Valtioneuvoston asetus uusien rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvoista astui voimaan tämän vuoden alusta. Rakennuksen koko elinkaaren aikaisen ilmastovaikutuksen ottaminen huomioon merkitsee tärkeää periaatteellista muutosta ja vie kohti vähähiilisempää rakentamista. Toteutus kuitenkin maksimoi konservatiivisen alan varovaisuuden ja jättää rakennusalan kehityspotentiaalin pitkälti hyödyntämättä.
Asetuksen piiriin kuuluvat tuotteet ovat kaikkea muuta kuin kertakäyttöhyödykkeitä, eli niiden laskennallinen käyttöikä – ja siis myös ympäristövaikutus – on 50 vuotta. Siksi tuntuu traagiselta, että suomalainen lainsäädäntö kykenee katsomaan vain kolmen vuoden päähän.
Pohjoismaiden eteläisin ja ilmastoltaan lauhin Tanska on edennyt huomattavasti ryhdikkäämmin. Maa on asettanut kunnianhimoisemmat raja-arvot ja avannut samalla selkeän tiekartan, joka ulottuu useiden tulevien kiristysten yli. Tämä, jos jokin, on alan teollisuuden etu.
Pähkinänkuoressa voidaankin todeta, että Tanskan vaatimustaso on ollut jo pari vuotta tasolla, johon me vasta joidenkin rakennustyyppien osalta vuodesta 2029 alkaen sitoudumme.
Jossain määrin haasteellista on, että asetuksen mukaan uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvon alittuminen todetaan vasta rakennuksen valmistumisen yhteydessä eli loppukatselmuksessa.
Yleensähän minkä tahansa tavoitteen toteutumiseen, oli kyse sitten kustannuksista tai ilmastovaikutuksista, voidaan vaikuttaa sitä tehokkaammin, mitä varhaisemmassa vaiheessa prosessia siihen kiinnitetään huomiota.
Tavoitetasot mahdollistavat rakentamisen aivan kuten noin 15 vuoden aikana on totuttu.
Raja-arvoihin ei siis tarvitse käytännössä suunnittelutyössä keskittyä eikä vaikutusmenetelmiin juurikaan perehtyä.
Kun tähän liitetään viime hetken iltalypsynä asetukseen putkahtanut seuraavien, kiristyvien raja-arvojen siirto eteenpäin vuoteen 2029, voidaan asia rauhallisin mielin unohtaa ja lakaista maton alle lyhytjänteisesti vielä hetken pidempään.
Epämukavuusalueen välttely kuuluu inhimilliseen käyttäytymiseen, mutta samalla saavutukset jäävät vähäisiksi ja riski näivettymiseen kasvaa muun maailman mennessä eteenpäin. Tällöin rakennusalan kehityksen synnyttämä vientipotentiaali jää saavuttamatta ja nojaa yksittäisten toimijoiden yritteliäisyyteen ja pioneerityöhön.
Lainsäätäjän soisi katsovan suhdannekuopan ja alakulon yli sekä toimivan uusien alkujen mahdollistajana. Koko ala hyötyisi pienestä, mutta määrätietoisesta tuuppauksesta eteenpäin pään puskaan piilottamisen sijaan.
Kun rakentamisen ympäristövaatimusten nykyinen taso on nyt onnistuttu sementoimaan vielä kolmeksi vuodeksi, katseet kääntyvät tulevaisuuteen ja siellä odottaviin väistämättömiin kiristyksiin.
Toivoa sopii, että kansallinen tahtotila johtaisi tiekarttaan, jossa näkymä ulottuisi seuraavaa mutkaa pidemmälle. Euroopan laajuinen yleiskartta on jo olemassa, ja siihen voi nojautua kansallisella topografitasolla.
Suomella olisi mahdollisuus hyödyntää jo tunnettuja ja toimiviksi todettuja teknologioita ja nousta vähähiilisen rakentamisen edelläkävijäksi. Markkinoilla on jo vähähiilisiä rakennustuotteita, ja valikoima kasvaa jatkuvasti. Ympäristövaikutusten pienentäminen ei enää pakota valitsemaan binäärisesti energiatehokkuuden ja materiaalin matalan hiilijalanjäljen välillä, vaan molemmat voidaan saavuttaa samanaikaisesti.
Energiatehokkuus pienentää jalanjälkeä, ja biogeeninen hiilivarasto kasvattaa kädenjälkeä. Se tuo lisäaikaa vastata aikamme suurimpaan eksistentiaaliseen uhkaan, ilmaston lämpenemiseen.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Vähähiilisen rakentamisen peruskivi muurattiin varovaisuuden ehdoilla”