Korjausrakentamisen opetus on ollut käytännönläheistä professuurin perustamisesta lähtien. Siitä piti professori Seppo Huovinen huolen. Häneltä opiskeluaikana saadut opit ovat edelleen käytössä.
Opetuksen lähestymistapa on muuttunut siten, että yhdessä Fahim Al-Neshawyn kanssa opettamillani kursseilla on otettu käyttöön perinteisen luento-opetuksen ja itsenäisen ryhmätöiden työstön sijasta ongelmaperustainen oppiminen. Harjoitustöitä tehdään käytännön esimerkkien avulla. Harjoitustyön kohteet ovat päättyneestä tutkimushankkeesta, josta on olemassa sadan kohteen tietokanta kymmenen vuoden takaa. Harjoitustöissä kohteille tehdään esimerkiksi kuntotutkimussuunnitelmaa palveleva kunnonarviointi. Valmiiseen materiaaliin opiskelijoiden pitää paneutua etukäteen, jolloin lähiopetuksessa käytävä keskustelu on oppimistulosten kannalta antoisampaa.
Korjausrakentamisen opetus tukee Aalto-yliopiston strategista tavoitetta oppimiskeskeisien opetusmenetelmien kehittämiseksi.
Käytännön korjauskohteisiin tutustuminen on olennainen osa opetusta. Viime keväänä opiskelijat tekivät menetelmäkuvausharjoituksia Kansalliskirjaston peruskorjaustyömaalta talotekniikan ja kellaritilojen korjaamiseen liittyen. Kehitystarve havaittiin kohteesta tehtyjen tietomallien reaaliaikaisessa hyödyntämisessä. Muutokset korjaustyön toteutuksessa viedään tietomalliin tehtyjen ratkaisujen jälkeen. Hyödyllisintä kuitenkin olisi, että ratkaisu pohjautuisi tietomalliin ja tehtyyn laserskannattuun pistepilveen. Tämä vaatisi erillisen palkatun asiantuntijan, jolla olisi kyvykkyyttä tietoteknisten sovellutusten lisäksi ainakin rakennetekniikasta. Tämän alueen hyödyntäminen tullee tulevaisuudessa yleistymään.
Oivallinen esimerkki rakennusinsinöörien ja arkkitehtien yhteistyöstä lopputöiden saralla on tuore Käärmetalo-hanke. Siinä on haettu kulttuurihistoriallisesti arvokkaan suojellun asuinkerrostalon peruskorjaukselle ratkaisumalleja painovoimaisen ilmanvaihdon parantamiseen sekä rakennusosien toimivuuden ja turvallisuuden ottamista huomioon arkkitehtoniselta kannalta. Yhteistyö Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston, asuntotuotantotoimiston, rakennusvalvontaviraston ja kaupunginmuseon kanssa on ollut hedelmällistä.
Tutkimuksen ja opetuksen linkittäminen yhteen on luontevaa. Esimerkkinä mainittakoon arkkitehdit, rakennusinsinöörit ja konservaattorit yhteenkokoava hanke Historiallisia korjauslaasteja tiedolla ja taidolla – von Konow Akatemia. Suomalaisen filosofian tohtori Thorborg von Konowin elämäntyö on saatu koottua arkistotietokantaan hyödyntäen muun muassa tämän kapean sektorin opetus-, tutkimus- ja tuotekehitystyötä.
Sisäilmaongelmien ratkomisesta on tullut alalle haaste. Kokoamalla eri alan asiantuntijat (rakennetekniikka, talotekniikka, rakennusfysiikka, kliininen lääketiede, mikrobiologia ja toksikologia) aivoriiheen voitaisiin kohteen kokonaisuutta pohtia johdonmukaisemmin kestävyyssuunnittelun näkökulmasta.
Korjatun rakenteen monipuolinen käyttöiän arviointi olisi se, mitä alalle tarvitaan. Vuoropuhelua tulee käydä poikkitieteellisesti poissa poteroista. Rakennustekniikan laitos on jo useamman vuoden ajan toteuttanut tätä esimerkiksi yhdessä yritysten ja Helsingin yliopiston kanssa. Yhteistyöhalukkuus on avoin kaikkiin suuntiin.
Tätä artikkelia on kommentoitu 2 kertaa
2 vastausta artikkeliin “Teoria lähellä käytäntöä – tervemenoa työelämään”
Minkä takia Aallossa ei ole enää korjausrakentamisen professuuria vaan Sistonen on palautettu tutkijaksi? Ymmärrän, että selityksenä on se, että eihän uudisrakentamiseenkaan ole erikseen professuuria. Korjausrakentamisen ongelmat ovat kuitenkin aivan toiset kuin uudispuolella jo homeongelmien vuoksi ja esimerkiksi energiataloudellinen korjaaminen on osin edellistä syystä paljon vaativampaa kuin energiatalouden tehostaminen uudisrakentamisessa. Esimerkiksi: ei riitä, että betoniproffa kertoo miten betonipalkit suunnitellaan ja vaikkapa BIM-proffa näyttää miten ne tulevat sijaitsemaan talossa, vaan entistä tärkeämpää on miettiä rakenteen elinkaarta jopa sadan vuoden päähän. Silloin joudutaan miettimään betonin käyttäytymistä ja olosuhteiden ja huollonkin vaikutusta, jotta ei kävisi kuten erään maineikkaan tekniikan tohtorin ja professorin suunnittelemalle vesitornille.
Alkuhuomautus: alla oleva kommenttini ei ole kannanotto mihinkään yksittäiseen tehtävään tai yksittäisen henkilön tapaukseen, eikä tämä rajoitu rakennusalaan vaan koskee kaikkia yliopistoaloja. Asia liittyy Seppo Mölsän kysymykseen siitä, miksi jotain professuureja on ja toisia ei ole, mutta en kommentoi mitään yksittäistä tapausta, kun en niitä juuri tunne, ja ne taas, jotka yksittäisiä tapauksia läheltä tuntevat, eivät yleensä ole oikeutettuja yksittäistapauksia kenenkään nimiä mainiten myöskään kommentoimaan.
Yleisellä tasolla voisi sanoa, että professuureja ei yliopistoissa enää perusteta tai pidetä yllä yksinomaan sen mukaan, millä aloilla pitäisi olla professuuri tai millä ei. Sellainen aika on pitkälti menneisyyttä. Nykyisin professuureja perustetaan ja jätetään täyttämättä myös sen perusteella, millaisiin professuureihin löytyisi tieteellisesti riittävän ansioituneita osaajia (johon osaamiseen luetaan sekä kyky tuottaa tieteellisiä julkaisuja että kyky kerätä tutkimusrahoitusta: onhan professori nykyisin mysö eräänlainen rahoitushakujohtaja). Käytännössä kaikille tohtoreille, jotka kirjoittavat vähintään 5 sellaista vertaisarvioitua journal-artikkelia vuodessa, joissa ovat ensimmäisenä tai toisena kirjoittajana, ja jotka ovat hyviä hakemaan tutkimusrahoitusta (ja edes siedettäviä opettamaankin), pystytään perustamaan professuuri. Ja näitä sitten perustetaankin. Ja vastaavasti niiltä aloilta, joilla ei vertaisarvioituja journal-artikkeleita synny professorilta edes paria vuodessa, professuurit lakkautetaan, oli alan professuurille opetuksellista tarvetta tai ei. Niin tiedemaailma vaan toimii. Tutkimusjulkaisuja tuottaville aloille panostetaan, ja tutkimusjulkaisuja tuottamattomilta aloilta vedetään sitäkin vähää rahoitusta vähemmäksi, mitä niillä on.
Halutessaan joku voi harrastaa tutkivaa journalismia ja katsella, millaisia määriä journal-artikkeleita eri professorit tuottavat. Nämä tiedot ovat täysin julkisia. Tuolla asialla on aika vahva yhteys siihen, mitä professuureja lakkaa, millaisia professuureja perustetaan, ja keitä yliopistot enemmän tai vähemmän patistavat eläkkeelle. Sitä mittaria nimittäin yliopistot entistä enemmän seuraavat mitatessaan sitä, kuinka hyvin joku professori on tehtäviään hoitanut. Professorien tehtävässä kun keskeinen asia on uuden tieteellisen tiedon tuottaminen. Konferenssijulkaisuja ja kotimaisia julkaisuja saa helposti julkaistuksi, vaikka tutkimuksen taso ei olisi korkea ja vaikka uutta tietoa ei olisi tuotettukaan, mutta journal-artikkelien yhtenä julkaisukriteerinä on se, että artikkelin pitää sisältää jotain uutta tietoa. Hyvissä journaleissa vaaditaan myös tutkimukselta hyvää tasoa. Siksi sitä käytetään tutkimustyössä ”tuotannon” määrän mittarina, yhdistettynä kunkin julkaisun kohdalla myös julkaisupaikkapohjaiseen laatuluokitukseen (ns. JUFO-luokitus, jossa on 3 porrasta).