Julkinen sektori ei osaa ostaa, virkamiehet eivät uskalla ottaa riskiä, vain isot monikansalliset yritykset pärjäävät kilpailutuksessa, julkiset hankinnat eivät mahdollista innovatiivisia ratkaisuja, sitä saa mitä tilaa – huonoa laatua ja korjausvelkaa… Kuulostanee tutulta ja osin onkin, mutta halki Suomen alkaa olla myös hyviä esimerkkejä uskalluksesta tehdä perinteisestä poikkeavalla tavalla.
Miten olla osaava ostaja ja kumppanuuksiin kannustava sparraaja? Kuinka tuottaa referenssimahdollisuuksia erikokoisille yrityksille ilman, että euroakaan hanke- tai tukirahaa vahingossakaan lipsahtaa niille yrityksille? Kuinka luoda elinkaaren mittaisia kumppanuuksia, joihin tarvitaan leveät hartiat, ja samalla antaa mahdollisuus myös pk-yrityksille? Miten lisätä tarjouspyyntöihin laatukriteerejä ja vaikuttavuutta ilman, että joku valittaa niistä?
Hankintojen strateginen kehittäminen vaatii niin tavoitteen kirkastamista kuin riskinottoakin. Miten nämä sitten saadaan läpi kentässä, jossa ei ole mitään elementtiä, joka kannustaisi virkamiestä moiseen, ja jossa päätöksenteon aikajänne tahtoo olla yksi budjettivuosi?
Uuden hankintadirektiivin soveltamisessa Suomen lainsäädäntöön tulee olla tarkka. Direktiivissä tulevia joustotekijöitä ja innovatiivisia avauksia ei pidä tukkia kotimaisella lainsäädännöllä.
Juridiikka muodostaa vain kehikon. Tärkeämpää on se, nähdäänkö hankintojen kehittäminen strategisena työvälineenä. Isot ja vaikuttavat asiat tapahtuvat tai jäävät tapahtumatta ennen varsinaista hankintaprosessia. Liian vähän käytetään aikaa ja energiaa vapaamuotoiseen markkinavuoropuheluun. Myös kunnan oman tuotannon osuudet eli varsinaiset make or buy -kysymykset jäävät helposti tekemättä.
Hyviä kokemuksia on saatu elinkaari- ja yhteiskehittämismalleista, joissa aidon kumppanuuden kautta jokainen on pystynyt sekä keskittymään ydinosaamiseensa että uskaltanut antaa toisten ideoille tilaa. Lopputulos ja sitoutuminen näyttävät kohentuvan sitä mukaa mitä enemmän käyttäjät ja varsinaisen toiminnan ammattilaiset ovat pystyneet antamaan ideoita ja sparrausta suunnitteluun pääsemättä kuitenkaan huseeraamaan niille tonteille, joilla kumppaneilla on paras osaaminen. Myös maankäyttöön, palveluverkon suunnitteluun ja rakentamiseen pitää uskaltaa ottaa harkitusti uusia yhteiskehittämisen mahdollistavia malleja.
Lähtökohtaisesti kehittämisessä on kyse julkisellakin sektorilla innovaatioiden johtamisesta ja kannustetekijöistä. Löytyykö tähän osaamista ja uskallusta? Tekemällä toisin saattaa saavuttaa jotain aivan uutta. Pelikenttä on uusi niin tilaajille kuin tuottajille, minkä vuoksi opettelulle täytyy antaa aikaa ja armoa.
Kyselyhaluistani huolimatta luotan siihen, että Oulu2020-strategian tavoite ”Oulu on osaava ostaja ja terveiden markkinoiden kehittäjä” on askel oikeaan suuntaan. Puolen miljardin vuosittaisilla ostoilla voi nimittäin niin luoda kuin tuhotakin markkinoita. Tavoite konkretisoituu seuraaviin toimintoihin: oman tuotannon tavoiteosuudet määritellään kattavasti, tarjoajien määrä lisääntyy ja hankinnoista 20 prosenttia tehdään käyttäen innovatiivisia hankintamenettelyjä. Innovatiiviset elementit eivät tupsahda hankintakäytäntöihin ilman strategisia tavoitteita.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Osaava ostaja arvostaa innovatiivisuutta”