Passiivitalossa asuu onnellinen perhe. Elementtilähiön kerrostalokaksiossa tai vanhassa rintamamiestalossa sen sijaan omatunto kolkuttaa energian tuhlauksesta. Sekin hävettää, että kesämökillä, jos sellaista edes on, ei ole aurinkopaneeleja.
Häpeissään on myös pieni kyläkauppias. Hän voi katsoa vain kateellisena K- ja S-ryhmän isoja marketteja, jotka niittävät ympäristömainetta A-luokan kylmälaitteillaan.
Häpeää tunnetaan myös rakennusalalla. Se kuulemma heräsi ilmastonmuutokseen vasta vuonna 2006. Rakennusvalvontayhdistyksen ympäristöseminaarissa Espoon rakennusvalvontaviraston päällikkö kertoi, että lehdistö ei ollut kirjoittanut ilmastonmuutoksesta mitään ennen tuota vuotta. Miten rakentajat olisivat siis voineet tietää? Joten hävetköön myös lehdistö.
Häpeissään on koko Suomi. Jokaisessa energiaseminaarissa saamme kuulla vertailuja siitä, kuinka paljon pidemmällä Saksa ja Tanska ovat meitä uusiutuvien energiamuotojen käytössä tai energiamääräysten kiristyksissä. Miksi emme ota mallia niistä!
Elefanttikin häpeäisi puolestamme
Jos elefantti tulisi meitä vastaan, kysyisimme ensimmäisinä, mitä mieltä hän on meistä suomalaisista. Ja vastaisimme itse: emmekö olekin vastuuttomia.
Onko tähän häpeään sitten muuta syytä kuin heikko itsetuntomme? Olemmeko ilmastonmuutoksen kiihdyttäjinä syntisempiä kuin tanskalaiset ja saksalaiset, jotka hankkivat pääosan energiastaan hiilidioksidia taivaalle tupruttavista voimaloista, mutta viherpesevät tätä tahraa näyttävillä, silti marginaalisilla tuuli- ja aurinkovoimahankkeillaan. Suomessa ja Ruotsissa valintana ovat olleet uusiutuvat energiamuodot ja hiilidioksidivapaa ydinenergia.
Kylmässä ilmanalassa ei välttämättä aina ole edes järkevää miettiä, pitäisikö talon lämmetä ilman lämmitystä. Ja onko 300-neliöinen passiivitalo sittenkään ilmaston kannalta sen parempi kuin pieni rivitaloasunto? Sähköä ainakin kuluu rutkasti enemmän.
Miksi muuten asuntojen energiavertailussa käytetään neliöitä? Jos autojen energiakulutus suhteutettaisiin kiloihin, passiivitalon asukkaan city-maasturikin saataisiin näyttämään ympäristöteolta rintamiestalon asukkaan vanhaan ladaan verrattuna. Kyläkauppiaalle lohtua voi tuoda se, että hänen kauppaansa voi tulla ilman autoa toisin kuin kehäteiden marketteihin.
Ja mitä siihen tulee, että rakennusala ei olisi aiemmin keskustellut ilmastonmuutoksesta, niin muistia voi virkistää niillä kymmenillä jutuilla, joita muun muassa Rakennuslehdessä oli jo 1980- ja 1990-luvuilla ekologisesta rakentamisesta. Niissä tosin ei osattu käyttää niin hienoa sanaa kuin ilmastonmuutos, vaan puhuttiin vain kasvihuoneilmiöstä. Aihe oli erityisen kuuma 1980-luvulla, mutta 1990-luvulla öljyteollisuus ja ympäristöjärjestöt käänsivät keskustelut muihin aiheisiin, kuten ydinvoiman vastustukseen, ja hiilidioksidipäästöistä saarnanneet tiurit leimattiin toisinajattelijoiksi. Tämä taas ei hävetä edes nykyistä pääministeriämme.
Todelliseen häpeään on toki meillä suomalaisillakin aihetta. Kannamme valkoisen miehen taakkaa siitä, että olemme hankkineet korkean elintasomme riistämällä maapallon yhteisiä luonnonvaroja. Vasta nyt, kun kehitysmaiden valtavat väestömassat haluavat nostaa elintasoaan tälle samalle tasolle, nostamme metelin, että tämä ei käy.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Hävettävän passiivista”