Kaveria ei jätetä

”Ei sitä enää oteta yhteyttä, vaikka puhelimet on. Ei sitä enää. Ainut on toi henkilö joka joka joulu lähettää jonkun jouluviestin.”

Tämä oli yksi riipaisevimmista sitaateista Ratuke-hankkeen Miten se oltais voitu estää? -tutkimuksessa, jossa oli haastateltu 18 työtapaturman uhria. Siitä on kerrottu tarkemmin vuosikirjassamme.

Tapaturmien vakavuus ja työelämään palaaminen eivät korreloi odotetulla tavalla. Joskus paluu onnistuu vakavankin tapaturman jälkeen, kun taas paljon pienempi tapaturma saattaa johtaa työelämästä syrjäytymiseen. Ratkaisevaa ei ole onnettomuus vaan toiminta sen jälkeen. Työnterveydenhoito ja vakuutusyhtiöt tekevät yleensä parhaansa nuorten rakentajien saamisessa työkuntoisiksi. Sen sijaan konkarit ovat helpommin väliinputoajia, jotka huomaavat, että he ovat liian terveitä vakuutusyhtiölle, mutta liian sairaita työnantajalle.

Tapaturman uhri joutuu liian usein heitteille ja yksin. Sairaana pitäisi jaksaa taistella vakuutusyhtiön kanssa korvauksista ja kuntoutuksesta. Usein myös taloudelliset huolet alkavat painaa, jos työelämään paluu viivästyy. Pitkä sairausloma aiheuttaa menetyksiä ja tuskaa myös puolisolle ja perheelle. Kun työkaveritkaan eivät pidä enää yhteyttä, voi myös halu palata takaisin rakennuksille kadota ja mieliala muutenkin synkistyä.

Moni iso työantaja on ottanut käyttöön varhaisen tuen mallin, jolla pyritään tukemaan pitkältä sairauslomalta palaavaa. Sen ohella tarvitaan tiivistä yhteistyötä työantajan, vakuutusyhtiön, sairaanhoidon ja kuntoutuksen sekä uudelleenkoulutusta järjestävien tahojen kanssa. Tukea tarvitaan monilla eri elämänalueilla, jotta tapaturma ei johda syvenevään ongelmakierteeseen.

Jokaiselle rakentajalle pitää pystyä takaamaan paitsi turvalliset työolosuhteet myös takeet paluusta työelämään, jos jotain kuitenkin sattuu. Kavereita ei voi jättää matkan varrelle.