Itärakentajat pystyttivät taloja ja tehtaita, mutta myös joivat ja naivat ja rakensivat kansojen välistä ystävyyttä
Tuhannet suomalaiset rakensivat 1970-1980-luvuilla Neuvostoliitossa. Lännessä ei aina uskottu, että he eivät olleet pakkotyössä noin hyytävissä olosuhteissa. Itään vetivät kuitenkin niin raha kuin nuoruuden seikkailumielikin. Vodkaa kului paljon, koska ruplilla ei juuri muuta saanut. Rakkaussuhteita ja avioliittojakin syntyi eli kansojen välinen ystävyys kukoisti kielloista huolimatta.
Kostamus on monen seniorikäisen rakentajan nuoruuden savotta. Aika on kullannut muistot ja moni käy säännöllisesti katsomassa kättensä jälkiä. Mikäpä on katsellessa, sillä paikalliset jaksavat vielä kiittää suomalaisia, että nämä rakensivat työtä tuovan kaivoskombinaatin lisäksi myös asunnot, joissa lämpöä pystyi säätämään patterista ja parvekkeiden kaiteisiin uskalsi nojata. Miellyttävä asia oli myös se, että asunnoissa tehtiin vuosiremontti, jossa katsottiin, että kaikki on varmasti viimeisen päälle kunnossa. Neuvostoliitossa oli totuttu siihen, että asuntoa laitettiin kuntoon vuosikausia muuton jälkeen.
Talonrakennusteollisuuden aluepäällikkö Raimo Hovi ja Rakennusliiton Kymen alueen aluepäällikkö Kari Lapatto kokosivat itäprojektien veteraanien muistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin. Mukana oli niin mestareita, insinöörejä, rakennusmiehiä kuin rakennussiivoojia ja tulkkejakin. Jyrki Koulumies kokosi ne kirjaksi ”Itärakentajat, Työmailla Neuvostoliitossa”.
Työmaatasolla asioita on muisteltu paljon avoimemmin ja rehellisemmin kuin isojen johtajien elämänkerroissa ja suurten rakennusliikkeiden historiikeissa. Mukana ovat niin projektiviejän elämän ilot kuin surutkin. Rajan takana saatettiin viettää iso osa nuoruutta ja parasta työikää.
Rahaa ja seikkailumieltä
Suomalaisia veti Neuvostoliittoon mahdollisuus tienata paremmin kuin Suomessa. Kainuussa ei ollut edes töitä tarjolla ennen kuin presidentti Urho Kekkonen niitä tarjosi neuvottelemalla 1970-luvulla Neuvostoliiton johdon kanssa Kostamuksen rakentamisesta suomalaisvoimin. Suomalaiset olivat jo saaneet tehtäväkseen modernisoida Enson rapistuneet tehtaat Svetogorskissa. Kolmas iso hanke oli Sovetskissa lähellä Viipuria, jonne myös rakennettiin paperitehdas.
Vaikka monelle suomalaisille saattoi olla vaikea paikka lähteä rakentamaan menetettyyn Karjalaan, niin raha ratkaisi. Asumisolosuhteet saattoivat olla kurjat, mutta parissa viikossa ”ryssittyi”, sanottiin.
Isoin shokki taisi olla Sovetskissa eli Johanneksessa, jossa suomalaisen hautausmaan hautakiviä oli käytetty venäläisten mökkien pihapoluissa ja rakennusten rappukivinä niin, että vainajien nimet olivat vielä näkyvillä.
Neuvostoliiton rajaprojektit toivat töitä ja vaurautta niin Kainuuseen kuin Lappeenrannan seudullekin. Yhtenäkin vuonna Kuhmossa oli rakenteilla yli sata rajan takana tienattua omakotitaloa, tänään ei välttämättä yhtäkään.
”Jos perimmäisiä syitä lähtöön mietitään, niin voihan sen sanoa, että vilu ja nälkä – ja saattoihan siinä olla vähän seikkailumieltäkin mukana”, Svetogorskissa työskennellyt raudoittaja Osmo Arponen arveli.
Palkan lisäksi tuli veroton rajanylitys- tai päiväraha, ja kun mentiin Kostamusta, Svetogorskia ja Saimaan kanavatyömaata kauemmaksi, saattoi työt tehdä verovapaasti ja autonkin sai ostaa ilman Suomen korkeaa autoveroa.
Puolen vuoden tai vuoden verovankeuden vastapainoksi oli käytössä iso nippu usein pimeästi vaihdettuja ruplia, joilla saattoi käydä Sotsissa, Bakussa, Samarkandissa, Tbilisissä ja jopa Kuubassa puoli-ilmaiseksi. Varsinkin projektiviennin viimeisinä vuosina 1980- ja 1990-luvun taitteessa, kun töitä tehtiin Moskovassa ja Pietarissa, nämä edut olivat mukava piriste.
”Ruplat olivat halpoja, joten saattoi elää leveästi ja käydä vaikka Bolsoi-teatterissa”, kertoi lahtelainen tulkki Anneli Nousiainen.
Suurkaupungeissa oli kuitenkin omat vaaransa. Kun Astoria-hotellin työmaainsinööri vei Leningradissa lapsensa paikalliseen kouluun, oli itku pian kova, sillä Suomesta ostettu uusi talvitakki varastettiin naulasta jo ensimmäisen koulupäivänä. Se jälkeen opittiin pukeutumaan paikallisen vaatimattomasti.
”Ei minua mikään kaduta näillä idän työmailla olemisessa. Ei taitaisi minulla olla asuntoja eikä niin hyviä autoja, jos en olisi ollut siellä idässä töissä”, muisteli rakennusmestari Pekka Pajula.
Monen kollegansa tavoin hän kiersi nuoruutensa pitkin suurta Neuvostoliittoa vientiprojektien mukana. Rakennusmestari Pekka Ruonankoskella lienee ennätys, sillä hän rakensi kattoja ja ulkoseiniä 72:lla työmaalla. Viimeisin oli saksalaisten rahoittama Andreapolin sotilaskyläurakka 1990-luvun puolivälissä, johon projektivienti sitten loppuikin.
Ikävänä muistona näitä retkistä Pekka Pajulalle jäi keuhkoissa olevat mustat, säteilevät hiukkaset, jotka hän sai Ukrainassa Kiovan pukutehdastyömaalla silloin kun sadan kilometrin päässä sijainnut Tsernobylin ydinvoimalaitoksen ydin suli räjähdysmäisesti. Parin viikon Suomessa piipahduksen jälkeen työt jatkuivat Kiovassa.
Ankaraa työtä kovissa olosuhteissa
Kostamus ja Svetogorsk olivat vaarallisia paikkoja työskennellä varsinkin niille lukemattomille rakentajille, joilla ei ollut minkäänlaista alan koulutusta. Kun kokemattomat tekivät töitä valtavalla kiireellä, sattui paljon tapaturmia, kuten pahoja putoamisia.
Kostamuksessa tapahtui vuonna 1985 työtapaturmia lähes kaksinkertainen määrä Suomen keskiarvoon verrattuna, kertoi työsuojeluvaltuutettu Ismo Kuntu.
Svetogorskissa yksi autokuljettaja loukkaantui niin pahoin, että hänet olisi pitänyt saada nopeasti hoitoon Suomen puolelle. Rajan ylitys ei kuitenkaan onnistunut, koska loukkaantuneella ei ollut mukana kulkulupaa. Lupaa haettaessa aikaa kului niin paljon, että sairaalassa miehen molemmat jalat piti amputoida ja pian hän kuoli.
Liikennekin oli vaarallista. Pahin onnettomuus tapahtui vuonna 1980, kun työväkeä Kuhmosta Kostamukseen kuljettanut linja-auto törmäsi tienvarteen pysäköityyn kuorma-autoon. Kymmenen henkeä kuoli.
Neuvostoliitossa ei etsitty syitä vaan syyllistä
Vaikka Svetogorskia rakennettiin lähes suomalaisena projektina rajan pinnassa, törmättiin siellä selvään kulttuurieroon maiden välillä. Neuvostoliitossa oli Stalinin aikana luotu pelon ilmapiiri, jossa syyllisiä rangaistiin ankarasti. ”Kenen syy?” oli rakennustyömaallakin usein kuultu kysymys.
Toistuva syyllisten etsiminen johti siihen, että toteuttava porras ei uskaltanut tehdä päätöksiä ja esimiehet puolestaan etsivät hanakasti syyllisiä muualta välttääkseen vastuunsa.
Tämä johti siihen, että kun venäläinen työmaavalvoja huomasi Svetogorskissa, että raudoitus poikkesi työpiirustuksista, hän ei antanut lupaa valulle vaan kysyi kenen vika, kuka on syyllinen.
Suomalaisten raudoittajien mielestä syyllisten etsiminen oli turhaa, koska piirustukset oli tehty rakennuspaikkaa tuntematta.
”Me päätettiin, että hankalissa paikoissa laitetaan ensin paalutukset ja raudoitukset ja muut valmiiksi. Sitten vasta kutsutaan Finn-Stroin piirtäjä paikalle. Tämä piirtää sen, mitä on tehty. Sitten ilmoitetaan tarkastajalle, että voi tulla katsomaan, vastaako työ piirustusta ja saako valaa”, betoniraudoittaja Esa Nikkinen kertoi.
Joskus tarkastajilla oli ihan omat syynsä olla hankalia. Tarkastus sujuvoitui, kun tarkastaja sai esimerkiksi hienot onkivavat Suomesta. Isommille johtajille piti olla vielä hienommat kalavehkeet.
Rakkaus kukoisti suljetuissa työleireissäkin
1970-luvulla Moskovaan saapuneet länsimaiden kirjeenvaihtajat arvelivat, että suomalaiset rakensivat Kostamuksessa ja Svetogorskissa vankityövoimalla. He eivät ymmärtäneet, että joku olisi voinut lähteä vapaaehtoisesti noin hyytäviin olosuhteisiin. Väärinkäsitystä lisäsi se, että suomalaiset puhuivat itsestään verovankeina.
Tiettyä vankileirimäisyyttä suomalaisten työoloissa olikin sillä KGB kuunteli puhelimia ja valvoi aluksi tarkasti heidän tekemisiään eikä vapaa liikkuminen ollut mahdollista. Paljon vankilamaisemmat olosuhteet oli kuitenkin leirin ulkopuolella.
”Hupaisaa oli, että kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten kesken oli kielletty, mutta samaan aikaan toitotettiin virallista ystävyyttä”, ihmetteli Kostamuksessa tulkkina toiminut Raili Pihlalehto.
”Olimme kuin valtio valtion keskellä. Meillä oli omat ruokalat, pankit ja postit sekä alueet, joilla liikuimme. Postinumerokin oli oma. Meidän tarvitsi olla hyvin vähän venäläisten kanssa tekemisissä”, kertoo Finn-Stroin pääluottamusmies Olavi Suutari.
Vaikka viranomaiset valvoivat suomalaisten tekemistä, ystävyyssuhteita kuitenkin syntyi ja avioliittojakin solmittiin, Kostamuksessa ainakin kahdeksan.
Aivan rajan pinnassa olevaa Svetogorskia suomalaiset rakensivat Suomesta käsin, mikä tarkoitti valtavia ruuhkia rajanylityspaikalla. Aluksi rajamiehet olivat tarkkoja siitä, että Neuvostoliittoon ei viedä mukana enempää rahaa kuin päivässä kohtuudella kuluu. Pian rajan yli alettiin kuitenkin kuljettaa valtioiden välisen tavaranvaihtokaupan hengessä sukkahousuja, kuulakärkikyniä, banaaneja, tupakkaa, mainospipoja ja mainospaitoja, muovikasseja, farkkuja, varrellisia talvilenkkareita ja sifonkihuiveja jne. Niitä vietiin venäläisille tyttöystäville lahjoiksi tai vaihdettiin rupliin hyvällä kurssilla.
Suomessa 50 markkaa maksavista farkuista sai rajan takana 50 ruplaa. Virallisen kurssin mukaan 50 ruplasta olisi pitänyt maksaa 350 markkaa.
Elintasoero maiden välillä oli niin iso, että tavallinen suomalaisrakentaja näytti venäläisnaisten silmissä varsin houkuttelevalta kumppanilta.
”Suomessa minua oli avioliitolta suojannut ikä, alkoholi ja ulkonäkö. Idässä tämäkään ei pätenyt. Liittoa on kestänyt reilut kolmekymmentä vuotta”, vitsaili kirvesmies Markus Niemi. Häitä tanssittiin hotelli Druzbassa, jonka Perusyhtymä rakensi Viipuriin vuonna 1982.
Yksi urakoitsija teetti pakettiautoonsa valepohjan, jonka sisällä hän kuljetti kaksi naista Imatralle. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt kuinka tiukka ilmiantokulttuuri Neuvostoliitossa oli, joten käry kävi.
Mies kuitenkin jatkoi toimintaansa ja meni naimisiinkin yhden kuljettamansa naisen kanssa, kunnes rakkaus kuihtui ja uusi tyttö tuli tilalle
Leningradissa Astoria-hotellia YIT:lle korjannut Erkki Hytönen kehui, että kaupunki oli paratiisi Kostamuksen korpityömaahan verrattuna. ”Palkka tuli verottomana. Kelpasi siellä olla poikamiehenä, kelpasi niin hyvin, että poikamiehenä olo loppui siellä.”
Hänen liittonsa on kestänyt yli 30 vuotta.
Kaikille ei käynyt näin hyvin. Varsinkin Moskovassa, Pietarissa ja Tallinnassa kasvaneille naisille saattoi olla iso kulttuurishokki huomata, että onkin naimisissa jossain Taivalkoskella juron maalaisjässikän kanssa.
Monet venäläiset pitivät suomalaisia miehiä juroina murjottajina, joilla ei ole huumorintajua. Suomalaisten kanssa naimisissa olevat valittivat, että suomalaiset miehet eivät ole kiinnostuneita sukulaisista eivätkä seurallisesta kanssakäymisestä muutenkaan.
Viina vei miehiä luvattomille teille
Puoli-ilmainen viina oli monelle rakentajalle iso ongelma monelle. Käyttö ei aina rajoittunut vapaa-aikaan.
”Työmaalla oli aika paljon miehiä, jotka käyttivät alkoholia työaikana, mutta eivät saaneet lopputiliä, vaikka yksi juoruileva rakennussiivooja kantelikin mestareille”, muisteli Moskovan kalvolevytehtaan rakentamista muuraus- ja laatoitusporukan aputöitä tehnyt Anne Järvenpää.
Svetogorskissa viinan käyttöä hillitsi se, että rakentajat menivät yöksi kotiin Suomeen. Sovetskin työmaalla sen sijaan viinaa juotiin rajusti, koska kaupungissa ei ollut paljoakaan tekemistä eikä ruplilla juuri mitään muuta saanut.
”Vaihtuvuus Sovetskissa oli iso nimenomaan viinan takia”, kertoo porarina työskennellyt Kari Neuvonen.
”Meno oli todella rauhatonta. Meuhkaaminen ja ryyppääminen olivat sellaista, että parissa viikossa eniten ottaneet valittivat jo näkevänsä käärmeitä”, muisteli betoniraudoittaja Esa Nikkinen.
Toimihenkilöillä oli ehkä syystäkin erillinen asuinalue, vaikka työntekijät kuvasivatkin sitä herrasväen kastijaoksi. Asunnoissa ryyppääminen oli kielletty, mutta jostain kertoo se, että Kostamuksessa asuntojen ympäriltä kerättiin keväällä lumien sulaessa 4000 vodkapulloa.
Viina johti myös tappeluihin, joita tapahtui varsinkin kapakkakierroksilla Viipurissa. Yleensä riidan aiheet koskivat naisia.
Venäläiset miehet eivät katselleet hyvällä, kun suomalaiset tulivat tansseihin viemään parhaat päältä.
Kostamuksen loppuvaiheessa Rakennusliiton hallituksen jäsenetkin olivat mukana tansseissa. Kun yksi johtajista haki liian innokkaasti paikallista naista tanssiin, hermostui tämän mies. Siitä syntyi joukkotappelu paikallisten ja Rakennusliiton väen kanssa. Liiton toinen puheenjohtaja Kyösti Suokas totesi tapauksen jälkeen: ”Jos mennään sinne toisen kerran vielä, niin mennään vain kenttätykistön tukemana.”
Sovetskissa rakentajat joutuivat illanviettonsa jälkeen miliisin puhutteluun. Miliisi kysyi, keitä suomalaisten seuralaiset olivat olleet. Nimet eivät tulleet suomalaisille mieleen.
”Sellaisia te suomalaiset olette. Harrastatte seksiä, mutta ette edes nimiä kysy.”
Pahin tapaus tapahtui Kostamuksessa. Umpihumalaisten suomalaismiesten ja venäläisen trokarin välille tuli riita. Suomalaiset pahoinpitelivät miehen, käärivät mattoon, kaatoivat bensaa päälle ja tuikkasivat tuleen. Uhri juoksi loimuten pakoon, mutta kuoli palovammoihin.
Lakkoon lähdettiin jopa leivänpäällisistä
Vaikka Rakennusliiton väki rakensi Neuvostoliitossa reaalisosialismia, pidettiin omista palkkaeduista tiukasti kiinni ja lakkoherkkyys oli suurta. Lakkoiluintoa lisäksi kommunistisen puolueen tuore kahtiajako. Se oli seurausta siitä, että vuonna 1968 enemmistö Suomen kommunisteista tuomitsi Neuvostoliiton panssarivaunujen lähettämisen Prahan kaduille, mutta Kremlille uskollinen taistolainen vähemmistö antoi sille tukensa. Työväen äänistä taisteltiin niin mediassa kuin työmaillakin.
Kostamuksen ykkösvaiheessa oli muun muassa sähkömiesten, betonimiesten ja nosturinkuljettajien lakot. Kostamuksessa oli jopa ruokalakko, jolla porvarillinen keskusliike heitettiin ulos ja tilalle saatiin E-liikkeen myymälä.
Palkanlaskija Aila Salonen muisteli, että lakkoon mentiin välistä kovin vähäpätöisin ja sekavin perustein. Lakon aiheeksi riitti Leningradin Astoria-hotellin työmaalla kiista siitä, oliko leivän päällä makkaraa vai juustoa.
Kostamuksessa työnantaja oli lopulta niin kyllästynyt lakkoihin, että ilmoitti nosturinkuljettajien lakon aikana, että koska töitä ei voi tehdä, kaikki työntekijät palautetaan Suomeen. Tämä hermostutti Rakennusliitonkin ja sen kakkosmies riensi Kostamukseen lopettamaan lakon. Pelkona oli, että työmaan tyhjeneminen olisi voinut vahingoittaa liiton mainetta Neuvostoliiton suuntaan.
Suomalaisia työnantajia vastaan lakkoiltiin herkästi, mutta tilaajan suuntaan oltiin kilttejä. Esimerkiksi Sovetskissa rikki- ja ammoniakkipäästöt olivat niin isot, että nosturia piti ajaa mustan savun seassa happinaamari päällä. Monet työntekijät sairastuivat näissä olosuhteissa.
Mestaritkin lähtivät lakkoon, kun huomasivat, että työntekijät saattoivat tienata heitä enemmän. Kostamuksessa tekniset toimihenkilöt olivat tyytymättömiä päivärahojensa tasoon. He halusivat, että ne olisivat ulkomailla korkeammat kuin kotimaassa. Neuvotteluja vauhditettiin hakusaarrolla. Päivärahoihin saatiinkin korotus.
Tämä voitto antoi mestareille niin paljon intoa, että uusi lakkovaroitus annettiin vuonna 1983. Se johti kaksi viikkoa kestäneeseen lakkoon. Nyt kyse oli rajanpintalisästä.
Tulkki Raili Pihlalehto ihmetteli, miksi eri henkilöstöryhmille maksettiin erisuuruiset päivärahat. Kulut olivat kuitenkin kaikille samat. Työväen solidaarisuus ei yltänyt omaa ammattiryhmää laajemmalle.
Hän hämmästeli myös suomalaisten kesken vallinnutta luokkajakoa. ”Erilaiset vaatetukset ja eriväriset kypärät saattoivat olla tarpeen tunnistuskeinoina, mutta työntekijäryhmien eri ruokalat, kaupat ja asuinlohkot ihmetyttivät.”
Vaikka Kostamuksesta tulikin jättivoitot suomalaisyrityksille, oli työnantajan edustaja Markku Markkola huolissaan siitä, mikä vaikutus palkkojen jatkuvalla vedätyksellä olisi myöhempien projektien kannattavuuteen.
”Minun pitää nyt teitä taas muistuttaa seurannaisvaikutuksista. Jos tällaiset palkankorotukset hyväksytään, niin kyllä nämä työmaat loppuvat varsin lyhyeen. Rajaprojektit ovat sentään useille henkilöstöryhmille merkittävä työllistäjä. Myös ansiot ovat vähintään kohtuullisia”, hän sanoi mestareita työmarkkinaneuvotteluissa edustaneen Esa Koukkarin muistelmissa.
1980-luvun lopulla suomalaiset joutuivatkin väistymään halvemman paikallisen työvoiman tieltä. Kun maiden välinen vaihtokauppa loppui, poistui myös vaatimus käyttää suomalaista työvoimaa. Niin sanotuissa valuuttaprojekteissa tuota vaatimusta ei edes ollut, joten niihin palkattiin jo 1980-luvulla myös paikallista työvoimaa. Laatu ei vastannut suomalaista, mutta hinta oli huomattavasti edullisempi.
Potemkinin kulissit valuivat alas
1970-luvulla Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosyginin vierailut rakennustyömailla olivat isoja tapahtumia, joita valmisteltiin venäläiseen tapaan Potemkinin kulisseilla. Svetogorskissa se tarkoitti sitä, että pääkatua ajoi maaliauto, joka ruiskutti valkoista maalia harmaiden mökkien ajoradan puoleisiin seiniin. Jopa ikkunat ja pensaat tulivat valkoisiksi. Maali oli vesiliukoista kalkkimalia, jonka syksyn sateet huuhtoivat sitten pois.
Perinteisen itärakentamisen viimeisinä vuosina 1980-luvun lopulla juhlanaiheet jäivät vähemmälle. Finn-Stroi rakensi Pietarin lähelle jättimäisen dieselmoottoritehtaan, joka ei lopulta tehnyt yhtään moottoria. Haka puolestaan rakensi videonauhuritehtaan, joka päätyi perunavarastoksi.
Vuonna 1987 aloitettua Voronezhin videonauhuritehdasta rakensi 200 suomalaisen rinnalla iso joukko venäläisiä, mikä aiemmin oli ollut kiellettyä. Betonimies Matti Karvinen opetti venäläisiä töiden teossa sellaisella innolla, että mukaan tarttui vaimokin. Nyt heillä on kaksi aikuista lasta.
Rakennusliitolle otti koville suomalaisten rakennusmiesten työpaikkojen katoaminen. Virossa SRV:n rakentaman Rakveren lihanjalostuskombinaatin harjannostajaisissa legendaarisen puheen piti työmaan pääluottamusmies. Hän haukkui kaikki tilaajasta lähtien. Osansa sai myös SRV ja Rakennusliitto. Liittoa hän arvosteli siitä, että se oli sallinut paikallisen työvoiman käytön työmaalla.
”Niiden kanssa ei voi työskennellä, kun ne varastavat kaiken, minkä irti saavat”, hän perusteli.
Suorapuheisuus johti työmaalta lähtöön. Viro oli itsenäistymässä eivätkä tuollaisia puheita pidetty muutenkaan korrekteina, vaikka kaikki tiesivät kuinka iso ongelma työkoneiden ja rakennustarvikkeiden varkaudet olivat olleet lähes kaikilla rajantakaisilla työmailla.
Projektivienti ei täysin loppunut Neuvostoliiton hajoamiseen ja maiden välisen tavaranvaihtokaupan loppumiseen vuonna 1991, mutta suomalaisille rakennusmiehille töitä ei ollut enää juurikaan tarjolla.
Saksan rahoittamissa puna-armeija sotilaskyläurakoissa 1990-luvun alkupuolella pöydät notkuivat herkkuja vielä harjannostajaisissa ja juhlapuheita pidettiin ja maljoja nosteltiin kuten ennenkin. Työt olivat tuoneet valtavan piristyksen Suomen lamaan. Ne työllistivät suomalaisia suunnittelutoimistoja, aliurakoitsijoita ja rakennusmateriaalien valmistajia, mutta rakennusliikkeissä enää vain työnjohtoporukkaa.
Hankkeiden valmistumisvaiheessa ilon aiheet olivat vähäiset, sillä osa suomalaisrakentajista oli jo konkurssissa, niin myös työväenliikkeen oma rakennusliike Haka. Ennen niin mahtava Polar oli velkasaneerauksessa.
Finn-Stroissa oli lappu lyöty luukulle jo paljon aiemmin. Vientikartelleille ei ollut tarvetta, kun ei ollut enää perinteistä projektivientiäkään. Tosin sotilaskyläurakoita tarjotessa joku saattoi haikailla vanhan kunnon kartellin perään, kun huomasi, että suomalaiset kilpailivat toisiaan hengiltä.
Moni suomalainen rakennusalan yritys jatkoi vielä toimintaansa Venäjällä, mutta suomalaiset rakennusmiehet olivat sinne jo liian kalliita, ja pian suomalainen työnjohtokin ja lopulta ei suomalaisia johtajiakaan tarvittu. Toiminta muuttui täysin paikalliseksi.
Projektivienti alkoi sotakorvauksina
Projektivienti itään käynnistyi jo 1950-luvun alussa, kun suomalaiset rakensivat sotakorvauksina voimalaitoksia Petsamon suunnalla. 1960-luvulla suomalaiset halusivat modernisoida Saimaan kanavan, mistä tulikin todellinen maarakentamisen korkeakoulu. Perusyhtymä eli entinen Pellonraivaus pääsi rakentamaan Pääjärven metsätyökeskusta, kun tämän urakan ja Tallinnan Viru-hotellin rakennusurakan saanut Rakennusliike Repo oli sitä ennen saatu raivattua tieltä.
Vielä isompia mahdollisuuksia tarjosivat Neuvostoliiton suuret teollisuushankkeet. Neuvostoliitto oli sodan jälkeen ottanut käyttöönsä Enson paperitehtaat Svetogorskissa, mutta 1970-luvulle mentäessä ne olivat ison modernisoinnin tarpeessa. Suomalaisia pyydettiin apuun.
Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas oli perustanut useiden suomalaisten rakennusliikkeiden kanssa kaukovientiä varten Finnish Contractorsinkin, mutta sen menestys Irakissa, Iranissa ja Saudi-Arabiassa oli jäänyt heikoksi. Osin tuolta samalta pohjalta Svetogorskin rakentamista varten perustettiin Finn-Stroi. Svetogorskin urakalla piti kuitata tappiot. Perustajina olivat Polar ja sen tytär Insinöörityö sekä Haka, Teräsbetoni, Palmberg. Myös Puolimatka ja kaukoviennin kärkiyhtiö, Perusyhtymän tytär Yleinen insinööritoimisto haluttiin mukaan, jotta ne eivät tekisi kilpailevaa tarjousta.
Svetogorskin paperitehtaita uusittiin vuosina 1972-1988 parhaimmillaan 1400 suomalaisen voimin. Kaikkiaan Svetogorskissa ehti työskennellä jopa 10 000 suomalaista.
Vielä isompi työmaaoli tarjolla Kostamuksessa, josta oli löydetty valtava rautamalmiesiintymä. Sen pelleteille nähtiin käyttöä Rautaruukin Raahen tehtaalle. 1970-luvulla Kainuussa ei ollut muuta töitä tarjolla, joten presidentti Urho Kekkonen neuvotteli innokkaasti rakentamissopimuksen saamisesta suomalaisille. Lopulta tarvittiin myös Finn-Stroin insinöörien, kuten toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkalan tiukkaa vääntöä, jotta sopimukseen päästiin.
Kostamukseen rakennettiin vuosina 1977-1985 sekä teollisuuslaitoksia että kokonainen kaupunki. Siellä työskenteli parhaimmillaan 3700 suomalaista rakentajaa.
Kostamuksen rakentamista varten rakentajajoukkoa oli pakko laajentaa poliittisten paineiden takia. Pohjoissuomalaisten rakennusliikkeiden lisäksi mukaan otettiin myös loput isot rakennusliikkeet. Finn-Stroihin omistajiin tulivat tuolloin OMP, Insinöörirakentajat, Lapin Rakennus, Palkki, Perusyhtymä, Palmbergin ostanut Lemminkäinen ja Kummila.
Jättityömaa oli myös Sovetskissa eli Johanneksessa, jonne rakennettiin paperitehdasta. Siellä työskenteli 1700 suomalaista.
Isot rakennusprojektit perustuivat Suomen ja Neuvostoliiton väliseen bilateraali- eli tavaranvaihtokauppaan. Yksi sen ehdoista oli, että työ tehtiin suomalaisella työvoimalla.
Tavaranvaihdolla Neuvostoliitto sai laadukasta länsitavaraa ilman, että tarvitsi siihen länsivaluuttaa. Vaihtotuotteena oli pääasiassa öljy sekä 1970-luvulla myös Loviisan ydinvoimala. Öljyä Suomi saattoi myydä eteenpäin.
Vuosina 1981-85 rakennusvienti oli 10 prosenttia koko viennistä Neuvostoliittoon. Rakentajien miljardisopimukset olivat poissa muusta viennistä, mikä suututti muuta teollisuutta, koska se joutui supistamaan vastaavalla osuudella omaa vientiään.
Tavaranvaihtokaupan rinnalla Neuvostoliitossa joitakin niin sanottuja valuuttaprojekteja. Ensimmäinen oli hotelli Pulkovskajan rakentaminen Pietariin. Rahoitus siihen tuli Amerikasta, mutta käytännössä KOP:n ja SYP:n kautta. Rakentajaksi tuli Polarin, Hakan ja Lemminkäisen liittouma Gruppa Polar. Liittoutumalla ne välttivät keskinäisen kilpailun.
Rakennusliikkeille Kostamus oli kaikkien aikojen suurin ja kannattavin projekti. Kannattavuutta paransi sekä devalvaatio että se, että suomalaiset tiesivät, että venäläiset olivat pyytäneet kilpailevan tarjouksen ruotsalaiselta Skanskalta. Suomalaiset ehdottivat Skanskalle, että se nostaa hyvää korvausta vastaan omaa hintaansa. Kun skanskalaiset tiesivät, että he eivät työtä kuitenkaan saa, heidät oli helppo suostutella.
Voittoja käytettiin muiden rakennusliikkeiden ja jopa Finn-Stroin muiden osakkaiden ostamiseen. Näiden kannatti myydä, koska sitä kautta voitot sai verottomina. Voittorahoja valui myös tontteihin, mikä kiihdytti 1980-luvun lopun kiinteistökuplaa.
Vientikartellit murtuivat ja vaihtokauppa loppui
Samaan aikaan kun Svetogorskin urakka oli päättymässä, käynnisti Finn-Stroi Wärtsilän kanssa jättiläismäisen dieselmoottoritehtaan rakentamisen Leningradiin. Sitä rakennettiin vuosina 1987-1990 600 suomalaisrakentajan voimin.
Finn-Stroin asema vientikartellina oli kuitenkin jo murtunut ja sen tarve loppumassa. Ensin venäläiset käyttivät kartellin murtamiseen 1980-luvun alussa Bertel Ekengreniä, joka sai toteuttaakseen ison osa Siperian kaasuputken varrelle tehdyistä kylistä.
Perusyhtymässä ja sen tytäryhtiössä YIT:ssä katsottiin, että Finn-Stroi oli liiaksi Polarin ja Hakan domimoima yhteenliittouma. YIT lähti tarjoamaan neljän muun rakennusliikkeen kanssa Tallinnan satamaa, vaikka Finn-Stroi vaati, että se toteutettaisiin kaikkien sen osakkaiden yhteistyönä. Haka kiilasi viime hetkellä mukaan ostamalla näistä YIT:n kumppaneista OMP:n ja Vesi-Pekan. Venäläiset puolestaan pyysivät EKE:ltä kilpailevan tarjouksen ja antoivat sille kolmasosan urakasta. Tästä hyvästä Ekengrenistä tehtiin sitten ilmianto, jonka mukaan hän olisi saanut urakan lahjomalla.
Perusyhtymä tarjosi muun muassa isoja hotellihankkeita Moskovan Metropolia ja Leningradin Astoriaa, joiden tappiot olivat sitten kaataa YIT-Yhtymäksi nimensä vaihtaneen konsernin.
Venäläiset houkuttelivat Perusyhtymän vientijohtajan Ilpo Kokkilan antamaan omissa nimissään tarjouksen Rakveren lihanjalostuskombinaatista Viroon. Aluksi Kokkila neuvotteli yhteistyöstä Ekengrenin kanssa, mutta kun tämä vetäytyi, tarjosi hän hankkeen perustamansa Suomen Rakennusviennin eli SRV:n nimissä vuonna 1987 juuri ennen Perusyhtymän konsernijärjestelyjä.
Ajat olivat silloin muuttumassa. Suomessa kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen ihmetteli Rakennuslehdessä, miksi kalliin kustannustason maasta vietiin rakennustyötä matalan kustannustason maahan. Vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen myötä tämä loppuikin, kun Venäjä ei jatkanut bilateraaalikauppaa Suomen kanssa.
Sotilaskyläurakat helpottivat Suomen lamaa
Suomelle edullisen tavaranvaihtokaupan loppuminen oli yksi syy Suomen 1990-luvun lamaan. Tavara joka oli mennyt hyvin kaupaksi idässä, ei kelvannut länsimarkkinoille.
Yllättävän piristyksen lamaan tarjosi se, että Saksojen yhdistymisen myötä Saksalla oli iso kiire saada venäläiset joukot pois maasta. Se oli siksi valmis rahoittamaan 44 000 asunnon rakentamisen Neuvostoliittoon. Suomalaiset rakennusliikkeet pärjäsivät projektivientikokemuksensa ansiosta urakkakilpailuissa erinomaisesti.
Ensimmäiset sotilaskyläurakat olivat erittäin voitollisia, koska niitä tehtiin suomalaisille tuttuun venäläiseen tapaan. Mutta sitten saksalaiset ottivat työt pikkutarkkaan valvontaan. Heille elementtirakentaminen ja talvibetonointi oli uutta, joten hyväksynnät venyivät. Lisävaikeuksia tuli alihankintojen hintojen karkaamisesta pilviin. Näin viimeisistä urakoista tuli katastrofi sekä Hakalle että Teräsbetonille, ja Puolimatkakin sinnitteli vain niukin naukin plussalle.
Viimeiset sotilaskyläurakat ja niihin liittyvät teollisuuslaitokset luovutettiin vuosina 1995-96.
Jeltsin yksityisti pikavauhtia Venäjän valtionyhtiöt
Uusi Venäjä syntyi vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua. Jotta paluuta kommunismiin ei olisi, presidentti Boris Jeltsin yksityisti osittain kansainvälisen valuuttarahastojen rahojen avulla Venäjän valtionyhtiöt.
Jonkin aikaa elettiin rosvokapitalismin ja katurikollisuuden aikaa. Turvattomuus teki normaalin liiketoiminnan harjoittamisen vaikeaksi. Yritykset eivät uskaltaneet laittaa edes logojaan näkyviin, jotta suojelurahojen vaatijat eivät koputtaisi ovelle. Viraonmaisetkin tulivat röyhkeiksi ja alkoivat vaatia, että hyväksynnän ehtona on heidän oman konsulttitoimistonsa käyttäminen. Palopäällikkö saattoi vaatia palokunnalle uutta paloautoa, joksi kelpasi mainiosti johtajalle itselleen osoitettu mersu.
Moskovassa Puskinin taidemuseon johtaja kertoi tiloja saneeranneelle Lemminkäiselle, että hänellä on kiire saada teokset esille, sillä silloin ne tulevat dokumentoiduksi eivätkä päädy jonkun yksityiskokoelmiin. Pietarissa Eremitaasin taidevaraston laajennusurakassa Lemminkäinen törmäsi vielä ikävämpään tapaukseen, kun tilaaja murhattiin kesken projektin.
Venäjän yksityissektorin synty ja talouskasvu houkuttelivat maahan länsi-investointeja, mikä tarjosi urakoita rakennusmarkkinat hyvin tunteville suomalaisrakentajille. Vaikeat olosuhteet pitivät turkkilaisia lukuun ottamatta merkittävät kilpailijat poissa. Hornet-vastakaupat antoivat mahdollisuuden tarjota töitä Venäjälle investoiville amerikkalaisille.
Svetogorskin, Kostamuksen ja Sovetskin rakentamisen veteraani, rakennusinsinööri Juha Vättö johti Pietarissa Finn-Stroin perustamaa neuvostoliittolais-suomalaista yhteisyritystä Lentekiä. Yhtiöllä oli 1990-luvun alussa rakenteilla kymmeniä kohteita: huoltoasemia, tupakkatehtaita, toimistoja ja pankkien konttoreita. Vanhasta tottumuksesta tilaajat, kuten tulli, saattoivat tulla kysymään suostuisiko Lentek rakentamaan heille.
Lentekin toimiston edessä oli aseistetut vartijat turvana. Niistäkään ei tosin ollut apua, kun suojelurahoja vaatineet joukot ryntäsivät sisälle vielä järeämmin asein.
Vättö ei hötkyillyt vaan katsoi vaikeiden aikojen yli. Rakennustöiden ohella hän osti puoli-ilmaisia asuntotontteja. Hän suunnitteli rakentavansa Primorskin tontille asuntoja suomalaisille liikemiehille, mutta heitä ei levottomaan kaupunkiin tullut. Kun YIT tuli yhtiön pääomistajaksi vuonna 1997, hän päätti kokeilla asuntojen rakentamista vaurastuneille venäläisille.
Enää ei riittänyt, että osasi rakentaa, se oli helpoin osa projektia. Paljon vaikeampaa oli oikeiden tonttien hankinta ja lupabyrokratia.
Asuntogryndauksesta tuli 2000-luvun alussa niin iso menestys, että YIT otti sen koko Venäjän ja myöhemmin koko Itä-Euroopan toimintansa keskiöön. Alussa tavoitteena oli yltiöpäinen 50 prosentin vuotuinen kasvu, mutta sitten kansainvälinen finanssikriisi iski Venäjällekin syksyllä 2008.
Finanssikriisin aikana sanottiin lopulliset jäähyväiset suomalaisrakentajille idässä. Hakan projektiviejiä palkannut Skanska oli jo lyönyt hanskat tiskiin ja poistunut maasta, joka ei sopinut sen uusiin eettisiin periaatteisiin. YIT irtisanoi lähes kaikki suomalaiset johtajat Venäjällä ja siirsi toiminnan täysin venäläisten itsensä hoidettavaksi.
Etabloituminen oli saanut päätöksensä ja tänään YIT toimii Venäjällä paikallisin voimin, kuten Skanska ja NCC Suomessa.
Lisätietoa ja lähteitä
Suomalaisrakentajien ulkomailla työskentelystä eli projektiviennistä on kirjoitettu useita kirjoja. Laajin niistä on RIL:n 2014 kustantama Rakentajat maailmalla, Vientirakentamisen vuosikymmenet.
Myös rakennusliikkeiden kuten YIT:n, Lemminkäisen, Hakan, OMP:n, EKE:n sekä SRV:n (Ilpo Kokkilan), Finn-Stroin (Risto Kangas-Ikkalan) historiikeissa projektivienti on noussut hyvin esiin. Parhaiten sitä kuvasi kaukoviennin jo 1960-luvulla käynnistänyt YIT:n Tauno Mäkinen, mutta hänen liian rehellisille muistelmille ei löytynyt kustantajaa.
Erkki Ettanen julkaisi vuonna 2018 Turun mestareiden ja insinöörien projektivientikokemuksia kirjaan Rakentajat muilla mailla. Se sisältää muisteloita niin Neuvostoliitosta kuin niin sanoista hiekkamaistakin.
Esa Koukkarin kirjoissa, vuonna 1998 ilmestyneessä Rakentajat rajantakaiset ja vuonna 2015 ilmestyneessä RAL se oli minun rattoni ja työni on kuvattu mestareiden arkea kotimaassa ja ulkomailla.
Suurimpia rakennusprojekteja Neuvostoliitossa/Venäjällä
Jäniskosken voimalaitos, Imatran voima, 1951
Rajakosken, Kaitakosken ja Ylä-Tuuloman voimalaitokset, joista viimeisin valmistui 1966, IVO.
Pääjärven metsätyökeskus, Revon konkurssin jälkeen Perusyhtymä 1971-1975
Finn-Stroi
Svetogorskin kaapelipaperi-, asetaattisellu-, painopaperi ja saniteettipaperitehtaat vuosina 1972-1988.
Kostamuksen malminkäsittelylaitokset ja kaupunki vuosina 1977-1985
Sovetskin paperitehdas 1984-1988
Moskovan kalvolevytehdas 1977-1988
Riian meijeri 1987-1989
Leningradiin Wärtsilän kanssa dieselmoottoritehdas 1987-1990
Muiden
Hotelli Pulkovskaja Leningradiin Gruppa Polar (Polar, Haka, Lemminkäinen) 1979-1981
Hotelli Sportin sisätyöt Moskovaan vuoden 1980 olympialaisia varten. EKE.
5 500 kilometriä pitkän Urengoi–Užgorod-kaasuputken varrelle Ekeltä 28 asutuskeskusta sekä 242 julkista rakennusta. Huurteelta ja S.A. Tervolta ja Huurteelta 22 kylää. YIIT:tä Jamburgiin 9000 asukkaan kaupungin rakennus- ja valvontaurakka. 1981-1987.
Puolimatkan tytäryhtiö toimitti Siperiaan kaksitoista 400 hengen kylää muun muassa timanttikaivostoimintaa varten.
Rautatievaunujen valmistelu- ja korjauskeskus Tosnoon, Haka, 1982-1985.
Voronezin ”videonauhuritehdas”, Haka, 1987-1989.
Silmäklinikoita laserleikkauksia varten (12 kappaletta eri puolille Neuvostoliittoa),1987- 1989, Polar
Trejagovin galleria, Yleinen insinööritoimisto YIT, 1982-1990
Moskovan Metropol-hotellin ja Pietarin Astoria-hotellin peruskorjausurakat, Perusyhtymä (1987 alkaen nimellä YIT-Yhtymä). 1986-1989
Otiksen hissitehdas Pietariin, 1990-luvun alku, Haka
Sotilaskyläurakoita Itä-Saksasta poistuvalle puna-armeijalla: Andreapol, Kassimovo, Kubinka, Marina Gorka, Mulino, Novo Smolino, Saikovka, Sokol, Ross, Vsevolozsk, Alakurtti, Sertolova. Rakentajina Puolimatka, Teräsbetoni ja Haka, jonka konkurssin jälkeen töitä jatkoi YIT. 1992-1995.
Pietarin luoteinen kaukolämpölaitos, IVO, 1993-1996
Ardalinin öljykenttähankkeen infratöitä Conocolle, YIT, 1993-1995
McDonaldsin hampurilaisravintoloita, Coca-Colan, Wrigleyn ja Gilletten tuotantolaitoksia, Teräsbetonin vientijohtajien perustama Quattrogemini, 1990-luvulla
Puskinin taidemuseo peruskorjaus Moskovassa, Lemminkäinen, 1998
Tosnon puskuritraktoritehdas, Lemminkäinen, 1999
Khimkin logistiikkakeskus, Lemminkäinen, 1997-1999.
Porauslautta Sahalinille, Quattrogemini, 2003-2005
Magnitogorskin ja Kazanin monitoimiareenat, Lemminkäinen, 2006
Nokia Renkaiden tehtaat Pietarin lähellä, Lemminkäinen ja YIT Lentek, 2004-2012 useissa vaiheissa.
Eremitaasin taidevarasto, Lemminkäinen, 1990-2012 useissa vaiheissa.
Pearl Plaza -kauppakeskus Pietariin omana kehityshankkeena, SRV, 2013
Virossa (Neuvostoliiton aikana)
Viru-hotelli, Revon konkurssin jälkeen Finn-Stroin nimissä Haka, 1969-1971
Tallinnan viljasatama, Portal Group (Perusyhtymä/Yleinen insinööritoimisto YIT/Vesto sekä OMP ja Vesi-Pekka, jotka Haka töiden alkaessa osti) 1984-1986. Toisen osan satamahankkeesta sai EKE.
Rakveren lihanjalostuskombinaatti, Suomen Rakennusvienti SRV, 1987-1990
Kirjoittaja Seppo Mölsä on seurannut Rakennuslehdessä projektivientiä vuodesta 1988 alkaen ja on käynyt kymmeniä kertoja Neuvostoliitossa ja Venäjällä raportoimassa hankkeista.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Itärakentajat pystyttivät taloja ja tehtaita, mutta myös joivat ja naivat ja rakensivat kansojen välistä ystävyyttä”