.

Sundsbergin kaavoitus kuitenkin jumitti parikymmentä vuotta. Robottitehtaan Eke myi vuonna 1988 Nokialle, isolla tappiolla. Avaruusasemasta ja geeniteknologiastakaan ei syntynyt sen kummempaa menestystä. Kosmonauteille Eke sentään rakensi lomakeskuksen.

1980-luvun lopussa Eke palasi idänkaupan pariin, kun yhtiö ryhtyi suunnittelemaan Ladan kotikaupunkiin Togliattiin autokehityskeskusta. Hanke lähti hyvin liikkeelle.

Sitten Neuvostoliitto hajosi. Osto-organisaatioiden budjettirahat yksityistettiin.

”Konkurssi koputteli Eken ovella”, Ekengren muistelee.

Autotehtaan johtaja auttoi Ekeä antamalla 2 000 Ladaa korvaukseksi tehdystä työstä. Ladoja ei kuitenkaan voinut myydä ulkomaille, joten Ekengren vaihtoi autot raakaöljyyn.

Öljyn hän myi Puolaan ja Itävaltaan.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Eke ryhtyi tekemään rakennusbisnestä Kazakstanissa. Iso osa urakoiden maksuista kuitattiin raakaöljyllä, jota Eke ryhtyi tuomaan Suomeen. Kuljetuksia varten Eke hankki tuhat junien säiliövaunua.

Raakaöljyn maahantuonnista tuli yh­tiön suurin bisnes, mikä auttoi sitä Suomen 1990-luvun laman yli. Vuosikymmenen lopussa Eken öljybisnes tyrehtyi, kun Kazakstan päästi kansainväliset öljy-yhtiöt kentilleen.

Mutta Bertel Ekengrenillä oli mielessä jo uudet kuviot.

Eke vuokrasi Karjalan Aunuksesta Uudenmaan läänin kokoisen metsäalueen ja ryhtyi tuomaan raakapuuta suomalaisille metsäyhtiöille. Sitä varten se hankki satoja puunkuljetusvaunuja.

Raakapuubisnes hyytyi, kun Venäjä ryhtyi 2000-luvulla korottamaan puutavaran tulleja.

Eke-yhtiöissä tehtiin sukupolvenvaihdos vuonna 2009. Riitta Ekengren on nykyisin Eken toimitusjohtaja ja Tea Ekengren-Saurén hallituksen puheenjohtaja.

Sukupolvenvaihdoksen jälkeen tyttäret myivät junanvaunut ja muut rönsyt pois.

Nykyisin Eke rakentaa asuntoja ja toimitiloja Suomessa, Venäjällä ja Baltiassa. Eke-Elektroniikka tekee junien tietojärjestelmiä, joita on myyty eri puolille maailmaa. Vastikään se sai Lontoon metrosta 20 miljoonan euron tilauksen.

Takaisin Venäjälle

Yhtiöllä on myös kolmen tornitalon Pulkovo Sky -toimistokolossi Pietarin kansainvälisen lentokentän kupeessa. Sen rakentamisen aloitti Bertel Ekengren, mutta Riitta Ekengren saattoi projektin valmiiksi.

”Eivät tytöt ole minulta neuvoja kyselleet”, Bertel Ekengren sanoo.

Eke valttina Pietarissa on suomalaisuus.

 

Eke Groupin Dve Epohi (kaksi aikakautta) -asuntotuotantoprojekti Pietarin Vasilin saaren18-linjan varressa edustaa rakentamista, jota rakennusliikkeet yleensä karttavat. Katu rajaa 2016 tammikuussa aloitetun kohteen historiallisen keskustan puolelle, missä suojelumääräykset, pitkät lupaprosessit ja ahtaus venyttävät aikatauluja ja nakertavat kannattavuutta.

Eke on suoriutunut haasteista kohtalaisen hyvin. Yhdeksästä rakennuksesta koostuvan korttelin rakentaminen on edennyt paremmalle puolelle. Comfort plus ja bisnes-luokan asuntojen koko vaihtelee 40-140 neliön välillä. Sekä tilaajana toimivan OOO Ostrov Developmentin että pääurakoitsijan EKE- Engineeringin toimitusjohtaja Andrei Hitrov on tyytyväinen: ”Yli kolmasosa asunnoista on myyty”.

Venäjän talouskriisi on pakottanut säästämään. Kun parissa vuodessa neliön hinta tippui 3000 eurosta 2000 euroon, se piti kompensoida venäläisillä materiaaleilla ja urakkahinnoilla. Eke on myös hyötynyt heikosta markkinatilanteesta, sillä tarjouskilpailuissa hinta laskee ja urakoitsijoita saa hyvään hintaan.

Kahden aikakauden yhdistäminen korostuu 18-linjan puoleisessa A-rakennuksen julkisivussa, joka liittää yhteen nykypäivän ja 1800-1900 lukujen vaihteen vuokratalojen tyylin. Sisäpihan rajaavat 11-kerroksiset B1-B4 -osiot edustavat modernia skandinaavista arkkitehtuuria.

Kesäkuussa 2018 valmistuva kortteli on yhtiön toinen projekti Pietarissa. Siirtyminen asuntotuotantoon tapahtui kriisin kynnyksellä, mutta toimitusjohtaja Riitta Ekengren näkee, että pahin on ohi:

”Pohjasta on vähän ylöspäin tultu. Emme laske sen varaan, että Venäjän talous tästä kauheasti muuttuisi paremmaksi, mutta katsomme, että meidän kokoisille projekteille löytyy Pietarista markkinaa”.

”Meidän asiakkaille on ihan sama onko lama vai ei, heillä on rahaa ja he haluavat asua eurooppalaisessa ympäristössä”, Hitrov kuvaa.

Kesäkuussa Eke osti itävaltalaiselta Strabagilta kahden hehtaarin tontin ydinkeskustan tuntumasta Ligovski prospektin varrelta. Kaavoitusmääräysten mukaan tontille voidaan rakentaa 30 000 neliön asuintalon tai noin 50 000 neliön toimitilarakennuksen.

Riitta Ekengren uskoo yrityksen vahvuuksiin:

”Pienenä firmana olemme nopeita liikkeissä, yleiskustannukset ovat pieniä. Teemme tätä perheyrityksen hengessä ja sydän mukana. Asunnonostajat arvostavat suomalaista laatua ja luotettavuutta. Nyt tässä segmentissä on enemmän tilaa”.