Projektivienti ei ollut pelkkää seikkailua

Projektiviennistä kertovan kirjan ”Rakentajat maailmalla” painopiste on isoissa projekteissa ja isoissa johtajissa. Vaikka ulkomailla työskenteli tuhansia suomalaisia, niin heidän arkeansa kirja vain raapaisee. Kuvat aavikolla retkeilevistä rakentajaperheistä on siitä idyllisimmästä päästä. Hieman realistisemman kuvan antoi tuttavani, jonka perhe lähti hänen mukaansa silloiseen Leningradiin. Jo ensimmäisenä päivänä lapsi palasi itkien kotiin koulusta, koska hänen hieno talvitakkinsa oli varastettu naulakosta.

Koska valtaosa työntekijöistä oli nuoria miehiä, niin vapaa-ajan huvituksia ei tarvitse arvailla. Aktiivisimmat pelasivat squashia jopa Nigerian helteessä, mutta moni muu tyytyi janonsa sammuttamiseen. Yöjalkaan lähteneet saattoivat kotimaassa hämmästyttää lääkäreitä esittelemällä mikä on pehmeä neekerisankkeri.

Islamilaisissa maissa rajoitukset olivat tietenkin tiukat toisinkin kuin Neuvostoliitossa, jossa suomalaisrakentajat elivät kuin kroisokset ja pelkkä päiväraha riitti yöjalkaan.

Suomalaiset joutuivat työskentelemään ja asumaan usein alkeellisissa olosuhteissa, joissa työmaalle yleensä ensimmäisenä pystytetty sauna tarjosi luksusta.

Projektivienti oli hyvin riskialtista, sillä kesken projektin saattoi tapahtua vallankaappaus tai syttyä sota, kuten Irakissa, jonne YIT:n miehet jäivät jopa panttivangeiksi Kuwaitin sodan alkaessa. Rakennuslehdessä seurasimme panttivankien tilannetta poikkeuksellisen tarkkaan, koska myynsihteerimme poika oli yksi vangeista. Myöhemmin selvisi, että ”vankeus” oli tarkoittanut hotellissa asumista ja vapaa-ajan kuluttamista tennistä pelaten.

Sri Lankassa Colombon keskussairaalaa rakennettiin keskellä sisällissotaa 1980-luvun puolivälissä. ”Aamulenkillä tuli ruumiita vastaan ja työmaan vieressä räjähteli, kun lähellä oli poliisiasema”, Lemminkäisen projektipäällikkö Ari Niemi muisteli kirjassa.

Nigeriasta Lemminkäisen miehet joutuivat 1970-luvun karkaamaan raivostunutta väkijoukkoa. Paikallinen liikemies oli kavaltanut rahat eikä niitä riittänyt enää työmiesten ja tavarantoimittajien palkkoihin. Väkijoukko piiritti työmaatoimiston, josta suomalaiset olivat onnekseen päässeet livahtamaan karkuun. Monen päivän piileskelyn jälkeen he pääsivät yöllä brittikoneeseen, joka vei heidät turvaan.

Neuvostoliitossa vaikein aika oli 1990-luvun murroksessa, jolloin nuoret oligarkit ryöstivät valtiota ja mafia kävi taistelua suojelurahoista ihmishengistä välittämättä.  Länsiyriykset eivät uskaltaneet pitää logojansa esillä, jottei sisään olisi tullut kutsumattomia vieraita. Kun kävin silloin ensimmäistä kertaa Lentekin toimistossa, pihalla oli vastassa aseistautuneet vartijat. Kun kuulin, että korttelin päässä oli räjäytetty yhden liikemiehen auto ja yksi suomalaisinsinööri oli ryöstetty kotiovelleen, en pitänyt vartiointia enää ylimitoitettuna. Kun lähetin juttuni Juha Vätölle luettavaksi, hän kertoi, että vartijoista huolimatta toimistoon oli tunkeuduttu asevoimin joitakin päiviä käyntini jälkeen.

Minulla on kuva Eremitaashin tauluvaraston rakennuttamisesta vastaavasta johtajasta seisomassa tsaarin vaunujen edessä Lemminkäisen Matti Mantereen vieressä. Molemmat myhäilivät tyytyväisinä, sillä suururakka alkoi olla loppusuoralla. Vuotta myöhemmin kuulin, että johtaja oli tapettu. Sillä ei välttämättä ollut yhteyttä hieman aiemmin tulleisiin uutisiin museon taidevarkauksista, joihin myös henkilökunta oli syyllistynyt.

Jeltsinin valtaannousun aikana panssareita oli Moskovassa kadullakin. Venäjällä omonin joukot kuljettivat turvaan Hakan työntekijöiden perheitä samaan aikaan, kun tankit tulittivat Valkoista taloa.

YIT:n Moskovan aluejohtajana toiminut Matti Pennasen mukaan levottomuus jatkui vielä 1990-luvun lopulla. ”Vuoden 1998 ruplan romahduksen jälkeen Venäjällä oli jonkin aikaa turvatonta. Pankkijärjestelmä oli sekaisin ja ihmisiä tapettiin, varsinkin talous- ja yritysjohtajia. Autoja yritettiin jatkuvasti varastaa jopa kaupassa käydessä.”

Ei siis ihme, että Pennanen lähti mielellään turvalliseen Ouluun kaupunginjohtajaksi.

Ulkomailla työolot saattoivat olla stressaavia ja paineita lisäsi se, jos projekti oli jo alun perin otettu väärällä hinnalla ja kannustuksen sijaan pääkonttorista sateli haukkumisviestejä. Yksi tapaamani projektipäällikkö veti loppuun saakka julkisuudessa paljon olleen projektinsa, mutta teki itsemurhan heti kotiin päästyään. Pääsin tutustumaan työmaahan sillä ehdolla, että kerron kuinka hienoa työtä siellä on tehty ja jätän tappioista kertomiset myöhempään.

Vientimiesten kotiinpaluukaan ei ollut aina helppo, sillä Suomessa suhdanteet saattoivat olla heikot ja parhaat paikat oli täytetty henkiöillä, joilla on hyvät paikalliset asiakaskontaktit. Vientimiesten saatettiin katsoa jopa vieraantuneen kotimaan rakentamisesta. Ennen vanhaan YIT:ssä kerrottiin, että jos palaaja ei muutamaan viikkoon ollut löytänyt itselleen työhuonetta, niin silloin oli aika tehdä omia johtopäätöksiä.

Yleensä kansainvälinen kokemus ja ulkomailla hankittu kielitaito katsottiin kuitenkin ansioksi. Usean toimitusjohtajan CV:ssä oli merkintä ulkomailla vietetyistä vuosista. YIT:n vuorineuvos Reino Hanhinen oli yksi harvoista poikkeuksista, mikä näkyi hänen hyvin varovaisessa suhtautumisessaan vientiprojekteja kohtaan. Toisaalta sen ymmärtääkin, sillä hänen aloittaessaan Perusyhtymän toimitusjohtajana ei vientiprojekteista ollut muuta kuin harmia.

Olen itse seurannut projektivientiä ja rakennusalan kansainvälistä toimintaa toimittajan näkökulmasta vuodesta 1988, joten omakohtaista aineistoakin on kertynyt valtavasti. Kirjoitin perjantaina 7.3. ilmestyvään lehteen projektivientiin liittyvästä lahjonnasta. Nettiin kirjoitin tiistaina 4.3. erittäin laajan katsauksen projektiviennin suurimmista voitoísta ja tappioista.