Ennen parkkitalon rakentamisen johtaminen hoitui kahden pomon voimin, mutta tänään heitä tarvitaan viisi. Kolme heistä täyttää papereita, joita erityisesti laadunvalvonta, työturvallisuus- ja ympäristöasiat sekä harmaan talouden torjunta ovat tuoneet koko ajan lisää. Jos tällä ei ole vaikutusta sille, että rakentamisen tuottavuus polkee paikallaan, niin millä sitten?
Rakentamisen pirstaloituminen on lisännyt epäluottamusta ja samalla valvontaa, kun sattumanvaraisesti hinnalla valitut tekijät eivät tunne toisiaan. Pääurakoitsijastakin on tullut aliurakointivaltaisessa rakentamisessa yksi valvontaorganisaatio muiden rinnalle.
Konsultti tekee aina itsensä tarpeelliseksi
Uudet toteutusmuodotkin ovat lisänneet lisäarvoa tuottamattoman työn määrää. Konsultteja riittää joka lähtöön ja jokainen heistä pystyy helposti osoittamaan oman tarpeellisuutensa. Esimerkiksi elinkaarimalli toi työmaalle rahoittajien valvojat.
Allianssimallissakin valvonta koetaan tärkeäksi. SRV:n työntekijät VTT:n ydinturvalaboratorion työmaalla kertoivat, että seuraavaa työvaihetta ei pääse aloittamaan ennen kuin iso joukko valvojia on käynyt hyväksymässä ja dokumentoimassa edellisen vaiheen. Tarvitaanko dokumentteja muuhun kuin oikeudenkäyntiä varten? Allianssinhan piti vähentää riitelyä ja epäluottamusta.
Suunnittelijaankaan ei enää luoteta. Ennen turvallisuus, terveellisyys ja kauneus olivat koulutuksen tuottamina oppeina suunnittelijan korvien välissä. Tänään rakennus- ja ympäristöviranomaisten sekä kaavoittajien pikkutarkat ohjeet eivät mahdu edes kirjahyllyyn ja EU:sta tulee koko ajan lisää hyllyn täytettä.
Viranomaisten lisäksi ohjeita antavat myös erilaiset sertifiointilaitokset, joiden ympäristöpistetykset ohjaavat välillä terveen järjen vastaisiinkin ratkaisuihin, kuten viherkattoihin arktisessa Suomessa. Näiden pistetysten toteutumista valvoo kokonainen konsulttien armeija – nyhtämässä rahaa tyhjästä. Erilaisia todistuksia ja todistusten kirjoittajiakin riittää. Miten osasimme rakentaa ilman energiatodistuksia ja Leed-sertifikaatteja?
Miten pärjäisimme ilman holhousta?
Tilaaja ei enää saa päättää, millaiseen energiakorjaukseen hänellä olisi varaa, koska ”isoveli” ministeriössä ja rakennusvalvonnassa tietää paremmin. Uusin virkamiestuotos on vaatimus hallien katselmuksista, eli moneen kertaan tarkastetut suunnitelmat pitäisi tarkastaa vielä kerran – lähinnä vain kontrollin vuoksi.
Jokaista normia on perusteltu laadun paranemisella tai muilla hyvillä asioilla ilman, että kustannukset juurikaan nousisivat. Pienistä puroista on kasvanut kuitenkin valtava kustannuslisäys.
Leninin oppi ”luottamus hyvä, mutta kontrolli parempi” tuotti stalinistisen teräksistä valvontaa mutta heikkoa laatua. Silti kontrolliin ja normiohjaukseen uskotaan nyt myös Suomen tapaisissa yhteiskunnissa, joiden menestys on perustunut avoimuuteen ja luottamukseen.
Koskaan kontrollia ei ole liikaa
Kontrollin kasvu yhteiskunnissa on kuin luonnonlaki: se kasvaa yhtä varmasti kuin entropia luonnossa. Työturvallisuus- ja ympäristömääräysten kiristymiset ovat siitä hyviä esimerkkejä. Mikään kiristys ei ole koskaan turha, mikään raja ei ole liian kireä eikä mitään voi kyseenalaistaa tai perua, vaikka joskus askel taakse veisi paremmin eteenpäin.
Kontrollia on äärimmäisen helppo lisätä, mutta mahdotonta purkaa. Tämä nähtiin, kun ympäristöministeriö käynnisti normitalkoot, joilla piti löytää tarpeettomia ja turhia kustannuksia aiheuttavia normeja, jotta saataisiin tilaa EU:lta tuleville uusille energiansäästöä koskeville normeille. Tätä tilaa ei löytynyt, sillä jokaiselle vanhalle normille löytyi perustelunsa ja puolustajansa.
Isot yritykset ja niiden edunvalvojat ovat usein innokkaimpia normittajia. Mitä isompi ja byrokraattisempi yritys on, sitä enemmän se nauttii viranomaiskontrollin kasvusta, sillä se karkoittaa pienet kilpailijat pois markkinoilta ja nostaa markkinoille tulon kynnystä. Pk-yrittäjä saattaa jossakin vaiheessa iskeä turhautuneena hanskat tiskiin. Isoissa yrityksissä taas on byrokratian hallitsevia henkilöitä, jotka itsekin miettivät päivittäin, miten toimintaa voisi yrityksen sisällä valvoa ja kontrolloida vielä tehokkaammin.
Sitä ei haluta ymmärtää, että henkilö johon luotetaan, haluaa osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, mutta epäluottamus ja kontrolli synnyttävät piittamattomuutta ja vastuunpakoilua.
Helsingin Sanomat kertoi maaliskuussa, kuinka maailman parhaat käsityönä tehtävät kellot syntyvät ammattitaidon ja ammattiylpeyden tuloksena ilman, että kukaan huohottaa tekijän niskaan. Onnistuisiko tämä rakentamisessakin ja paranisiko samalla henkilöstön työviihtyvyys ja into tehdä parastaan?
Tätä artikkelia on kommentoitu 11 kertaa
11 vastausta artikkeliin “Kontrollivimma on tappanut tuottavuuden”
Moneenkaan asiaan ei tarvitaa tyomaalla kuin lyijykyna ja ruurupaperia . Mutta eihan nain voi tai saa tehda . Pitaa olla AutoCadia !
Vertaus käsityöalan mestareihin ontuu koska kelloseppämestarit voivat käyttää lähes rajattomasti aikaa kellojen tekoon sekä hinnoitella ne sen mukaisesti. Kun vertaa että ihan käypäisiä kelloja voidaan teollisesti tehdä alle 20 sentin kappalehintaa, niin kukaan haluasi ostaa nykyistä 10000 kertaa kallimpaa asuntoa? Lisäksi kelloseppämestareilla on usean kymmenen sukupolven kokemus työstään.
Kontrollin lisäämiselle löytyy aina hyvät perustelut. En viitsi paasata ministeriön työstä, koska virkamiehet ovat puun ja kuoren välissä.
Otan siksi esimerkiksi työturvallisuuden. Yritysten omat käytännöt menevät jo paljon pidemmälle mitä laki edellyttäisi. Ensin vaadittiin kypärää ja jonkin ajan kuluttua siinä piti olla mukana kuulosuojaimet, sitten suojalasit ja nyt siinä pitää olla pakollisena sitten leukahihnakin. Mitähän seuraavaksi? Olisiko yönäkölaitteet, sillä tunnelitöissä lamppu on jo vaatimuksena?
Kun kävin Kevitsan kaivostyömaalla, niin jokainen tulija puhallutettiin portilla. Luulenpa, että tämä idea kopioidaan nopeasti rakennustyömaille. Onhan se käsittämätöntä, että telineille tai torninosturiin voi nousta kännissä. Kontrolliin vaan ja porukka puhaltamaan ruokatunnin jälkeenkin.
Seuraavaksi vaaditaan sitten varmaan veritestiäkin huumeiden ja dopingaineiden varalle ja työturvallisuustestin jälkeen psykologista testiä siitä, että henkilö ei ole epätasapainoinen tai turhien riskien ottaja, kuten tehdään jo lentoturvallisuudessa. Entä jos nosturikuski pudottaakin tahallaan kontin ohikävelijöiden niskaan? Miten tuon asian eliminoi muuten kuin lisäämällä kontrollia ja testausta?
Olen tottunut siihen, että ennen työmaalle menemistä tulijat, toimittajatkin, perehdytetään työturvallisuusasioihin. Pisimmillään tämä on tarkoittanut työturvallisuusvideon läpi käymistä. Sodankylässä Sakatin hankkeessa kuitenkin jopa toimistoparakki katsottiin turvallisuusriskiksi. Meitä perehdytettiin kuin lentokoneissa parhaimmilaan siihen, missä ovat varapoistumistiet ja muut turvallisuuden kannata tärkeät asiat. Eli siitä vaan mallia ottamaan kaikkiin toimistoihin, sillä mitä jenkit edellä sitä suomalaiset pian perässä.
Kontrollin lisäämiseen riittää siis aina aikaa ja panoksia ja hyvää tarkoittavia perusteluita.
Luottamuksella sen sijaan ei ole arvoa kuin juhlapuheissa.
Yrityskulttuuri rakentuu kuitenkin näistä molemmista ja itse olen sitä mieltä, että luottamus on siinä tärkeämpi henkilöstöä motivoiva ja työviihtyvyyttä parantava tekijä kuin kontrolli.
Se että työmaalle tulijat puhallutetaan, annetaan parempaa turvallisuus perehdytystä tai muut ”yritysten omat käytännöt”. ei ole ongelma niin kauan kuin siitä ei tule kaikkia työnantajia/työmaita koskeva määräys. Nythän jokainen työmaa voi vielä itse miettiä minkälaista hyötyä tai kustannusvastaavuutta kyseiset asiat tuovat. Mutta tietenkin riskinä on että ”edelläkäviöiden” ohjeet tulevat määräyksiksi kuten Mölsä varoitti.
Luottamuksesta ja kontrollista olen täysin eri mieltä. En ole kommunisti ja mielipiteeni Leninistä ei ole painokelpoista mutta hänellä oli joitakin hyviä mielipiteitä. Ja yksi parhaista jota työmailla pitäisi toteuttaa paljon enemmän on ”luottamus hyvä, mutta kontrolli parempi”. Mielestäni se on yksi nykyisen rakentamisen ongelmista. Nykyään luotetaan tai toivotaan että kun työmaalla on jotain sovittu niin se tehdään sovitun mukaisesti eikä valvota työtä tarpeeksi. Mutta suurelta osaltaanhan tämä ongelma juontuu Mölsän blogin mainitsemasta ongelmasta ”ennen parkkitalon rakentamisen johtaminen hoitui kahden pomon voimin, mutta tänään heitä tarvitaan viisi” jne. Ja se ei vaikuta pelkästään tuottvuuteen vaan myös tuottavuuden laskun kautta laatuun. Harvalla varsinkin Pk-yrittäjällä on varaa palkata mestareita työmaalle pelkkään paperien pyöritykseen.
Kokonaisuudessaan olen samaa mieltä Mölsän kanssa kontrollista, määräyksistä ja ohjeista, jotka eivät todellisuudessan ole ohjeita vaan määrayksiä.
Lisäksi vielä yrityskulttuurista. Vaikka luottaakin henkilöihin heitä pitää myös valvoa ja kontrolloida eikä sen tarvitse laske työviihtyvyyttä. Yrityksen tai työmaan oma valvonta voi olla hienovaraista ja jopa melkein näkymätöntä mutta tehokasta. Ei esimiehen tarvitse hengittää olan takana valvoakseen työn laatua.
Suomen rakentamisen tuottavuus ei ainakaan nouse tällaisessa säännellyssä rakentamisen valvonnassa. Jotkin perusasiat täytyy valvoa, mutta nyt viime aikoina on menty suohon syvemmälle eu tulevien ohjeistuksien myötä.
Tällainen lisäarvoa tuottamaton kontrolli nostaa vain entisestään kustannuksia, jonka maksaa loppukäyttäjä. Miksi Suomessa ei saa rakentaa turhasta(energia tehokkuus, esteettömyys, ym.) sääntelystä vapaata kohtuuhintaista tuotantoa? Keneltä se on pois, huonon itsetunnon omaavilta virkamiehiltä/naisilta?
Kevitsassa on kaatunut kaivinkone selälleen, nostureita kurottajia kaatunut, kivilavat hajonneet
tiputeltu mällejä lavalle.
Jos selvinpäin saadaan tuollaisia vahinkoja olisko kännissä vähemmän.
Hyviä ja tärkeitä ajatuksia. Valvonnan lisääminen ja tiukentaminen lisää luonnostaan epäluottamusta ja syö samalla ammattiylpeyttä, yhteishenkeä ja vastuullisuutta. Ja ne kaikki vaikeuttavat entisestään turvallisuuden, laadun ja tuottavuuden kehittämistä.
Onnistumiseen tarvitaan keskinäistä luottamusta, yhteishenkeä ja arvostusta. Se edellyttää avointa vuorovaikutusta, yhteisiä mittareita, seurantaa ja palkitsemista. Hyvä ilmapiiri indikoi hyvää laatua ja töiden sujumista. Taitavat itse asiassa vahvistaa toisiaan.
Nyt tarvitsemme keinoja, joilla voimme vähentää riippuvuuttamme sääntelyn huumeesta.
Erinomainen blogi. Miksi rakentamisen pitää olla pirstaloitunutta ? Siksikö että vastuun voi aina jakaa tai sysätä muille ? Nykymeno tuntuu olevan sitä, että kokonaisvastuun ottamiseen ei tunnu olevan halua kuin harvoilla hölmöillä.
Matti Apunen kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa samasta aiheesta. Kirjoitus kertoo hyvin, kuinka viranomaisten kontrolli- ja holhousvimma estää työllistämistä ja rapauttaa suomalaisen yhteiskunnan tuottavuutta ja kilpailukykyä. Ihan samanlaisten ongelmien kanssa painivat suomalaiset rakennusalan pk-yritykset. Joka vuosi poliitikot keksivät uusia, hyvää tarkoittavia asioita, joilla holhota, valvoa ja kontrolloida, ja viranomaiset kumartavat syvään ja pistävät toimeksi.
”Suomeen pitää luoda 100000 uutta työpaikkaa! Ei, Suomeen pitää luoda 200000 uutta työpaikkaa! Työllistämistä on helpotettava ja pientyönantajia tuettava! Tuttavaperhe tarvitsi kotiinsa kodinhoitajan. Tämän työhön kuuluvat erilaiset tehtävät keittiössä ja kylpyhuoneessa: ruoanlaitto, pienten lasten hoitaminen ja siivous. Työhön palkattiin ulkomaalaistaustainen nainen.
Kodinhoitajan palkannut perhe ilmoitti, että se huolehtii kotiapulaisen terveydenhoidosta. Tämä vakuutus ei riittänyt, vaan kotiapulainen piti liittää työterveyshuollon piiriin palveluita antavan yhtiön kautta.
Työterveys on hyvin lobattu bisnes ja viranomaiselle täydellinen paikka osoittaa tarpeellisuuttaan.
Käynnistyi prosessi, joka olisi umpikoominen, ellei siinä olisi vähän aihetta hammasten kiristelyyn.
Seurasi norminmukainen terveystarkastus, hintaan 300 euroa. Seuraavaksi viranomaiset halusivat kartoittaa kotiapulaisen työhön liittyviä vaaroja. Virallisen työpaikkaselvityksen tuloksena kirjattiin useita terveysriskejä. 15-sivuinen ohjeistus oli huolellista työtä.
Raportissa todettiin, että taloudenhoitajaa uhkaa muun muassa biologinen altistuma – toisin sanoen hän joutuu vaihtamaan vaippoja ja pesemään sen yhteydessä lapsia. Jokainen kotiäiti ja -isä on altistunut samoille biologisille aineille, joita ei liene tarpeen erikseen nimetä.
Muistan oman altistumiseni oikein hyvin, jos kohta erehdyin pitämään sitä lapsenhoitoon kuuluvana asiana – hiukan epämiellyttävänä mutta normaalina. Mutta nykyaikana mitään työhön liittyvää ei sovi noin vain pitää normaalina. Työn vaaroja ja kauhuja ei voi koskaan riittävästi korostaa.
Tarkastaja myös arvioi, että kodinhoitajaa uhkasi kemiallinen kuormitus. Suomeksi tämä tarkoittanee kodin pesuaineita. Vain kevytmielinen hupsu valuttelee Fairya tiskialtaaseen ja annostelee Omoa pesukoneeseen miettimättä asian terveydellisiä ulottuvuuksia.
Lisäksi voi ilmetä psyykkistä kuormitusta ”haasteellisissa tilanteissa” lasten tai vanhempien kanssa. Tekstistä ei ilmene, oliko huomio yleinen vai erityinen.
Eikä tässä kaikki. Seuraavaksi huomautettiin, että kodinhoitajaa kohtaa riski kuulon heikentymisestä. Sen aiheuttaa lasten tuottama meteli. Työnantajaa opastettiin yksityiskohtaisesti minimoimaan riskiä siten, että lapset kutsutaan lähemmäs, kun näillä on jotain sanottavaa. Kaksivuotiasta lasta on myös kehotettava välttämään äkkinäisiä ääniä.
Perhe jäi ymmällään miettimään, pitääkö kotiapulaiselle hankkia kuulosuojaimet ja mitä tapahtuu, jos hätäitku naapurihuoneesta ei kuulukaan muovitötteröiden läpi.
Jossain on virkamies, joka käyttää tähän aikaansa. Jossain on joukko päättäjiä, jotka katsovat, että tämä on tarpeen.
Mutta edistääkö tällainen syynääminen parempaa työllisyyttä? Ehkä kunnallisen liikelaitoksen ja työsuojeluviranomaisen toimipisteessä, mutta ei lapsiperheen keittiössä. Tavallinen ihminen pelkää viranomaisia ja raportteja sen verran, ettei jaksa kantaa prosessin taakkaa ja ennen kaikkea mahdollisia syytöksiä työsuojeluerheestä. Työpaikka jää luomatta.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että työoloja tarkkaillaan. Työsuojelu on kuitenkin ala, jossa on helppo eksyä pidemmälle kuin pitikään. Viranomainen, jonka tehtävänä on etsiä ja löytää riskejä, varmasti myös löytää niitä.
Virkamies puolustautuu sanomalla, että hänen on täytettävä normit, jotka on säädetty täytettäviksi. Samaan aikaan hän tuskailee virastonsa resurssien niukkuutta.
Olisiko sittenkin niin, että virkamies voisi lain mukaan käyttää harkintavaltaa paljon enemmän kuin nyt tapahtuu? Laki estää häntä suoraan tavoittelemasta väärää hyötyä, mutta omassa tehtävässään ammattilainen voi käyttää ammatillista harkintaa.
Hallinnon tehostaminen alkaa siitä, että virkamies palaa käyttämään järkeä. Hän supistaa monisivuisen raportin ilmoitukseksi ja uskaltaa uskoa, että lapsen vaippa tulee asiallisesti vaihdettua ilman biovaaratarraa potkuhousujen takapuolella. Taloudenhoitajaa uhkaa muun muassa biologinen altistuma.”
Rakennuslehden toimitukseen on tullut mm. tällainen palaute:
”Täytyy onnitella, kuinka hyvän blogin kirjoitit ja osuit naulan kantaa. Hienoa rohkeutta nostaa kissa pöydälle. Asuntorakentamainen ja rakennusala kokonaisuudessaan tarvitsee lisää kilpailua. Ja oikein kohdistit sääntelyn synnyttäjäksi (myös) isot toimijat, koska ne tekevät kilpailua rajoittavaa sääntelyä valtavasti omien lobbausjärjestöjen kautta, koska hallinnollinen työ on skaalautuvaa ja suuruuden ekonomia synnyttää kilpailuetua.
Yksi mielenkiintoinen avaus voisi olla todistaa, kuinka vaikeaa on alkaa asuntorakentajaksi Helsingissä.Mitä esteitä on saada pienenä toimijana tai sijoittajana asuntotontteja Helsingistä?Kuinka säänneltyä on urakkakilpailuihin osallistuminen? Ja miten Hitas-asunto voi maksaa 4900 e/kem2, vaikka todelliset rakentamiskustannukset ovat 2500 e/kem2.”