Kävelen Helsingin Esplanadia marraskuun sateessa. Vastaan tulee noin 90-vuotias leidi ystävättärensä kanssa. Heti hänen perässään isä työntää parin kuukauden ikäistä lasta lastenvaunuissa.
Tuo hetki Esplanadilla näyttää selkeästi, millainen on kaupunkikehityksen aikajana. Kehitämme elinympäristöä kaupunkilaisille, joista vanhimmat elossa olevat ovat eläneet jo lähes sata vuotta ja juuri syntyneet voivat elää vielä sadan vuoden päästä. Näiden kahden ääripään väliin jää lukuisia erilaisia ihmisryhmiä, monenlaisissa elämäntilanteissa eläviä kaupunkilaisia. Yhteistä näille kaikille olemassaoleville alaryhmille on toive elinympäristöstä, joka ei syö onnellisuutta.
Näkökulma tekee nöyräksi. Erityisen nöyränä sen edessä joutuvat olemaan poliitikot, jotka pääsevät päättämään, miten 14.12 julkistettavan kansainvälisen ideakilpailun Greater Helsinki Vision 2050:n ideat toteutetaan käytännössä. Nöyryyttä edistää totutusta luopuminen tulevaisuutta valittaessa; vaalikauteen sisältyvä neljän vuoden aikajana ei ole tässä työssä käyttökelpoinen.
Vapautuminen ylikorostuneesta kuntaraja-ajattelusta ja oman kunnan etujen kaiken edelle laittamisesta luopuminen ovat myös arvossa, kun valitaan yhteistä kaupunkirakenteen visiota Helsingin seudun 14 kunnalle.
Poliitikkojen mieleen on jo iskostunut vahva signaali ilmastonmuutoksen voimistuvasta trendistä. Yhtä tärkeää on lukea ajan muita, ilmastonmuutosta paljon heikompia merkkejä tulevaisuuden suunnista.
Oma kokemukseni on, että spontaanisti syntynyt aivoriihen ajatuskulku antaa parhaat tulokset uuden ideoinnissa. Kaupunki kuuluu kaikille, niin myös kaupunkien kehittäminen. Ennakkoluulottomuus ja uudet kokoonpanot tuovat tilaa uusille näkökulmille.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Kahden vuosisadan perspektiivi”