Suomen rataverkolla on pituutta noin 6 000 kilometriä. Sen ensimmäistä osuutta rakennettiin 150 vuotta sitten, junaliikenne maassamme alkoi maaliskuussa 1862. Valtaosa verkosta, 90 prosenttia ratakilometreistä, on yksiraiteista, ja vain vähän yli puolet on sähköistetty.
Pitkään kohtuullisesti palvellut rataverkko on päässyt heikkoon kuntoon. Korjausvelka on syntynyt vähittäin, mutta tällä hetkellä se haittaa vakavasti liikenteen hoitoa. Keväällä 2010 yli 1 000 kilometriä oli alennetun nopeusrajoituksen piirissä routavaurioiden takia. Paikoitellen nopeuksia jouduttiin laskemaan 140 km/h:sta viiteenkymppiin. On selvää, että aikataulut sekoavat, kun moottoritiellä joudutaan ajamaan kaupunkiliikenteen nopeudella.
Vertailun vuoksi Ruotsissa vastaavia rajoituksia oli muutamalla kilometrillä. Leveysasteet ja talvipakkaset ovat naapurimaissa samat, mutta Ruotsin panostus ratainfraan ja sen ylläpitämiseen on ratapituuteen suhteutettuna 50 prosenttia suurempi kuin meillä. Tämä näkyy liikenteen olosuhteissa.
Routimisen lisäksi ongelmia aiheutuu muiden rakenteiden, kuten vaihteiden, siltojen ja rumpujen ikääntymisestä. Kehitystarpeitakin olisi. Tavaraliikenteen tehostaminen edellyttäisi akselipainojen nostamista ja rataverkon sähköistyksen jatkamista. Matkustajaliikenteen kannalta taas nopeuksia pitäisi kasvattaa, jotta lyhyemmät matka-ajat houkuttelisivat matkustajia ympäristöystävälliseen junaan. Yksiraiteisuus ja kasvavat liikennemäärät aiheuttavat pullonkauloja – verkon välityskykyäkin pitää pystyä kasvattamaan.
Tekniikan kehittyminen johtaa uusiin kunnossapito- ja investointitarpeisiin. Kiskojen ja vaihteiden lisäksi tarvitaan turvalaitteita ja ohjausjärjestelmiä, jotka nekin ovat osittain pikaisen uusimisen kohteena. Kiireellisin on Helsingin ratapihan asetinlaite, jonka toimintahäiriöt heijastuvat koko maan liikenteeseen.
Jos junaliikenteen halutaan sujuvan ja kehittyvän, rataverkon ylläpitoon on löydettävä rahoitus. Ilman investointeja väylästöön voimme unohtaa tavoitteet junaliikenteen täsmällisyydestä ja kasvusta, ja samalla unohtaa tavoitteet liikenteen päästöjen vähentämisestä.
Rataverkko on myös merkittävä osa kansallisomaisuuttamme. Sen arvoksi arvioidaan kolme miljardia euroa. Milloin Suomesta on tullut maa, joka elää syömävelalla kädestä suuhun, ei pidä huolta kertyneestä omaisuudestaan eikä investoi tulevaisuuden työhön ja menestykseen?
Liikennepolitiikka kokonaisuutena ja erityisesti väyläinvestoinnit kaipaavat pitkäjänteisyyttä. Ison hankkeen suunnittelun aloittamisesta liikenteelle ottoon kuluu useita vuosia. Kun hanke päätetään käynnistää, tulisi samalla päättää koko sen toteutuksen edellyttämästä rahoituksesta. Riippumatta siitä, sattuuko väliin vaalikauden vaihtuminen vai ei.
Pohjanmaan radan perusparannus on valtakunnallisesti tärkein menossa oleva väylähanke, ja se tulisi saada mahdollisimman pian valmiiksi. Uudet kehittämishankkeet on uskallettava laittaa tärkeysjärjestykseen niiden liikenteellisen merkityksen, ei muiden tekijöiden perusteella. Tällöin kärkeen nousevat pääradan välityskyvyn parantaminen, Pisara-rata ja Kokkola-Ylivieska-kaksoisraide.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Rataverkko kaipaa investointeja”