Kokeile kuukausi maksutta

Sata uutta rajapintariitaa, kädettömät mestarit ja kielitaidottomat tekijät eivät paranna tuottavuutta

Tietoa kirjoittajasta Seppo Mölsä
Erikoistoimittaja, seppo.molsa@rakennuslehti.fi, Twitter: @SeppoMls
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

On periaatteessa virkistävää, että leikkaussalien tuotannonohjausta tutkinut tuotantotalouden asiantuntija lähtee tarkastelemaan puhtaalta pöydältä rakennusalan tuottavuutta. Tällä viittaan Aallon apulaisprofessori Antti Peltokorven ansiokkaaseen blogikirjoitukseen rakennustuotannon parantamiskeinoista.

Pieni huoli minulla kuitenkin on jo siitä, että kun Aallossa rakentamistaloutta ei ole enää opettamassa yhtään rakennusalan koulutuksen saanutta (he lähtivät yt-neuvotteluiden jälkeen Tampereelle), niin toiminta on erkaantunut liiaksi tutkittavista. Kun viiden vuoden määräaikaisprofessuurit päättyvät, niin voisi olla viisasta, että ainakin toinen professori olisi rakentaja, jolla on hyvät yhteydet alan yrityksiin. Silloin tutkimus, opetus ja käytäntö kohtaisivat paremmin. Nyt, hieman karrikoidusti sanottuna, kiinalaiset jatko-opiskelijat pohtivat teoreettisella tasolla rakennustuotannon ongelmia maailman mittakaavassa marginaalisen kokoisessa Suomessa, pääsemättä kuitenkaan täälläkään Otaniemen laboratoriota lähemmäksi itse rakentamista.

Erityisen huolissani olen siitä, että suunnittelutalouden opetus, joka oli eläkkeelle lähteneen professori Juhani Kiiraan lempilapsi, on nyt lähes täysin paitsiossa. Suunnitteluvaiheessa sidotaan valtaosa rakentamisen kustannuksista. Jos suunnitelmissa on löysyyttä, niin ei sitä enää tuotannossa saada kurottua kiinni on tuottavuus sitten kuinka hyvä tahansa.

Tuottavuuden esteitä on rakentamisessa paljon johtuen siitä, että toiminta on niin säädeltyä ja valvottua. Varmaan ihan hyvästä syystäkin, kun muistetaan alan laatuongelmat ja harmaan toiminnan yleisyys. Työnjohtajia tai oikeammin työmaan toimihenkilöitä kaiken karvaisista konsulteista ja valvojista lähtien on paljon enemmän kuin ennen ja dokumentteja (eli tavallaan tuottamatonta työtä) riittää. Olisi kiva nähdä vertailu, montako pomoa työmiehellä oli ennen verrattuna nykytilanteeseen.

Kymmenen pomoa ohjaa yhtä sähkömiestä

Esimerkiksi korjaustyömaalta kuulin esimerkin, että sähköroilon paikkaa ei voi noin vain vaihtaa järkevämpään kohtaan. Sitä ennen tarvitaan kannat seuraavilta henkilöiltä: sähkösuunnittelija, AV-suunnittelija, sisustussuunnittelija, arkkitehti, sähkövalvoja, pääurakoitsijan sähkötöiden koordinaattori, sähkötöiden työnjohtaja, osakohdemestari ja rakennustöiden valvoja. Ennen asia hoitui työmaamestarin toimesta parilla puhelinsoitolla ja sähkömies pääsi töihin.

Ymmärrän harmaan toiminnan karsimisen merkityksen, mutta pitikö sitä varten luoda raskas tilaajavalvontajärjestelmä, jota varten aluehallintovirastoihin palkattiin lisää väkeä. Jos sama porukka olisi palkattu valvomaan sitä, että rakennusalan yritykset maksavat veronsa, niin valtio saisi heidän palkkansa hetkessä tienattua. Sanktioilla tienataan pennosia, mutta veromätkyillä miljoonia.

Tämän viikon lehtemme pääjutussa käsittelin rakentamisen tolkutonta pirstoutumista. Ulkomaisen työvoiman invaasio 2000-luvun alusta alkaen on pitänyt duunaritason palkat kurissa. Voi vain kuvitella kuinka paljon kalliimpia asunnot olisivat ilman heitä. Vai olisivatko? Tuntuu, että tuokin kustannushyöty on hukattu siihen, että satoihin alaurakoihin pirstottu prosessi yskii entistä pahemmin. Kuka hallitsee nuo kaikki rajapintaongelmat?

Kun ensimmäisen kerran kuulin ideasta tehdä kylpyhuone kahdessa viikossa, olin kiinnostunut. Vihdoinkin alalla tapahtuu jotain uutta. Englantilaisesta neljän päivän korjauspaketista oli kulunut aikaa jo kymmeniä vuosia ja sitä seuranneet teollistamisideat olivat kaatunut Hakan konkurssiin.

Hienointa oli ajatus, että kylpyhuoneen työt voidaan antaa siihen koulutetulle monitoimityökunnalle, jolloin päästään eroon turhista rajapinnoista ja turhasta odottelusta. Lopputulos, että työn tekevätkin alaurakoitsijat lisäämällä resursseja ja pidentämällä päivää, oli sitten jo pettymys. Jehovan todistajat tekivät jo tuon rakentamisaikaennätyksen valtakunnansalejaan rakentaessaan – joukkovoimalla. Asukkaiden kannalta lienee kuitenkin sama, valmistuuko oma kylpyhuone kahdessa viikossa, jos porras on kuukausia putkiremontin kohteena. Tämä jäi lukemattomissa aiheeesta tehdyissä uutisissa huomaamatta. Eikä kustannuksistakaan juuri hiiskuttu, vaikka tuottavuudesta ei voi puhua ilman rahatekijää.

Normitalkoot voisi aloittaa kaavoituksesta

Kaavoitus ja rakennusvalvonta ovat ikuisuusaiheita. Kun tein viime vuonna Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkia, niin huomasin, että jo ensimmäisissä 60-luvun lehdissä rakennusalan johtajat nostivat alan tuottavuuden suurimmaksi esteeksi kaavoituksen. 1970-luvun aluerakentamisessa tuo este toki poistui, mutta on tänään entistä vahvemmin mukana.

Käsittelin asiaa laajasti vuonna 2013 jutussani jota täydensi graafi, johon oli laitettu Helsingin Jätkäsaareen suunniteltuun kohteeseen kaikki kaavoittajan ja kaupungin vaatimat lisäherkut ja niiden kustannusvaikutukset. Niitä riitti.

Kirjoitin silloin näin:

”Kaavoittajat ovat ottaneet kunnia-asiakseen hyvän kaupunkikuvan luomisen. Ympäristöministeriö puolestaan on laatinut määräyksiä, joilla on nostettu asuntorakentamisen minimivaatimuksia. Energiatehokkuuden sekä palo- ja työturvallisuuden parantaminen ovat nostaneet kustannuksia vuodesta 2005 lähtien 15–25 prosenttia. Suomen tavoitteet kohti nollaenergiarakentamista yhdessä rakennustuoteasetuksen kanssa nostavat vielä kustannuksia 15–20 prosenttia. Hyvää tarkoittavalla ohjauksella on nostettu asuntorakentamisen kustannuksia lähes kolmanneksella.

Erityisen yksityiskohtaista kaavoittajan ohjaus on pääkaupunkiseudulla, jossa myös tontit, autopaikat ja työvoimakustannukset ovat muuta maata kalliimpia. Eroa tulee myös siitä, että harvemmin asutuissa kaupungeissa autojen paikoitukseen ei vaadita pysäköintitaloja eivätkä kunnat aseta julkisivuille ja piharakenteille yhtä tiukkoja vaatimuksia. Kuntakohtaisten vaatimusten ero voi olla yli 500 euroa neliöltä. Kun Lemminkäinen teki vertailun samaan aikaan rakennettujen Joensuun ja Helsingin kohteiden välillä, oli rakennuskustannusten ero lähes tuhat euroa. Kun Joensuussa kaavoittajalle kelpasi talo, jossa on kahdeksan nurkkaa, niin Helsingissä kaavoittaja sai pikkutarkan ohjauksen ja pakollisen arkkitehtikilpailun kautta niitä syntymään 62.

Lähes Lemminkäisen naapuriin Jätkäsaaressa nousee ATT:n vuokra-asuntokohde, jossa rakennuskustannukset ovat 47 000 euron hintaisten parkkipaikkojen myötä lähes 3 700 euroa asuntoneliömetriä kohti. Lähes tuolla hinnalla saa Jyväskylässä jo ostettua luksusasunnon YIT:ltä.”

Tuon jutun jälkeen vuonna 2015 Rakli teetti aiheesta laajan selvityksen.

Tilanne on kuitenkin edelleen sama. Silti suuret kaupungit Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku ja Tampere lähtevät esimerkiksi koulujen suunnittelussa aina liikkeelle nollasta. Kolmen vuoden suunnitteluprosessi arkkitehtikilpailuineen tuottaa Arkkitehti-lehteen pääseviä kohteita, joiden kulmat ja erkkerit ovat kuitenkin rakennusfysikaaliselta toimivuudeltaan usein sitä luokkaa, että uuteenkin kouluun voi tulla kosteusvaurioita. Sekä Espoo ja Vantaa ovat surullisen kuuluisia homekouluistaan. Niiden lapset käyvät nyt koulunsa väliaikaisissa yksinkertaisissa parakkikouluissa. Yllättäen he tuntuvat olevan niissä tiloissa jopa iloisempia ja terveempiä kuin noissa arkkitehtuuriltaan hienoissa.

Miksi aina tehdään vain prototyyppejä?

Rakentamisessa ei pitäisi lähteä aina liikkeelle prototyypin tekemisestä vaan kuten Peltokorpikin kirjoitti, toimintaa pitäisi tuotteistaa ja teollistaa. Tosin ei se muualla ole onnistunut Suomea paremmin. Ikean ja Skanskan BoKlok-malli lienee paras oivallus aikoihin, mutta sitäkin Helsinki halusi heti räätälöitä omannäköisekseen.

Rakennusliike Lehdon malli rakentamisen teollistamiseksi on ihan syystäkin kerännyt mielenkiintoa. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, onko tuo malli niin vallankumouksellinen, että se nostaisi Lehdon pörssiarvon (714 miljoonaa) aidosti noin lähelle YIT:tä (880 miljoonaa). Mukana on varmaan myös aimo annos hypetystä. Kyllä tilaelementtejä on tehty ennenkin, ja aika huonoin tuloksin. Parasta tuossa mallissa lienee talotekniikan ja rakentamisen nivoutuminen hyvin yhteen.

Itse muistan varoittavana esimerkkinä aina Neapon, jonka moduulimalli oli niin hieno, että Tekesiltä virtasi yli miljoonan euron edestä tukea ja Tekesin pääjohtajakin intoutui sitä kehumaan vuonna 2013 TV:ssä, tietämättä, että yritys oli pari päivää aiemmin mennyt jo konkurssiin.

Tänään tuota Neapon mallia tuodaan takaisin markkinoille. Odotan jo mediarumpujen soimista: näin rakentamista teollistetaan.

Muistan, kun minut kutsuttiin tutustumaan Neapon kohteeseen Helsingissä. Ennätyskokeesta ei tullut kuitenkaan toimitusvaikeuksien vuoksi mitään. Kutsu uudistettiin parin kuukauden kuluttua. En vaivautunut menemään. Moni kuitenkin meni ja hehkutti ennätysnopeaa rakentamista. Jonnekin olivat unohtuneet nuo hukatut kuukaudet.

 

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Sata uutta rajapintariitaa, kädettömät mestarit ja kielitaidottomat tekijät eivät paranna tuottavuutta”

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat

Seppo Mölsähttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/seppo-molsa/