Rakentaminen kuluttaa vuosittain noin puolet maailman luonnonvaroista. Rakentamiseen käytetään uusiutuvien luonnonvarojen lisäksi myös paljon uusiutumattomia luonnonvaroja.
Rakennusala on jo pitkään tunnistanut tarpeen vähentää kulutusta ja kierrättää purettuja rakennusmateriaaleja. Esimerkiksi puretuista betonirakenteista valmistettu betonimurske on teknisesti hyvälaatuista kierrätyskiviainesta. Luonnonvarojen ja hiilidioksidipäästöjen kannalta paras ratkaisu olisi kuitenkin käyttää purettavat betonielementit uudelleen sellaisenaan seuraavassa käyttökohteessa.
Uudelleenkäyttöä pilotoidaan ja kokeillaan useissa hankkeissa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Siihen liittyy paljon ratkaistavia asioita, kuten rakennustuotteiden jäljellä oleva käyttöikä, tekniset ominaisuudet sekä uudelleenkäytön turvallisuus- ja terveellisyysnäkökohdat. Myös vastuukysymykset, kuten kelpoisuuden osoittaminen, ei-purettavaksi tehtyjen rakenteiden ja liitosten irrotettavuus ja kustannukset vaativat toimintamallien luomista, uuden oppimista ja uuden liiketoiminnan kehittymistä. Kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen haasteet pitää myös ratkaista.
Rakennustuotteiden kelpoisuus osoitetaan rakennuspaikkakohtaisella varmentamisella
Uudelleenkäytettävien rakennustuotteiden teknisen kelpoisuuden osoittamisen osalta saavutettiin Suomessa merkittävä rajapyykki kesällä 2022, kun ympäristöministeriö selvensi julkaisemassaan kannanotossa kelpoisuuden osoittamisen menettelyä. Tähän päästiin eri osapuolten yhteisen vuoropuhelun keinoin. Vielä vuoden 2021 lopulla Tukesin rakennustuoteasetuksen tulkintaan perustuva kanta oli, että kaikki uudelleenkäytettävät rakennustuotteet edellyttävät CE-merkintää. Rakennustuoteasetus ei kuitenkaan käsittele uudelleenkäyttöä ja CE-merkintä koskee siis vain uusien tuotteiden valmistamista. Käytössä olleiden rakennustuotteiden kelpoisuus onkin osoitettava rakennuspaikkakohtaisella varmentamisella. Se tapahtuu rakennusosan ominaisuuksien selvityksillä ja tutkimuksilla turvallisen ja terveellisen käytön varmistamiseksi.
Tulkitaanko jätelainsäädäntöä liian tiukasti?
Seuraavaksi haaste on jätelainsäädännöstä johtuvien säännösten tulkinta siitä, milloin purettavasta rakennustuotteesta tulee jätettä. Jätelainsäädännössä uudelleenkäyttö on lain tarkoituksenmukainen tavoiteltavin taso, jolla syntyvän jätteen määrää pystytään vähentämään. Jätelaissa on määritelty uudelleenkäytön lisäksi erillisenä uudelleenkäytön valmistelu, joka on jo jätteen käsittelyyn liittyvä termi. Tällöin ehjänä irrotetulle tuotteelle ei ole ollut tiedossa käyttökohdetta purkuvaiheessa ja se on toimitettu jätteenä jätteenkäsittelijälle, joka aikoo sen kelpoiseksi todettuaan toimittaa uudelleenkäyttöön.
Betonijätteen murskaaminen betonimurskeeksi ei siis ole uudelleenkäyttöä, vaan uuden tuotteen valmistamista jätteestä, jolloin kyse on kierrätyksestä. Ensisijaisesti jätteet tulisi jätehierarkiankin mukaan valmistella uudelleenkäyttöön.
Kun purettuja rakennustuotteita otetaan ehjänä talteen ja niitä aiotaan käyttää uudelleen seuraavassa käyttökohteessa, pitäisi sen olla rakennustuotteiden uudelleenkäyttöä ilman, että niistä tulee jätteitä. Näin yksinkertaisesti ja loogisesti asia ei aina mene.
Suomessa kuntien ja valtion ympäristönsuojeluviranomaiset tekevät jäte- ja ympäristönsuojelulain tulkintaa. Sen mukaan ehjänä irrotetut rakennusosat ja -tuotteet voidaan tulkita jätteiksi, jos niitä esimerkiksi tarvitsee varastoida hetkellisesti, puhdistaa tai vaikka katkaista tarvittavaan mittaan. Jätelainsäädännön tiukka tulkinta antaa mahdollisuuden tähän, sillä seurauksella että uudelleenkäytöstä tulee käytännössä mahdotonta tai ainakin entistä vaikeampaa. Prosessin aikana pitää päästä tuotteen jätestatuksestakin eroon ympäristöviranomaisen tekemällä tapauskohtaisella harkinnalla, ennen kuin tuotetta voidaan käyttää uudelleen. Lainsäädäntö mahdollistaisi myös sallivamman tulkinnan ilman, että vaarannetaan ympäristöä tai pilataan pohjavesiä.
Luonnonvarojen säästäminen ei vielä ohjaa ympäristöviranomaisten työtä
Ympäristönsuojelulainsäädännön mukaisesti jätteiden käsittely on lähtökohtaisesti ympäristöluvanvaraista toimintaa. Tällä pyritään ehkäisemään jätteistä aiheutuvia mahdollisia vaaroja maaperälle, pohjavedelle ja ihmisten terveydelle. Kiertotalous tai CO2-päästöjen vähentäminen eivät vielä ole ympäristönsuojeluviranomaisia ohjaavia näkökohtia, kuten pohjaveden ja maaperän suojelu.
Globaalisti ilmaston lämpeneminen ja luonnonvarojen riittämättömyys ovat kuitenkin faktoja, joiden pitäisi vaikuttaa myös ympäristöviranomaisten tulkintoihin. Jos haluamme siirtyä yhteiskuntana kiertotalouteen, joudumme väistämättä mukautumaan sen mukanaan tuomiin muutoksiin kaikilla tasoilla.
Vaikka Suomessa noudatettava jäte- ja ympäristölainsäädäntö pohjautuu EU:n yhteiseen lainsäädäntöön, voidaan kansallisesti tehdä tulkintalinjauksia, kuten niitä tehtiin rakennustuoteasetuksen osalta. Niitä tarvitaan nyt, jotta uudelleenkäytön esteitä ei muodosteta tulkitsemalla rakennustuotteita varmuuden vuoksi jätteiksi.
Uudelleenkäytön edistämiseksi sääntely-ympäristön pitää olla yhdenmukaista ja ennakoitavaa, ja siksi tulkintalinjaukset täytyy tehdä ympäristöministeriössä. Tätä toivovat sekä ympäristönsuojelun viranomaistehtävissä toimivat että rakentamis- ja kiertotalousliiketoimintaa harjoittavat toimijat. Tulkintalinjausten valmisteluun on tarpeen ottaa mukaan sekä rakennusalan että ympäristönsuojeluviranomaisten näkökulmat. Tulkintalinjausten puuttuessa elämme harmaalla alueella. Se johtaa ei-toivottuihin tilanteisiin, mikä ei ole kenenkään etu.
Katja Lehtonen
Ytekki Oy
Katja Lehtonen on Ytekki Oy:n kiertotalouden asiantuntija. Kirjoitus on osa Helsingin kaupungin kiertotalouden klusteriohjelman blogisarjaa. Kiertotalousklusterin tavoite on edistää kiertotalouden mukaista innovaatio- ja liiketoimintaa Helsingissä.
