Seppo Mölsän jäähyväisjuttu: Rakentamisen kehitysloikat ovat vaatineet sitkeyttä ja joskus onneakin

Jään syksyllä eläkkeelle samaan aikaan lean-rakentamisen kehittäjän Glenn Ballardin kanssa. Hän ansaitsisi kokonaisen lehden uransa esittelyyn. Minulle riittää tämä jäähyväisjuttu, johon olen yrittänyt tiivistää näkemykseni alan kehityksestä ja kehittäjistä ja hieman tulevaisuudestakin.

Seppo Mölsä on tarkastellut rakentamisen ja erityisesti rakennustuotannon kehittymistä Rakennuslehdessä yli 30 vuoden ajan. Syyskuussa hän jää 65-vuotiaana eläkkeelle. Tähän jäähyväisjuttuun on tiivistetty hänen näkemyksensä alan kehityksestä ja kipupisteistä.

Ballardin pitkä ura kertoo hyvin siitä, miten hitaita rakentamisen isot kulttuurimuutokset ovat. Toyota lanseerasi leanin perusopit jo 1980-luvulla ja Lauri Koskela kirjoitti lean-rakentamisen perusartikkelin vuonna 1992. Tätä Stanfordin yliopiston julkaisua on sanottu laajimmin siteeratuksi suomalaiseksi rakennusalan tutkimusartikkeliksi.

Koskela huomasi pian, että hänen sanomalleen oli enemmän vastakaikua ulkomailla kuin Suomessa. Hän lähti tekemään aiheesta väitöskirjaa Kaliforniaan. Yhtenä keskustelukumppanina siellä oli juuri Ballard.

Lauri Koskela nolostui ensin elektroniikkatutkijan kysymyksestä ja ideoi sitten vastaukseksi siihen Lean Constructionin

Pisimmällä lean-rakentamisen soveltamisessa oli 1990-luvulla rakennusliike Haka. Teknillisessä korkeakoulussa rakentamistalouden professori  Juhani Kiiras ja Sakari Toikkanen olivat kehittäneet nykyistä tahtituotantoa muistuttavan toistuvien tilakorjausten menetelmän kylpyhuoneiden nopeaan korjaamiseen. Korjausrakentamisen pilotit loppuivat kuitenkin Hakan konkurssiin vuonna 1994.

Juhani Kiiras kehitti vuonna 1994 solutuotantomallin korjausrakentamiseen. Se samoin kuin ”hoikka rakentaminen” eli lean jäivät laman jalkoihin.

Parma sentään käytti onnistuneesti leania kylpyhuone-elementtien valmistuksen tehostamiseen. Noiden elementtien kysyntä kuitenkin loppui lamavuosina.

Kaikkein suurimman aukon kehitystoiminnalle jätti se, että alan ylivoimaiset kehitystoiminnan veturit Lohja ja Partek myytiin ulkomaille. Kun Suomi muuttui tytäryhtiötaloudeksi siirtyi kehitystoiminta kauaksi emoyhtiöihin. Tämä näkyi Consoliksen omistukseen siirtyneessä Parmassa muun muassa siinä, että asennuslattioiden ja tuuletettujen julkisivujen kaltaisten omien kehitystuotteiden sijaan  kehittäminen rajattiin jatkossa tuotteisiin, joihin markkinoilla oli jo valmis kysyntä.

1990-luvulla lean ei juuri kiinnostanut rakentajia, sillä lamavuosina rakentamisen tuottavuus parani muutenkin, kun oma työvoima korvattiin töistä verisesti kilpailevilla aliurakoitsijoilla. 2000-luvun alussa kustannuspaineisiin vastattiin lisäämällä ulkomaisten halpatyöntekijöiden osuutta. Kun se ei enää nostanut tuottavuutta, teollisuudessa menestykseksi osoittautunut lean nousi uudestaan keskusteluihin.

Hauska kuriositeetti on, että kun kokosimme rakentajia ensimmäiseen maratonjuoksutapahtumaamme Berliiniin vuonna 2005, tuli Tekesin Ilmari Absetzilta ehdotus, että laittaisimme selkäämme tekstin Hoikat rakentajat. Valituksi tuli kuitenkin Kunnon rakentajat, sillä juoksutreenit vasta aloittaneina monikaan meistä ei ollut kovin hoikka. Koskelan ehdottama ”hoikka rakentaminen ”ei myöskään terminä ollut yleistynyt.

Lean on arjen sujuvoittamista

Lean koettiin rakennustyömailla jostain syystä konsulttien höpinäksi ja jopa kirosanaksi, mitä kuulee edelleen. Kun Skanska aloitti Glenn Ballardin kanssa leanin keskeisen työkalun Last Plannerin käytön, vältettiin työmailla siksi lean-sanan käyttöä ja Last Plannerin sijaan puhuttiin tuotannon luotettavuudesta.

Vuonna 2006 Skanska mittasi Espoossa Reimantornin asuntotyömaalla tuotannon luotettavuutta niin, että kunkin päivän työvaiheet kirjattiin viikon välein kalenteriin ja jälkeenpäin katsottiin miten hyvin kukin työ on toteutunut ajallaan. Mittaus pakotti työnjohtajat suunnittelemaan työt hyvin, sillä eniten luotettavuutta heikensi se, kun työnjohtajat eivät aamulla tienneet mitä työmaalla päivän aikana tehdään.

Projekteissa vieritetään usein syy ongelmista muille, kuten suunnittelijoille tai tavarantoimittajille. Eniten parannettavaa löytyi kuitenkin omassa tekemisessä.

Sitäkin ajattelua oli pitkään, että aikataulun pitäminen on aliurakoitsijan päänsärky. Skanskallakin meni leanprojektista vastanneen johtaja Jan Elfvingin mukaan pitkään ymmärtää, että alihankkijat ja työntekijät kannattaa ottaaa mukaan aikaisessa vaiheessa tuotannon suunnitteluun mukaan.

Jan Elfving lähti Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa, kun Suomessa siihen ei ollut mahdollisuutta. Hän palasi sieltä 2000-luvun alussa uudistamaan Skanskan toimintaa. Kuva Seppo Mölsä.

Viime vuosina on hyvin nähty, että on kaikkien etu, että tilaaja, suunnittelijat ja rakentajat aliurakoitsijoita myöten istuvat samalla puolella pöytää miettimään hankkeen etua. Se että kaveri pärjää, ei ole itseltä pois. Hyvin sujuvassa projektissa pärjäävät kaikki, myöhästelyjen vaivaamassa ei kukaan.

Analyysi: Tahtituotannossa moni asia meni pieleen, mutta vastapainoksi asentajien palkat nousivat, läpimenoaika lyheni ja virheiden ja uudelleen tekemisen määrä romahti

Maailmanluokan logistiikkakeksintö haudattiin

Logistiikan parantaminen on olennainen osa leania. Reimantornin työmaalla voitiin kännykän avulla seurata elementtien ja ikkunoiden tehtaalta työmaalle. Amerikassakin kiinnostusta herättänyt menetelmä kuitenkin haudattiin pilottityömaiden jälkeen, koska jokainen uusi työmaa olisi vaatinut runsaasti softapuolen tukihenkilöitä avuksi.

Tänään tietotekniikka on tullut niin paljon käyttäjäystävällisemmäksi, että Reimantornin tapaiset logistiikkaratkaisua ollaan tuomassa takaisin.

Logistiikkaratkaisujen heikko käyttöönotto rakennusteollisuudessa voi johtua siitä, että se vaatii toimialatason teknologian standardointia ja tietoalustoja. Ilman sitä jokaisella työmaalla keksitään ”pyörä” uudestaan. Last planner sen sijaan on voitu ottaa käyttöön projekti kerrallaan, kertoo Elfving. Nopeasti yleistyvän tahtituotannon johtamiseen se on suorastaan pakollinen työkalu.

Läpimurto leanin käytössä alkoi tapahtua vasta 2010-luvulla allianssiurakoiden vanavedessä. Iso kiitos tästä on syytä antaa Visonin Lauri Merikalliolle ja Mittaviivan Anssi Koskenvesalle, jotka ovat jaksaneet kouluttaa rakentajia rakennusalalle käyttökelpoisimmiksi osoittautuneiden lean-työkalujen kuten Last Plannerin ja Big Roomin käyttöön. Samalla he ovat valistaneet koulutettavia ihmisten arvostuksen tärkeydestä, mikä on usein jopa tärkeämpää onnistumisen kannalta kuin työkalut.

Fira on halunnut olla monissa asioissa edelläkävijän roolissa. Se nappasi jo vuonna 2015 idean nopeista kylpyhuoneremonteista. Valitettavasti hankkeessa julkisuus onnistui paremmin kuin toteutus.

Tahtituotanto on tällaisista pienistä takaiskuista huolimatta tehnyt jo läpimurron. Nyt alalla on aitoa luottamusta siihen, että läpimenoaikoja ja tuottavuutta voidaan parantaa ja hukkaa pienentää. Materiaalihukan pienentäminen taas on mukavasti kytköksissä hiilijalanjäljen pienentämistavoitteiden kanssa.

Tänään leanin ja rakentamisen digitalisaatioon kehittämiseen käytetään Elfvingin mukaan maailmalla suunnattomat määrät rahaa. Suomi ei ole tästä kehityksestä sivussa, vaikka alalla ei valitettavasti olekaan enää Tekes—tai VTT-vetoisia suuria yhteisiä kehitysohjelmia. Silti kannattaa pohtia, onko esimerkiksi tahtituotanto ja siihen liittyvä logistiikan suunnittelu sellainen yhteinen asia, jonka digitaaliset ohjausvälineet kannattaisi suunnitella yhdessä, jolloin myös niiden käyttö olisi kaikille heti tuttua.

Disney kouli Jan Elfvingistä hoikan rakentajan – hänen mukaansa meiltä puuttuu rakentamisen keihäänkärjet

Menestyksen avainkoodi: BIM+lean+data

Tietomallinnuksen kehittäminen aluksi VTT:n ja Tekesin tuella on ollut yksi suomalaisen rakentamisen suuria menestystarinoita. Harmittavasti alan pioneeri Tekla myytiin hätiköidysti amerikkalaisille. Riskinä on, että kansainväliset jätit bisneslogiikkansa mukaisesti ostavat pois alan kehittäjät eivätkä viitsi itse panostaa kalliiseen kehitystyöhön.

Liverpoolin yliopiston emeritusprofessori, arkkitehti Arto Kiviniemi, joka tunnetaan kansainvälisesti yhtenä tietomallinnuksen tärkeimmistä kehittäjistä, on sanonut, että tulevaisuuden rakentamisen tärkein yhdistelmä on BIM+lean. Siihen voisi lisätä digitaalisuuden vielä laajemmin aina niin sanottua Big Dataa myöten. Esimerkiksi YIT:ssä vertailtiin Lemminkäisen fuusion yhteydessä hyvin tarkkaan kahden yhtiön dataa projekteista ja yritettiin analysoida niistä parhaita ratkaisuja.

Liverpoolin yliopiston professori Arto Kiviniemi on BIM-osaamisen kansainvälinen guru

Googlen tapaisille jätitkin haluvat olla mukana rakennusalan tiedon analysoinnissa. Siitä on nähty vasta ensimmäiset askeleet. Googlen piti olla kaupunkirakentamisen mullistaja Torontoon suunnitellulla älykaupunkihankkeellaan. Ajatus siitä, että tietotekniikkajätti ottaa yhä tiukemman ”ison veljen” roolin ihmisten liikkumisen ja arjen valvojana säikäytti kuitenkin monet ja hanke ajautui vaikeuksiin.

Yksi syy ongelmille oli myös ajatus rakentaa CLT:stä puisia pilvenpiirtäjiä, kun Kanadassa ei ole vielä edes CLT-tehtaita. Pysyväksi hankkeesta jäi kuitenkin tavoite ympäristöystävällisestä, kestävästä rakentamisesta eikä digitaalisuuttakaan ole suinkaan unohdettu.

Googlen suunnitelma rakentaa Toronton keskustaan älykaupunki puisine pilvenpiirtäjineen on joutunut vastatuuleen.

Suomessa työnjohtajat, suunnittelijat ja toimihenkilöt hallitsevat jo hyvin digitaaliset työkalut ja työmaista alkaa jo hahmottua lähes reaaliaikainen digitaalinen tilannekuvakin.

Seuraava vaihe on Elfvingin mukaan työntekijöiden digitalisoiminen. He voisivat esimerkiksi katsoa kännykästä piirustukset ja työohjeet, merkitä siihen joka päivä työn alkamis- ja päättymisajan ja lisäksi he voisivat ottaa kuvan valmiista työstä ennen kuin se jää piiloon. Haasteena tosin on vielä sekin, että kenen kännykkää tähän työhön käytetään ja miten työnantaja pääsee kännykän tietoihin kiinni jos se katoaa. Ratkaisuna voi olla pilvipalveluiden käyttö tiedon varastona.

Ratkaisut ovat tärkeämpiä kuin ongelmat

Vaikka minut tunnetaan kriittisenä journalistina, olen itse määritellyt itseni ratkaisukeskeiseksi journalistiksi. Se tarkoittaa sitä, että ei tyydytä kertomaan ongelmista vaan haetaan niihin myös syitä ja ratkaisuja. Esimerkiksi kun kirjoitin 2000-luvun kattoromahduksista, listasin samalla kaikki aiemminkin tapahtuneet, monesti vähälle julkisuudelle jääneet romahdukset ja yritin asiantuntijoiden kanssa hakea niille yhteisiä selittäviä tekijöitä. Sellaisia löytyi heti: esimerkiksi onnettomuustutkintakeskuksen suositusta käyttää kolmannen osapuolen tarkastusta ei ollut otettu käyttöön. Pahinta oli, että yhdessä pitkässä onnettomuussarjassa, joka lopulta päättyi yhden henkilön kuolemaan, suunnittelijan nimi salattiin (minulle toimitetussa varhaisessa tapausselostuksessa se oli mustattu), jolloin hänen riskirakenteidensa jäljille ei päästy ennen kuin oli liian myöhäistä. Yhdessä toisessakin kattorakenteiden vauroitusmisketjussa taustalla oli yhden suunnittelijan systemaattinen virhe, mutta sen jäljille teollisuus pääsi nopeasti.

Näin luottamus rakennusinsinöörien osaamiseen romahti – onnettomuustutkinnan suosituksille viitattiin kinttaalla

Rakennusalan moittimisen sijaan kirjoitan tässä jäähyväiskirjoituksessani mieluiten alan onnistumisista. Ne jäävät lähes aina ongelmien varjoon. Esimerkiksi monta vuotta yhdessä Rakennusteollisuuden kanssa järjestämämme laatukilpailu jäi viime vuonna mediassa sen varjoon, että samat tutut naamat saivat lehdissä tilaa vanhoille valituksilleen. Tuhansien asunnonostajien antamat monia muita aloja paljon korkeammat asiakastyytyväisyyslukemat jäivät näiden valittajien varjoon.

Olen kirjoittanut satoja kriittisiä juttuja laadusta ja edelleenkin olen sitä mieltä, että taloudelliset kannustimet hyvän laadun tekemiseen tai huonosta laadusta rankaisemiseen ovat liian heikot. Sisäilmaongelmista vuonna 2016 nettiin kirjoittamani katsaus ”Näin Suomi homehtui” on ylivoimaisesti luetuin Rakennuslehden artikkeli.

Näin Suomi homehtui – hyvä rakentamistapa sai aikaan pahaa jälkeä

Kritiikin ohella on kuitenkin annettava tunnustusta siitä, että tuoreimpien kansanvälisten vertailujen mukaan Suomessa on vähiten kosteusongelmia koko Euroopassa.

Voin perustellusti väittää, että myös kokonaisuudessaan suomalaisen uudisrakentamisen laatutaso ihan energiataloudesta alkaen on maailman huippua. Siitä on paljon enemmän näyttöä kuin oli Oulun yliopiston laatuprofessori Timo Silenin vuonna 1997 mediassa paljon huomiota saaneelle väitteelle, että rakentamisemme laatu on itäeurooppalaisella tasolla. Silen itsekin myönsi myöhemmin haastattelussani, että hän oli vetänyt väitteen ihan hatusta saadakseen halpaa julkisuutta. Hattu kelpasi kuitenkin jopa pääministeri Paavo Lipposelle.

Edes rahalla ei saa laatua, jouduttiin vuonna 1997 toteamaan. Suomalaisen rakentamisen laatu ei kuitenkaan todellakaan ollut itäeurooppalaista tasoa, kuten laatuprofessori ilman perusteluita väitti. Hän moitti myös laatujärjestelmiä. Ne olivat kuitenkin tilaajien vaatima hyvä alku laadun varmistamiseksi.

Ainoan pienen varauksen teen puukerrostalojen asuntojen laadun suhteen. Se, että isot grynderit ovat lähes kokonaan pysyneet pois puukerrostalobisneksestä kertoo siitä, että niilläkin on epäilyksensä. Aluksi eniten keskustelua herätti ääneneristys, mutta kosteusasiat voivat olla vielä vaikeammat varsinkin, jos asukkaat tekevät asuntoihin myöhemmin omia viritelmiänsä. Joissakin kohteissa rakennuttaja on joutunut jopa lunastamaan asuntoja takaisin, jotta olisi välttynyt ikäviltä riidoilta.

Uudisrakentamista huomattavasti isommat haasteet on olemassa olevassa rakennuskannassa erityisesti silloin, kun niiden eristemääriä ja ilmanvaihtoratkaisuja on pyritty samanaikaisesti uusimaan. Tämä on näkynyt monien koulukorjausten epäonnistumisena. Ilmanvaihdon toimivuuden kannalta hankalia ovat olleet myös kohteet, jossa uusi rakennus on liitetty vanhaan.

Korjaaminen on muutenkin osoittautunut uudisrakentamista vaikeammaksi hallita.Yksinkertaiset linjasaneeraukset ja keittiö- ja toimistoremontit osataan ja niiden tuottavuutta voidaan parantaa tahtituotannon avulla. Sen sijaan isot käyttötarkoituksenmuutokset ovat aiheuttaneet pulmia ja tappioita rakennusliikkeille. Uudisrakentamisen osaaamisella ei pidäkään rynnätä korjausrakentajaksi.

Työturvallisuudessa sotatantereilta maailman parhaimmistoon

Työturvallisuudessa on tapahtunut rakennusalan suurin parannus työurani aikana. Se alkaa olla jo Euroopan parasta. Kuolemantapausten osalta tästä on olemassa kovaa faktaakin.

Kun olin ensimmäisessä kesätyöpaikassani vuosina 1975-76 Tervolassa Taivalkosken voimalaitosta rakentamassa, kuoli työmaalla useita henkilöitä tapaturmissa ja kerran voimalaitosmonttu jopa täyttyi vedellä, kun Rakennusliitto lakkonsa vuoksi esti torjuntatoimenpiteet tulvavahinkojen estämiseksi. Ketään ei kuitenkaan laitettu näistä työturvallisuuden laiminlyönneistä vastuuseen. Alalla pidettiin kuolemanriskiä ikään kuin normaalitilana. Vielä 1970-luvulla pahimpina vuosina kuoli yli 60 rakentajaa tapaturmissa. Vielä paljon isompi joukko invalidisoitui.

Rakennustyömaat ovat 50 vuodessa muuttuneet sotatantereista siisteiksi ja monikansallisiksi työpaikoiksi

Työturvallisuuden TR-mittarin kehittäminen 1990-luvun alussa oli yksi suurimpia edistysaskeleita työturvallisuuden parantamisessa, sillä se mahdollisti työmaiden välisen vertailun. Yhdellä työsuojelupiirin tarkastamalla työmaalla TR-mittari näytti silloin lukemaa 30, mikä tarkoitti, että kaksi kolmasosaa havainnoista oli virheitä ja puutteita. Keskimääräinen TR-mittausen taso oli silloin 60:n luokkaa.

Palkitsimme TR-mittarin kehittäneen Hakan Sörnaistenkadun työmaan syystäkin Vuoden työmaana vuonna 1993 ja aloimme pian vaatia kaikilta kilpailutyömailta TR-mittarin lukemaa. 2000-luvulla mittaria jouduttiin sitten kalibroimaan, koska huipputaso alkoi hipoa sataa. Työmaat eivät olleet enää sotatantereita vaan rakennustyömailta pääsi terveenä kotiin.

Rakennuslehden Vuoden Työmaa -kilpailulla on pyritty nostamaan työturvallisuutta ja laatua sekä tuomaan esiin huipputyömaiden parhaita ratkaisuja koko alan hyödyksi. Huipputyömailtakin löytyi vielä parannettavaa.

Alan teollistaminen alkoi betonielementeistä

Tuoteteollisuuden suurin kehitysharppaus tapahtui jo 1970-luvulla, kun betoniteollisuus kehitti BES-järjestelmänsä, jolla standardisoitiin tuotteita.

Suomi pysyi pitkään puurakentamisen kehitysmaana juuri siitä syystä, että puurakentamiselta tuo standardisointi puuttui, ja puuttuu osin edelleen. Vahvasti näyttääkin siltä, että CLT tulee olemaan puurakentamisen voittajatuote perinteisten puuelementtien sijaan. Toki samalla on annettava tunnustusta teollisuudelle esimerkiksi kertopuun ja lämpökäsitellyn puun kehittämisestä.

Rakentamisen teollistamisen seuraavana vaiheena pidetään rakennusten kokoamista tilaelementeistä. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, sillä sitä on kokeiltu, yleensä huonolla menestyksellä, 1980-luvulta lähtien. Puurakentamiseen se näyttää tarjoavan kuitenkin lähes ainoan tien päässä hinnassa betonitalon rinnalle. Riskinä on mitä tämä tarkoittaa arkkitehtuurille ja sitä kautta puukerrostaloalueiden arvostukselle.

Analyysi: Puurakentaminen on liian kallista, siksi sen edistämisessä siirryttiin pakkoon

Tai ehkä pitäisi uskoa arkkitehti Pekka Salmista, joka vuonna 1983 Arkkitehtiliiton puheenjohtajana uskoi laatikkoarkkitehtuurin säilyttävän aina asemansa. Itse hän kuitenkin loi vientimaineensa Kiinassa hyppäämällä pois laatikosta.

Rakentamisen teollistaminen on vaikeaa

Katerran konkurssi Amerikassa osoitti taas kerran kuinka vaikeaa rakentamisen teollistaminen on. Yhtiön piti mullistaa rakennusala elementtitehtaillaan. Markkinointipuheissa, joilla yritys keräsi sijoittajilta rahaa ja hanki nimekkäitä yhteistyökumppaneita, esillä olivat koko tuotantolinjan läpikulkeva järjestelmäosaaminen, optimointia sekä loputonta määrää algoritmejä ja analyysejä tehokkaimmista tuotantotavoista.

Suomessa on nähty pienemmässä mittakaavassa rakentamisen mullistajia ja vanhojen toimintatapojen haastajia, mutta monesti mullistus on jäänyt tussahdukseksi. Perushaasteena rakentamisessa on, että jokainen projekti on kuin pilotti, joka suunnitellaan ja rakennetaan täysin yksilöllisesti.

Suomessa Neapon piti 2000-luvun alussa olla rakennusalan uudistaja tilaelementtiratkaisuillaan. Rakennuslehtikin julkaisi yrityksen kokoon nähden suhteettoman suuria juttuja sen projekteista. Itselläni hälytyskellot alkoivat soida, kun kutsu tilaelementtien asennuksen seurantaa peruttiin, koska niitä ei ollut saatu maahan. Kun ne kuukausien viiveiden jälkeen lopulta tulivat, yhtiö kehtasi hehkuttaa, kuinka nopeaa rakentaminen oli ollut.

Lehdon malli herätti 2010-luvulla samanlaista kiinnostusta, sillä se lähti hakemaan asuntotuotantoonsa kilpailuetua oman teollisuuden kautta. Omien kattoelementtien valmistuksessa kustannussäästö olikin heti iso. Riskinä tässä mallissa on kuitenkin se, että se tuo nousukaudella säästöjä, mutta jos kapasiteetti loppuu, niin projektit myöhästelevät. Laskukaudella puolestaan kapasiteetti jää vajaakäytölle, mikä on korkeiden kiinteiden kulujen vuoksi raskasta.

Skanska ja Ikea ovat BoKlok-talojen valmistuksessa ratkaisseet ongelmat kääntämällä projektiajattelun nurin. BoKlokin Gullringenin tehdas Ruotsissa ei odota rakentajilta tilauksia vaan se ilmoittaa rakentajille, milloin tehtaalla on vapaa aikaikkuna. Projektit ajoitetaan sitten tämän mukaan. Täten tehdas voi toimia koko ajan täydellä kapasiteetilla. Tehtaassa rakennetaan viikoittain 34 elementtiä. Jotkin asunnoista sisältävät kaksi tilaelementtiä, ja jotkut enemmän. Vuosittain tehtaassa rakennetaan noin 800 asuntoa Ruotsin markkina-alueelle. Tehtaassa työskentelee noin 200 työntekijää.

BoKlokin tehdas Ruotsissa valmistaa vuosittain tilaelementit 800 asuntoon. Rakentaja ei pääse räätälöimään suunnitelmia eikä edes päättämään toimitusajoista. Toimitukset tapahtuvat tehdastuotannon sujuvuuden eikä projektien ehdoilla. Kuva BoKlok Ab.

Suomessa on viime vuosina puhuttu paljon talotekniikan esivalmistuksen lisäämisestä. Mallia on otettu laivanrakentamisesta, jossa pyritään minimoimaan laivalla tehtävää kallista asennustyötä. Tässä on haasteena sama bisneslogiikka kuin moduulienkin valmistamisessa. Projektin pitäisi olla niin iso, että se kannustaisi teollisuutta investointeihin. Kiireisen aikataulun vuoksi siihen ei usein ole edes aikaa.

Lähinnä vain sairaalat ovat olleet riittävän isoja kokonaisuuksia, että niihin on kannattanut koota talotekniikkapaketteja valmiiksi toimitettavaksi. Fiksuinta olisi, että näitä samoja ratkaisuja voisi käyttää useissa sairaalahankkeissa peräkkäin.

Toinen lähestymiskulma asiaan on, että ei lähdetäkään suurimittakaavaiseen teollistamiseen vaan pystytetään työmaan lähelle tuotantohalli, jossa yhdistellään osia.

Rakennusliikkeet harvoin kehittävät itse tuotetta

Innovaatiotoiminta on varsinkin rakennusliikkeissä tänään hankalaa, koska yrityksissä ei ole joitakin suuria konserneja lukuun ottamatta enää teknisiä toimistoja. Innovointi on supistunut tuotteen kehittämisen sijaan tuotantoprosessin hiomiseen ja palveluliiketoiminnan kehittämiseen tai siihen, että kopioidaan ja siirretään yritykseen sellaista uuden toimialueen osaamista, joka siltä puuttuu.

Liian usein muutosta lähdetään tekemään ylhäältä alaspäin, kun tuloksellisemmaksi on osoittautunut se, että vakioidaan projekteissa kehitettyjä parhaita ratkaisuja.

Ongelmana on myös se, että tilannekuva siitä, missä mennään ja mitä pitäisi muuttaa, on heikko. Perussyiden analyysi on työlästä ja maksaa paljon. Oikopolkuna on tehdä pikahaastatteluita, jolloin yleisestä, väärästäkin mielipiteestä tulee helposti totuus. Tästäkin syystä Aalto-yliopiston rakentamistalouden professori Olli Seppäsen tutkimusryhmän tekemät tarkat mittaukset esimerkiksi työmaiden hukista ja niiden syistä ovat tärkeitä.

Kone on hyvä esimerkki siitä mikä innovaatiotoiminnassa on tärkeintä. Juuri yhtään innovaatiota ei ole syntynyt perinteisten aloitelaatikoiden kautta vaan siitä syystä, että asiakkaat ovat vaatineet mahdottomia.

Joskus kehitystyön on sanellut myös pakko. Itse kysyin Koneen johdolta vuoden 2001 terrori-iskun jälkeen, miksi hissejä ei voi käyttää tornitalojen tulipaloissa nopeimpana poistumistienä. Vastaus oli, että asiaa jo tutkitaan. Korona pakotti miettimään hissien ilmanvaihdon riittävää suodatusta ja pintojen hygieniaa.

Vaativia asiakkaita kannattaa kuunnella ja arvostaa myös rakennusalalla, sillä he tietävät parhaiten mille asioille on aitoa kysyntää. Esimerkiksi laatujärjestelmät otettiin rakennusliikkeissä käyttöön, kun tilaajat alkoivat niitä vaatia. Rakentaminen puolestaan nopeutui, kun Nokia alkoi asettaa kovia vaatimuksia aikatauluille.

Itse jouduin kymmenisen vuotta sitten vaativan asiakkaan rooliin, kun YIT:n johto yhdessä vapaamuotoisessa toimittajatilaisuudessa esitteli Lauttasaaren luksusasuntoja ja pyysi sitten toimittajilta mielipiteitä siitä, mitä kaikkea muuta asuntoihin voisi vielä tuoda lisää. Käänsin kysymyksenasettelun nurin ja ehdotin keskustelua siitä, mitä kaikkea asunnoista voisi karsia pois, että ne olisivat kohtuuhintaisia, mutta vielä asuttavia. Perustelin tätä sillä, että Suomessa on marginaalinen määrä luksusasuntojen ostajia mutta satoja tuhansia ihmisiä, joille asunnot ovat liian kalliita. Toimitusjohtaja Juhani Pitkäkoski kiitti jälkikäteen erinomaisesta keskusteluaiheesta.

YIT julkisti 24 neliön Smartti-asunnon suunnitelmansa vuonna 2016.  Asunnoissa ei ollut väliseiniä vaan kaapit ja liukuovet toimivat tilanjakajina. Asiakas pystyi täydentämään kodin varustusta lisähintaisilla asuntoon valmiiksi mietityillä kalusteilla esimerkiksi keittiössä. Kylpyhuone tehtiin tehtaalla ja tuotiin valmiina asuntoon.

”Edullinen hankintahinta ja muunneltavuus vastaavat kaupungistumistrendiin, joka tulee entisestään kiihtymään”, YIT mainosti riisuttua tuotettaan.

Joskus onnistunut tuotekehitys vaatii myös onnea ajoituksen suhteen. Suomen Skanska toteutti joulukuussa 2018  maailman ensimmäisen digitaalisen asuntokaupan. Korona räjäytti sen kysynnän.

Aloitusryntäyksen sijaan annetaan aikaa kehittämiselle

Kiireisissä projekteissa innovoinnille ei yleensä ole aikaa. Työmaalle rynnätään heti kun päästään, mutta kiireestä huolimatta rakentaminen yleensä päättyy kaoottiseen loppuryntäykseen.

Muutosta tähän ajatteluun tuovat allianssiurakat, joissa töiden alkua edeltää kehitysvaihe. Väyläviraston STk-malli osoittaa, että sitä voi soveltaa myös muissa toteutusmuodoissa. Kehittämisvaihetta kannattaa harkita myös projektinjohtourakoissa. Vaativissa korjausurakoissa se voi poistaa monta riskiä, kun rakenteita päästää rauhassa avaamaan ja tutkimaan.

Toteutusmuodot ovat kehittyneet avointa yhteistoimintaa suosiviksi. Vielä 1980-luvulla kokonaisvastuurakentaminen eli KVR oli kirosana tilaajille pettymyksiä tuottaneen laatunsa vuoksi. Kun sitä kehitettiin tuoteosakaupan suuntaan, pelästytti tämä suunnittelijat. Luottamus on syystäkin rakentamisen yksi tärkeimmistä – ja säästeliäimin käytetyistä – arvoista.

1980-luvulla rakentajat pohtivat eikö rakennuksia voisi tehdä samalla mallilla kuin laivojakin. Kysymys on yhä ajankohtainen. Esimerkiksi laivahyttien korjaamisessa saavutetut valtavat tuottavuusharppaukset olivat 2010-luvun puolivälissä tärkeä kimmoke tahtituotannon yleistymiselle.

Infrapuolella suuria kehitysharppauksia on vaikea nähdä. Osin se johtuu siitä, että alan kehitys ei valitettavasti ole enää yhteiskunnan eli infran omistajan vastuulla. Minun on vaikea uskoa, että alan kansainvälisiä toimijoita suuremmin kiinnostaa suomalaisen tiestön kehittäminen.

Tutkimusmenetelmäpuolella, kuten maatutkaosaamisessa, toki on vientipotentiaaliakin nyt kun Amerikka panostaa voimakkaasti infrastruktuurinsa korjaamiseen. Asfalttipuolen suurista laatuprojekteista on jo aikaa ja nyt olisi aika tehdä taas jotain ennen kuin teiden kunto pahenee meilläkin sietämättömäksi.

Isoin haaste infrapuolella ihan globaalistikin on se, miten vaativia katutöitä voitaisiin tehdä sujuvasti kaupunkiliikenteen keskellä. Ei voi olla niin, että kymmenet kalliit työkoneet seisovat tyhjän panttina, kun suunnittelijat eivät löydä kadun alla olevia kaapeleita ja putkia. Sähköisten menetelmien kehittämiselle niiden havaitsemiseksi on valtava tarve. Sitten kun työmaa on kunnolla kartoitettu, on rakentajien tehtävä hoitaa työt mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ilman tietoa siitä, mitä on piilossa maaperässä leanistakaan ei ole hyötyä. Tämä nähtiin äskettäin Helsingin katutyökokeilussa, jonka tulos tuotti pormestari Jan Vapaavuorelle pettymyksen.

Tietyömailla tilanne on onneksi parempi. Oulun yliopisto on tehnyt hyvää työtä konenäön kehittämisessä, ja se onkin tietomalliin liitettynä yksi suurista edistyksistä alalla.

Asuntojulkisivut peittyivät lasiparvekkeilla

Arkkitehtuuria olen käsitellyt jutuissani vain harvoin. Poikkeuksena oli nettiin tekemäni laaja katsaus lähiörakentamisen ja lähiöarkkitehtuurin synnystä.

Reilut 50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähiöiden laatikkoarkkitehtuurin

Huomasin juttua tehdessäni, että yksi arkkitehtuurin suunnannäyttäjistä oli vähälle julkisuudelle jäänyt Timo Vormala. Hänen 1990-luvulla ideoimansa lasiparvekkeet lyövät tänään ehkä liikaakin leimansa koko asuntoarkkitehtuurille. Suurin hyötyjä tästä on ollut Lumon, joka samalla on saanut kotimaisista referensseistä vetoapua kansainväliseen toimintaansa.

Vormalalla oli vaikutusta myös siihen, että rappauspinnat palasivat 1990-luvulla takaisin arkkitehtuuriin. Kansalaiset ihastuivat varsinkin ruotsalaisarkkitehtien ideoiman Vantaan Kartanonkosken  miljööseen.  Arkkitehtiliitto puolestaan ei voinut olla peittelemättä inhoaan uusvanhaa arkkitehtuuria kohtaan.

Talotekniikassa on unohtunut ihminen

Talotekniikka on toinen aihealue, josta olen kirjoittanut vain vähän, mutta napakasti, voisi joku sanoa. Tarpeenmukainen ilmanvaihto ollut sanahirviö, jolle olen hakenut sisältöä, koska tarve on harvoin toteutunut eivätkä energiansäästölupauksetkaan ole aina pitäneet.

Tarpeenmukainen ilmanvaihto on ollut susi niin arvotaloissa kuin kouluissakin, kertoo Aallon tutkimus

Toinen keskustelu koskee painovoimaista ilmanvaihtoa, jota varsinkin ekologisesti suuntautuneet arkkitehdit kaipaavat takaisin aidoksi vaihtoehdoksi. Kun 1990-luvulla esittelin Pauligin toimistotaloa, johon oli tarkoitus tehdä painovoimainen ilmanvaihto, minulle soitti suurimman ilmanvaihtoalan yrityksen johtaja, joka kysyi, että aionko lopettaa talotekniikan ilmoittelun kokonaan lehdessä. Viesti oli selvä.

Suomi on koneellisen ilmanvaihdon suurmaa ja tukea sille teollisuus on saanut ympäristöministeriöltä ja sen määräyksistä. En yhtään ihmettelisi, että ilmaston lämpenemisen aiheuttamaan asuntojen kuumenemisongelmaan vastattaisiin lisäämällä määräyksiin jäähdytyksen lisäämistä suosivia kohtia, vaikka energiankulutuksen kannalta kestävämpää olisi miettiä ensin kaikki passiiviset ja hyvään asuntosuunnitteluun liittyvät keinot. Jos tehdään vain pieniä putkiasuntoja, joissa on yksi ikkuna auringon puolella, jäähdytykseen päädytään pakosti.

Talotekniikkayritykset ovat säilyneet kotimaisessa omistuksessa ja ne ovat pystyneet viemään Suomessa kehitettyä osaamistaan moniin maihin. Siinä suhteessa ala ansaitsee suitsutusta.

Vihreä vallankumous on vihdoin alkanut

Vihreän rakentamisen eli kestävän ja hiilipihin rakentamisen nouseminen rakennusalan kehitystoiminnan painopisteeksi on henkilökohtaisesti minulle yksi suurimmista ilonaiheista.

Vihreä vallankumous alkoi rakentamisessa – kohta se on arkipäivää työmailla

Olin vuonna 1989 ideoimassa lehteen ekologisen rakentamisen juttusarjaa, jossa nostimme esiin kasvihuoneilmiön vaikutukset. Juttusarja päättyi rakentajan eko-ohjeisiin. Kehotimme rakentamaan kestävästi ja vain tarpeeseen ja suosittelimme käyttämään puuta ja välttämään muoveja.

Rakennuslehti teki vuonna 1990 pitkän ekologisen rakentamisen juttusarjan päätteeksi rakentajan eko-ohjeet materiaalivalinnoista. Arkkitehti Bruno Erat, joka toi juttuun sveitsiläistä näkemystä. Toisin kuin Erat tekniikan tohtori Eero Paloheimo piti kasvihuoneilmiön torjunnassa tärkeänä tiiviin kaupunkimaista rakentamista eikä yksittäisiä ekotaloja ja ekokyliä.

Yritin jatkaa teeman käsittelyä seuraavina vuosina, mutta ilmoituspuolelta tuli palautetta, että näihin teemoihin ei tahdo saada ilmoituksia. Yrityksiä ei kiinnostanut profiloitua ympäristöasioilla, koska sellaisille tuotteille ei nähty markkinoilla kysyntää. Iso muutos tapahtui vasta vuonna 2006, kun ilmastohuoli nousi yleiseksi puheenaiheeksi.

Tänään CO2-määrän pienentäminen on koko rakentamista ohjaava ajuri. Kyse ei ole pelkästään siitä korvataanko puulla terästä ja betonia vaan myös siitä, että teräs- ja sementtiteollisuus parantavat omien tuotteidensa hiilitasetta.

Erilaiset hybridiratkaisut, joissa katsotaan mikä materiaali on missäkin paikassa vahvimmillaan, tulevat varmasti yleistymään. Siksi materiaalien välinen mutapaini on syytä lopettaa.

Sekä teräs- että sementtipuolella isoimmat kehitysharppaukset tapahtuvat varmaan alan kansainvälisten jättien omin toimin, sillä niiden on pakko vastata ympäristövaatimuksiin. Sama koskee öljyteollisuutta ja öljystä valmistettavia tuotteita. Sitäkin on pohdittava, onko öljypohjaiselle bitumille korvaajia ja mikä rooli on esimerkiksi muovieristeillä?

Vaikka materiaaliteollisuus onkin pääosin kansainvälistä, on kotimaisille innovaatioille tilaa. Hyvä esimerkki on oululainen Ecoup, joka kerää käytetyn mineraalivillan ja käyttää sen lähes pölymäisiksi murskattuja kuituja korvaamaan sementtiä betonissa. Myös tiiliteollisuus on osoittanut kiinnostusta tuotetta kohtaan.

Ilonaiheita

Toimittaja helposti kyynistyy nähdessään, että samat ongelmat tulevat rakentamisessa esiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Tytäryhtiötaloudeksi muuttuminen kiihtyy nyt erityisesti suunnittelutoimistoissa,  rakentamista on tulossa ulkomaisen työvoiman myötä heikosti arvostettu halpatyöala, tuottavuus polkee paikallaan, hinnat ja kustannukset karkaavat käsistä, laadusta tulee jatkuvasti kritiikkiä eikä alalla oteta opiksi edes vanhoista virheistä. Ongelmien listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Omaksi hämmästykseksenikin olen kuitenkin viime vuosina ollut myös entistä toiveikkaampi alan kehittymisen suhteen:

Keskisuurten rakennusliikkeiden nousu 2010-luvulla osoitti, että keskittymistä suosivat trendi on päättymässä.

Muutos on tapahtumassa myös johtamisessa. Armeijamainen johtaminen on korvautumassa tiimityöllä. Etätyön kasvun myötä tämä kehitys varmaan myös jatkuu, koska toisen kotiin on vaikea mennä töitä kontrolloimaan.

Nuoret rakennusinsinöörit haluavat pois armeijamaisesta johtamisesta, tilalle toivotaan kannustusta, innovatiivisuutta ja me-henkeä

Rakentamisen kulttuuri on muutenkin tervehtynyt. Johtajien ja työntekijöiden juopottelu on loppunut, työmaista on tullut tasa-arvoisia myös naisille ja enää en voisi kirjoittaa Rakentamisen mustaa kirjaa korruptiosta, koska poliitikoiden ja rakennusliikkeiden välinen suhmurointi on loppunut tai ainakin huomattavasti siistiytynyt.

Rakentamisen musta kirja – rötösherroja ja kartellien solmijoita

Iso ilonaihe on ollut seurata Olli Seppäsen työtä Aalto-yliopistossa koko rakennusalan tulevaisuusloikan käynnistäjänä. Mukana Building 2030 -hankkeessa on iso joukko alan eturivin yrityksiä. Isona erona aiempaan on se, että kaikki tutkijat puhaltavat yhteiseen hiileen eikä yrityskohtaisia raja-aitoja keskusteluissa tai tutkimusaiheiden julkistuksissa tunneta. Seppäsen vuonna 2015 esittämään kysymykseen, ketkä kaikki haluvat olla digitalisoimassa suomalaista rakentamista maailman kärkeen, tuli silloin ja on tullut senkin jälkeen paljon myönteisiä vastauksia.

Olli Seppänen herätti epäilyksiä, kun hän tuli alan ulkopuolelta rakentamistalouden professoriksi. Hän sai kuitenkin yritykset hyvin mukaan kehitystoimintaan. Tavoitteena on kehitysloikka 2030-luvulle lisäämällä leanin käyttöä ja digitaalisia työkaluja rakentamisessa. Kuva Jussi Helttunen.

Rakentamistaloudesta kiinnostuneena minua on ilahduttanut myös jo konkari-ikäisen Yrjänä Haahtelan kansainvälistäkin huomiota herättänyt tutkimuspanos kustannusten hallinnan parantamiseksi. Kustannusten simulointia voi verrata rakentamisen tietomallin rakentamiseen. Virtuaalitalossa on paljon halvempaa ja nopeampaa tehdä kokeiluja ja vaihtoehtojen vertailuja kuin betonista tehtävässä.

Haahtelan mallintaman virtuaalitalon avulla voi simuloida sekä suunnittelun että rakentamisen – kustannukset näkyvät välittömästi ja niitä voi lähteä ohjaamaan

Materiaalipuolellakin on tapahtunut parannuksia.  Betoniteollisuus on osoittanut, että ikuisen harmaana ja tylsänä pidetty betonielementti on hyvin moni-ilmeinen ja moniulotteinen. Kun 1990-luvun alussa suomalaisarkkitehdit eivät halunneet ryhmäkurin paineessa edes lähteä ”koristelemaan” julkisivuja, mutta ulkomaisten esimerkkien myötä rohkeus parani.

Nuoruuteni puukerrostalossa asuneena olen ilahtunut, että nekin ovat tehneet paluun. Toivottavasti puutalomiljöistä saadaan yhtä viihtyisiä kuin ne olivat silloin joskus ennen.

Arkkitehtuurissa ilahduttavat Oodin tapaiset menestystarinat. Kerrankin ammattilaisraati päätyi samaan valintaan kansalaisten kanssa, kun suunnitteluratkaisusta päätettiin. Kansalaisten kuten asiakkaidenkin mielipidettä kannattaisi kuunnella useamminkin. Tämä vahvistaisi rakentamisen hyväksyttävyyttä ja myönteistä mielikuvaa.

 

Rakentamisen isot muutokset

1960-luvulla rakentaminen koneellistui, tiili vaihtui betoniin ja rakentaminen kehittyi harppauksin aluerakentamisen ja suurten infrahankkeiden myötä.

1970-luvulla rakentaminen teollistui betonielementtien suunnittelujärjestelmän BES:n myötä, mutta samalla arkkitehdit jäivät alisteiseen asemaan asuntotuotannon määrällisissä paineissa. Projektivienti veti niin idässä kuin kaukomaillakin, kun öljyrahaa paloi rakentamiseen.

1980-luvulla tietokoneet tulivat työmaille ja suunnitteluun. Samalla vuosikymmenellä havahduttiin myös sisäilmaongelmiin, rakentamisen keskittymisen seurauksiin ja korruptioon. Vuosikymmenen lopun kulutusjuhlat vaihtuivat pitkään krapulaan.

1990-luvulla lama romutti suomalaisomistuksen rakennusmateriaaliteollisuudessa ja isoissa rakennusliikkeissä ja suunnittelutoimistoisssa. Lama vähensi oman työvoiman käyttöä,  mutta tuottavuus parani ja työntekijät raitistuivat.

2000-luvulla tietomallinnus ja ulkomainen työvoima yleistyivät. 2000-luvun alussa paljastui myös kattojen rakenteelliset ongelmat ja tuomiolle joutui alan vanha kartelliperinne.

2010-luvulla tulivat allianssiurakat, tahtituotanto ja puukerrostalot ja samalla alkoi keskisuurten rakennusliikkeiden nousu ulkomaisten asuntosijoittajien imussa.

2020-luku on hiilipihin rakentamisen, digitalisaation ja etätyön tuoman kysyntämuutoksen aikaa. Pelkona on, että se on myös velkarahalla tuhlailun ja piilossa lymynneen inflaation kasvun aikaa.

Tätä artikkelia on kommentoitu 7 kertaa

7 vastausta artikkeliin “Seppo Mölsän jäähyväisjuttu: Rakentamisen kehitysloikat ovat vaatineet sitkeyttä ja joskus onneakin”

  1. Tällaisen testamentin lukeminen on pysäyttävää, kun usein jo muutaman vuoden taakse- ja eteenpäin miettiminen ajatellaan pidempien kehityskaarien hahmotteluksi.

    Lukiessa nousee turhautumisen tunne kerta toisensa jälkeen. Toisaalta valoakin näkyy. Tuntuu, että viimeiset 10 vuotta eivät ehkä ole piirtyvässä alan hitaan kehityksen historiassa ollenkaan ne synkimmät.

    Jäin miettimään mikä voisi nyt olla sellaista, mitä vielä ei vielä alalla vakavasti mietitä juuri lainkaan, mikä tulevaisuudessa sitten tulee jälkikäteen tuntumaan suorastaan käsittämättömältä.

    Kokonaisten rakennusten osien 3D-tulostus? Vai mikä? Ne asiathan ovat jo silmiemme edessä tässä ja nyt, aivan kuten olivat menneinäkin vuosikymmeninä. Mutta näemmekö niitä nyt sen paremmin kuin aiemminkaan?

    Lukijana laatujournalismista kiittäen,

    Timo Metsola

    1. Hyvä huomio

      Partek kehitti 3D-tekniikkaa koristeellisten betonielementtien tekoon jo 1990-luvun alussa. Muutama koekohdekin tehtiin, mutta minimalisimiin kasvatettujen arkkitehtiemme suhtautuminen tällaiseen koristeluun oli silloin jyrkän kielteinen. Tekniikka myytiin sitten ulkomaille. Vasta kun maailman huippuarkkitehdit näyttivät, mitä tuolla autoteollisuudesta omitulla tekniikalla saadaan aikaan, innostuttiin asiasta uudestaan Suomessa. Consolis on kehittänyt 3D-tekniikkaa ja moni ihan kotimainenkin betonielementtivalmistaja on kehittänyt tuotteita siltä pohjalta. Arkkitehdille 3D-tekniikka antaa paljon vapauksia, koska tietokoneelle piirretty hyvinkin mielivaltainen muoto voidaan ”helposti” tulostaa – jos ei sellaisenaan niin kuitenkin toisiinsa liitettävien rakennusosien avulla.

      Kirjoitin itse vuonna 2018 innostuneesti 3D-tulostuksen mahdollisuuksista ja esittelin kohteita, jossa sitä oli käytetty. Elokuussa Rakennuslehdessä oli Kaisa Salmisen jatkojuttu, jossa hän näytti mihin kaikkeen kaksiulotteisena pidettty betonielementti venyy.

      Vuosien varrella on tullut kuitenkin esiin myös 3D-tulostuksen rajoitukset. Koristeellisia rakennusosia on helppo tulostaa ja siihen tulostus sopiikin parhaiten. Mikään halpa ratkaisu se ei kuitenkaan ole.

      Kantavien rakenteiden kanssa on haasteita. Siksi läpimurrosta ei voi vielä puhua puhumattakaan siitä, että 3D-tulostus olisi yleinen tapa tehdä edullisia asuntoja. Jossakin lämpimässä maassa, jossa määräystaso on matala, sekin varmaan jo onnistuisi.

      Mutta tämän päivän haasteet ovat huomisen mahdollisuuksia.

  2. Olipa taas jälleen kerran upea kirjoitus Sepolta. Harmi, että tällaiset osaajat jäävät pois rivistä, vaikkakin ansaitulle eläkkeelle. Joka tapauksessa on ollut nautinto ahmia journalistista ja alaa syvästi ymmärtävää asiantuntemustasi kaikkien näiden vuosien aikana. Hyviä eläkepäiviä ja toivottavasti Rakennuslehdestä löytyy yhtä laadukasta journalismia tulevaisuudessakin.

  3. Kiitos Seppo syväluotaavista kirjoituksistasi rakentamisesta. Kaikki eivät aina ole sulattaneet juttujasi, se nostaa arvoasi journalistina.
    Mistä hitosta löytyy tutkivaa ja syventyvää journalismia rakentamisesta jatkossa?

  4. Aivan huikea jäähyväiskirjoitus. Jos joku niin tämä kirjoitus pitäisi saada pois maksumuurien takaa ellei jo sitä ole.

  5. Salokangas opetti Leania jo 1980-luvulla. Ja Kiiras. Nykyisen rakentamisen heikkouksia ovat huonot suunnittelijat ( ark, rak, lvi, s) ja rakennuttajat, jotka 15 vuotta kestäneen kaavoituksen ja rakennuslupaprosessin jälkeen toivovat talon heti valmiiksi. Kiireessä tehdään pissapäitä lapsia.

    Kiitos Seppo. Teit minusta muutaman tosi hyvän jutun.

    Erkki J. Anttila, Tekn.tri, kauppat.maist.

    1. Kiitos Erkki syvaluotaavasta analyysista koskien rakennusalan heikkouksia. Onneksi kirjoittamasi tekstin mukaan sentään urakointi toimii hyvin.
      teroj

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat