Yleishyödyllisyys kunniaan

Ruotsissa ammattiliittojen keskusjärjestö LO lanseerasi tammikuussa hyvinvointiyhteiskuntaohjelman, jossa se esitti, että julkisesti rahoitettuja hyvinvointipalveluita tuottamaan pitäisi perustaa yrityksiä (SVB-bolag), joiden toimintaan kuuluvat keskeisesti yleishyödyllisyys ja rajoitettu voitonjako. SVB-yhtiötä ei saisi muuttaa normaaliksi voittoa tavoittelevaksi osakeyhtiöksi, eikä sitä saa myydä kuin toiselle SVB-bolagille.

Suomen Kuvalehdessä esitetty ajatus ei ole vieras Suomessakaan.

Vuonna 1926, kun laki asunto-osakeyhtiöistä annettiin, oli lainsäätäjän tarkoitus, että asunnontarvitsijat perustavat asunto-osakeyhtiöitä, jota sitten rakennuttavat talot ja hoitavat niitä. Asukkaiden yhteenliittymä varaisi tontin, teettäisi piirustukset, hankkisi urakoitsijan, järjestäisi rahoituksen ja valvoisi itse urakoitsijan toimia.

”Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yleiseksi käytännöksi tuli se, että yhtiön perustaa ja esivaiheet hoitaa ammattilainen, saksalaiselta nimeltään grynderi. Tämä ei ole tulevien asukkaiden luottomies vaan liiketoiminnan harjoittaja. Hän ilmaantuu tyhjästä, tekee temppunsa ja häviää jäljettömiin.”

Lainaus on Pekka Lounelan vuonna 1964 kirjoittamasta kirjasta Anna meidän asua.

Sieltä löytyy myös seuraava varoitus, joka koskee Aran yhtä edeltäjää Aravaa.

”Aravan ympärillä oleva jännitys on heijastusta jonkinlaisesta poliittisesta paitsiosta, maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien huonoista väleistä. On valitettavaa, että taistelu kostautuu asunnontarvitsijoille. Sitäkin tärkeämpää on, ettei viraston toiminta anna epäilyjä, joiden mukaan sitä lähinnä olevan puolueen rahoituksella ja hyvillä suhteilla Aravaan on jotakin tekemistä toistensa kanssa.”

Koska gryndereiden toiminta osoittautui epäsosiaaliseksi, katsottiin tarpeelliseksi perustaa niiden vastapainoksi yleishyödyllisiä, voittoa tavoittelemattomia asuntorakennuttajia. Poliittisesti ohjattu Arava/Asuntohallitus/Ara oli se taho, joka näitä statuksia ja niihin liittyviä valtiontukia jakeli. Esimerkkeinä voi mainita kokoomusta lähellä olevan Sosiaalinen Asuntotuotanto Saton (1940-luvulla)  tai ay- ja osuuskuntaliikkeen ja vasemmistopuolueiden perustamat Rakennuskunta Hakan (1938) ja VVO:n (1969).

”Tarkoituksena on tyydyttää asuntojen rakennuttaminen ilman keinottelupyrkimystä. Ne kiinnittävät huomionsa kahteen seikkaan: laatuun ja hintatasoon.”

Kuuden prosentin osinkoa isompaa voittoa ei saanut tavoitella. Silti Lounela huomautti, että yleishyödylliset eivät juuri eroa hinnoiltaan muista toimijoista. ”Ne voisivat myydä huoneistoja halvemmalla ja saada silti osuuskorkonsa. Mutta hintoja ei voi kuulemma laskea, koska asunnoista tulisi silloin keinottelun kohteita.”

Voittoa tavoittelemattomuus oli niin kannattavaa, että rahaa riitti myös näitä lähellä olevien poliittisten puolueiden tai ay-liikkeen tukemiseen. Puolueita tarvittiin helpottamaan tonttien saamista kunnilta. Ei siis kumma, että Kepukin lähti perustamaan Tarveasuntoja ja Nuorisosäätiötä päästäkseen osingoille.

Tänään Sato ja VVO eivät edes teeskentele olevansa muuta kuin kovatuottoisia sijoitusyhtiöitä, mistä Rakennusliitto jaksaa niitä kiittää. Sen johdolle on tärkeämpää hyvät osingot kuin se, onko rakennusmiehille tai palvelualan työntekijöille tarjolla pääkaupunkisedulla asuntoja, joihin heidän palkkansa riittäisivät.

Myös kunnat olivat aikoinaan ahkeria asuntojen yleishyödyllisiä rakennuttajia, mutta sitten muutamat liikemiehet keksivät, että YH-kiinteistöissä makaavat rahat voisi saada kanavoitua parempiin taskuihin. Venäjältä käytiin sitten kopiomassa malli, jolla yhteinen omaisuus muutettiin yksityiseksi.

Kuntien löperyys tonttipolitiikassa ei ole mikään uutinen. Vuonna 1903 asuntokysymystoimikunta oli ehdottanut huutokauppamenettelystä luopumista, koska se merkitsee kunnalle vain hetken hyötyä, mutta pitkällä tähtäimellä tonttipolitiikan laskemista käsistä. Esitys ei mennyt läpi ja seuraukset nähtiin pian.

”Sen sijaan, että kaupunkikunnat niin kuin järkiperäinen tonttipolitiikka vaatisi, koettaisivat halpoja tontteja tarjoamalla parantaa asunto-oloja ja estää tonttihintain alituista nousua, ovat ne huutokauppamenettelyllään pyrkineet mahdollisimman korkeiden hintojen saamiseen. Tässä ne ovat onnistuneet aina niin hyvinä kuin huonoina aikoina.”, kirjoitti kunnallismies Yrjö Harvia vuonna 1918.

Sosiaalidemokraattiselle asuntoministerille historian opetus on ehkä se, että asioita ei ratkaista sillä, kuka asuntoja rakennuttaa tai kuka tuon rakennuttajan omistaa. Sitä keinoa on jo käytetty tunnetun huonoin tuloksin. Aina löytyy rahanjakajia ja syitä, miksi ei voi myydä halvemmalla kuin muut.

Jospa seuraavaksi palattaisiin tuohon vuoden 1903 ajatukseen kuntien tonttipolitiikasta. Asiasta ei sanottu viimeistä sanaa vuoden 1918 taisteluissa, vaikka joskus siltä näyttääkin, Jopa Vantaan kokoomustaustainen apulaiskaupunginjohtaja on uskaltanut lausua kielletyn sanan pakkolunastus joutumatta heti eroamaan. Vantaan kaupunginjohtajalla puolestaan on Oulusta kokemusta siitä, että kunnalla todella voi olla tonttipolitiikka, joka toimii myös kuntalaisten eikä vain maanomistajien parhaaksi.