Kokeile kuukausi maksutta

Onko elinkaariajattelu lyhytnäköinen ajatusharha ja kuka tienaa elinkaarimallilla?

Tietoa kirjoittajasta Seppo Mölsä
Erikoistoimittaja, seppo.molsa@rakennuslehti.fi, Twitter: @SeppoMls
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Ihmisellä on elinkaari, mutta onko sitä rakennuksella? Mikä esimerkiksi oli Pantheonin suunniteltu elinkaari ja paljonko on sen 2000 vuotta vanhan betonikupolin hiilijalanjälki? Olisiko kannattanut sittenkin rakentaa puusta?

Kysymykset ovat järjettömiä. Monet rakennukset ovat lähes ikuisia ja Pantheonia, Taj Mahlia tai Kheopsin pyramidia ei pureta koskaan, eikä ehkä Oodiakaan.

Moni rakennus kestää paljon pidempään kuin suunnittelijansa. Esimerkiksi arkkitehti Jukka Siren on saanut seurata isoisänsä suunnitteleman eduskuntatalon korjausta. Töölöön rakennetut satavuotiaat paksurakenteiset ja eristämättömät tiilitalot ovat edelleen energiataloudeltaan rakennusten parhaimmistoa, joten maapallon pelastaminen kasvihuonekaasuilta ei riitä perusteluksi niiden purkamiselle.

Talot eivät ole autoja.

Taloista ei makseta romutuspalkkiota, vaikka sitäkin on ihan vakavasti ehdotettu.

Elinkaariajattelu johtaa helposti siihen, että ryhdymme oikeasti suunnittelemaan ja rakentamaan kertakäyttörakennuksia. 1970-luvulla kuviteltiin, että betonielementtilähiöt purettaisiin 30-40 vuoden kuluttua, kun meillä olisi varaa parempaa. Samalla tavalla ne seisovat kuitenkin paikallaan kuin ydinvoimalatkin, joiden käyttöikä ajateltiin yhtä lyhyeksi.

Se oli silloista elinkaariajattelua.

Nyt suunnittelemme elinkaari- ja hiilijalanjälkiajattelun tuloksena rakennuksia, jotka on tarkoitus, ainakin laskennallisesti, purkaa jo 50 vuoden kuluttua. Eikö tämä ole kertakäyttökulttuuria?

Pian saamme varmaan sellaiset optimointiohjelmat suunnitteluun, että tuo tavoite alkaa toteuttaa itseään ja rakennusosat oikeasti kestävät vain ajatellun elinkaarensa. Muuhan olisi tuhlausta. Elektroniikkateollisuudessahan noin jo tehdään.

Mutta talo ei ole kännykkä.

Sekin kannattaa muistaa, että ilmastoteko on se, että käyttää kymmenen vuotta vanhaa Nokiaa eikä se, että kakkos- tai kolmosautona on sadan tonnin Tesla.

Juice Leskinen lauloi, että maksa kestää koko elämän. Samaa voi sanoa matalaenergiatalojen tiivistysteippauksista.

Materiaalineutraalius tai  resurssitehokkuus eivät tarkoita sitä, että kaikki materiaalit olisivat kestoiältään samanarvoisia. Kun rakennus suunnitellaan kestämään pidemmäksi aikaa kuin 50 vuotta, niin materiaalivalinnoilla on iso merkitys. Esimerkiksi julkisivussa tiili on lähes ikuinen, mutta puuverhousta pitää uusia jatkuvasti eikä vanhan betonisänkkärinkään elinikä ollut kummoinen. Hiilijalanjälkitarkastelu voi pahimmillaan johtaa lyhytnäköisiin valintoihin.

Toki aina voidaan puhua kierrätyksestä, mutta se on yhtä harhaanjohtava termi kuin elinkaarikin. Tänään se tarkoittaa pääasiassa sitä, että rakennusjäte, kuten betonimurska, haudataan tienpenkaksi, ja sitä sanotaan kierrätykseksi. Hyväkuntoisia puuikkunoita sen sijaan ei saa kierrättää. Ikkunoita uusittaessa pitää noudattaa uusia U-arvovaatimuksia, joten tiheäsyisestä puusta tehdyt laatukarmit korvataan tehokasvatetulla hötöllä.

Puukerrostalojen kohdalla ei edes puhuta kierrätysvelvoitteesta vaan riittää, että materiaali on uusiutuvaa. Elinkaarensa päässä puutalo sitten poltettaisiin savuna ilmakehää lämmittämään. Kuvitelma, että 50 vuoden lykkäyksellä olisi hiilen sitomisen kannalta merkitystä, on tyypillinen esimerkki lyhytnäköisestä ajattelusta.

Elinkaari- ja hiilijalanjälkiajattelun ja kierrätyksen sijaan kannattaisi lähteä siitä, että rakennukset ovat pääsääntöisesti ikuisia. Meillä ei ole niin valtavia väestönkasvutarpeita, etteikö vanhoja rakennuksia voisi muuntaa aina uusiin käyttötarkoituksiin. Silloin ei tuhlattaisi sen paremmin betonia, terästä kuin puutakaan.

Valitettavasti rakennusten suojelu on entistä vaikeampaa. Home on vakava asia, mutta monesti siitä on tehty myös tekosyy, jotta hyvällä paikalla oleva rakennus saataisiin purettua.

Joskus vastakkain asetetaan vaatimukset hyvästä sisäilmasta ja energiansäästöstä.

Äskettäin isot kaupungit ilmoittivat energiansäästösyistä sulkevansa uusien koulujen ilmanvaihdon käyttöajan ulkopuolella. Varsinkin Aamulehden reaktio ehdotukseen oli yliampuvan kielteinen. Silti se tehosi ja ilmastonmuutoksen torjunnan ja energiansäästön puolesta muuten liputtava Rakennusteollisuuskin jyrähti, että ei käy.  Reaktiot olivat lähes yhtä mutu-pohjaisia kuin opetusalan järjestöjen tai huolestuneiden vanhempien.

”Ajoittain tuntuu, että vastakkainasettelua eri osapuolten välillä halutaan mediassa jopa tarkoituksellisesti kärjistää. Nyt julkaistu ohje edustaa parasta tutkimuksellista tietoa, jota on nykyhetkellä saatavilla, Aalto-yliopiston LVI-tekniikan professori Risto Kosonen totesi ohjeen tiedotustilaisuudessa.

Tällaisessa mielipideilmastossa voi hyvin ymmärtää miksi Vantaan tilajohtaja oli turhautunut toivoessaan, että ammattilaisen sanaan ja faktoihin luotettaisiin, kun puhutaan niin monimutkaisista asioista kuin ilmanvaihtotekniikka ja rakennusfysiikka.

Mitä talolle tapahtuu elinkaarimallin jälkeen?

Mielenkiintoista on ollut havaita, että elinkaariajattelu on elinkaarimallin myötä tuotu ratkaisuksi myös kuntien sisäilmaongelmiin. Ajatuksena on, että kun rakentaja saadaan vastaamaan myös rakennuksen suunnittelusta ja huollosta, ei syntyisi sisäilmaongelmia.

Kysymys on pohjimmiltaan suuren yleisön täydellisestä epäluottamuksesta rakentajien ammattitaitoon ja vastuunkantoon.

”Pannaan rakentajat vastuuseen”, jyrähti hallituksen asettama selvitysmies Erkki Virtanen suositellessaan pari vuotta sitten elinkaarimallin käyttöä.

Innostus kunnissa on ollut kova.  Rakentamisen urakkamuotoja työkseen kehittänyt kokenut rakennuttajakonsultti soitti jokin aika sitten ja kertoi, että pienen kaupungin poliitikot eivät muusta mallista suostuneet edes keskustelemaan. Ammattilaisen oli turha ehdottaa kohteeseen paremmin sopivia vaihtoehtoja.

On unohtunut, että elinkaarimalliin pystyviä rakentajia meillä on vain vajaa kourallinen ja niistäkin kaksi markkinajohtajaa, YIT ja Lemminkäinen, menivät äsken yhteen. Nyt on tarjoajien markkinat.

Rakentajat tienaavat siis sillä, että rakentajiin ei luoteta!

Toisaalta tienaaminenkaan ei ole taattu, sillä Britanniassa, josta elinkaarimalli on Suomeen kopioitu, yksi iso rakennusliike, Carillion, teki viime vuonna konkurssin elinkaarihankkeiden riskien toteuduttua. Toinen jättiläinen on raskaissa talousongelmissa samoista syistä. Näistä syistä esimerkiksi Skanska on maailmanlaajuisesti päättänyt jättää tarjoamatta elinkaarihankkeita. Suomessa se on kahdessa hankkeessa mukana vain siitä syystä, että Caverion on sen kumppanina ottanut itselleen elinkaarivastuun.

Elinkaarimalli on nimenä ajatusharha. Elinkaarijaksojen pituudeksi näyttää muodostuneen 20–25 vuotta eli puolet tai vajaa puolet rakennusten suunnitteluiästä. Useimmiten tilaaja lunastaa rakennuksen itselleen, kun sopimusjakso päättyy. Hoito ja rakenteiden ikääntymisen tuomat riskit kaatuvat siten joka tapauksessa kunnan harteille ja juuri silloin kuin näillä asioilla on isoin merkitys.

Kun kiinteistöjen hoitoa on ennenkin laiminlyöty kunnissa, niin miten se muuttuisi paremmaksi, kun kunta 20-25 vuoden tauon jälkeen palaa taas huoltotehtäviin?

Suurin osa homekouluista on rakennettu 1960-1970-luvulla. Niiden rakentamisessa ja suunnittelussa tehtiin paljon tyyppivirheitä, jotka nyt tunnetaan ja osataan välttää. Silti useimmat niistäkin säilyivät ongelmattomina yli neljännesvuosisadan. Sitten rakenteiden ikääntyminen yhdessä huollon jatkuvan laiminlyönnin kanssa alkoi tuoda esiin ongelmia. Pahimmat laiminlyönnit tehtiin 1990-luvun lamavuosina, kun monet muut tarpeet menivät kunnassa kiinteistöjen edelle.

Jokainen auton omistaja tietää, että uusi auto on huoleton. Murheet tulevat esiin iän myötä, vaikka auto olisi säännöllisesti huollettu ja katsastettu. Siitä syystä valtaosalla autoista takuuaika on huollosta huolimatta vain kaksi vuotta. Rakennuksellekaan tuota pidempää takuuta ei ole saanut. Siksi elinkaarimalli viehättää.

Helsingin kaupunki on valmisteluvaiheessa olevan Vuosaaren koulun elinkaarihankkeen kohdalla fiksusti pitänyt kiinni siitä, että vaikka sopimuksen elinkaari on 20 vuotta, niin koulu on suunniteltava kestämään vähintään 70 vuotta.

Elinkaarimallin hyvä puoli on siinä, että se nostanut esiin sen, että rakennustakin pitää huoltaa ja katsastaa säännöllisesti.

Espoossa elinkaarimallia perusteltiin 2000-luvun alussa sillä, että ei sillä ainakaan huonompaa jälkeä saa kuin vanhalla rakentamistavalla. Kun kunnasta kerran ei ollut kiinteistöjen hoitajaksi, hankittiin ulkopuolinen taho, jonka toimintaa poliitikot eivät päässeet sörkkimään.

Elinkaarimallilla haettiin siis ennen kaikkea luottamusta ja asenteiden muutosta.

Tänään kunnat pystyisivät rakennuttamaan ihan toimivia kouluja ilman muodikasta elinkaarimalliakin. Kun kävin äskettäin elinkaarimallilla rakennettavan Sodankylän hyvinvointikeskuksen työmaalla, niin nimenomaan tilaaja kertoi, että rakennuksessa pitää olla kunnollinen harjakatto ja pitkät räystäät. Kellaria hän ei hyväksynyt, koska maapohjasta on tullut suurimmat sisäilmaongelmat. Muovimattojen käytönkin hän oli kieltänyt. En huomannut, että rakentajalla olisi ollut tähän juurikaan lisättävää.

Säännöllisen huollon ei pitäisi olla kunnalle sen vaikeammin tilattava asia kuin rakennusliikkeellekään. Paikalliset sodankyläläiset siivoojat ja huoltomiehet se YIT:kin palkkaa kohteeseen.

Investoinnissa säästyneet rahat voisi panostaa parempaan huoltoon ja kunnossapitoon, jolloin rakennuksen elinkaari pitenisi. Ei ole mitään syytä uskoa, etteikö 90-luvun virheistä olisi otettu opiksi kunnissa.

Elinkaarimalli ei sovi pieniin hankkeisiin eikä kaikkein syrjäisimpiin kuntiinkaan. Mutta kun esimerkiksi ivalolaiset ovat nyt huolissaan, että kukaan ei suostu rakentamaan heidän kouluaan elinkaarimallilla, ei heidän kannata huolestua. Lapissa riittää keskisuuria, paikallisia rakentajia, joita normaali, hyvin suunniteltu urakka kiinnostaa.

Espookin sai lopulta sairaalansa Jorviin, vaikka ensimmäinen kokeilu elinkaarimallilla jäi toteutumatta. Perinteisillä malleillakin voi rakentaa hyvin, kun tilaaja tietää mitä haluaa ja osaa vaatia.

Jos kunnat edellyttäisivät rakentajalta esimerkiksi viiden vuoden vastuuta rakenteista ja talotekniikan säädöistä, saataisiin huomattavasti nykyistä suurempi varmuus siitä, että rakennukset ovat terveitä ja kunnossa. Elinkaarimalli ei ole ainoa vaihtoehto, vaikka monissa kunnissa poliitikot on saatu jo säikäytettyä näin luulemaan.

Päivitetty 29.4.2019

 

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 5 kertaa

5 vastausta artikkeliin “Onko elinkaariajattelu lyhytnäköinen ajatusharha ja kuka tienaa elinkaarimallilla?”

  1. Erittäin asiallinen ja poikkeuksellinen kannanotto elinkaari vouhotuksen joukkoon. Elinkaari- ja projektinjohtomallit lisäksi johtavat siihen, että alihankkijat ja suunnittelutoimistot ovat näiden isojen liikkeiden armoilla. Ulospäin voidaan olla niin yhteistyöhenkeä, mutta mikä mahtaa olla kyykytyksen määrä kulisseissa.

  2. Yksi parhaista kirjoituksista, mitä olen lehdestä lukenut pitkään aikaan. Kiitos Seppo hyvästä ja kriittisestä työstä! Ei paljon lisättävää.

  3. Elinkaarimallilla investointilaskennassa ei oikeastaan ole tekemistä urakoiden kanssa, toteutuksessa sillä mahdollisesti voi osoittaa, että jonkun urakoitsijan käyttö saattaa olla elinkaariedullista, koska tällä on vakiintuneet käytänteet. Semmoiselle joka ei tiedä, mikä se on, Saksan autoilijaklubi on kehittänyt yksinkertaisen työkalun auton valintaa varten, sillä esimerkiksi näkee, että Fiat Punto on huono ostos, mutta Corsa hyvä, vaikka niissä on sama alusta.

  4. Hyvä kannanotto Sepolta. Yksi näkökulma jolla niin elinkaarimallia kuin laatuajattelua voi lähestyä on kysymys, miksi lähes poikkeuksetta laadun kehittäminen rakennusalalla ajaa toimijat ensisijaisesti markkinointiin tai busines ajatteluun ja vasta toissijaisesti siihen varsinaiseen asiaan, laatuun. Noususuhdanteet tuovat aina tyhjäntoimittajia, puhemiehiä ja markkinointi iivareita, jolla varmasti tehdään rahallista tulosta näille yrityksille, mutta todellinen hyöty varsinaiseen asiaan tai aiheeseen jää lähes poikkeuksetta torsoksi, kun sitä kriittisemmin tarkastellaan. Mitä jos tämä harjoitteluun käytettävä melko suuri rahallinen kokonaispanostus saataisiin tehokkaammin ja konkreettisemmin hyödynnettyä varsinaiseen asiaan, saataisiinko jotain enemmän. Jokin taho tämän harjoittelun kuitenkin aina maksaa. Alkaa jälleen olemaan laskusuhdanteelle tarvetta.

  5. Suunnittelijan näkökulmasta luulo on täysin väärä, suunnittelijat päinvastoin voivat sanoutua irti alamittaisten rakennuttajien ja urakoitsijoiden paskajutuista.

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat

Seppo Mölsähttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/seppo-molsa/