Kestävämpää kehitystä 2011

Rakennusalaa on usein moitittu konservatiiviseksi. Viimeksi näin tehtiin, kun rakennusalan järjestöt ja vaikuttajatahot antoivat lähes sata lausuntoa tulevista energiamääräyksistä. Kaikki lausunnonantajat löysivät määräysehdotuksista korjattavaa. Vaikka toki iso osa niistä voidaan tulkita kapea-alaiseksi oman markkina-aseman varjelemiseksi, niin silti lausuntojen peruslinjaa eli toivomusta riskejä kaihtavasta etenemistahdista, ei pidä sivuuttaa.

Harkittu varovaisuus ei ole ristiriidassa kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa. Kannattaa huomata, että kaikki järjestöt kannattavat energiatehokkuuden vaatimustason asteittaista kiristämistä. Vain kiristysten vauhti epäilyttää.

Kännykkäteollisuudessa voidaan edetä yritysten ja erehdysten kautta, koska tuotteet ovat lyhytikäisiä. Rakentamisessa sen sijaan on tarkasteltava kymmenien vuosien elinkaarta. Kuten Rakennustarkastusyhdistys huomauttaa, meillä on riittävästi huonoja kokemuksia harkitsemattomista ”kehitysharppauksista”, jotka ovat tulleet korjauskustannusten kautta erittäin kalliiksi.

Määräysten kiristäminen tulisi toteuttaa siten, että alalla vältettäisiin ratkaisujen toistuva muuttaminen. Energiansäästötoimien pitää olla taloudellisesti järkeviä. Sitä ne eivät ole, jos takaisinmaksuajat kasvavat yli kymmenen vuoden.

Normitalkoilla lisää byrokratiaa

Lähes kaikki järjestöt moittivat määräysehdotusta liiallisesta monimutkaisuudesta. Hankalien laskentakaavojen ja hämäriksi jäävien tunnuslukujen sijaan kaivataan yksinkertaisia ohjeita. Ennen kaikkea tarvitaan, ei suinkaan enemmän vaan vähemmän byrokratiaa. Ympäristöministeriö tiedosti itsekin tämän vaaran, kun se käynnisti normitalkoonsa. Tavoite osoittautui kuitenkin varsin leniniläiseksi: yhtä askelta taaksepäin seuraksi kaksi askelta eteenpäin byrokratian kasvattamisessa.

Jopa rakennustarkastajat pitävät heille asetettuja uusia valvontavelvoitteita kohtuuttomina. Olisiko yhtä hyvään ja energiatehokkaaseen lopputulokseen mahdollista päästä yksinkertaisemmilla pelisäännöillä, he kysyvät. Tarvitsemmeko todella oman ammattikunnan tekemään energialaskelmia, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa rakennuksen määräystenmukaisuus. Laskelmat menevät sikälikin hukkaan, että valtaosa rakennustarkastajistakaan ei osaa tulkita näitä laskelmia ja niiden tuloksia.

Monet yksinkertaiset keinot tuottaa energiatehokkaita ratkaisuja saattavat hukkua monimutkaisten laskentasääntöjen alle. Vaara on, että sama monimutkaisuus ulotetaan koskemaan myös energiatodistuksia. Kestävä kehitys toteutuisi ehdotettua riskittömämmin, jos pystyttäisiin kehittämään rakennustyypeittäin ja -osittain standardisoituja energian kulutusarvioita.

Ministeriön energia-asiantuntijoista valtaosalla on ylijohtajaa myöten talotekniikkatausta. Sama koskee ministeriön käyttämiä asiantuntijoita. Tämä näkyy liiallisena luottamuksena siihen, että asiat on hoidettavissa koneilla ja laitteilla. Asukkaita tämä koneellistumistahti kuitenkin kauhistuttaa. Hyvänä muistutuksena tästä oli valtavat otsikot kerännyt uutisointi ryömintätilan koneellisen kuivauksen riskeistä.

Kovaa kritiikkiä järjestöitä saa myös hallituksen into tuputtaa uusiutuvia energioita ja pieniä ja kalliita energiantuotantomuotoja pakkokeinoin kuluttajille ilman, että on mitään näyttöä, että nämä olisivat edes ilmaston kannalta hyviä. Keskitetty sähkön- ja lämmöntuotanto on kustannuksiltaan ja ekologiselta jalanjäljeltään edelleen tehokas tapa toimittaa energiaa kiinteistöille. Valtaosa tarvittavasta infrastruktuurista on jo olemassa. Mitä tiiviimpi yhdyskuntarakenne on, sitä tehokkaammaksi keskitetty järjestelmä muuttuu. Ajatus, että energiantuotanto siirrettäisiin isoista ja tehokkaista voimalaitoksista yksittäisiin asuntoihin on paluuta kivikauden nuotiokulttuuriin.

Ekotehokas ei tuhlaa

Keskustelu energiamääräyksistä varmasti jatkuu vuoden 2011 aikana. Haluaisin kuitenkin jo siirtää keskustelun painopistettä kestävään rakentamiseen laajemminkin. Kun katselin parikymmenen vuoden takaisia ensimmäisiä ekologisen ja sittemmin ekotehokkaan rakentamisen teemanumerojamme, kiinnittyi huomioni siihen, että energiansäästö oli näissä numeroissa vain yksi asia muiden joukossa, kun se tänään peittää alleen kaiken muun.

Kaksikymmentä vuotta sitten keskusteltiin paljon rakennusmateriaalien ympäristöominaisuuksista. Nämä asiat nousevat uudelleen esiin, kun rakennukset saadaan kulutukseltaan lähelle nollaenergiatasoa. Sen sijaan parikymmentä vuotta sitten hyvin vihreänä ideana pidetty ekokylä on osoittautunut kestävän kehityksen kannalta kestämättömäksi ajatteluksi. Vaarana on, että monet nyt kestävinä pidettävät tai ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä meille tuputetut ratkaisut osoittautuvat samalla tavalla kestämättömäksi.

Jos nyt olemme oppineet näkemään, että asumismuoto, joka pakottaa auton käyttöön, on epäekologista, niin jatkossa ehkä huomaamme, että esimerkiksi energiantuotantotapa, joka tuhlaa rahaa ja luonnonvaroja, on epäekologinen, koska nuo varat ovat poissa tehokkaammista ympäristöteoista.