Asiantuntija: Rakennusten hiilisääntely on kuin via dolorosa

Rakennusten hiilisääntelyllä – elinkaarisen hiilijalanjäljen arvioinnilla ja päästöjen rajoittamisella – on pitkä historia. Ensimmäinen rakennusten ympäristövaikutusten arvioinnin EN-standardi valmistui jo vuonna 2011 EU-komission tehtävänannon jäljiltä, kun tavoitteena oli pitkällä tähtäimellä laatia yhtenäiset työkalut sääntelyn tueksi.

Rakennustuotteiden valmistajat ovat markkinavetoisesti laatineet jo pitkään niin sanottuja ympäristöselosteita rakennustuotteiden olennaisten ympäristö- ja päästötietojen ilmoittamiseksi oman EN-standardinsa mukaisesti rakennustason arvioinneissa käytettäväksi. EU-sääntelyn ensiaskeleina 2020-luvulla hiilijalanjäljen arviointia on vaadittu taksonomiassa ja rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä. Myös tietyissä EU:n jäsenvaltioissa on ollut omia sääntelyyn johtaneita aloitteita.

EU-komission alulle panemaa standardisointityötä ja sitä seurannutta jäsenvaltiotason hiilisääntelyä ovat kuitenkin leimanneet uskottavuusongelmat. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa. Suomessa käyttökohdeluokkaisten hiilijalanjäljen raja-arvojen on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2026 alussa ympäristöministeriössä vuonna 2017 käynnistetyn vähähiilisyyssääntelyn – vähähiilisen rakentamisen tiekartan – viimeisenä vaiheena.

Hiilijalanjäljen arviointimenetelmä on määritetty rakennuksen ilmastoselvitysasetuksessa ja ehdotukset raja-arvoiksi annettu keväällä lausunnolla olleessa asetusluonnoksessa. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro, millaisia epävarmuuksia hiilipäästöjen elinkaariseen arviointiin sisältyy ja kuinka yksittäinen raja-arvo hiilipäästövähennystä ohjaisi laskentatulosten spekulatiivisuus huomioiden.

Laskentatuloksiin eniten vaikuttavat epävarmuudet voi tiivistää materiaalien ja tuotteiden päästötietojen oikeellisuuteen ja todennettavuuteen, käyttöikätiedon puutteellisuuteen sekä energiankäytön ja sen eri energiamuotojen ominaispäästöjen ajantasaisuuteen.

Päästötietokannan piti tarjota luotettavaa lähtötietoa

Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämän rakentamisen päästötietokannan piti tarjota luotettavaa ajantasaista lähtötietoa arviointiin niin rakennustuotteiden ympäristöselosteiden kuin esimerkiksi energiankäytön geneerisenkin tiedon muodossa. Tietojen paikkansapitävyyttä ja eri epävarmuustekijöitä ei kuitenkaan mikään riippumaton taho – todellinen ”kolmas osapuoli” – ole tarkastanut. Tietokantaa hyödyntävissä käytännön kohteiden vähähiilisyyden arvioinneissa on tuloksia ilmoitettu kahden desimaalin tarkkuudella tietämättä pahimmillaan edes sitä, oliko ilmoitettu kokonaisluku oikein.

Ympäristöministeriön tavoite asettaa vain yksi yksittäinen raja-arvo kutakin käyttökohdeluokkaa kohden on vailla perustaa. Ilmastoselvitysasetuksen viitestandardeina toimivat EN-standardit määrittelevät vaihtoehtoisten ratkaisujen vertailun sallivan toiminnallisen vastaavuuden; ratkaisuilla pitää olla sama käyttötarkoitus ja käyttöikä sekä samat tekniset ja toiminnalliset ominaisuudet.

Antamalla vain yhden yksittäisen käyttökohdeluokkaisen raja-arvon ja pakollisen 50 vuoden laskentajakson raja-arvoasetus asettaa vertailuun toisiinsa toiminnallisesti jopa täysin vastaamattomia ratkaisuja. Samassa korissa ovat eriarvoisesti pitempi-ikäiset ja lyhytikäiset sekä kestävämmät ja vähemmän kestävät vaihtoehdot. Tällainen ei edistä kestävää rakentamista eikä sen todellista vähähiilistymistä, kun rakennuksia suunnitellaan 100 tai 150 vuoden käyttöiälle sekä samalla erittäin energiatehokkaiksi.

Ongelmia ei otettu huomioon

Ongelmia on tuotu esille vähähiilisyyssääntelyn eri asetuksiin annetuissa lausunnoissa. Ympäristöministeriö ei ole ottanut niitä huomioon siksi, että sääntelyn poliittinen tavoite päästä vertaamaan myös kestävyydeltään toisistaan täysin poikkeavia, eri materiaaleista rakennettuja rakennuksia toisiinsa ei olisi toteutunut.

Muun muassa Suomen Ilmastopaneeli on nostanut esille puun todellisten päästöjen ilmoittamisen puutteet. Se on todennut, että tilanteessa, jossa Suomen hiilinielut eivät ole ilmastolain edellyttämän hiilineutraaliustavoitteen tai EU:n maankäyttösektorin velvoitteiden tasolla, ei puulla ole nyt esitettyjä ilmastohyötyjä. Sama tosiasia koskee myös ilmastoselvitysasetukseen puun hiilivaraston esittämistä hiilikädenjälkenä. Myös erittäin merkittäviin eri energiamuotojen todellisuudesta poikkeaviin ominaispäästöarvoihin on lausuttu hyvinkin kriittisesti.

Ehdotettu hiilisääntelypaketti voi pahimmillaan ohjata jopa laadusta ja kestävyyden eri elementeistä tinkimiseen. Ilmastoselvityksen ja raja-arvojen perusteella vähähiilisiltä näyttävät mutta todellisuudessa pitkällä juoksulla huonosti kestävät ratkaisut voivat johtaa ennakoimattomiin päästöihin.

Esimerkiksi monet pitkäaikaiskestävyyttä, energiatehokkuutta, ääneneristävyyttä tai jopa huoltovarmuutta parantavat ratkaisut tarkoittavat rakentamisvaiheen suurempaa materiaalien käyttöä ja mahdollisesti myös enemmän päästöjä. Todelliset päästö- ja kustannussäästöt saadaan pitkän käyttöiän aikana.

Poliittissävyinen sääntely on huono lähtökohta

Positiivista tulevaan hiilisääntelyyn varautumisessa ovat olleet kira-sektorin nopeat ja vaikutuksiltaan merkittävät päästövähennystoimet. Niihin on jo aiemmin ohjannut muun muassa EU:n päästökauppa. Energiaintensiivisen rakennustuotteiden valmistuksen päästövähennyksiä on vahvasti tukenut paljon ennakoitua nopeampi energian vähähiilistyminen vuosikymmenen alkupuoliskolla.

Rakentamisvaiheen osuus on ollut korkeasuhdanteidenkin aikana vain luokkaa seitsemän prosenttia Suomen kokonaispäästöistä, vaikka lukuun liittyykin tilastollista epävarmuutta.

Kyseiset päästöt on usein harhaanjohtavasti sekoitettu koko rakennetun ympäristön noin 30 prosentin päästöpottiin, jonka pääosasta vastaa olemassa olevan rakennuskannan energiankäyttö.

Vähähiilisyyden sääntely on paljon vartijana. Sen tulee olla ehdottoman materiaali- ja teknologianeutraalia sekä innovaatioihin kannustavaa, jotta innostus kira-sektorin päästövähennystyöhön säilyisi. Elinkaarinen hiilijalanjäljen arviointi uskottavin ajantasaisin tiedoin sopii hyväksi rengiksi eri tuote- ja rakenneratkaisujen hyötyjen hankekohtaiseen esille tuomiseen. Eri rakennusmateriaalien ja teknologisten vaihtoehtojen paremmuusjärjestyksen järjestämiseen poliittissävyisen sääntelyn keinoin se on huono isäntä.

Kirjoittaja on diplomi-insinööri ja yrittäjä. Hän on toiminut kestävän vähähiilisen rakentamisen ja ympäristövaikutusarvioinnin eurooppalaisen standardisoinnin asiantuntijana rakennusteollisuudessa vuosina 2003–2025.