Tapaaminen muutamia vuosia sitten marssitti eteen taas kerran joukon tuttuja kasvoja. Opiskelimme 1970-luvun puolivälissä Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä rakennesuunnittelijoiksi, liikenne- tai tiesuunnittelijoiksi, vesihuoltoasiantuntijoiksi, geotekniikan taitajiksi tai rahaa takoviksi rakentamistalouden osaajiksi.
Moni valmistui juuri ”pikkulaman” kynnyksellä. Vieressä istuva vaihtoi alaa ison laman aikaan, samoin vastakkaisessa pöydässä oleva, itse tein sen heti valmistuttuani. Hän taas on ministeriössä virkamiehenä, he ovat pysyneet uskollisesti perusrakentajina, nuo kolme johtavat rakennusliikkeitä, he ovat kaupunkien virkamiehiä, suunnittelijana ei ole enää moni, tutkijoita on muutama. Rakentamisen vientityöt ovat vetäneet joitakin läpi vuosien, kerran matkamieheksi ryhtynyt on aina matkamies.
Nauramme häpeämättä olevamme alalta suistuneita, menetetty suunnittelijasukupolvi.
Tosiasiassa meistä lähes jokainen on löytänyt itselleen sopivan kehityspolun, työn, jossa tittelit ovat sivuseikka, kun statusta merkitsevä asemaikä on jo onnellisesti ohitettu. Suurin osa on sivunnut urallaan jollain lailla rakentamista, vaikka nuoruuden unelma, suunnittelijan työ, on mennyttä maailmaa. Yhteiskunnan meihin satsaamat koulutusrahat eivät ole siten menneet hukkaan.
Kymmenen vuotta meitä nuoremmat Otaniemen ja muiden silloisten teknillisten korkeakoulujen kasvatit suistuivat myös uranvaihtoon, joka oli lamavuosina usein ainoa mahdollisuus. Heidän puuttumisensa näkyy suunnittelutoimistoissa ja rakennusliikkeissäkin suurena vajauksena.
Rakennusalan diplomi-insinöörin tutkinto on kuin taloustieteilijän, juristin tai yhteiskuntatieteilijän tutkinto. Se antaa mahdollisuudet monenlaiseen työhön. Ydinkysymys onkin, millä saada ala viheriöimään, jottei alalta suistumisesta tule vallitseva tapa sukupolvesta toiseen.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Ei paluuta – vai onko sittenkin”