Historia: Rakennusinsinööri ei enää tiedä mitä tehdä laskutikulla ja mihin lääkärintakkia tarvittiin

Rakennesuunnittelija oli 1960-luvun alussa herrasmies, jonka työasuna oli valkoinen lääkärintakki. Korvan takana oli lyijykynä, jolla syntyivät laskutikun avustamana laskelmat, jotka hän sitten piirsi piirustuspöydällä suunnitelmiksi. Matemaattisilla taidoilla pääsi vielä loistamaan toisin kuin nyt, kun kuvat ilmestyvät jostain bittiavaruudesta yhdellä klikkauksella.

Seppo Tamminen on tehnyt historiakirjan rakentamisen kehityksestä viimeisen reilun 50 vuoden ajalta.

Suomessa on viime vuosikymmeninä tehty monta hienoa rakentamista käsittelevää historiakirjaa, joissa on syvennytty johonkin rakentamisen osa-alueeseen tai jonkin yrityksen tarinaan. Yksi suosikeistani on Mikko Laakson ja Seppo Tammisen RIL:lle tekemä Rakentajat maailmalla, vientirakentamisen vuosikymmenet. Siinä rakentajat puhuivat poikkeuksellisen avoimesti myös projektiviennin kääntöpuolesta eli tilaajien voitelusta. Maassa oli elettävä maan tavalla, jos aikoi saada urakoita.

Käytin tuota kirjaa yhtenä lähteenä tehdessäni Rakentamisen mustaa kirjaa (Rötösherroja ja kartellien solmijoita). Se kertoo siitä, että ”maan tapa” oli vallalla Suomessakin. Turussa sitä kutsuttiin Turun taudiksi.

Rakentamisen musta kirja – rötösherroja ja kartellien solmijoita

Seppo Tammisen uudessa kirjassa ”Laskutikusta tietomalleihin” korruptiosta ja kartelleista ja muista ikävistä asioista ei puhuta mitään. Esimerkiksi 1980-luvun rötösherraoikeudenkäynnit ja 2000-luvun asfalttikartelli eivät mahtuneet RIL:n senioreiden tilaamaan 310-sivuiseen historiakirjaan. Ehkä seniorit eivät halua ihan kaikkea muistella.

Kirja on RIL:n senioreiden tilaustyö, jossa käsitellään rakentamisen viimeistä 50 vuotta eli 1960-luvulta 2020-luvun alkamiseen.

1960-luvulla rakentaminen teollistui

Sattumalta tein tuosta samasta ajasta katsauksen, kun laadin Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkia vuonna 2015-16. Lehtiarkistojen selaaminen johti sitten useisiin osakatsauksiin, joissa käsittelin muun muassa rakentamisen laatu- ja sisäilmaongelmia, rakenteellisen turvallisuuden eli insinööritaidon pettämisestä, työmaiden ja työturvallisuuden kehittymistä sekä rakentamisen voimakkaita suhdannevaihteluja yritysrakenteiden murtumisen näkökulmasta.

Nämä netissä julkaistut minihistoriikkini ovat olleet Tammisen ja kirjan työryhmän käytössä. On luonnollista, että niissä näkökulmat ovat hieman erit kuin kirjassa, koska itse tarkastelin tapahtumia viikoittaisten lehtijuttujen pohjalta, kun taas seniorit ovat muistelleet nuoruuden tekojaan 50, 40 tai 30 vuotta taaksepäin. Siksi esimerkiksi lehtijuttujen vahvat toimijat Armas Puolimatka, Tauno Mäkinen, Kauko Rastas, Harri Hintikka, Heikki Pentti tai Bertel Ekengren jäävät kirjassa varjoon tai kokonaan unohduksiin eikä arkkitehtuurin sankareita Alvar Aaltoa tai Reima Pietilää sen paremmin kuin 1980-luvun suurta vallankäyttäjää Matti K. Mäkistä  muistella ollenkaan.

Itselleni erityisen mielenkiintoista oli katsoa turkulaisten Mauno Koiviston ja Armas Puolimatkan yhteistyötä pääkaupunkiseudun asuntorakentamisessa. Koiviston ajatus, että lähiöt puretaan, kun meillä on varaa rakentaa parempaa, on tänään todella ajankohtainen. Purettavien talojen keski-ikä on 50 vuotta eli sama kuin monilla lähiöilläkin. Lähiöiden betonirakenteet toki kestävät vielä pitkään, vaikka lastentauteja olikin aluksi paljon.

Tuossa katsauksessani käsittelen betonielementtien suunnittelujärjestelmän BES:n syntyä.  Se on otettu luonnollisesti mukaan myös Tammisen kirjaan, sillä BES on varmaan tärkein tekijä suomalaisen rakentamisen teollistamisessa.

Reilut 50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähiöiden laatikkoarkkitehtuurin

1960- 1970-luvut muistetaan betonilähiöistä, mutta yhtä tärkeitä nuo vuosikymmenet olivat moottoriteiden rakentamiselle, joista Tamminen kirjoittaa perusteellisesti. Suomen ensimmäinen moottoritie, Tarvontie, valmistui vuonna 1962. Suomen silloista kolmasosa on rakennettu noina vuosikymmeninä. Betonilähiöiden tavoin ne ovat peruskorjausiässä. Betonisiltojenkin kohdalla ajankohtainen kysymys on, mitä kannattaa säilyttää ja voisiko kauniille paikalle rakentaa kauniimpaa.

50 vuotta sitten suunnittelun lähtökohtana oli ”järkevä insinöörirakenne”, kuten siltaprofessori Aarne Jutila asian ilmaisi. Arkkitehtien hän toivoi pysyvän kaukana siltojen suunnittelusta.  Lähtökohta oli, että jos estetiikkaa haluttiin korostaa, se kerrottiin siltasuunnittelijalle, joka sen sitten insinöörimäiseen tapaansa toteutti. Calatravamaisia taideteoksia hän ei Suomeen kaivannut toisin kuin tekniikan tohtori Matti Ollila.

1960-luku oli käänteentekevä aika myös liikennesuunnittelun osalta. Helsingin kaupunki tilasi vuonna 1965 liikennetutkimuksen amerikkalaiselta toimistolta, joka suuren maailman tyyliin katsoi kasvavan autoliikenteen vaativan kaupungin halkovan moottoritiemäisen verkoston. Kevyttä liikennettä ei huomioitu yhtä pyörätietä lukuun ottamatta. Se oli kuitenkin ensimmäinen Suomessa. Isoin merkitys oli, että suunnitelma sisälsi metron. Kaiken lisäksi laaditut liikenne-ennusteet osoittautuivat hämmästyttävän oikeiksi.

Ihan kaikki ennusteet eivät onnistuneet näin hyvin. 1960-luvulla autoliikenteen uskottiin vähentävän junaliikenteen tarvetta voimakkaasti henkilöliikenteessä. Silloin oli vaikea nähdä nykyistä rata- ja raitiotiebuumia.

Liikennesuunnittelun grand old manina nykyisin tunnettu Pentti Murole aloitteli tuolloin uraansa. Hän ja TVL:n jaostopäällikkö Seppo Hirvonen nostivat jalankulun ja pyöräilyn merkitystä. Siinä ei pitkään aikaan tapahtunut mitään vaan autoilun suosio kasvoi ja samaa tahtia kasvoi liikennekuolemien määrä. Pelastukseksi tuli  Tammisen kirjan mukaan vuoden 1973 öljykriisi, joka antoi sopivan syyn asettaa kattonopeuksia teille.

Diplomi-insinööri Martti Sainion yhden miehen sotaa metroa vastaan ei noteerata kirjassa muistelemisen arvoiseksi. Sainion vaikutuksesta myös Rakennuslehti vastusti aluksi metroa, samoin arkkitehtien liitto Safa.

Nyt tätä vastustusta hävetään hiljaisuudessa samalla tavalla kuin nuoruuden taistolaisuutta, joka jostain syystä tarttui pahemmin arkkitehteihin kuin rakennusinsinööreihin. Voi olla, että rakennusosastolle tultiin opiskelemaan vaatimattomammista oloista kuin arkkitehtipuolelle, joten elanto oli tärkeämpi asia kuin idealismi.

Saimaan kanavan rakentaminen oli 1960-luvun kolmas jättiponnistus lähiöiden ja moottoriteiden ohella. Moni suomalainen maa- ja vesirakentamisen diplomi-insinööri sai arvokasta työkokemusta tässä hankkeessa. Tänään kanava on taas ajankohtainen, kun sen sulkuja uusitaan. Ainutlaatuiseksi urakasta tekee sen, että se tehdään Suomelta vallatulla, mutta takaisin vuokratulla maaperällä.

Historiakirja on enemmän kuin tilaajiensa tarina

Huomasin itse noita minihistoriikkejani tehdessäni, että mielenkiintoisinta oli seurata jonkin rajatun aihealueen sisällä tapahtunutta kehitystä. Silloin asioihin pääsi riittävän syvälle. Siinä oli myös tuon Tammisen projektivientikirjan vahvuus.

Esimerkiksi selvitys siitä, miksi asuntorakentaminen on niin kallista ja mihin hävisivät yleishyödylliset, voittoa tavoittelemattomat rakennuttajat, joiden piti tehdä kohtuuhintaisia asuntoja tavallisille työntekijöille, oli varsin mielenkiintoinen esimerkkitapaus siitä, miten julkinen omaisuus muutetaan yksityiseksi. Eikä kyse ole Venäjästä vaan suomalaisesta demokratiasta.

Polar-Sato ja Haka-VVO hallitsivat rakenteellisen korruption

Yleisen historiakirjan, vaikka se koskisi vain rakentamista, vaikeus on se, että käsiteltävää on valtavasti, samoin henkilöitä. Siksi Tammisen kirjasta on karsiutunut pois mielenkiintoisia anekdootteja, jotka tekivät esimerkiksi Antti Tuurin Lemminkäisen historiasta niin herkullisen.

Wahlroos hassasi Penttien rahat ja epäonnistui hanhijahdissaan

Kirja muistuttaa enemmän YIT:n virallista historiikkia, joka toisin kuin Lauri Seppäsen hyllytetty historiikki, on tilaajiensa sankaritarinaa ilman säröääniä ja epäonnistumisia.

Projektiviennin todellinen legenda, Tauno Mäkinen, jää tälläkin kertaa seuraajiensa varjoon. Se on harmi, silllä hän teki Perusyhtymän 1960-luvun alussa ostamasta piskuisesta Yleisestä insinööritoimistosta  Suomen suurimman rakennusliikkeen ja projektiviejän palkkaamalla ennakkoluulottomasti diplomi-insinöörejä.

Samalla tavalla on unohdettu Polarin isot johtajat Kauko Rastas ja Harri Hintikka. Rastas oli Urho Kekkosen ystävä, joka tämän tuella perusti Finn-Stroin ja käynnisti jättihankkeet Neuvostoliitossa. Harri Hintikka puolestaan oli 1980-luvulla alan tärkein suunnannäyttäjä, jonka ideat rakennusliikkeen keskittymisestä asunto- ja kiinteistökehitykseen on taas omittu laajalti, vaikka ne suurta tuhoa aiheuttivatkin 1990-luvun lamavuosina.

Rakennusalan 60-luvun patruunat Armas Puolimatka, Kauko Rastas ja Tauno Mäkinen putosivat korkealta

1960-luvun merkittävimmän asuntorakentajan Armas Puolimatka sivuuttaminen kirjassa selittyy sillä, että hän oli ”vain” rakennusmestari. Rakennusmestarit vastasivat vuosikymmeniä asuntogryndauksesta, sillä diplomi-insinöörit pitivät sitä itselleen liian yksinkertaisena työnä. He suunnittelivat ja rakensivat mieluiten fiksuutta vaativia insinöörirakenteita. Projektivientihankkeissa sitten tarvittiin heidän kielitaitoaankin.

Kirjassa projektivientiä ryhdytään hieman kummallisesti esittelemään vasta 1970-luvulta lähtien. Ehkä kukaan muistelijoista ei ollut mukana YIT:n operoimassa 1960-luvun kaukoviennissä.  Aiheesta kiinnostuneiden kannattaakin mieluiten lukea Tammisen aiempi kirja.

Projektiviennissä tehtiin jättivoittoja ja hirveitä tappioita

Suomi oli rakentamisen kehittämisen huipulla ennen lamaa

Betoniteollisuutta kirjassa on käsitelty paljon. Siihen on hyvät perustelut, sillä Lohja, Partek ja Parma olivat 1980-luvulla maailman kärkeä betonielementtiteollisuuden kehittäjinä. Valitettavasti siitä jäi vain muruset jäljelle 1990-luvun laman seurauksena yhtiöiden siirryttyä ulkomaiseen omistukseen.

1980-luvulla rakennusalan johtajat kävivät samoilla Rastorin kursseilla, joilla kerrottiin, että yritysten on pakko kansainvälistyä pysyäkseen kilpailukykyisinä. Sekä rakennusmateriaaliteollisuudessa- että muutamissa isoissa rakennusliikkeissä noita oppeja toteltiin liiankin sokeasti. Tuloksena oli kansainvälistyminen, mutta uuden kansainvälisen omistajan komennuksessa. Lähinnä vain hissi- ja talotekniikkapuolella kansainvälistyminen oikeasti onnistui.

Betoniteollisuus on ehkä surkein esimerkki kansainvälistymisen epäonnistumisesta, sillä aikoinaan Partekin kokoinen irlantilainen CRH on nyt kansainvälinen jättiläinen, mutta Partekia ja Lohjaa tuskin enää muistetaan. Itselleni on jäänyt vahva muistikuva Partekin viimeisestä toimitusjohtajasta Christoffer Taxellista, joka sanoi toimittajille, että rakentaminen on auringonlaskun ala.

Tammisella on ollut hyvänä lähteenä Tehdään betonista -kirja, joka käsittelee betonielementtirakentamisen historiaa. Kirjaan on otettu myös betonijulkisivujen laatuongelmat, sillä ne pakottivat teollisuuden kehittämään tuotettaan.

Jumala loi puun, ihminen betonin – betonijulkisivujen lastentaudit leimasivat rakentajat suden ja sekundan tekijöiksi

Rakennusliikkeet sen sijaan eivät ole saaneet laatuansa kuntoon hyvistä yrityksistä huolimatta. Se koskee niin ostajan arvostamaa laatua kuin tuotannon laatuvaihtelua, joka näkyy tappioprojekteina. 1980-luvun laatujärjestelmät tiivistää hyvin Tekesin pääjohtaja Veli-Pekka Saarnivaara: ”Laatujärjestelmistä jäi vain teoreettinen ja paperinmakuinen laatujärjestelmäkuvaus, josta ei käytännössä näkynyt hyötyä.”

Rakentamisen tuottavuuden kehittämisessä suomalaiset olivat tutkimuspuolella maailman kärjessä 1990-luvun alussa. Lauri Koskela laati maailman ensimmäisen artikkelin lean constructionista ja rakentamistalouden professori Juhani Kiiras esitteli korjausrakentamisen nopeuttamiseksi tahtituotantoa muistuttavan solutuotantomallin.

Juhani Kiiras kehitti vuonna 1994 solutuotantotomallin korjausrakentamiseen. Se samoin kuin ”hoikka rakentaminen” jäivät laman jalkoihin.

Suomen laman vuoksi Koskela huomasi, että hänen ideansa otetaan paremmin vastaan Englannissa, jonne hän lähti professoriksi. Solutuotantomallille puolestaan ei löytynyt kokeilijoita Hakan konkurssin jälkeen. 2000-luvulla nämä ajatukset ovat sitten tulleet Suomeen ulkomaiden kautta.

Lauri Koskela nolostui ensin elektroniikkatutkijan kysymyksestä ja ideoi sitten vastaukseksi siihen Lean Constructionin

Sama muuten koskee Partekin 1990-luvun alussa kehittämää 3D-betonia. Perinteinen minimalismi, jota toki harhauttavasti modernismiksi kutsuttiin, sopi 1990-luvun ankeudessa paremmin sekä arkkitehdeille että rakentajille. Herääminen moniuloitteisempaan arkkitehtuuriiin tapahtui ulkomaisen esimerkkien kautta vasta 2010-luvulla.

Rakentamisen toteutusmuotoja kirja käsittelee ansiokkaasti ja onneksi myös kriittisesti. Esimerkiksi KVR- rakentaminen, joka haluttiin laajentaa lähiöiden aluerakentamisesta muuhunkin rakentamiseen, saa moitteita heikosta suunnittelusta ja kehnosta materiaalien laadusta. Kokonaisvastuurakentamisen sijaan alettiinkin jo 1980-luvulla puhua KVR:stä kokonaisvaltaisena riisumisena.

KVR sai niin heikon maineen, että sille on vuosikymmenten aikana annettu uusia nimiä. Onneksi sentään hienosteleva design and build jäi pian unohduksiin. Tuoteosakaupastakaan ei ole enää paljon pidetty meteliä, vaikka siihen KVR sopii parhaiten. STk-malli on viimeisin versio, jossa suunnittelu ja toteutus on yhdistetty allianssin tunnetuksi tekemään kehitysvaiheeseen.

Toteutusmuotojen lisäksi myös toteutustavat ovat muuttuneet rajusti. Suomessa ei olla vielä siinä pisteessä kuin Ruotsissa, jossa metsureidenkin töistä 90 prosenttia tehdään ulkomaisin voimin. Sitä tavoitetta ollaan kuitenkin lähestymässä, koska rakennustyö ei ole enää rakennusliikkeiden ydintoimintaa. Sitä on vain rakennustyön ostaminen, jolloin hinta väkisinkin korostuu. Kansainväliset  hankinnat ovat syystäkin listattu rakennusliikkeiden tärkeyslistalla korkealle. Korona toki havahdutti ymmärtämään, että siinäkin on riskinsä.

Vuonna 1997 Skanskan palvelukseen tullut Tuomas Särkilahti huomasi, että rakentaminen oli muuttunut aliurakoinniksi. Hakassa töitä oli vielä tehty pitkälti omin voimin, mutta Skanskan myötä aliurakoinnin osuus kasvoi. SRV oli ollut tässä tiennäyttäjä projektinjohtourakoinnin yhtenä pioneerina.

”Kun aliurakointi yleistyi, muuttui johtaminen sopimustekniseksi johtamiseksi. Se ei ollut ihmisten pomottamista, vaan aliurakoitsijoiden perään katsomista”, Särkilahti kertoo kirjassa.

Leanista kirjan juuri tehnyt tekniikan tohtori Juha Salminen pitää tätä  muutosta riskinä, sillä lean-ajattelu lähtee jatkuvasta parantamisesta ja yhteistyöstä. Sitä on vaikea noudattaa, jos porukka vaihtuu joka projektissa eikä harjaantumista tapahdu.

Salmisen mielestä työnjohtaja oli 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alussa todellinen työn johtaja, mutta sittemmin hänestä tuli vain urakoiden valvoja. ”Samalla katosi komentoketjun syövereihin työnjohdon ydintehtävä: töiden suunnittelu ja johtaminen työntekijäkohtaisesti.”

Salmisen kuvaama muutos näkyy hyvin Särkilahden johtamassa Skanskassa. Esimerkiksi Stadionin työmaalla ei ollut enää työnjohtajia vaan urakkavalvojia. Työntekijöitä oli 50 maasta tai kansallisuudesta.

Rakennustyömaat ovat 50 vuodessa muuttuneet sotatantereista siisteiksi ja monikansallisiksi työpaikoiksi

Ikävimmät asiat insinööriosaamisen puutteissa on unohdettu

Kirjan ohjaustoimikunnan panos näkyy aihevalinnoissa. Esimerkkinä voi mainita toimikunnan puheenjohtajan Petri Janhusen lempiaiheen, hänen isänsä vesitornit. Ne esitellään uljaina rakenteina ilman mainintaa niiden teknisistä heikkouksista, joiden vuoksi Tikkurilan vesitornin rakentaminen maksoi maltaita ja Jyväskylän vesitorni romahti. Vetymurtuma toki tunnettiin käsitteenä jo 1970-luvulla, mutta ulkomailta tulleet varoitukset hautautuivat lehtiarkistoihin.

Hiekkaharjun uusi vesitorni. Kuva Seppo Mölsä.

Muutenkin rakenteellisen turvallisuuden ongelmat sivuutetaan kirjassa, vaikka 2000-luvun alussa ne useana vuonna veivät uskottavuutta rakennesuunnittelijoiden osaamiselta ja suomalaisen suunnittelujärjestelmän kyvystä valvoa laatua. Siksi kirjoitan, mitä itse kirjoitin minihistoriikkiini asiasta:

Valkeakoskella vuonna 1996 tapahtuneen Tarrapaperitehtaan kuolemaan johtanut onnettomuus pani pohtimaan koko suunnittelukäytäntöämme. Betonilaatasta tuli Onnettomuustutkintakeskuksen raportin mukaan suunnitteluvirheen vuoksi huomattavasti alimitoitettu. Jo yleispiirteinenkin asiantuntijatarkastus olisi tuonut virheet esiin. Suunnittelijana toiminut A-Insinöörit ei sitä käyttänyt koska sillä oli pätevyys tarkastaa itse suunnitelmansa. Suunnittelutoimisto ei ollut kontrolloinut suunnittelijansa työtä eikä rakennuttajakaan ollut sitä tarkastanut.

Onnettomuustutkintakeskuksen mielestä pitäisi pohtia miten ja missä määrin rakennuttajalle kuuluvaa vastuuta voidaan siirtää muille. Rakennuttaja katsoi vapautuneensa vastuusta työosuuksien valvontavastuusta pelkästään liittämällä sopimuksiin vastuun siirtymistä koskevan maininnan.

Oikeuskaan ei  lopulta päässyt selvyyteen vastuusuhteista. ”Moneen osaan jaettu vastuu lähenee tilaa, jossa ei sanottavaa vastuuta ole kenelläkään. Siten mahdollinen varomattomuus tai huolimattomuus yksittäisen henkilön tuottamusvastuuta arvioitaessa jää varsin vähäiseksi”, totesi syyttäjä.

Rakennusalalla Onnettomuustutkintakeskuksen suosituksille kolmannen osapuolen tarkastuksista ja koko suunnittelukulttuurin tervehdyttämisestä  viitattiin kintaalla. RIL:n toimitusjohtaja jopa paheksui, kun Rakennuslehti oli mennyt noita suosituksia referoimaan pääkirjoituksessaan. Hänen mielestään raportin päätelmät olivat väärät.

Myös Suunnittelutoimistojen liitto SKOL vastusti kolmannen osapuolen tarkastuksia turhana ja kalliina byrokratiana. Tällaista saksalaista järjestelmää ei sen mukaan Suomeen tarvittu.

Ympäristöministeriö ei reagoinut lotkauttanut Onnettomuustutkinnan suosituksille ennen kuin romahti lisää ja useasti. Minulle selitettiin, että ministeriölle oli ollut kiirellisempää saada rakennuslaki valmiiksi ja huolehtia paisuvista kosteus- ja homeongelmista. Rakenteellisen turvallisuuden pettämistä ei kukaan osannut kuvitellakaan mahdolliseksi. Niin vankka oli vielä silloin rakennusinsinöörien maine. Tuota mainetta jopa varjeltiin mustaamalla romahdusraporteista suunnittelijoiden ja tekijöiden nimet pois, kuten ministeriö teki ensimmäisen teräsrakenteisen ratsastusmaneesiin romahdettua 1990-luvulla. Saman suunnittelijan halleja romahti sitten kymmenen vuoden aikana lisää kenenkään huomaamatta systemaattisten virheiden sarjaa ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

KIrjassa maininnat saavat Mustasaaren Botniahallin teräsrakenteiden ja Jyväskylän Paviljongin puurakenteiden romahdukset, mutta niitä ei laiteta Suomen suurimpien rakennusliikkeiden ja suunnittelutoimistojen insinööriosaamisen vaan Jyväskylän osalta eurokoodien piikkiin.

Näin luottamus rakennusinsinöörien osaamiseen romahti – onnettomuustutkinnan suosituksille viitattiin kinttaalla

Kosteus- ja homeongelmat kirjassa sivuutetaan yhä lyhyesti, vaikka monien ongelmien perussyinä olivat virallisten ohjeiden, myös RIL:n, virheet ja Rakennustiedon vaalima niin sanottu hyvä rakentamistapa, joka usein olikin huono, kuten tekniikan tohtori Juhani Pirinen osoitti.

Näin Suomi homehtui – hyvä rakentamistapa sai aikaan pahaa jälkeä

Betoni jyräsi muut materiaalit

Tänään kun koemme puurakentamisen buumia, on mielenkiintoista lukea, millä tavalla teräsrakentamisen tuloa betonin kilpailijaksi jarrutettiin. Esimerkkinä on vuonna 1976 valmistunut Nesteen torni, johon toimitusjohtaja Uolevi Raade halusi teräsrakenteet. Suunnittelijaksi pyydettiin legendaarinen Erkki Juva. Suunnittelutyön suurin vaikeus oli todistaa palosuojauksen riittävyys. Viranomaiset eivät hyväksyneet esitettyä ratkaisua vaan vaativat VTT:tä tekemään polttokokeet. Ne maksoivat maltaita, mutta osoittivat, että teräksen lämpötilat nousivat vain kolmasosaan sallitusta. Taistelu teräsrakenteiden palosuojauksesta hidasti Juvan mukaan kuitenkin kymmenellä vuodella teräsrakenteiden yleistymistä.

1990-luvulla VTT teki vastaavanlaisen polttokokeen puurakenteille, minkä seurauksena vuonna 1995 päästiin suunnittelemaan Suomen ensimmäistä puukerrostaloa Helsingin Viikkiin.

Analyysi: Puurakentaminen on liian kallista, siksi sen edistämisessä siirryttiin pakkoon

Suunnittelijoiden työkalut ovat muuttuneet eniten

Itseäni kiinnosti kirjassa erityisesti suunnittelijoiden työn kehittyminen, sillä sitä on käsitelty historiikeissa paljon vähemmän kuin suurten rakennusjättien suuren johtajien sankaritarinoita. RIL:n luonteeseen henkilöjärjestönä sopii hyvin tavallisten perusinsinöörien työn huomioiminen.

1960-luvulla  vanhemmilla suunnittelijoilla oli valkoiset ”lääkärintakit” suojaamassa vaatteita lyijykynän pölyltä. Silloin piirrettiin vielä lyijykynällä skitsipaperille. Suunnittelijan työvälineisiin kuului laskutikku, laskulehtiö ja betonirakenteiden laskentaa varten betonitikku sekä piirustuslaudalla ollut piirustuskoje ja viivoittimet. Tarkempia laskutoimituksia varten oli käsin veivattava Facit-laskukone.

Suunnittelutoimistoissa insinöörit olivat vielä 1950-luvulla laskeneet ja piirtäneet kaiken itse. 1960-luvulla toimistoihin alettiin palkata avuksi rakennuspiirtäjiä, jotka tekivät lopulliset kuvat tussilla kuultopapereille tai muoville. Jos suunnitelmiin tuli muutoksia, korjaukset tehtiin raaputtamalla tussin jälki pois partakoneen terällä. Monesti suunnitelmat olivat siltasuunnittelija Esko Järvenpään mukaan täynnä raaputusjälkiä.

Raaputusten syynä saattoi olla pelko siitä, ettei siltasuunnittelijoille satu samanlaisia lipsahduksia kuin Matti Ollilalle Turun Myllysiltaa suunniteltaessa.

Järvenpään kunnianhimon kohteena olivat suuret vinoköysisillat. Tosin niistä ensimmäinen eli Rovaniemen Jätkänkynttilä oli suunniteltu niin varman päälle, että Ollila letkautti, että mihin siinä enää vinoköysiä tarvittiin.

Ollilan suunnitteluvirheen taustalla oli tietokonevirhe. ATK:n kanssa rakentajilla oli pitkään opeteltavaa.

Tietotekniikan mullistus käynnistyi, kun Suomen Kaapelitehtaan (eli Nokian) laskentakeskus hankki vuonna 1960 Englannista Elliot 803 A-tietokoneen. Kesti kuitenkin vielä vuosia ennen kuin tietokoneita päästiin hyödyntämään insinööritoimistoissa. Edut olivat heti selvät, sillä kun kokeneella insinöörillä meni harjapalkin laskemiseen 2-3 päivää, teki tietokone saman 15 minuutissa.

Finnmapin toimitusjohtaja Lars-Olav Sebbas sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuonna 2002, että 1960-luku oli rakennesuunnittelun kulta-aikaa, sillä elementtirakenteet ja tietokoneavusteinen suunnittelu olivat vasta tulossa. Sebbaksen tärkein työ oli Katajanokalle rakennettu satamavarasto, jossa nyt toimii Marina Congress Center.

Kehärakenteen suunnittelusta ei olisi selvitty ilman tietokonetta. Sebbas laati matriisiin, jossa oli 26 tuntematonta. ”Sen ratkaisemiseksi tarvittiin 26 yhtälöryhmää jokaista 23 kuormitustapausta varten. Käsityönä kunkin yhtälöryhmän laskenta olisi vienyt pari viikkoa, joten tietokone oli todella tarpeen.”

”Työ tehtiin Nokian laskentapalvelun koneella eikä se suinkaan onnistunut yhdellä kertaa. Nokian porukka teki virheitä ja itsellänikin oli aluksi epätarkkuuksia. Kun homma oli kaikille opettelua, laskelmat tehtiin moneen kertaan eikä Nokia laskuttanut ylimääräisistä kerroista lainkaan.”

Insinööritoimisto Bertel Ekengren perusti vuonna 1965 tietokoneosaston helpottamaan rakennusalan laskentatehtäviä.

”Pystymme tällä hetkellä suunnittelemaan 200 palkki- tai laatta-aukkoa työpäivässä”, kertoi diplomi-insinööri Juhani Kiiras Ekengrenin toimistosta Rakennuslehdelle vuonna 1967.

Tulevalta rakentamistalouden professorilta löytyi jo tuolloin tiedepoliittista näkemystä. Tietokonekoulutus oli hänen mukaansa laiminlyöty pahoin. Tampereella oli vasta aloitettu alan korkeakouluopetus. TKK:n eräillä osastoilla opetusta oli annettu jo pidempään, mutta Kiiraksen mukaan se oli turhan teoreettista.

Pienillä suunnittelutoimistoilla ei ollut  varaa ostaa kallista tietokonetta. Siksi yhdeksän toimistoa päätti vuonna 1966 perustaa Tekninen Laskenta Oy:n, jonka nimi lyheni sitten muotoon Tekla. Atk:n suosio kasvoi niin nopeasti, että vuonna 1969 osakkaita oli jo 29.

Rakenteiden laskenta tapahtui niin, että suunnittelija kirjoitti lähtöarvo käsin Teklan lähtöarvokaavakkeelle, jotka lähetettiin postissa Teklaan. Aluksi Teklallakaan ei ollut omaa tietokonetta vaan tiedot vietiin Nokian tai Valtion tietokonekeskuksen laskentakeskukseen, missä tiedot lävistettiin reikäkortille. Tietokoneeseen luettiin sitten oikeat ohjelmat ja suoritettiin ajot.

Yksi Teklan perustajista oli diplomi-insinööri Aaro Kohonen. Vuonna 1981 Rakennuslehden haastattelussa hän korosti tietokoneen merkitystä suunnittelussa.

”Moniin ongelmiin, kuten tuhansien piirustusten järjestyksessä pysymiseen on saatu ratkaisu tietokoneen avulla. Tietokone on paljolti myös poistanut suunnittelutoimistosta matemaattiseen kyvykkyyteen pohjautuvan hierarkian. Enää ei ole jakoa virtuooseihin ja rivi-insinööreihin.”

Tietokonelaskennan yksi hyöty oli, että se mahdollisti suunnitella esijännitettyjä kuori- ja riippurakenteita.

Kun Loviisan ydinvoimalaitosta suunniteltiin, ei Suomesta löytynyt sen rakenteiden laskemiseen riittävästi tietokonekapasiteettia vaan laskentaa tehtiin Tukholmassa ja suurimman rakenteen eli päätason laskennat tehtiin Hollannissa.

Niin merkittävä kuin Teklan rooli onkin ollut tietomallinnuksen kehittäjänä, on sen rooli jopa ylikorostunut kirjassa. Vuonna 1992 kehitetty XSteel oli vallankumouksellinen, mutta tietomallinnusta kehitettiin myös YIT:ssä 1990-luvun lopulla.

Kun YIT rakensi Sitran tornia Helsingin Ruoholahdessa talosta tehtiin ensin 3D-malli eli virtuaalitalo. Tämä Cove-mallintamisjärjestelmä oli mukana myös VTT:n 4D-kehityshankkeessa, jossa malli muuttuu automaattisesti, kun liikutaan aika-akselilla. Mallinnus oli tarkoitus viedä myös määrälaskentaan ja aikatauluihin.

Covesta oli vuonna 2000 tulossa kolmas versio, joka oli Archi-Cad-pohjainen. Siihen oli mahdollista lisätä lähestulkoon mitä tahansa visualisointikeinoja. ”Mallin sisällä voi kulkea katsomassa, miltä asunto näyttää, vaikka yhtään elementtiä ei olisi vielä pystyssä”, tietomallinnusta YIT:ssä kehittänyt  Jarmo Laitinen kertoi.

YIT ei kuitenkaan katsonut, että mallinnuksen kehittäminen olisi sen ydinbisnestä, joten Laitinen siirtyi opettajaksi Tampereen teknilliseen yliopistoon.

 

50 vuotta kehitystyötä: VTT ja Tekes ovat monen rakennusalan menestystarinan takana

Moni tietomallinnuksen pioneeri, kuten ulkomailla uransa BIM-professorina tehnyt arkkitehti Arto Kiviniemi, on kirjassa unohdettu. Teklan kohtalokin jää kertomatta. Myynti Trimblelle toki mainitaan, mutta ei enempää.

Liverpoolin yliopiston professori Arto Kiviniemi on BIM-osaamisen kansainvälinen guru

Teklan perustajilla oli varmaan idealistinen näkemys alan kehittämisestä, mutta uusi polvi näki vain mahdollisuuden nopeaan rahastamiseen. Yhtiö myytiin Amerikkaan, vaikka tiedossa oli, että oston tavoitteena oli vain saada kilpailija pois markkinoilta ja sen osaaminen omaan käyttöön. Teklassa vielä tämän myynnin jälkeen työskennellyt johtaja kertoi pettyneenä, että isot amerikkalaiset yhtiöt eivät juurikaan panosta omaan tuotekehitykseen, koska edullisempaa on ostaa kehitystyössä jo kyntensä näyttäneitä pieniä yhtiöitä. Jättiyrityksillä on hienoja ohjelmia, mutta niistä ei välttämättä löydy suomalaisia ratkaisuja.

Tänään samanlaista ahneutta näkee myös muissa suunnittelutoimistoissa. Perustajat ovat saattaneet luoda hienon järjestelmän, jolla suunnittelijoita sidotaan osakkeilla, jotka yhtiö lunastaa sitten takaisin, kun henkilö siirtyy eläkkeelle. Nyt tämäkin on kumottu, kun johtajat ovat laskeneet, paljonko he itse voisivat tienata mittauttamalla osakkeidensa markkina-arvon. Paras tarjous on yleensä tullut ulkomailta, kuten Teklankin kohdalla.

Suomi on siten insinööriosaamisenkin osalta siirtymässä vahvasti tytäryhtiötaloudeksi, jossa esimerkiksi kansainvälistä toimintaa tehdään, jos tehdään, emoyhtiön asettamin rajoituksin. Suomalaisinsinöörit ovat edullista työvoimaa, jotka suunnittelevat mitä tilataan, mutta toimistojen oma kansainvälinen toiminta on kuihtunut lähes olemattomiin.

Rakennustuoteteollisuudessa sama ”kehitys” tapahtui jo 1990-luvulla, kun ulkomaiset yritykset ottivat ostamiensa suomalaisyhtiöiden ulkomaiset tehtaat haltuunsa ja pian alkoivat rajoittaa Suomen tehtaiden vientiä jopa Venäjälle.

Rakentaja on ollut aina vuoristoradalla – rahamarkkinoiden, muuttoliikkeen ja finanssipolitiikan heiteltävänä

Johtavatko rakennusinsinöörit edes alansa tulevaisuutta?

Seppo Tamminen on tehnyt hyvää työtä haastateltavien valinnassa, sillä äänessä on muitakin kuin RIL:n jäseniä. Rakennusinsinööri Juhani Karhu kertoo projektinjohtamisen kehittymisestä ja allianssimallin kehittämisestä. Rakennusinsinööri Mika Airaksela puolestaan nostetaan esiin puurakentamisen pioneerina, joka jo 2010-luvun alussa näki sen kasvavan roolin ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Kirjasta puuttuvat lähes kokonaan naiset, mikä on ihan luonnollista. Muutos on ollut kuitenkin voimakas. Kun olen katsonut, keitä Rakennuslehti on viime vuosina haastatellut tai keistä on tehty henkilöjuttuja, niin naisen osuus on merkittävä. Lehden ei ole tarvinnut hakea heitä väkisin, vaan naisia löytyy kaikista asiantuntijatehtävistä ja jonkin verran heitä on jo myös yritysjohdossa. Esimerkiksi kun tein juttusarjaa rakentamisen ympäristökysymyksistä, tuntui että lähes kaikki asiantuntijat olivat naisia.

Rakentamisen tulevaisuus on siis vahvasti myös naisten käsissä. Mielenkiintoista on, että rakentamisen tulevaisuus on kirjan erinomaisen tulevaisuuskatsauksen valossa pitkälti myös muiden kuin rakennusalan diplomi-insinöörien varassa.

Aalto-yliopiston rakentamistalouden apulaisprofessori Antti Peltokorpi on yhdessä rakentamistalouden professori Olli Seppäsen kanssa vetämässä Building 2030 -konsortiota, jossa  mukana olevat kymmenet yritykset ovat asettaneet itselleen ja koko alalle kovia tuottavuus- ja vastuullisuustavoitteita.

Peltokorpi on valmistunut tuotantotaloudesta ja Seppänen on kauppatieteilijä. Heidän keskustelukumppaneitaan ovat muun muassa Firan kehitysjohtaja Otto Alhava, joka on ohjelmisto- ja tietoliikennetekniikan diplomi-insinööri ja YIT:n uusi toimitusjohtaja Markku Moilanen, joka myös on tietoliikennetekniikan diplomi-insinööri.

Antti Peltokorven mukaan rakennusalalla myllertää kaksi megatrendiä, joissa korostuvat asiakaslähtöisyys ja digitaaliset teknologiat.

”Asiakaslähtöisyys muuttaa hankekehitysprosesseja ja suunnittelukäytäntöjä. Digitaalisessa muodossa oleva tieto puolestaan vaikuttaa kaikkiin prosessin osiin aina käyttöön ja ylläpitoon saakka.”

Seppänen puolestaan näkee leanin ja tahtituotannon yhdessä digitaalisuuden kanssa keinoiksi nostaa alan tuottavuutta, joka on polkenut paikallaan 40 vuotta.

Yrityskonsortion sisällä tärkeitä ajureita liiketoiminnan kehittämiselle ovat myös kaupungistuminen ja ilmastonmuutoksen torjunta. Moni yritys on jo tehnyt sitovia lupauksia aikataulusta, jolla ne pyrkivät hiilineutraaleiksi ainakin omassa tuotannossaan.

Viimeinen sana kirjassa on annettu koripallovalmentajanakin kunnostautuneelle suunnittelutoimisto Viatekin entiselle toimitusjohtajalle Jaakko Heikkilälle.

”Uskon, että työelämän nopea kehittyminen digitaalisuuteen ja sen tuomaan uuteen maailmaan, muuttavat johtamista entistä enemmän tunnejohtamisen suuntaan. Ihmisten välistä vuorovaikutteisuutta ei voi ulkoistaa tietokoneille. Sitoutuminen ei tapahdu virtuaalitodellisuuden, sähköpostien tai teams-neuvottelujen välityksellä.”

Suurin karhunpalvelus tehtiin koko alalle

Vaikka kriittisyyteen tottuneena toimittajana löysin kirjassa huomautettavaa, niin yleisarvio on, että kirja on ansiokas katsaus rakentamisen historiaan alan diplomi-insinöörien, nykyisten RIL:n senioreiden silmin. RIL-Seniorit perustettiin vuonna 1970 Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RILin osaksi, ja on kasvanut yli tuhannen seniorijäsenen hyvin aktiiviseksi yhteisöksi. Jos juniorit saataisiin yhtä aktiivisiksi, ei 6000 hengen järjestöllä olisi mitään huolta tulevaisuudesta.

Kirjassa uskalletaan varovaisesti myös kritisoida RIL:n toimintaa. Suurin munaus oli, kun järjestö 1990-luvulla lyhytnäköisesti sekaantui koulutuspolitiikkaan ja vaati yhden rakennusalan diplomi-insinöörejä tuottaneet oppilaitoksen lopettamista. Perusteluna oli sittemmin vääriksi osoittautuneet arviot diplomi-insinöörien tarpeesta. Toki RIL:n jäsenille tuo päätös oli ansiomielessä hyvä, sillä viimeisimmät RIL:n ja TEK:n palkkatilastot kertovat, että rakennusalalla tienaa muita aloja paremmin. Koko alalle päätös sen sijaan oli katastrofi, jonka laskua maksetaan vielä vuosia, kun porukkaa jää eläkkeelle eikä kokeneita tekijöitä ole heidän korvaajikseen.

Politiikka osoittautui arvaamattomaksi, sillä lopetuspäätöstä lobattaessa opetusministerinä oli oululainen keskustapoliitikko Tytti Isohookana-Asunmaa, mutta päätöksen teki hallituksen vaihduttua kokoomuslainen ministeri Olli Heinonen Etelä-Suomesta.

Onneksi tuo päätös on vihdoin kumottu ja opetus on päässyt käyntiin. Kiitokset voi lähettää koneosastolle, joka piti omin varoin pienimuotoista rakennusalan koulutusta yllä koko ajan, joten osaaminen ei päässyt täysin katoamaan.

Itsekin jouduin sekaantumaan asiaan sen verran, että professori Jorma Hartikainen lähetti Rakennuslehteen kirjoituksen, jossa hän perusteli Tampereen koulutuksen säilyttämisen tärkeyttä. Päätoimittajan kanssa keskusteltuani päätimme, että emme voi julkaista yhden osapuolen kannanottoa. Kehotin Hartikaista ottamaan yhteyttä entiseen opinahjoonsa Ouluun ja kysymään voisivatko oppilaitokset laatia yhteisen kannanoton molempien oppilaitosten säilyttämisen tärkeydestä. Oulusta tuli kuulemma rehtorin vaatimuksesta kielteinen vastaus. Siksi lehteen päätyi vain Hartikaisen kirjoitus.

Oulun koulutus lopetettiin vuonna 1996, samana vuonna kun rakentaminen kääntyi nousuun. Diplomi-insinööreistä oli pulaa jo vuosikymmenen lopussa. Sama koski rakennusteknikoita, joiden koulutuksen lopettamista oli ajanut Rakennusmestarien Keskusliitto. Ajatuksena sen järjestöjohtajilla oli, että kun koulutus siirtyisi insinöörioppilaitoksiin, saisivat vanhat mestarit takautuvasti insinööristatuksen ja siihen kuuluvan palkankin. Tämä oli tärkeää varsinkin kunnissa. Tästä tittelinkipeydestä kertoi se, että liiton johtohenkilöt esittelivät käyntikorttia, jossa tittelinä oli euroinsinööri.

Titteleiden tärkeydestä kertovat paitsi vanha riidat Safan, RIA:n RIL:n välillä kenellä on oikeus kutsua itseään rakennusinsinööriksi tai arkkitehdiksi myös se, että vanha nimi Suomen Rakennusinsinöörien Liitto ei tunnu enää kelpaavan kaikille vaan monet puhuisivat mieluummin rakennetun ympäristön akateemisista.

En usko, että tälle ajatukselle löytyy vastakaikua senioreissa. Jos on ikänsä ollut rakennusinsinööri, niin miksi sitä pitäisi hävetä.

Kirjasta puuttuu kokonaan RIL:n ulospäin näkyvin hanke ja sen tärkein jäsenetu vuodesta toiseen eli Rakennuslehden perustaminen vuonna 1966. Sen se teki yhdessä RKL:n kanssa. Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit RIA:a ei huolittu heti mukaan, koska järjestöt kinastelivat silloin rakennusinsinöörinimen käytöstä.

Laitan muistin virkistämiseksi juhlavuonna 2016 tekemämme videon, jossa lehden ensimmäinen päätoimittaja Tola Toivinen kertoo lehden perustamisesta ja alan vaikuttajat kuten  Ilpo Kokkila, Hannu Isotalo, Pekka Pajakkala ja Juha Metsälä sekä Rakennuslehdessä vuosikymmenet rakennusliikkeitä analysoinut professori Jarmo Leppiniemi kertovat rakentamisen muutoksista eri vuosikymmenillä.

 

Merkittävimpiä innovaatioita rakennusalalla 50 vuoden ajalta

 

BES -runkojärjestelmä

Betonielementtiteollisuus otti 70-luvun alussa avoimella suunnittelujärjestämällä etulyöntiaseman muihin runkomateriaaleihin (puu, teräs) verrattuna.

Tuotemallinnus

Alkoi 1980-luvun lopulla mallintavan suunnittelun käynnistäneellä Ratas-hankkeella päätyen Suomen asemaan kärkimaana BIM-tuotemallintamisessa.

Rakennushankkeiden ja –prosessien hankinta- ja kilpailuttamismenettelyt

Tuloksena käyttäjien ja tilaajien tarpeet sekä elinkaarilaatu ohjaavat suunnittelua ja toteutusta asiakaspalveluprosessina (allianssit ja sen sovellukset).

Isojen rakennushankkeiden yhteistoimintamallit

70-luvun aluerakentamisesta kehittyneet suurhankkeiden toteutusmallit, joissa kaavoituksesta alkaen kaupunki ja rakennusliike kytkevät jo alussa investorin, rahoituksen, kiinteistönhoidon, käyttäjät ja rakentamisen mukaan. Esimerkkeinä tästä ovat muun muassa Kamppi, Tripla, Tampereen Keskusareena, Redi

Kertopuu, CLT ja nykypuurakentamisen sovellukset

1980-luvulla kehitetystä mittatarkasta, lujuudeltaan hyvästä palkki- ja levytuotteesta (Kertopuu) alkanut puurakentamisen nousu, jota tukee CLT-massiivipuun kotimainen valmistaminen.

Koneen hissit ja liukuportaat

Merkittävät innovaatiot syntyvät liiketoiminnan kaikkien elementtien jatkuvalla uudistamisella globaalissa ankarassa kilpailussa – ei pelkästään yksittäisen tuotteen tai palvelun kehittämisellä.

Teräsohutlevyn villaytiminen sandwich

Jäykkä kivivilla sandwich-rakenteen ydinmateriaalina on pitkän kehitystien tulos. Erityisesti kylmän ilmanalan hallien seinäelementti on edelleen kilpailukykyinen.

Lämpöpuu

Pitkässä tutkimusprosessissa kosteudenkestävyyden parantamiseksi kehitetty lämpökäsitelty puu on saavuttanut vientiä. Perusidea perustuu kansantietoon, mutta tuotantoprosessien parametrien hallinta pitkälliseen tutkimukseen.

Lista: Veli-Pekka Saarnivaaraa ja  Erkki Leppävuori

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 6 kertaa

6 vastausta artikkeliin “Historia: Rakennusinsinööri ei enää tiedä mitä tehdä laskutikulla ja mihin lääkärintakkia tarvittiin”

  1. Taas, Seppo, hienosti muistejani kutkuttanut plus kivaa täsmennystietoakin antanut. KIITOS.
    Jotain lisäystä ja kommenttia:

    Tuon Helsingin mammuttisen moottoritiesuunnitelman konsultti oli Smith (USA) & Polvinen (Suomi). Vastaavat Pyynikkiä särkevät serpentiinit oli suunniteltu Tampereelle (näin on kollega minulle kertonut). Jyväskylän Harjua oli samoin kohdeltu kaupungin läpimenevällä tiekauhistuksella. Viimemainitun piirustusröykkiöön pääsin tutustumaan Jyväskylän kaupungin rakennustoimistossa, jossa olin kesän 1965 teekkariharjoittelijana.

    Kirjoituksessasi: ”Suurin munaus oli, kun järjestö 1990-luvulla lyhytnäköisesti sekaantui koulutuspolitiikkaan ja vaati yhden rakennusalan diplomi-insinöörejä tuottaneet oppilaitoksen lopettamista. Perusteluna oli sittemmin vääriksi osoittautuneet arviot diplomi-insinöörien tarpeesta.”
    Oulun koulutus lakkautettiin. Olin siinä RIL:n yhdistyskokouksessa, jossa ko. asia päätös esiteltiin ja päätettiin. Asia oli valmiiksi pureskeltu, mutta oli yksi vastalausepuheenvuoro. Minun. Esitin, että mitään näistä kolmesta ei lakkauteta, vaan aletaan miettiä rakennusinsinöörikoulutuksen laajentamista maailman tasolla (väestönkasvu, raju kaupungistuminen, pakolaiset, ilmastonmuutos jne). Ei tullut puheenvuoroja, ei puolesta eikä vastaan. RIL:n kokouksen pöytäkirjaan tuli historian tutkijoille nimelleni mainittuna tämä lakkautusasian epääminen!

    Ensio Laaksonen, RIL

  2. Oletko Seppo siis sitämieltä, että nykyajan rakennesuunnittelijalla ei ole minkäänlaisia matemaattisia taitoja?

    1. En minä niin kirjoittanut vaan siteerasin Teklan yhtä perustajaa Aaro Kohosta, joka Rakennuslehden ikivanhassa haastattelussa harmitteli että tietokoneiden tultua hän ei enää päässyt loistamaan matemaattisilla taidoillaan. Aiemmin toimistossa oli matemaattisia virtuooseja, joksi Aaro myös itsensä luokitteli.

  3. Venäjällä on perinteisesti opetettu insinööreille valtavat määrät klassista 1700-luvun matikkaa, he omaksuvat nopeasti jenkin bim-bomit, mutta .fysiikkaa eivät oikein ymmärrä tai kuittaavat sen helpoksi hieroglyfisulkeisten jälkeen.

  4. Miksi tärkein puuttuu, ympäristöministeriö jatkuvasti ylittää Eu-direktiivit lisäämällä tarpeettomia säännöksiä yritysten ja kiinteistöjen omistajille.

    1. Eihän sitä muuten rakennusneuvokseksi pääsisikään. Asiaa voisi myös pohtia toisesta näkökulmasta, onko sivistys tai näennäinen sivistys = ongelma.

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat