Näkökulma Seppo Mölsä Ei kommentteja

Negatiivista tietoa tarvitaan nopeimmin

Olen ollut jo neljännesvuosisadan vastuussa Rakennuslehden Vuoden Työmaa –kilpailussa. Lähes joka vuosi minua on ihmetyttänyt miksi kilpailuun ei kyselyistä huolimatta ole ilmoittautunut jokin ilmiselvä ennakkosuosikki. Joskus syyt tai ainakin osa niistä on selvinnyt vuosia myöhemmin. Useimmiten ongelmista on kuitenkin vaiettu kokonaan.

On ihan inhimillistä, että ikäviä asioita ja epäonnistumisia ei haluta julkisuuteen. Toivottavasti niistä käydään kuitenkin edes sisäinen jälkipyykki. Siis juurisyistä eikä syyllisistä.

Liverpoolin yliopiston digitaalisen arkkitehtuurin professori Arto Kiviniemi kertoi Rakennuttamisseminaarissa Tampereella, että englantilaiset ovat suomalaisiakin häveliäämpiä kertomaan negatiivista tietoa projekteistaan ja teknologiahankkeistaan. Raportit sokeroidaan ja kriittinen tieto karsitaan niin tarkkaan, että raporttien luotettavuus alkaa olla kyseenalainen.

Tämä koskee Kiviniemen mukaan myös hänen edustamansa alan eli BIM:n eli läpimurtoa ja käyttöönottoa yrityksissä.  Ero arvioiden ja toteutuman välillä on ollut kymmeniä prosentteja.

Hymistely on kääntynyt joskus jopa itseään vastaan. Kun BIM-tutkimukseen haettiin äskettäin Englannissa lisää rahaa, niin hallituksen edustaja ihmetteli tarvetta, koska tuloksethan olivat olleet niin loistavat.

Samanlaista vaaraa on meillä Suomessa ollut esimerkiksi integroituja projektitoimituksia ja allianssiurakoita koskevissa yhteisissä tutkimushankeissa. Niitä hankkeita, jotka ovat olleet menestyksiä, on tultu innokkaasti esittelemään seminaareihin. Osasta hankkeista ei ole kuultu alun jälkeen sen sijaan mitään. Kaikille olisi kuitenkin ollut opettavaista, että mahdolliset vastoinkäymiset olisi tuotu esiin, jolloin yhteinen osaamispohja olisi parantunut. Ja ehkä noihin ongelmiinkin olisi löytynyt yhdessä miettimällä tehokkaat ratkaisut.

Fisen rakennusvirhepankki on kärsinyt tästä samasta ilmiöstä. Vain harvalla on ollut intoa lähteä kertomaan rakennusprojekteissa havaituista virheistä. Mieluummin on pidetty mölyt mahassa kuin lähdetty jakamaan tietoa ja ratkaisukeinoja muille.

Nykyinen rakentamiskulttuuri ei kannusta kertomaan virheistä. Vastakkainasettelu työmailla on johtanut siihen, että virheitä salataan, jotta ei vain jouduttaisi maksumiehiksi.

Saksasssa, joka on on viime aikoina tullut tunnetuksi Berliinin lentokentän tapaisista katastrofiprojekteista, tapana on, että sekä tilaaja että urakoitsija kasaavat toisiaan vastaan vaadepinoja keskustelematta niistä rakentavassa hengessä keskenään. Tiedon panttauskin on osa tätä valtapeliä.

Allianssimalli onneksi parantaa tässä suhteessa tilannetta meillä Suomessa. Siinä ei haeta syyllisiä vaan syitä ja mitä nopeammin noihin syihin päästään tarttumaan sitä vähemmällä päästään. Samaan tähtää myös lean-ajattelu, joka lähtee jatkuvasta oppimisesta. Virheet kuuluvat tähän oppimiseen yhtä olennaisesti kuin Lauri Markkasella ohiheitot.

Onneksi monissa yrityksissä on jo SRV:n JP Ojalan tavoin huomattu, että johtajan ei pidä ottaa etäisyyttä työkavereihinsa vaan pyrkiä keskustelemaan näiden kanssa kaverillisen avoimesti. Silloin hänelle saatetaan kertoa ongelmista ajoissa eikä vasta sitten, kun hän ei voi niille tehdä enää mitään.

Muistan 1990-luvulla vientirakentajien yhteisellä Saksan matkalla, kun SRV:n omistaja Ilpo Kokkila perusteli mukana oloaan sillä, että hän halusi oppia muiden kokemuksista ja varsinkin virheistä, että ei itse tarvitsisi tehdä samoja. Tämä on paljon sanottu henkilöltä, joka on uskaltanut ottaa rakentamisessa isompia riskejä kuin ehkä kukaan.

On ollut ilahduttavaa kuinka Kira-digi-projektissa on pyritty oppimaan sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Hankkeen vetäjä Teemu Lehtinen esitteli Tampereella avoimesti molempia. Epäonnistumisia oli toki voinut olla vielä enemmänkin, sillä Arto Kiviniemi kertoi, että USA:ssa teknologiarahoituksessa lähtökohtana on, että 80 prosenttia hankkeista epäonnistuu. ”Muutoin riskiä on otettu liian vähän.”

Monesti epäonnistuminen opettaa enemmän kuin onnistuminen. Ainakin se muistetaan paljon pidempään. Siksi tätäkin tietoa on hyvä jakaa.

Mielenkiintoista olisi myös testata käytännössä Nobel-palkitun taloustieteilijä Daniel Kahnemanin esittämä teoria, että tappioita pelätään esimerkiksi isoissa rakennusprojekteissa jopa liikaa, jolloin niiden välttämiseksi otetaan paljon isompia ja harkitsemattomampia riskejä kuin voittojen saavuttamiseksi. Tuloksena on ollut todellisia katastrofiprojekteja, kun negatiivisista tietoa on torjuttu tai korvattu ylioptimistisilla suunnitelmilla, jotta johtajat olisivat säilyttäneet kasvonsa.

Negatiivinen tieto on arvokasta ja sitä tarvitaan heti, kun se havaitaan. Silloin löytyy sitten aikaa niille kehuillekin. Mallia voisi ottaa vaikka työmaiden turvallisuushavainnoista, joissa negatiivinen tieto on halutuinta tietoa.

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia