Sisäilmaongelmia on Suomessa ratkottu jo 50 vuotta eikä valmista näytä tulevan

Kyseenalainen ns. hyvä rakentamistapa, väärä arkkitehtuurimuoti, kirjava ohjeistus ja 1970-energiansäästöinto synnyttivät rakennuksiin riskirakenteita, joita huollon puute ja rakennusosien ikääntyminen sitten pahensi. Sisäilmaongelmiin johtaneita virheitä on ratkottu oikeussaleissa ja lukuisilla sisäilmaohjelmilla. Seuraavaksi hallitus puuttuu asiaan kiristämällä rakentajien vastuita.

Vesi on riski kaiken ikäisille rakennuksille, mutta homeongelmiksi ne muodostuivat vasta modernin rakentamisen aikana, kun eristekerrokset paksuuntuivat, rakenteista tehtiin tiiviitä ja ilma alkoi vaihtua koneellisesti.

Home ja muut sisäilmaongelmat ovat modernin rakentamisen mukanaan tuomia haittoja. Modernin arkkitehtuurin ja rakennustekniikan riskit tunnistettiin jo 1960-luvun alussa, jolloin Rakennustietosäätiö julkaisi ensimmäisen rakennusalan yleiset laatuvaatimukset, jossa määriteltiin niin sanottu hyvä rakentamistapa. Valitettavasti se ei torjunut  kaikkia riskejä vaan saattoi jopa levittää virheratkaisuja.

Vanhoissa taloissa ei ollut homeongelmia tai niitä ei ainakaan sellaisiksi tunnistettu. Se kannattaa toki muistaa, että vanhoista ovat säilyneet vain parhaat ja parhaille rakennuspaikoille rakennetut talot.

Vanhasta puutalosta löytyy kosteusvaurioita ja jopa lahoa. Ne on kuitenkin usein helppo korjata.

Vanha hirsitalo toimi rakennusfysikaalisesti hyvin. Vaippa oli niin hatara, että seinät ”hengittivät” ja ullakko sekä perustuksen ryömintätila pysyivät lämpiminä ja kuivina piipusta säteilevän ja rakenteiden läpi vuotavan lämmön ansiosta. Lämmin piippu synnytti samalla painovoimaista ilmanvaihtoa tukevan savupiippuefektin.

Lahovauriot olivat usein ainoat kosteuden tuomat ongelmat ja ne ratkaistiin usein vaihtamalla lahonneet hirret uusiin.

Vanhoissa puutaloissa puru hygroskooppisena aineena loi tasaisen ja miellyttävän kosteuden. Tampereen yliopiston rakennusfysiikan laboratoriossa tutkitaankin tänään voisivatko sahanpuru ja kutteri palataan eristeiksi puutaloihin. Yksiaineinen rakenne on rakennusfysikaalisesti riskitön, vaikka se ei eristyskyvyltään vastaakaan mineraalivilloja.

Pieni hiilijalanjälki tuo purun ja luonnonmateriaalit takaisin rakentamiseen -helpotusta kaivataan energiamääräyksiin

Myös viime vuosisadan alun tiilitalot olivat sisäilman osalta hyvässä kunnossa. Paksut seinät eivät tarvinneet eristeitä ja painovoimainen ilmanvaihto riitti.  Energiankulutuskin oli pieni, kun sähköä ei kulunut koneelliseen ilmanvaihtoon.

Riskejä piili kuitenkin kosteissa kellareissa ja vanhoissa kotelovälipohjissa, joissa saattoi olla  erilaista orgaanista ainetta täytteenä ja eristeenä. Taloissa oli saattanut olla historiansa aikana myös useita vesivuotoja.

Vanhoissa rakennuksissa voi olla rakenteiden sisään kuivunutta hometta, joka on ollut  harmiton niin kauan kuin rakenteet ovat olleet tiiviit ja ilmanvaihto on ollut kunnossa. Rakenteisiin tehtyjen läpivientien jälkeen rakenteisiin on voinut päästä kuitenkin kosteutta, joka aktivoi homeen. Rakennukseen lisätty tehokas ilmanvaihto on sitten imenyt homeen sisäilmaan.

Tänään korjaajat joutuvat usein käymään museoviranomaisten kanssa keskustelua siitä puretaanko vai säilytetäänkö nuo välipohjat sellaisinaan. Joskus ratkaisu on riskirakenteiden tiivistäminen eli kapselointi, mutta useimmiten orgaaninen aines poistetaan.

Kotelovälipohjat on aukaistu ja puhdistettu sisälle jätetyistä muottilaudoista ja orgnaanisesta täyteaineesta. Kuva: Ilari Tolonen.

Kyse on vaikeasta pulmasta: mikä on hyväksyttävä riski ja paljonko riskin minimoimisesta ollaan valmiita maksamaan.

Energiansäästö nosti esiin homeen

Suurin syy sisäilmariskien kasvuun 1960- ja 1970-luvulla oli sillä, että pesutiloja alettiin sijoittaa asuintiloihin ja rakennusten energiataloutta alettiin parantaa 1970-luvun öljykriisin seurauksena kyseenalaisilla keinoilla. Samaan aikaan markkinoille tuli valtava määrä tuotteita, joita ei ollut tutkittu ja testattu riittävästi. Rakentamisen virallisissa ja puolivirallisissa ohjeissa niiden kosteusriskit yleensä aliarvioitiin.

1970-luvulla Suomessa puhuttiin paljon lastulevyistä haihtuvasta formaldehydiongelmasta. Myöhemmin keskustelu laajeni muihinkin materiaaleista ilmaan haihtuviin aineisiin.

Materiaalien haitallisia päästöjä ryhdyttiin seuraamaan vuonna 1995, jolloin ilmestyi Sisäilmaston, rakennustöiden ja pintamateriaalien luokitus, josta on kehittynyt nykyinen vapaaehtoinen rakennusmateriaalien M1-päästöluokitus. Pitkälti sen ansiosta rakennusmateriaalien haitalliset päästöt ovat vähentyneet jopa kymmenesosaan aikaisemmasta. Luokitus on laajennettu koskemaan myös ilmanvaihtolaitteiden puhtautta.

Näin Suomi homehtui – hyvä rakentamistapa sai aikaan pahaa jälkeä

Ruotsissa havahduttiin jo 1970-luvulla homeongelmaan. Eristämättömälle betonilaatalle koolatut puulattiat ja kellareiden virheelliset sisäpuoliset eristykset toivat esiin tämän ongelman. Omakotitaloja rakennettiin silloin tyypillisesti niin, että lämmöneriste sijoitettiin peruslaatan päälle kellarin sisäpuolelle, mikä nyt tiedetään riskiksi.

Energiakriisin seurauksena Suomessa käynnistyi viranomaisten ohjeistama vanhojen hirsitalojen peruskorjausaalto. Sen seuraukset näkyivät pian valtavana lattiasieniongelmana. Lattiasieni aktivoitui, jos puurakennuksessa muutettiin pohjarakenteiden tuuletusolosuhteita. Esimerkiksi tiiviin lattiapinnoitteen asentaminen vanhan lautalattian päälle näytti olevan riittävä ärsyke.

Kosteapohjaisilla savimaa-alueilla vaurioita esiintyi erityisen runsaasti. Lattiasienellä altistuivat helpoiten ryömintätilaiset ja betonisandwich-elementtilattiat.

Lattiasieniä esiintyi usein rakennuksissa, joihin oli saneerauksen yhteydessä rakennettu sauna ja pesuhuone. Kuudessa tapauksesta kymmenestä lattiasieni oli aiheutunut putkiston vuodosta.

Lattiasienen lisäksi taloista saatettiin mitata korkeita homepitoisuuksia.

Pientalojen perinteinen tuulettuva ryömintätila muuttui riskialttiiksi kun lattiaan lisättiin eristettä. Silloin ryömintätilaan ei päässyt enää hukkalämpöä ja se pysyi kylmänä ja kosteana homepesänä. Jos alapohja ei ollut tiivis, hometta pääsi sisäilmaan.

Riskiä lisäsi se, että energiansäästösyistä ihmiset alkoivat tukkia ryömintätilan tuuletusaukkoja. Kauppa- ja teollisuusministeriön energiaosasto ohjeisti taloyhtiöitä tukkimaan jopa asuinkerrostalojen korvausilmaventtiilit.

Kylmä ullakko on helposti kostea

Ongelmia tuotti myös kylmän ullakon muodostava kattorakenne. Aiemmin se pysyi kuivana lämmityksen hukkalämmön ansiosta. Eristeiden lisääminen muutti tilanteen hankalammaksi, koska ullakko tuli talvella kylmäksi.

Ongelma on ollut hankalasti ratkaistavissa, sillä sisäkaton tiivistämisellä voidaan estää sisäilman nousu ullakolle, mutta kosteutta pääsee tilaan myös ulkoa. Kirkkaina öinä katto ja myös ullakko viilenee ulkoilmaa kylmemmäksi, jolloin kosteus tiivistyy katon sisäpintaan, mistä se tippuu rakenteisiin. Tuuletuksen lisääminen voi vain pahentaa ongelmaa, sillä se tuo ulkoa lisää kosteutta mukanaan. Toisaalta tuuletuksen minimointikaan ei ole riskitöntä, koska silloin tilan pitää olla ehdottoman tiivis.

Yksi keino riskin vähentämiseksi olisi lisäeristeen laittaminen yläpintaan. Hallitusti koneellisesti tuuletettu ullakko on turvallisin ratkaisu. Tuuletusta ohjataan automaattisesti sen mukaan millaiset olosuhteet vallitsevat ulkoilmassa ja yläpohjan tuuletustilassa.

Miikka Koivukangas on viime syksynä valmistuneeseen diplomityöhönsä koonnut tuoreimmat tutkimustiedot aiheesta.

Tasakatto oli muodikas ongelmakatto

Tunnetuin esimerkki modernin arkkitehtuurin ja myös suunnitteluohjeiden epäonnistumisesta on tasakatto. Tasakatto on aina ollut muodikas arkkitehtipiireissä. Asuntohallitus oli aktiivinen, jotta tavalliset perheetkin ottaisivat sen omakseen. Lahelan asuntomessuille Tuusulaan valmistui vuonna 1970 Asuntohallituksen koetalo. Se oli matalaperustuksinen, tasakattoinen ja räystäätön. Seuraavina vuosina asuntomessuilla ei juuri muita kuin tasakattotaloja ollutkaan.

Kun RIL teki ensimmäiset rakennusten veden- ja kosteuseristysohjeet eli RIL 107:n vuonna 1976, oltiin jo sen tosiasian edessä, että täysin vaakasuoria kattoja oli tehty paljon. Vaikka ongelmista oli jo tietoa, tasakattoja ei uskallettu kieltää, vaan niiden teko hyväksyttiin seuraavalla ehdolla: mikäli pitkäaikainen kokemus tai suoritetut kokeet osoittavat, että ratkaisu kestää veden jäätymisen aiheuttamat rasitukset tai veden jäätyminen on estetty.

1970-luvun omakoti- ja rivitalon murheenkryyninä oli tasakatto. Lattian alapuolinen täyttö saattoi olla hienoa hietaa. Sauna on tuotu sisälle, mutta suihkuseinät saattavat olla levyrakenteiset ilman kunnollista vedeneristystä. Alapohjassakaan sitä ei välttämättä ole, koska ohjeet eivät sitä vaatineet. Kuva Hometalkoot/ympäristöministeriö.

Ohjeiden tekoon osallistunut Mikko Vahanen myönsi muutamaa vuotta myöhemmin Rakennuslehden haastattelussa, että on vaikea tehdä vedenpitävä vaakasuora katto.

”Kylmässä ilmanalassamme sen tekee vieläkin vaikeammaksi kermien ominaisuuksien muuttuminen kovalla pakkasella. Vetolujuus pienenee ja bitumi kovettuu. Murtopinta on lasiin verrattava. Katolle lammikoitunut vesi repii jäätyessään syksyisin kermejä irti toisistaan sekä alustasta.”

Huopakattomateriaalien murtuminen oli tasakatoissa yleinen ongelma.

”Melkein aina yhtenä syynä on alimitoitus. Työselityksessä on ollut merkintänä 3-kertainen huopakate, ja siitä urakoitsijan on ollut helppo etsiä halvin 3-kertainen kate. Työselityksen määräys on täyttynyt ja urakoitsija on ollut tyytyväinen halpaan kattoon. Näin on syntynyt kuin huomaamatta otollinen rakenne murtumille”, sanoi rakennusmestari Sauli Kuntsi vuonna 1977.

”Arveluttavia ovat kattorakenteet, jossa on betonikattotiilen alla pahvinen aluskate varsinkin, jos tiilet on limitetty väärin. Aluskatteen päälle joutunut vesi valutetaan pois räystään puurakenteiden kautta. Homehtumisriski on olemassa, mutta rakenne on RT-kortin mukainen”, Insinööritoimisto Hansonin toimitusjohtaja Erkki Tikkanen analysoi tasakattojen virheitä 1990-luvulla.

”Yksi syy tehtyihin virheisiin oli kattourakoitsijoiden asenne: laajenevasta markkinakakusta piti saada valtaosa mihin hintaan tahansa”, Mikko Vahanen sanoi. Hän myös muistutti, että paras ja kalleinkaan katto ei kestä ilman säännöllistä tarkastusta ja huoltoa.

Erityisesti rakentamisen huippuvuosina 1973-1974 tehdyt tasakatot osoittautuivat vaurioalttiiksi. Virhelista oli pitkä: suunnitteluvirhe, joista pahimpana liian pieni kattokaltevuus, lujuudeltaan liian heikot katemateriaalit, riittämätön kateainekerrosten määrä, väärä katteen alusta, riittämätön lämmöneristeen tuuletus sekä läpivientien, räystäiden, liikuntasaumojen virheelliset tai huonot ratkaisut.

Tilanne rauhoittui, kun suunnittelu, materiaalit ja työtekniikat paranivat, kattoihin tulivat minimikaltevuudet eikä pientaloihin enää tehty puhtaita tasakattoja. Tasakattojen mainetta oli kuitenkin vaikea enää palauttaa.

Uusia riskejä tuli katemateriaalien maahantuonnin kautta. 1990-luvulla maahan tuli paljon yksikerroskatteita, joiden toimivuudesta ei ollut tietoa.

”RIL 107 vedeneristysohjeet eivät koske yksikerroskatteita. Ne ovat kateaineiden villiä aluetta”, Mikko Vahanen varoitti.

Tiilijulkisivut imivät vettä

Katot ja alapohjat ovat kosteusriskin kannalta ongelmallisimmat paikat. Virheitä tehtiin myös seinissä ja julkisivuissa.

Vuonna 1978 RIL:tä valmistui apulaisprofessori Pentti Vähäkallion johdolla Lämmön- ja kosteuseristyksen kirja, joka listasi virheitä.

”Unohdetaan, että kosteusteknisesti seinän on harvennuttava sisältä ulospäin siirryttäessä. Tiiviit pinnoitteet ja muovikalvot väärissä paikoissa aiheuttavat usein tuntuvia vaurioita. Tai valitaan väärä rakenneratkaisu. Rakenne jonka toimivuus perustuu pintakerroksen ehjänä säilymiseen, on väärä. Suihkukopin muovitapetti ei tee kiinnitysalustaansa kosteuden- ja vedenkestäväksi vaan päinvastoin tapetin taakse voi kertyä arvaamattomia vesimääriä.”

1970-luvun laatikkomaiset kerrostalot kärsivät betonielementtiteollisuuden lastentaudeista, kuten julkisivuelementtien ja parvekkeiden korroosiosta, heikosta pakkasen kestävyydestä ja betonipinnan halkeilusta. Kuva Hometalkoot/ympäristöministeriö.

Finnmapin toimitusjohtaja Lars-Olav Sebbas jatkoi:

”Suurin osa virheistä on sellaisia, että tarkastajat eivät niihin puutu. Tällaisia ovat liian pehmeät lattiamateriaalit tai seinät, liian heikko tai rikkinäinen höyrynsulku. Mineraalivillojen huolimaton paikalleen sijoittaminen on erittäin yleinen virhe. Tuulensuojan särkyminen on niin tavallista, että voidaan sanoa, että lähes aina käytetään tuulensuojana liian heikkoja materiaaleja. Höyrynsulku on kaikkien rakentajien varsinainen murheenaihe. Sen pitäisi olla ehdottoman tiivis, eikä se yleensä sovi rakennustyön laatuun.

Katteiden kiinnitys tehdään usein huonosti ja huono tuuletus on suhteellisen tavallinen vesikattorakenteissa. Kaikissa rakenteissa pätee se seikka, että jos päästetään vettä sisään, on tuuletuksella huolehdittava, että vesi pääsee myös ulos. Puupaneeli kiinnitetään joskus kiinteästi tiiviiseen alustaan, kuten bituliittilevytys. Tällä tavoin rakenteesta tulee lyhytikäinen. Tiiviillä maalilla maalattua betoni- tai tiiliulkoseinää ei pelasta mikään.”

1960-luvun taloissa yläpohjan ja seinien kosteusvauriot olivat yleisiä. 1970-luvun taloja kiusasi erityisesti yläpohjan kastuminen. 1980-luvun pientaloissa seinärakenteen kastuminen oli yleinen vaiva.

Ongelmia tuli myös kerrostalojen tiilijulkisivuista, jota olivat pelkkiä kuorrutuksia muuten betonista tehtyyn taloon. Koska rakennusoikeus mitattiin silloin rakenteen ulkopintojen mukaan, tekivät rakentajat mahdollisimman ohuita julkisivuja.

”Puolen kiven paksuisen muurin läpäisseelle vedelle ei ole suunniteltu poistumistietä vaan se on päässyt kerääntymään rakenteisiin ja vesi on imeytynyt lämmöneristeisin. Se, että muuraukset pystysaumat vuotavat, näyttää johtuvan ilman nokkalaastia toteutetusta muuraustavasta”, Alkon teknillisen osaston päällikkö Ahti Valpas analysoi Salmisaaren varaston ongelmia vuonna 1981.

Nokkalaastin pois jättäminen oli hieman nopeuttanut työtä.

1980-luvulla kerrostalojen julkisivuissa yleistyivät puolen kiven paksuiset tiilikuoret, joissa tuuletusrako oli riittämätön ja usein laastin tukkima. Taloihin tuli myös erkkereitä ja muotoja, joiden kosteusriskejä ei hallittu. Kuva Hometalkoot/ympäristöministeriö.

Samanlaisia ongelmia havaittiin vuonna 1980 Helsingin Katajanokalla. Asuinkerrostalojen seinät oli rakennusoikeuden maksimoimiseksi tehty mahdollisimman ohuiksi. Talot oli tehty Tiilikeskuksen ohjeilla, mutta silti tiilen takana oleva tuuletusrako jäi niin kapeaksi, että laasti tukki sen.

Merituulen tuoma viistosade painoi vettä rakenteisiin, ja ongelmia on jouduttu korjaamaan vielä 2020-luvullakin. Tänään ilmastonmuutos on nostanut esiin saman riskin meren rannalle rakennetuissa taloissa.

Kun Helsingin rakennusvalvonta kartoitti yleisimmät rakennusvirheet vuonna 1993, kerrostaloissa riesana olivat edelleen julkisivut ja pientaloissa kosteusvauriot. Rakennusvalvonta oli monesti aseeton eikä voinut puuttua edes selviin riskirakenteisiin, koska ne täyttivät määräykset ja ohjeet.

Alapohja on usein ongelmallisin rakenne

Juhani Pirinen osoitti vuonna 2006 valmistuneessa väitöskirjassaan, että hometalot ovat usein monivammaisia. Monissa taloissa oli useita vaurioita, joista osa oli hyvin vaikeasti löydettävissä.

Monesti kuntokartoittaja on tyytyväinen, kun on löytänyt yhden vaurion, jota sitten lähdetään korjaamaan. Sitten jälkikäteen ihmetellään, miksi terveysoireet eivät kadonneet.

Valtaosa vakavista vaurioista löytyi alapohjarakenteista eikä suinkaan pesuhuoneen ympäriltä, mihin tarkastukset usein keskittyvät. Pientalojen parhaat rakennuspaikat on aikoja sitten käytetty ja jäljelle olivat jääneet vetisimmät ja savisimmat.

Suurin osa vaurioista oli aiheutunut sade- tai sulamisvesien valumisesta rakenteisiin. Monissa taloissa vesiä ei ollut johdettu talon viereltä minnekään, joten ajan oloon ne olivat valuneet esimerkiksi kellariin.

Toiseksi suurin vaurioiden aiheuttaja oli kapillaarisuuden takia rakennusosiin noussut kosteus.

Valesokkeli oli yleisin omakoti- ja rivitaloissa käytetty rakenneratkaisu 1970- ja 1980-luvuila. Ensimmäinen RT-kortti on vuodelta 1957 ja se oli hyväksytty rakenne 36 vuotta. Valesokkelirakenne on herkkä kastelemaan ulkoseinän alaosan rakenteita. Vain riittävän ylhäällä maanpinnasta oleva valesokkeli toimii riittävän hyvin.

Sokkeleihin liittyvä ongelma on myös se, että niiden valulaudat saatettiin jättää paikoilleen. Ne homehtuivat, alkoivat lahota ja saattoivat aiheuttaa sisäilmaongelmia.

Valesokkelien korjaamiseen on useita menetelmiä. Kyse on tässäkin riskien ja kustannusten tasapainosta.

”Ei vain pidä oikopäätä vähäisten mikrobihavaintojen perusteella lähteä kalliisiin runkotolppien kengityksiin ja alajuoksun uusimisiin, jotka maksavat asuntoa kohti monta kymmentä tuhatta”, sanoi Vahasen seniorisuunnittelija Vilho Pekkala Rakennuslehden haastattelussa vuonna 2017.

1970- ja 1980-luvun rivitalo voi olla jopa korjauskelvoton

Tuulettuvan rossipohjan korvannut maanvastainen alapohja tehtiin vielä 1970-luvulla kaksoislaattaratkaisuna, jossa pohjabetonin päällä oli kosteusherkkää lastuvillaa. Näistä levyistä saattaa löytyä mikrobikasvustoa, mutta kaksoislaattarakenteen vuoksi ilmatiiveys voi Vahasen toimiston selvitysten mukaan olla kuitenkin niin hyvä, että mikrobit eivät pääse sisäilmaan.

Nykyaikainen ratkaisu ei ole välttämättä tuota vanhaa rakennetta parempi, vaikka eriste on vaihtunutkin parempaan. Nykyaikaisessa lattiarakenteessa ei tehdä pohjabetonia, eikä käytetä salaojasoraa vaan sepeliä. Siksi eristeenä käytetystä polystyreenistäkin löytyy usein mikrobikasvustoa. Rakenteen tiiveys on siten tänään vielä kriittisempi asia kuin aiemmin, sillä sisätiloissa on aina sen verran alipainetta, että ilmavirrat nousevat sinne.

Maanvastaiset alapohjat on 2000-luvullakin ollut selkeästi yleisin riskirakenne vanhojen rakennusten ongelmia selvitettäessä. Kosteus on voinut siirtyä sekä maanvastaista seinää pitkin rakenteeseen että myös anturasta diffuusion vaikutuksesta.

Hyvä rakentamistapa vei joskus myös harhaan

Rakennustietosäätiö julkaisi 1960-luvulla ensimmäiset rakennusalan yleiset laatuvaatimukset, joita alettiin sanoa hyväksi rakentamistavaksi. Niiden rinnalla rakentamista ohjasi 1970-luvulla järjestöjen erilaiset ohjeet. Eristämisen ja muovikalvoilla tiivistämisen riskeistä varoitettiin, mutta ohjeiden laatijat eivät aina niitä kuunnelleet.

Hometalkoidenkin vetäjänä toiminut Juhani Pirinen toi nämä lukemattomat virheratkaisut esiin 1990-luvun lopulla lisensiaattityössään.

”Useimmat nyt kosteusteknisesti epäkelvoiksi havaitut rakenneratkaisut löytyvät erilaisista rakennusalaa ohjaavista ohjeista. Huonoja ohjeita löytyy niin rakentamismääräyskokoelmasta, RT-ohjekorteista, RIL-ohjeista kuin alan oppikirjoistakin, puhumattakaan materiaalivalmistajien esittämistä käyttöohjeista”, Keuhkovammaliiton sisäilma-asiantuntijana silloin toiminut Pirinen kirjoitti Rakennuslehteen.

Esimerkkinä hän otti vuonna 1970 valmistuneen RT-ohjekortin saunan rakenteista. Siinä todettiin, että löyly- ja pesuhuoneiden lämmöneristetyt alapohjat tiivistetään tarvittaessa. Kortissa esitettiin alapohjarakenteen leikkauskuva ilman vedeneristettä.

Tämä ”tarvittaessa” ajatus meni jopa vuoden 1976 rakentamismääräyksiin ja RIL:n vuoden 1981 veden- ja kosteudeneristysohjeisiin. Vasta vuonna 1994 RT ohjekortti neuvoi vedeneristämään aina myös maanvastaiset alapohjat.

Pientalojen kosteiden tilojen seinät neuvottiin 1970-luvulla tekemään tuuletetulla taustalla varustetulla kosteudenkestävällä levyllä tai paneelilla. ”Kosteusrasitus pyrittiin siis hoitamaan tuulettamalla”, Pirinen ihmetteli.

Laatoitus yleistyi pientalojen märkätiloissa 1960-1970-luvuilla. Kosteussulkua levyrakenteen päälle vaadittiin kuitenkin vasta vuoden 1983 RT-ohjeessa ja kivirakenteisille seinille vaadittiin kosteussulku vasta vuonna 1994.

”Surullisen kuuluisa bituminen kulmanauha kipsilevyn ja betonilaatan kulmassa esiteltiin vuoden 1987 Keraamisten laattojen laatoitustyöohjeeksi tehdyssä RT-kortissa”, Pirinen kirjoitti.

”Kellariseinät on ohjeiden ja oppikirjojen mukaan saanut tehdä täysin ilman ulkopuolista kosteudeneristystä. Esimerkiksi RIL:n Lämmön- ja kosteudeneristyksen käsikirja vuodelta 1979 esittelee kosteuseristämättömät kellariseinät omassa luvussaan.”

Korjausoppailla vanhojen virheiden kimppuun

Pirisen, Tikkasen ja monen muun esittämät huolet havaittiin 1990-luvulla myös ympäristöministeriössä. Se julkaisi Kosteus- ja homevaurioituneen rakennuksen korjausoppaan vuonna 1997. Siinä keskityttiin erityisesti pientalojen kosteus- ja homeongelmien korjaamiseen.

Vuonna 2016 opasta alettiin kuitenkin uudistaa, koska oli tullut niin paljon uutta tietoa rakenteiden rakennusfysikaalisesta toiminnasta ja myös korjausmenetelmät ja -tuotteet olivat kehittyneet. Painopiste on julkisissa rakennuksissa ja kerrostaloissa. Kosteus- ja mikrobivaurioituneiden rakennusten korjaus – oppaaseen otettiin mukaan myös kiistelty tiivistyskorjaus kevyenä korjausvaihtoehtona.

Vanhoista ”tyyppivioista” on silti edelleen ollut harmia asukkaille. Eero Nippalan ja Terttu Vainion ympäristöministeriölle vuonna 2017 tekemässä asuntokorjausselvityksessä todetaan, että lukumääräisesti eniten kosteusvaurioita aiheuttivat putkirikot sekä laitteiden tai kalusteiden ja putkien väliset liitokset. Toiseksi eniten niitä aiheuttivat aikoinaan hyväksytyt, mutta nykytietämyksen mukaan virheelliset rakenteet, kuten puuttuva vedeneristys märkätilojen seinissä ja lattioissa tai puuttuva aluskate, salaojitus tai alapohjan kapillaarisen vedennousun estävä maa-aines.

Kosteusvaurioitunut rakennusosa oli yleisimmin alapohja tai välipohja.

Homeoikeudenkäynnit olivat vaikeita

Ensimmäisiä homeoikeudenkäyntejä käytiin 1980-luvun alussa. Näytön saaminen kosteusvaurioiden ja oireiden välisestä syy-yhteydestä oli vaikeaa.  Aluksi lääkäreidenkin oli vaikea ymmärtää kuinka pienet altistukset aiheuttivat isoja oireita ihmisissä. Lääkärit olivat myös keskenään erimielisiä.

Helsingin Sanomat tiivisti pien- ja rivitalojen oikeudenkäynnit vuonna 1994 näin:

”Yhteistä tapauksille oli sama erittäin arvostettu arkkitehtitoimisto ja samat rakennusvirheet eli ei räystäitä, liian matala sokkeli ja ulkoseinät, joissa ei ole ilmarakoa. Siihen aikaan räystäättömyys oli muotia ja Helsingissä tehtiin jopa asemakaavoja, joissa räystäät kiellettiin”, lehti kirjoitti.

Yhdessä kohteessa homeongelmia pahensi isännöitsijän mukaan kostea maaperä ja se, että asukkaat olivat sulkeneet huoneistokohtaisen automaattisen ilmanvaihdon.

Yli tuhannessa oikeudenkäynnissä mukana ollut rakennusmestari Matti Eklund arvioi Rakennuslehden videohaastattelussa vuonna 2014, että ostajan on syytä hyväksyä se, että talossa on rakentamisaikansa tyypillisiä virheitä, joista ei kannata riidellä.

Ostajan ei kannata riidellä vanhan talon märkätilojen ja salaojien virheistä

”Vanhoista märkätiloista ainakaan ei kannata riidellä. Ennen vuotta 1998 rakennetut märkätiloissa saattoi parhaassa tapauksessa olla sivelyeriste, joskus ei sitäkään, koska silloiset ohjeet eivät kertoneet selvästi miten märkätilat pitää eristää. Lattiassa on tyypillisesti ollut muovimatto ja seinissä muovitapetti.

Uusi omistaja on voinut tehdä laatoituksen suoraan muovin päälle. Seuraava omistaja on sitten omassa kaakeliremontissaan huomannut, että runkorakenteessa on lahovaurioita, kun kosteus on päässyt hanakulmista ja nurkista läpi, koska eihän laatta ole mikään vedeneristys.”

Oulun VTT:n asiantuntijat Jouko Rantamäki, Hannu Kääriäinen ja Kauko Tulla nostivat vuonna 1997 esiin tyypilliset riskirakenteet. Heidän mukaansa 80 prosenttia pientalojen riskeistä keskittyy lattiarakenteisiin ja märkätiloihin.

Riskitalo, jollaista ostajien kannattaisi karttaa määriteltiin VTT:ssä näin:

”Talo, joka on tehty alavalle paikalle siten, että lattian pinta on maanpinnan tasolla ja yhdellä suunnalla on vielä ylärinne. Lattiassa on kaksi betonilaattaa, joiden välissä on lämpöeriste. Lattian alapuolinen täyttö on hienoa hietaa. Lämpö- ja vesijohdot ovat suojaamattomina lattiarakenteen sisällä. Salaojitus puuttuu. Väliseinät ovat puuta ja ne alkavat alemman laatan tasolta. Ulkoseinäverhous on tehty valesokkelin varaan ja puuseinän alasoiro on maanpinnan alapuolella. Räystäät ovat lyhyet ja ullakon tuuletusrako olematon. Verhomuurauksen alareunassa ei ole jätetty joka kolmatta saumaa auki. Kylpyhuoneen seinät ovat levyrakenteisia. Katto on hyvin loiva ja mitään tarkastusluukkua ullakolle ei ole. Ikkunat ovat suoraan runkoon kiinnitetyt lämpölasi-ikkunat. Hometalon merkkejä tuollaisesta talosta saattoi epäillä löydettävän, jos kaakelilaattoja oli irti ja laattasaumat olivat tummentuneet tai pinnoitteissa oli vesivaurioita, katon vuotokohtia oli peitetty sisältä maalaamalla tai kattoikkunan reunoissa oli jälkiä kosteudesta.”

1980-luvun pientalossa on jo kunnon katto ja räystäät. Valesokkeli on pahin riskitekijä muun alapohjan ohella. Kuva Hometalkoot/ympäristöministeriö.

Kipsilevystä ongelmia pesutiloissa

Jouko Rantamäki varoitti myös kipsilevyn käytöstä kylpyhuoneissa. Hän kirjoitti, että kylpyhuoneiden keveinä seininä on käytetty tehtaiden suosituksesta kipsilevyä, joka on pinnoitettu muovimatolla tai laatoitettu. Usein kosteussulku on unohtunut tai jätetty tietoisesti pois uskoen, että laatoitus tai muovimatto riittävät. Kosteus on kuitenkin ajan oloon imeytynyt laatoituksen tai muovimaton saumoista alustaan.

Jo seuraavana vuonna paljastui tapaus, jossa yli kymmenen talon talojen kylpyhuoneet homehtuivat talovalmistajien tyyppivirheen takia. Kylpyhuoneiden seinät oli tehty kipsilevystä ilman, että laatoituksen alla oli minkäänlaista vedeneristystä. Sen sijaan seinän toisella puolella oli rakennusmuovi. Vesi pääsi laattojen saumoista vapaasti kastelemaan levyn pysähtyen sitten muoviin. Seiniä avattaessa paljastui musta homematto.

Erkki Tikkanen kiinnitti Rantamäen tavoin huomiota pientalojen märkäryhmiin. ”Riskirakenteita ovat maanvaraiset betonilaatat, joissa normit eivät vaadi vesieristystä eikä sitä siksi ole myöskään tehty.”

Kun ympäristöministeriöltä tuli veden- ja kosteudeneristysmääräykset vuoden 1999 alussa, Rakennuslehdessä rakennusarkkitehti Pekka Luotonen epäili, etteivät nekään poista kosteus- ja homeongelmia. Hän ihmetteli esimerkiksi kohtaa, jossa todettiin, että haitallisen veden valuminen rakenteiden sisään tai läpi estetään. Luotosen mielestä painimme homeongelmissa juuri ”haitattomaksi” tulkitun kosteuden tai veden vuoksi. Hän vaati määräysten virheiden ja epäloogisuuksien korjaamista ja samalla vaati selvitystä siitä, mitkä vanhat säännökset ja ohjeet ovat johtaneet nykyiseen rakennusvauriokantaan.

Parasta näissä uusissa ohjeissa oli märkätilojen vedeneristämisvaatimusten selvä tiukkeneminen.

VTT jatkoi tästä tutkimalla, miten tehdään takuulla kosteusvarma kylpyhuone ja miten markkinoilla olevat ratkaisut ja materiaalit toimivat ja kestävät

Tarvetta tutkimukseen oli sillä useimmiten kylpyhuoneiden lattioiden vedeneristykseksi oli valittu pelkkä muovimatto, jolla on vain kymmenen vuoden takuu.

Muovimatoista on laajemminkin tullut yksi rakentamisen ongelmatuotteista, koska jos betoni jää niiden alla kosteaksi, aiheutuu tästä ongelmia sisäilmalle. Aihetta on tutkittu parikymmentä vuotta ja pikku hiljaa ratkaisuja alkaa löytyä.

Kosteussulkua pesutilan levyrakenteen päälle vaadittiin vasta vuoden 1983 RT-ohjeessa ja kivirakenteisille seinille vaadittiin kosteussulku vasta vuonna 1994. Ennen vuotta 1998 rakennetut märkätiloissa saattoi parhaassa tapauksessa olla sivelyeriste, joskus ei sitäkään, koska silloiset ohjeet eivät kertoneet selvästi miten märkätilat pitää eristää. Kuva Hometalkoot/ympäristöministeriö.

Kuka päättää mikä on riskirakenne?

Rakentamisen yleisiä laatuvaatimuksia on käytetty jo 60 vuotta määrittämässä rakentamisen laatutasoa. 1960-luvun alussa Rakennustiedon julkaisema ensimmäinen RYL-käsikirja oli otsikoitu laatumääräyksiksi. Lisäksi monet järjestöt tekivät omia ohjeitaan.

Periaatteessa ohjeita tekivät alan parhaat asiantuntijat, mutta käytännössä taustalla oli myös halu tehdä kompromisseja ja sovitella kaupallisia intressejä. Tämä näkyy tänäänkin.

Esimerkiksi Tampereen yliopiston rakennusfysiikan professori Juha Vinha on omissa tutkimuksissaan kartoittanut riskirakenteita. Niiden kieltäminen on ollut kuitenkin vaikeaa, jos niille on jo vakiintunet markkinat.

Vinha varoitti julkisivurappausten riskeistä sen jälkeen, kun Ruotsissa 2000-luvun alussa tuli ilmi laaja homeongelma puurakenteisiin taloihin tehtyjen julkisivujen eristerappausten takia. Rakenteessa on puurunko, joka on eristetty mineraalivillalla. Tämän ulkopuolella on kova EPS-levy ja rappaus. Ongelmaksi osoittautui EPS-levyn ja mineraalivillan saumakohta

Rakenne oli tuulettumaton ja toimi hyvin laboratorio-olosuhteissa, mutta osoittautui käytännössä riskirakenteeksi, koska pienetkään rakenteisiin päässeet vuotovedet eivät päässeet kuivumaan. Näitä vuotoja tuli ikkunapielistä, parvekeliitoksista ja markiisien kiinnikkeistä.

RIL suositteli heti Ruotsin kokemusten opettamana kosteudenhallintaohjeissaan, että rakennetta ei tuulettumattomana enää käytettäisi Suomessa. Varoituksesta huolimatta teollisuus jatkoi sen markkinointia rintamamiestalojen eristerappauksissa.

Tuorein esimerkki rappauksiin liittyvästä kädenväännöstä julkisuuteen tämän vuoden helmikuussa. Julkisivuyhdistys lähetti oikaisuvaatimuksen RIL:n julkaisusta RIL 250-2020 Kosteudenhallinta ja homevaurioiden estäminen. Siinä oli käsitelty eristerappausjärjestelmien kosteusteknistä toimintaa. Ohjeissa todettiin, että paksurappauksissa rakenteiden ulkopinnalla on esiintynyt mikrobi- ja leväkasvustoa, koska rappausalusta on pitkään kostea, ja tämä mahdollistaa mikrobikasvuston myös rappauksen sisäpuolella.

Julkisivuyhdistys huomautti, että käytetyssä aineistossa ei ollut havaittu tai tutkittu eristetilan mikrobikasvustoa. Leväkasvustoa yhdistys piti normaalina ilmastonmuutoksen lisäämänä ilmiönä, joka on lähinnä vain esteettinen ongelma.

”Korkea kosteusrasitustaso nostaa luonnollisesti myös mikrobikasvuston riskiä, mutta ei yksin mahdollista mikrobikasvustoa ehjän rappauspinnan tapauksessa”, yhdistys totesi ja suositteli, että riskiä voi vähentää suunnittelemalla ja toteuttamalla vedenohjausjärjestelmän laadukkaasti.

Julkisivuyhdistys ei pitänyt edes eristetilaan päässyttä mikrobikasvustoa isona riskinä koska sisäkuori tiivistää ulkoseinän vaipparakenteen. Ainoastaan ikkunoiden tapaisissa liitoskohdissa yhteys sisäilmaan oli mahdollinen.

Yhdistyksen mukaan suurin osa havaitusta halkeilusta liittyy työ- ja suunnitteluvirheisiin. Siten RIL 250-2020 -julkaisun toteamus ”…eristerappausrakennetta ei tulisi tehdä mineraalivillan kanssa nykyisillä toteutustavoilla” on Julkisivuyhdistyksen mukaan virheellinen linjaus.

Julkisivuyhdistyskin suositteli lisätutkimusta asiasta.

Ennen tällaista akateemista debattia ei edes käyty puhumattakaan siitä, että olisi tehty elinkaaritarkasteluja. Ohjeet hyväksyttiin vähin äänin ja jos virheitä havaittiin, ohjeita korjattiin yhtä vähin äänin.

Koulujen sisäongelmien syyt ovat moninaiset

Koulujen sisäilmaongelmat nousivat julkisuuteen 1990-luvun alussa. Ne koskivat tilapäisiä parakkikouluja esimerkiksi Vantaan Tikkurilassa. Mielenkiintoista on, että tänään parakkikouluja, joita nyt tosin kutsutaan paviljongeiksi, on pääkaupunkiseudulla enemmän kuin koskaan. Tarvetta on kasvattanut vanhojen koulujen sisäilmakorjaukset ja jopa purkamiset.

Vuonna 2000 uutisiin pääsi Vantaan Mikkolan koulu, joka pistettiin käyttökieltoon homeen vuoksi.

Erikoisinta tuossa koulussa oli kaikkien tyypillisten virheiden (vesikatto korjaamatta, salaojat tukkeutuneet, ilmanvaihtosuodattimet vuosikausia vaihtamatta) lisäksi se, että hometta oli jopa kuivien tilojen väliseinissä metrin korkeudelle lattiatasosta. Seinät olivat tyypillisiä kartonkikipsilevyväliseiniä. Kosteutta oli päässyt siivouskoneista, jotka heittivät eteensä vettä, joka jäi harjauksesta huolimatta seinän rajalle, josta se nousi sitten kapillaarisesti imupaperimaista seinää ylös. Märkätiloissa kipsilevyjen alaosien homeongelma oli ollut yleisesti remontoijien tiedossa.

Tällä hetkellä korjattavana on paljon vanhoja kouluja, joiden korjauksia laiminlyötiin varsinkin 1990-luvun lamavuosina. Ongelmia on voinut pahentaa se, että painovoimainen ilmanvaihto on muutettu koneelliseksi, jolloin ilmanvaihto on alkanut vetää mikrobivaurioituneista rakenteista mikrobeja sisäilmaan.

Mitä tehokkaampi ilmanvaihto rakennuksessa on sitä tärkeämpää on huolehtia rakenteiden tiiviydestä ja oikeista painesuhteista.

Sisäilmaongelmien lisäännyttyä ymmärrettiin, että ulkovaipan vuotojen kautta sisälle virtaava ilma voi kuljettaa mukanaan rakenteista tai maaperästä peräisin olevia epäpuhtauksia ja jopa radonia. Nyt tiedetään, että pyrittäessä vähentämään ilmavirtauksia ulkovaipan läpi, sisä- ja ulkoilman välinen paine-ero tulisi pitää paljon pienempänä kuin vanhojen rakentamismääräysten sallima -30 Pa. Rakennusten ilmatiiveys on viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut merkittävästi, minkä seurauksena perinteiset ilmavaihtoratkaisut ja säätömenetelmät voivat aiheuttaa liian ison alipaineen.

Lari Eskola ja Marko Björkroth A-Insinööreistä ovat kirjoittaneet tuoreen ohjeen rakennusten paine-erojen mittaamiselle. He perustelevat myös mitä riskejä painesuhteiden epätasapainoon sisältyy erityisesti uusissa energiataloudellisissa rakennuksissa.

Vaikka kosteusturvallisen rakentamisen sinänsä hyvissä ohjeissa, kuten Kuivaketju10:ssä, painopiste on uusissa rakennuksissa, paljon vaikeammat kysymykset koskevat vanhaa rakennuskantaa ja erityisesti vanhoja koulurakennuksia.

Tampereen teknillisen yliopiston Petri Annilan tutkimuksen mukaan korkeimmat korjaustarpeet liittyvät kuntien rakennuksissa maanvastaisiin alapohjiin, puurakenteisiin ryömintätiloihin sekä betonirunkoisten talojen ulkoseiniin. Myös maanvastaisten seinien, väliseinien ja ennen 1980-lukua rakennettujen betonirakenteisten välipohjien korjaustarve on korkea. Välipohjien, väliseinien ja alapohjarakenteiden korjaustarve keskittyy 1960- ja 70-lukujen rakennuksiin.

Ikääntyminen oli keskeisin vaurioiden selittäjä.

Home on saanut julkisuudessa merkitystään suuremman roolin sisäilmaongelmien selittäjänä. Rakennuslehden haastattelussa vuonna 2018 Vantaan tilakeskusjohtaja Pekka Wallenius sanoi vierastavansa keskustelua koulujen homeisuudesta. Vantaan koulujen sisäilmaselvityspyyntöjen taustalla ei Walleniuksen mukaan ole ensisijaisesti home vaan muut tekijät. Kolmen kärjessä ovat epäpuhtaudet rakenteissa ja rakennuspohjassa, muovimatot sekä mineraalivillakuidut.

https://www.rakennuslehti.fi/2018/03/home-ei-ole-suinkaan-yleisin-sisailmaongelma-julkisissa-rakennuksissa/

Koneellinen ilmanvaihto synnytti sairaan rakennuksen

Sisäilmaongelmissa ei ole kyse pelkästään rakenteista ja materiaaleista vaan myös ilmanvaihdosta ja niiden yhteistoiminnasta.

Lvi-tekniikan professori Olli Seppänen Teknillisestä korkeakoulusta totesi jo vuonna 1990, että tiiviissä rakennuksessa painesuhteiden hallinta on oleellisesti vaikeampaa ja toisaalta mitättömätkin vuotoreitit voivat aiheuttaa sisäilmaongelmia, kun korvausilmaa vuotaa rakennukseen hallitsemattomasti.

Rakennusten ilmatiiveys on 2000-luvulla parantunut merkittävästi, minkä seurauksena perinteiset ilmanvaihtoratkaisut ja säätömenetelmät voivat aiheuttaa ison alipaineen. Ulkovaipan vuotojen kautta sisälle virtaava ilma voi kuljettaa mukanaan rakenteista tai maaperästä peräisin olevia epäpuhtauksia, jopa radonia. Asuinkerrostaloissa liiallinen alipaine voi aiheuttaa myös hajujen tai tupakansavun siirtymistä huoneistojen välillä.

Pyrittäessä vähentämään ilmavirtauksia ulkovaipan läpi sisä- ja ulkoilman välinen paine-ero tulisi pitää paljon pienempänä kuin vanhojen rakentamismääräysten sallima.

Koneellinen ilmanvaihto yleistyi 1970-luvulla. Energiakriisin aikana tuli ohje, jonka mukaan ilmanvaihto tulee sulkea yöksi. Tästä asiasta keskustellaan kiivaasti tänäänkin ja hyvä sisäilma on asetettu vastakkainen energiansäästön kanssa. Aalto-yliopiston tutkijavoimin on tehty ohjeet, joilla voisi saavuttaa molemmat, mutta kaikkia kuntia ne eivät ole vielä vakuuttaneet.

Isot kunnat suosittelevat koulun ilmanvaihdon sulkemista yöksi tietyin ehdoin

Kouluissa oli 1990-luvun alkuun saakka säästöohje, että ainoastaan käytäväpuhallus oli sallittu.

Vuonna 1979 sisäministeriö ohjeisti, että peruskorjauksissa painovoimaista ilmanvaihtojärjestelmää ei ole syytä muuttaa koneelliseksi. Uusin ja monimutkaisin tekniikka sopii vanhalla tekniikalla varustettuihin taloihin usein varsin huonosti, oli perustelu.

Tänään painovoimainen ilmanvaihto on saanut väistyä arvorakennuksissakin, sillä kasvaneita sisäilma- ja ilmanvaihtovaatimuksia ei saavuteta muuten.

Jopa vanhoihin arvorakennuksiinkin, kuten 1880-luvulla valmistuneeseen Helsingin vanhimpaan koulurakennukseen Norssiin on pitänyt tehdä massiivinen koneellinen ilmanvaihto.

Ympäristöministeriössä katsottiin  1980-luvulla energiansäästön olleen osasyyllinen sisäilman heikkenemiseen: kun rakennusta oli tiivistetty, oli samalla ilmanvaihtoa pienennetty, vaikka sitä olisi pitänyt lisätä.

Ministeriö antoi vuonna 1984 ilmanvaihtomääräysten laatimisen Lämpöinsinööriyhdistyksen tehtäväksi, mikä herätti lehdistössä tyrmistystä ja kirjoituksia ministeriön hukkaputkesta.

Ehkä yllättäen Teknillisen korkeakoulun lvi-tekniikan laitos otti asiaan kielteisen kannan: ”Innokkaimmat lvi-miehet ovat tuomassa koneellista ilmastointia myös asuntoihin. Ilmastointilaitteiden myyntiä tämä ainakin lisäisi. Halvempi vaihtoehto on asunnon tuuletus ikkunan kautta.”

Koneellisen ilmanvaihdon toimivuus herätti silloin keskustelua, sillä Ruotsista oli juuri tullut Suomeen käsite sairaan rakennuksen syndrooma. Sillä tarkoitettiin koneellisesti ilmastoiduissa taloissa havaittuja sairausoireita. 1990-luvulla ruotsalaiset huomasivat syyksi huonosti toimineet ja vaikeasti huollettavat ilmanvaihtolaitteet. Likaiset kanavat oli tyypillinen vika.

Ilmastoitu painajainen

Samoja ongelmia oli Suomessakin. Lämmöntalteenotolla varustetut ilmanvaihtokoneet syntyivät 1970-luvulla maksimoimaan energian hyväksikäyttöä. Päätavoite, hyvä sisäilman laatu, jäi kuitenkin toteutumatta. Vuonna 1988 julkaistu tutkimus LTO-koneista paljasti, että tuloilma oli liian kylmää, huolto ja puhdistus vaikeaa, sisäilman laatu heikkoa ja kanavistossa oli likaa ja erilaisia bakteereja.

2010-luvulla huomattiin, että ilmanvaihtolaitteiden ääneneristysvillat hajoavat ikääntyessään ja ilmanvaihto levittää kuituja sisäilmaan. Oireet muistuttavat homeen aiheuttamia.

Sisäilmaongelmista on puhuttu jo 50 vuotta ja paljon erilaisia ohjelmia ja tutkimuksia on tehty, mutta ongelma on kaikkea muuta kuin ratkennut. Homehelvetti ja sisäilmapainajainen ovat iltapäivälehtien viihdesivujen suosikkiaineistoa, mikä yhdessä somen kanssa on kiihdyttänyt keskustelua ja ristiriitoja.

Kuinka vaarallinen kosteusvaurio on terveydelle?

Sisäilmaongelmia tutkineet lääkärit, kuten Kari Reijula, olivat aluksi kovia rakennusalan arvostelijoita, mutta tutkimustiedon kartuttua asenne muuttui. Kosteusvauriot eivät olleetkaan niin selvä ja ainoa syy oireisiin kuin oli luultu.

”Kaikissa rakennuksissa on hometta. Olennainen kysymys on, onko homeella vaikutusta rakennuksen terveellisyyteen”, rakennesuunnittelija Risto Vahanen sanoi vuonna 2003.

VTT:n entinen hometutkija Hannu Viitanen oli samaa mieltä. ”Home” on Viitasen mukaan yleisnimi kaikille mikrobien aiheuttamille ongelmille rakennuksessa. Kansainvälisen The Moisture Safety Prize -palkinnon saanut hometutkija kyseenalaisti vuonna 2017 Rakennuslehden haastattelussa, ovatko kaikki todetut homekasvut aina myös homevauriota. Päätelmiä ei hänen mukaansa voida tehdä pelkillä laboratoriomittauksilla. Hän myös ihmetteli, onko Suomessa jotenkin erityisesti herkistytty homeelle, kun muita maita pienemmillä  homevaurioilla saadaan suurempia oireita.

Palkittu hometutkija varoittaa vääristä päätelmistä – laboratoriomittaus voi johtaa harhaan

Kosteusvaurion suuruudella on rakennuksessa vähemmän vaikutusta kuin vauriokohdalla. Pieni vaurio ikkunakarmissa voi olla vakava, jos sitä kautta pääsee homehtunutta ilmaa sisälle. Sen sijaan lattiassa oleva kosteusvaurio voi olla ongelmaton, jos rakenne on tiivis, eikä ilmaa pääsee vauriokohdasta vuotamaan.

”On välttämätöntä sopia, mikä kosteusvaurio on merkittävä, ja arvioida sen jälkeen ongelman laajuus rakennuskannassa”, totesi eduskunnan tarkastusvaliokunnalle sisäilmaselvitystä tehnyt lääketieteen professori Kari Reijula Helsingin Sanomissa vuonna 2011.

Suhtautuminen kosteusriskeihin ja vesivahinkoihin on tiukentunut 2000-luvulla ja isoin harppaus tapahtui, kun rakennusalalla otettiin käyttöön Kuivaketju 10:n ohjeet.

”Sisäilman haittatekijät aiheuttavat pääosin ohimeneviä oireita. Kosteusvaurioihin liittyy pieni astman lisääntymisen riski”, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL:n professori Juha Pekkanen sanoi Terveet Tilat -hankkeen tilaisuudessa vuonna 2017.

Hän viittasi tällä alan johtavien asiantuntijalääkäreiden vuonna 2016 tekemään Käypä hoito -suositukseen. Sisäilmasairautta siinä ei tunnisteta eikä sitä termiä pitäisi käyttää.

Oireiden ja rakennusten vaurioiden välillä ei ole aina löytynyt selvää syy-yhteyttä. Oireita on ollut myös ihan hyväkuntoisissa rakennuksissa ja erityisen paljon julkisissa rakennuksissa.

”Muoti-ilmiöön nimeltä home liittyy varmasti yhtä paljon ellei enemmänkin psykosomaattisia piirteitä kuin todellista asiaa”, Palmbergin toimitusjohtaja Risto Bono sanoi vuonna 1997.

Monia tuon asian sanominen järkytti. Tänään kuitenkin psyykkinen puolikin otetaan huomioon.

Juha Pekkasen mukaan tutkimukset osoittavat, että ympäristöherkät saavat oireita, kun he tietävät tai tunnistavat olevansa altistuneena kemikaaleille.

”Ympäristötekijöiden haitallisuuden ja välttämistarpeen korostaminen voi ylläpitää oireilua ja heikentää potilaan kuntoutumisedellytyksiä.”

”Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että sisäsyntyinen psykologinen haavoittuvuus voi selittää merkittävän osan lääketieteellisesti selittämättömistä, toiminnallisista hengitysoireista. Tämä tulisi huomioida potilaiden hoidossa ja hoitopolkuja rakennettaessa”, kertoi psykiatrian tutkimusprofessori Tiina Paunio.

Pitääkö rakennus korjata ympäristöyliherkkien ehdoilla vai riittääkö, että valtaosa on tyytyväisiä?

Helsingissä viime vuonna tehty laaja koulututkimus toi esiin sen, että oireilla ja huonolla sisäilmalla ei välttämättä ollut yhteyttä toisiinsa.

”Aikaisemmin ajattelun lähtökohtana on ollut, että jos oireilun koetaan liittyvän rakennukseen, niin oireilun myös on päätelty johtuvan rakennuksesta. Tämän tutkimuksen mukaan oireiluun vaikuttaa enemmän muut tekijät kuin sisäympäristö”, Pekkanen kommentoi tutkimusta.

Pelkät oireet ovat hänen mukaansa epäluotettava mittari sisäilman epäpuhtauksista tai epäterveellisyydestä.

”Kun tutkitaan ja korjataan rakennuksia, meidän pitäisi keskittyä enemmän rakennuksen tutkimiseen eikä ihmisten oireiden kyselyyn.”

Sisäilmaoireiset aikuiset liioittelevat ehkä tahattomastikin lastensa sisäilmaoireita koulussa

Reijulan mielestä rakennuksen tutkimisessa ja korjaamisessakin raja tulee jossakin vaiheessa vastaan.

”Jos kyse on sisäilmaolosuhteista, on ongelma usein ratkaistavissa kiinteistön teknisin toimenpitein eli puututaan olosuhdehaittoihin. Mutta jos henkilö kärsii vielä kuudennentoista koulunkin jälkeen sisäilmaongelmista, ehkä ensimmäinen ratkaisu ei ole rynnätä korjaamaan tätä kuudettatoista koulua”, Reijula sanoi Senaatin sisäilmakeskustelussa vuonna 2019.

Jos vielä 16. koulu aiheuttaa opettajalle oireita, ei ehkä kannata rynnätä tutkimaan sen mikrobeja, sanoo professori Kari Reijula

Se on hyvä tiedostaa, että hometutkijoidenkin joukossa on suuri erimielisyys homeen terveysriskeistä ja tutkimusmenetelmistä eikä vähemmistöön jäänyt joukkokaan ole yhtenäinen. Somekirjoittelu on sitten aivan oma maailmansa, jossa kokemusasiantuntijat tekevät omaa tutkimustaan.

Tuula Putus: ”Rotia hometutkimukseen”

 

 

 

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 29 kertaa

29 vastausta artikkeliin “Sisäilmaongelmia on Suomessa ratkottu jo 50 vuotta eikä valmista näytä tulevan”

  1. Kumma juttu, että näitä ongelmia esiintyy kaiketi lähinnä rikkaissa Pohjoismaissa joissa pitäisi olla maailman parhaat systeemit ja asiat kunnossa. Onko mahdollista, että asiat ovat niin hyvin, että muuta valittamisen aihetta ei enää keksitä kuin joku mystinen ilmanvaihdon vedon tunne tai muu tunnelatautunut jargon.

    Totuushan on, että teema sisäilma elättää jo suurta konsulttiarmeijaa joiden etu on pitää aihetta pinnalla. Oletteko muuten huomanneet minkäläiset ihmiset näitä oireita kokevat..

  2. ”Energiankulutuskin oli pieni, kun sähköä ei kulunut koneelliseen ilmanvaihtoon.” Sähkönkulutus saattoi olla pienempi mutta energian kulutus ei. Koneellisen Ilmanvaihdon Lämmöntalteenotto pienentää merkittävästi lämmityskustannuksia.

    1. Tuo pitää paikkansa teoriassa ja myyntimiesten puheissa, mutta ei vanhojen massiivitiilitalojen kohdalla.

      Helsingin Energian vertailu vuonna 2009 kertoi faktat: ”Viime vuonna kaukolämmön ja lämpimän veden vuosikulutus oli (vanhassa töölöläistalossa) 32 kilowattituntia asuinkuutiota kohti. Keskimäärin helsinkiläistalo kulutti samana vuonna 51 kilowattituntia kuutiota kohti.”

      Eroa selitti paksut seinät, painovoimainen ilmanvaihto, pienet ikkunat ja umpikorttelirakenne, jonka ansiosta jokaisessa asunnossa oli kaksi lämmintä seinää toisin kuin pistetaloissa.

      Korkeat huoneet, painovoimainen ilmanvaihto ja massiivisiin rakenteisiin varastoituva takan tai muun lämmityslähteen lämpö pitävät olosuhteet miellyttävän tasaisina.

      https://www.rakennuslehti.fi/2015/11/miksi-sata-vuotta-sitten-osattiin-rakentaa-parempia-taloja-kuin-nyt/

      Tuossa linkitetyssä vanhassa jutussa rakennusfysiikan professori Juha Vinha totesi, että on nähty, että uusissa matalaenergiataloissa energian kulutus on ollut korkeampi kuin laskelmissa on luvattu. Vanhoissa rakennuksissa tilanne on toisin päin.

      1. Hohhoijaa Seppo. Jos rakennettaisiin kaikki talot niin että ulkoseinät ovat kiinni toisissaan niin keskimmäisessä talossa olisi uskomattoman energiatehokkaat seinät. Nuo vanhat tiilitalot ovat katastrofeja ilmanvaihdoltaan. Tietenkin jos tykkää kreosootista ja huonosta ilman vaihtuvuudesta niin mikäs siinä sitten. Ei muuta kun muuttamaan.

        Luulisi että noin kokenut toimittaja osaisi lukea ja kritisoida tutkimuksia. Myös se ylijumala Vinha sortuu näihin ihmisille tyypillisiin ilmiöihin.

  3. VTT:n mukaan vanhan rakennuksen kerroskorkeus on suurempi kuin myöhemmässä rakennuskannassa. Tämän vuoksi rakennustilavuutta käyttäen saadut ominaiskulutusluvut ovat harhaanjohtavia ja niiden käyttöä tulee välttää.

    1. Muun muassa Helsingin yliopiston ja Helsingin kaupungin kokemukset vanhoihin rakennuksiin tehdyistä remonteista, joissa painovoimainen ilmanvaihto on muutettu koneelliseksi ovat samansuuntaisia. Tarpeenmukaista ilmanvaihtoa on markkinoitu energian säästöllä, mutta käytännössä energiaa on usein kulunut aiempaa enemmän. Syyt tähän ovat monet, kuten se, että säädöt ovat olleet pielessä tai järjestelmät ovat olleet liian monimutkaiset käyttää. Senaatti on syystäkin ollut kiinnostunut mahdollisuudesta säilyttää arvokohteissa painovoimainen ilmanvaihto.

      https://www.rakennuslehti.fi/2020/03/energian-saastolla-markkinoitu-tarpeenmukainen-ilmanvaihto-on-ollut-huoltomiehen-painajainen-ja-turha-rahareika-omistajalle/

      1. Mikäli sitä koneellista ilmanvaihtoa ei osata käyttää tai säätää niin tietenkään se ei toimi. Tuo vertailu on lähtökohtaisesti järjetön. Oleellista on säätää laitteisto kuntoon ja hankkia riittävä osaaminen hankkeeseen mukaan.

  4. Tulee todellakin tarpeeseen sinä päivänä, kun kunta tarkastaa sen.

  5. Joo, nähty sata kertaa tämä painovoimainen ilmanvaihto. Asukkaat valittaa vetoa ja teippaavat korvausilmaventtiilit kiinni. Ja vaikka venttiilit olisivatkin auki, ne saattaa olla raakasti alimitoitetut. Energiaa ei kulu, jos ilmakaan ei vaihdu…mitenkäs silloin sisäilmaolosuhteet? Hiukan asenteellisesti kirjoitettu juttu!

    1. Huono ilmanvaihto on huono, on se sitten koneellinen tai painovoimainen. Painovoimaisessa ilmanvaihdossa ongelmana on, että ilma ei vaihdu aina riittävästi varsinkin kun uusissa ohjeissa on jätetty pois mahdollisuus käyttää perinteistä ikkunatuuletusta apuna kesäaikana, jolloin ilma kiertää heikoiten.

      Kyse on osin myös suunnitteluongelmasta ja osaamisen puutteesta. Muissa Pohjoismaissa, joissa on sama ilmasto, kouluja rakennetaan yhä painovoimaisella ilmanvaihdolla. Sama koskee Englantia. Siellä on asiaan kokemusta ja osaamista, joka meillä katosi.

      Koneellisessa ilmanvaihdossa on ollut paljon lastentauteja, kuten kanavien likaisuus, eristeistä irronneet kuidut, huollon puute ja tarpeen mukaisessa ilmanvaihdossa säätöjen tekemättäjättäminen ja automaation ongelmat. Parhaimmillaan se toimii hyvin, mutta jutun tarkoitus olikin tuoda esiin sisäilmaongelmien historiikki.

      Tuo ilmanvaihtoaukojen teippaaminen kiinni on tuttu ilmiö ja se on nähty viimeksi, kun YIT on korjannut osin suojeltua Käärmetaloa Helsingin Käpylässä.

      Siellä toinen riski painovoimaisessa ilmanvaihdossa on se, että ilmanvaihdon tehostamiseen käytettyjen raitisilmalaitteiden suodattimia pitäisi puhdistaa puolen vuoden välein, muuten säätöpelti likaantuu. Siihen tarvitaan ammattilaista, joten riskinä on, että huolto ei toimi. Huoltovaatimus on jopa isompi kuin jos talossa olisi koneellinen ilmanvaihto.

      1. Uusia kerrostaloja (koneellisella tulo-/poisto ilmanvaihdolla) nousee tälläkin hetkellä kuin sieniä sateella, ilman riittävää ilmanvaihtoa huoneistoissa.

        En lähde arvaamaan millä prosentilla puutteellisuus on, mutta kun tarkastus on satunnaisella otannalla ja monesti ilman tarkastusta ollenkaan, tiedän melko läheltä tilannetta seuranneena, että moni asukas muuttaa uuteen asuntoonsa vailla riittävää ilmanvaihtoa.

        Kaikesta tästä huolimatta, konsulttitoimistojen organisaatiorakenne kasvaa kasvamistaan tyyliin alijohtajalle ylijohtaja ja uutta koordinaattoria kehitellään laskutuksen lisäämiseksi. Konkreettisissa asioissa mikään ei ole muuttunut ainakaan viimeiseen 10 vuoteen, sen sijaan vakanssia pukkaa ja pallo paisuu kilpaa asuntojen hintojen kanssa.

        1. Painovoimaista ilmanvaihtoa on viimeksi isommin kehitetty 1885, määräykset pitävät huolen, ettei yrittäjiä ilmaannu. Suurin ongelma on fysiikan laeissa, jäteilmaa pitäisi lämmittää, jotta se poistuisi rakennuksesta, kun lämmintä korvausilmaa ei tule riittävästi tilalle, tämä on laajarunkoisissa rakennuksissa ylipääsemätön ongelma.

        2. Rakentamisen laatu on muuttunut paljon viimeisessä 10 vuodessa. Lopeta se valehtelu. Nykyään ei ole enää läheskään yhtä yleistä löytää yläpohjista työmaariskiksia ja kilo tolkulla sahanpurua. Lisäksi alapohjatkin on jo pääosin puhtaita sinne yleensä jätettävästä orgaanisesta materiaalista.

      2. Seppo. Koneellisen ilmanvaihdon ongelma ei ole se että rakennuksen omistaja on liian pihi tai tyhmä tilatakseen huoltoja huoltokirjan mukaan. Lisäksi se että kyseistä järjestelmää ei ole osattu säätää ei tarkoita että ongelma on järjestelmässä vaan omistajassa tai toteuttajassa.

        Painovoimainen ilmanvaihto on kaikin puolin huonompi ratkaisu niin pitkään kun sähköverkosta saa sähköä.

        Olihan ne hevosrattaatkin ihan kivoja silloin kun oli hevosia ja ei ollut tietoa paremmasta.

        Kuvailemasi ongelmat koneellisessa ilmanvaihdossa ovat samantapaisia kuin että syyttäisit autoa kun tankkasit siihen väärää polttoainetta tai valittaisit huonoudesta kun osaat ainoastaan käyttää peruutusvaihdetta.

        1. Koneellisen ilmanvaihdon ongelmat tulevat pääsääntöisesti siitä, että niitä ei ole alun perinkään säädetty riittävälle tasolle kaikkien kiinteistön tilojen osalta. Valvonta ja vastaanoton toimet pettää aivan liian usein.

  6. Linkistä löytyy kaikkein kyseenalaisin väite.

    ”Massiiviset tiilestä ja betonista rakennetut seinät pitävät kylmän ulkona”, kertoo Helsingin Energian kaukolämpöjohtaja Veikko Hokkanen, joka asuu talossa.

      1. Niin tai lämpimän veden käyttöä ei kannata sotkea vertailuun ja asuinkuutiot ovat eri kuin koko tilavuus.

  7. Hyvä artikkeli. Teoriassa koneellinen tulo/poisto -ilmanvaihto on ylivoimainen tapa hoitaa sopivasti ilmaa sisälle ja ulos. Käytännössä tilanne on haastavampi ja muuttujia on monia. Pelkästään erilaiset mittausepätarkkuudet ja mm. melko tavallinen mittaustulosten ”pyöristely” aiheuttavat nykyisissä erittäin tiiviissä taloissa ongelmia. Yksittäiset tilat voivat siten olla jopa ylipaineisia tai reippaasti alipaineisia. Etenkin uusissa pientaloissa pelkästään päätelaitteilta ilmamäärät mitattaessa voidaan painesuhteissa ulkovaipan yli mennä täysin metsään. IV-järjestelmät ovat yhä arvokkaampia, mutta onko niistä saatava hyöty kuitenkaan samassa suhteessa? Toisaalta esim. painovoimainen ilmavaihtokin on haasteita täynnä. Helppoa ratkaisua tuskin on tiedossa vähään aikaan, mutta keskustelua varmasti sitäkin enemmän.

    1. Helppo ratkaisu on tiedossa. Oikein säädetty ja säännöllisesti puhdistettava koneellinen tulo/poistoilmanvaihto. Paras ja ainoa tapa hallita rakennuksen ilmanvaihtoa. Kaikki muu on säiden armoilla.

  8. Jokainen voi itse kuvitella painovoimaisen ilmanvaihdon leikkaussaliin, ei varmaan näin moni selviäisi salista terveenä.

  9. Ilmanvaihdosta ja painesuhteista ”väännettäessä” unohtuu melkein aina asian toinen puoli, eli rakennuksen vaipan ilmanpitävyys.

    Hatara talo on altis vääränlaisille painesuhteille. Ylipaine talon sisällä ajaa kosteutta rakenteisiin ja alipaine epäpuhtauksia sisäilmaan. Mitä hatarampi talo, sitä suurempia virtausmäärät ovat, jo hyvin pienilläkin paine-eroilla. Tiivis talo on väärille painesuhteille paljon tolerantimpi. Siitä huolimatta monet vannovat kuitenkin hataruuden nimiin.

    1. Toisaalta hatarassa talossa ilmavuodot jakaantuvat suuremmalle alueelle, kun taas muuten tiiviissä talossa pienenkin vuotokohdan kautta saattaa mennä tavaraa läpi kovallakin paineella. Kumpi sitten on pahempi/parempi, riippuu ehkä tilanteesta. Absoluuttisen tiivis talo olisi ideaali, mutta nykyisillä tekniikoilla ja menetelmillä ei sellaista ole olemassakaan.

    2. Määräysten mukainen puhaltimien luoma alipaine synnyttää tilanteen, missä talvella ilma virtaa ulkoa sisälle, eli kosteutta sisäilmassa on tämän johdosta vähän. Kosteus liikkuu tietyissä oloissa saumoista, ei auta vaikka seinä olisi tiivis, jos nurkat vuotaa, joissain tapauksissa vuoto tapahtuu edullisesti josteuden poissiirtymisen kannalat, eli hataruus on hyödyksi kondenssin estossa seinän sisällä.

      1. protip: Diffuusio aiheuttaa korkeintaan yhden kosteusvaurion tuhannesta havaitusta kosteusvauroista, jos sitäkään.

  10. Rakennusten painesuhteista puhuttaessa tuntuu että tilanne on se, että alipaineisuudella huolehditaan rakennusten kunnosta kun taas pienellä ylipaineisuudella pystyttäisiin ehkä pitämään ihmiset terveempinä. Ei tietenkään aina näin, mutta hieman kärjistäen, mitä väliä on alapohjan tai seinien vähäisillä mikrobipitoisuuksilla jos ei sitä imetä sisäilmaan?

    Kumpi olisi kansantaloudellisesti tai elinkaariajattelun kannalta loppujen lopuksi parempi vaihtoehto.

  11. Tilanne ei taida olla aivan noin yksioikoinen. Painesuhteethan eivät ole pysyvät, vaan vaihtelevat kovastikin lämpötilojen, tuulen paineen, liesituulettimen käytön sekä ikkunatuuletuksen mukaan, muun muassa. Ilmaa menee samasta epätiiviyskohdasta välillä sisään ja välillä ulos, eli välillä kastellaan rakennetta ja välillä imetään ”pöpöjä” sisään.

    1. Käytännössä se on melko yksinkertainen asia, homehiirula kondensoi talvella pahasti.

      1. Kotohiirten viihtyisyysolot ovat siis gryndereille tärkeät!

Jätä kommentti

Viimeisimmät näkökulmat