Pääasia että touhutaan

Tietoa kirjoittajasta Juha Salminen
Konsultti & kehittäjä Salmicon oy
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Aikanaan työmaalla vertailtiin työnjohdon kesken timpurien aikaansaannoksia. Huomattiin, että eniten aikaan sai kaveri, jolla ei näyttänyt olevan koskaan kiire; aikaa jäi rupattelulle, tupakalle (joka ei vielä silloin ollut työmailla pannassa) ja muiden auttamisellekin. Silti jälkeä syntyi. Toinen timpuri näytti touhuavan koko ajan, ja valitteli kiireitään. Mutta tulosta ei tullut yhtä paljon ja sitäkin jouduttiin välillä jälkeenpäin oikomaan.

Kun tätä analysoitiin, huomattiin että aikaansaava timpuri ei tehnyt mitään turhaa. Hän suunnitteli (ehkä jopa tupakoidessaan), mittasi ja asensi ilman turhia liikkeitä niin, että se oli siinä. Tavarat ja työkalut olivat valmiina ja homma sujui ilman, että se näytti edes ponnistelulta.

Tämä havainto muistui mieleen, kun luki viime päivien uutisointia ansiokkaasta Hans Pasilan diplomityöstä, jossa oli seurattu kypäräkameralla työmiesten tekemisiä. Samanlaisia tutkimuksia on tehty muissakin yrityksissä ja maailmalla, ja aina tulos on sen kaltainen, että kauhistellaan hukan määrää kokonaistyöajassa. Mitä raflaavampia prosentteja, sitä enemmän huomiota, ja siksi tuntuu, että nämä tutkimukset jopa kilpailevat madonluvuillaan.

Ammattimiehen ajasta vain reilu viidennes käytetään asiakkaalle arvoa tuottavaan työhön eli siihen mistä ammattimiehelle maksetaan hänen ammattitaidostaan. Hans Pasilan diplomityö.

Miltähän tämän mainitun timpurin työskentely olisi näyttänyt kypäräkamerasta katsottuna? Ehkä laiskanlaiselta puuhastelulta. Touhukas timpuri olisi sen sijaan näyttäytynyt ahkerana ja aikaansaavana.

Tällaisista tutkimuksista puuttuu nimittäin usein yksi näkökulma: työsaavutus. Mitä väliä sillä on, paljonko touhutaan, jos tulos on kuitenkin vaatimattomampaa? Nuo työt, etenkin väliseinätyö, ovat myös hyvin raskaita fyysisesti. Onko se tavoiteltavaa, että paiskataan levyjä seinään kaksinkertainen määrä ja sitten mennään kolmekymppisenä sairaseläkkeelle, kun selkä on romuna?

Tällaiset työaikatutkimukset ovat paikallaan ja arvokkaita. Mutta analyysissa ei saisi jäädä siihen, että kauhistellaan hukan suurta määrää. Mukaan pitäisi kytkeä ehdottomasti työsaavutus, ja sitten määrittää tavoitetaso, joka edes teoriassa olisi mahdollista saavuttaa ilman ylenpalttista hosumista kehittämällä työjärjestelyjä ja suunnittelemalla työt hyvin. Sitten vasta päästään varsinaiseen kehittämiseen.

Toinen näkökulma asiaan on se, että uudemman tuotantoteorian mukaan odottelu voi toisinaan olla ihan paikallaan. Aiemmin koko rakentamisen tuotannonsuunnittelu on perustunut resurssitehokkuuden maksimointiin, ja odottelun pelkoa on terästetty ahkeralla venttatuntien kirjaamisella ja laskuttelulla. Sen vuoksi työnjohdon huomio on keskittynyt siihen, että kaikilla on mestaa. Ja varmuuden vuoksi työvaiheiden väliin jätetään sen verran ilmaa, että edelliset varmasti kerkiävät pois alta.

Sen seurauksena työmaa on täynnä ”mestaa”, missä ei tapahdu mitään.

Uudemman, lean-pohjaisen teorian mukaan tyhjä mestakin on hukkaa ja työt pitää saada virtaamaan tehokkaasti. Sen mukaisesti työvaiheet ajetaan kiinni toisiinsa, jotta kaikkialla, missä on mestaa, tehtäisiin myös työtä. Tällöin puskurina toimivat mestan sijasta resurssit, mikä tarkoittaa, että seuraava työvaihe joutuu välillä odottamaan, että edellinen tulee valmiiksi.

Tällainen työnteko näyttäisi aivan kauhealta kypäräkamerassa. Jopa huippuunsa viritetyissä laivanhyttiremonteissa, joissa mentiin 15 minuutin tahtiajalla, saattoi tulla minuuttien odotusaikoja työvaiheiden välillä. Silti työt etenivät nopeammin kuin resurssitehokkaassa systeemissä on mahdollista.

Normi rakennustyömaalla tavoitteena on varmasti jonkinlainen optimi resurssi- ja virtaustehokkaiden tuotantosysteemien välillä. Mutta silti tämä uusi ajattelu kiistää sen, että tuottavuuden kehittäminen olisi pelkkää odotusaikojen välttelyä.

Asiaan tulee lisää sävyjä, kun tarkastelee tehtävää työtä osana laajempaa kokonaisuutta. Suurinta hukkaahan on tehdä jotain sellaista, mitä ei tarvita tai mikä on epäkäytännöllistä käyttöä ajatellen. Paljon on puhuttu siitä, miten työntekijät saataisiin ajattelemaan itse ja tuomaan omat näkemyksensä mukaan suunnitteluprosessiin. Nykyrakennukset ovat hyvin monimutkaisia tuotoksia, ja ehkä asioiden pohtiminen ja tietojen vaihto onkin arvokkainta työtä, jos sillä estetään huono lopputulos.

Lisäksi tulee mieleen verrata rakennustyömaan toimintaa muuhun työelämään tai vaikka toimistotyöhön. Mikä on hukkaa ja mikä arvoa tuottavaa? Kahvitaukokeskustelu voi joskus olla päivän tärkein anti, ja tietokoneruudun ääressä puurtaminen täyttä hukkaa. Eli olisi päästävä syvemmälle töiden sisältöihin ennen kuin läimitään hukkaleimasimella.

Työaikatutkimuksia ei tulisi tehdä erillisinä asioina vaan peilata työmaan tapahtumia tuotantosuunnitelmaan. Se, että suunnitelmassa pysytään, voi olla arvokkaampaa kuin että sännätään töissä edelle tai hypätään tekemään jotain muuta, kun suunnitellut työt saadaan etuajassa valmiiksi.

Tuotantosuunnitelmaa on lisäksi mahdotonta parantaa, jos sitä ei alun alkaenkaan ole tehty tai noudatettu.

Rakennustyömaan tuottavuuden juurisyyt ovat tuotannon suunnittelussa ja suunnitelman noudattamisessa. Pinnalliset työaikatutkimukset ja niiden värikäs käsittely julkisuudessa antavat kuvan kuin yksittäinen työntekijä sähläisi tuottavuuden, ja asia korjaantuisi kuin vaan touhutaan enemmän asioita, jotka näyttävät kypäräkamerassa paremmilta.

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Pääasia että touhutaan”

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin. Lisätietoja

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin.

Anna sähköpostiosoitteesi