Louhisaaren kartanon maisemissa elvytetään vanhaa kalkinpolttoperinnettä

Mannerheimin lapsuudenkotina tunnetun Louhisaaren kartanon pihalle pystytetty kalkkiuuni palaa jo viidettä kertaa tänä vuonna.

Valmistelut 250 litran satsin valmistamiseksi on aloitettu aamukuudelta, ja valmista tulee puoliltaöin. Välillä linnanarkkitehti Marko Huttunen ja arkkitehti Martti Peuransalo, molemmat Arkkitehtitoimisto Livadysta, lisäävät pökköä pesään tulenkestäviin asusteisiin ja kasvomaskeihin sonnustautuneina.

Liki tuhatasteiset liekit lyövät halkosäkkien sisäänheiton ajaksi avatuista luukuista siinä määrin ärhäkästi, että suojautuminen on kaukana hätävarjelun liioittelusta.

Hanke sai alkunsa, kun Senaatin rakennuttajapäällikkö  Selja Flink osallistui Hamarissa Norjassa pidettyyn Nordisk Kalkforum -seminaariin.

”Iltaohjelmaan kuului tutustuminen norjalaisten tutkimuksiaan varten pystyttämään kalkinpolttouuniin. Tuli mieleen, että vastaavanlainen olisi hyvä saada Suomeenkin, jotta tietämys vanhoista menetelmistä saataisi kasvamaan”, Flink kertoo.

Kalkinpoltto Suomessa käynnistyi viimeistään 1300-luvulla paraislaisten talonpoikien elinkeinona. Poltettua kalkkia tarvittiin kaikessa kivirakentamisessa ja nykyään sitä tarvitaan arvokohteiden, kuten linnojen ja kirkkojen, korjauksissa. Näiden arvokohteiden kunnostustöissä on tietotaidollisia aukkoja muun muassa siinä, millaiset ovat olleet alkuperäisten kalkkilaastien seossuhteet.

”Ohuthietutkimuksin olemme saaneet selville vanhojen laastien koostumusta: paljonko on runkoainehiekkaa, paljonko ilmahuokosia ja paljonko kalkkia. Esimerkiksi tanskalaiset kollegat ovat tutkineet näitä asioita paljon. Ilmamäärällä on vaikutusta esimerkiksi pakkasenkestävyyteen, joten tarvitaan pitkäaikaista seurantatutkimusta myös täällä Suomessa”, Peuransalo kertoo.

Teollistuminen vaivutti vanhan taidon unohduksiin

Nyt hankittavalla kokemusperäisellä tutkimustiedolla on merkitystä siinä, miten saada korjausten yhteydessä alkuperäisten kaltaisiksi uusittavia saumoja säilymään kunnossa mahdollisimman pitkään. Kirjattua tietoa vanhoista resepteistä ei ole juurikaan säilynyt. Tämä on ymmärrettävää, koska viimeistään portlandsementin keksiminen 200 vuotta sitten ja yleistyminen 1800-luvun lopulla kutisti kalkkilaastien käytön minimiin.

Kalkkireseptien tutkiminen on alkuinvestointina varsin kohtuullinen, sillä yksi koepoltto maksaa luokkaa 5000 euroa. Polttoja, kalkin sammutus- ja laastikokeita tarvitaan kuitenkin useita, kun haetaan optimireseptiä. Ja ”lopullinen totuus” selviää vasta, kun on seurattu saumojen kestävyyttä vuosien ajan.

Vertailutieto Keski-Euroopasta, Tanskasta ja Britanniasta toki auttaa suunnistamaan. Esimerkiksi Britanniassa laastit ovat huomattavasti lihavampia kuin mihin meillä on totuttu. Tähänastisten kokemusten perusteella yksi oleellinen seikka on myös fillerin eli hienoaineksen määrä. Pitkälti on kyse siis samankaltaisista asioista kuin betonirakenteissa, joita koskeva tietämys on karttunut pitkän ajan kuluessa ja karttuu yhä.

Jos ja kun vanhoja kalkkilaasteja tarvitaan jatkossa nykyistä enemmän, tulee selvitettäväksi myös kaikkikiven saatavuus. Tiedossa on vain osa kalkkikiviesiintymistä. Selja Flinkin mukaan olisi kiinnostavaa selvittää myös se, missä linnojen rakentamisen aikaiset kalkkikaivokset sijaitsivat.

”Maaperästä löytyy Suomessakin kalkkikiveä. Sen selvittämisessä, missä sitä on, antaa osviittaa kasvillisuus. Suomen maaperä on pääsääntöisesti hapanta, mutta kalkkikivi tekee siitä emäksisemmän. Tietyt kasvit viihtyvät nimenomaan emäksisessä maaperässä”, hän selvittää.