Mitä projektiviennistä jäi käteen?

Projektivienti oli pääteema Rakennuslehden useissa viime viikkojen artikkeleissa ja RIL:n kustantamassa Rakentajat maailmalla -kirjassa. Itse haluan vastata kirjoituksessani kysymykseen siitä, mitä projektiviennin ajasta olisi syytä ottaa opiksi, jottei rakentaminen käpertyisi näköalattomaksi kotimarkkinateollisuudeksi, joka ei kiinnosta etevimpiä nuoria.

Yksittäisten rakennusvientiprojektien katteet 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella vaihtelivat kovasti, loistavista surkeisiin jopa saman yhtiön sisällä. Esimerkkeinä voi mainita Lemminkäisen Ipaja- ja Satellite Township -hankkeet Nigeriassa sekä Malempo- ja Konferenssipalatsi-hankkeet Irakissa. Kummassakin maassa aloitushanke sujui hyväksyttävästi, kun taas myöhempi jättikohde tuotti valtavia vaikeuksia.

Jonkin firman riskinottotapaan saattoi myös kuulua kuolettaa kaikki aloitusvaiheen raskaatkin investoinnit yhdessä aloitushankkeessa. Esimerkkinä tästä on Lemminkäisen ensimmäiseen Kenian tiehankkeeseen viemä raskas asfaltti-, murskaus- ja kuljetuskalusto.
Pakolliset opit saatiin usein vasta paikan päällä ensimmäisessä hankkeessa. Kun kohdemaassa päästiin pysyvään toimintaan, kannattavuus saattoi muuttua ratkaisevasti paremmaksi. Esimerkkeinä tästä ovat YIT:n vesihuoltohankkeet Lähi-idässä sekä Lemminkäisen toiminta Liberiassa ja Itä-Afrikassa.

Toisaalta 1970-luvulla monen yhtiön aloitushankkeet jäivät samalla niiden viimeisiksi. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa konsortio Irco Iranissa, Lohja-Vise-yhteenliittymä Irakissa, Rakennus Oy ja Ruola Oy Länsi-Afrikassa sekä Puutalo Pohjois-Afrikassa.

Olen vakuuttunut, että projektiviennin parhaiten johdettujen firmojen vientitoiminta 1970-luvulla kattoi kaikki kustannuksensa ja tuotti vähintään kotimaan keskimääräisen kilpailu-urakoinnin veroista katetta koko 1980-luvun. Samalla YIT ja Lemminkäinen nousivat esille kilpailukyvyltään Suomen parhaiten johdettuina rakennusyrityksinä, jotka – Hartelan ohella – ovat ensimmäiset ja samalla ainoat jäljellä olevat 1970-luvun suomalaiset rakennusviejät. Väitän, että niiden aikaisella osallistumisella projektivientiin on ollut suuri merkitys niiden nykyiselle asemalle Suomessa. Bonus koko alalle oli, että ne tuottivat kansainvälisyyteen oppineita johtajia muidenkin rakennusliikkeiden ja myös tuoteteollisuuden johtotehtäviin.

Lama kuihdutti kunnianhimoisen kansainvälistymisen

Rakennusliikkeiden projektiviennin suhteellinen merkitys oli jo vähentynyt 1980-luvulla, kun taas tuoteteollisuuden kansainvälinen toiminta kasvoi voimakkaasti sen ohi. Nousuhuuman aikana 1980-luvun lopulla ei alalla kuitenkaan varauduttu lainkaan sellaiseen tulevaisuuteen, jossa markkinat voimakkaasti pienenisivät. Suomen 1990-luvun alun lamassa katosi rakennusalan kotimarkkinoista puolet ja muuallakin Pohjoismaissa merkittävä osa. Murrosta syvensi Neuvostoliiton hajoaminen ja bilateraalikaupan loppuminen.

Projektivienti oli tärkeä vaikuttaja siihen, että parhaat urakoitsijamme kykenivät jatkamaan toimintaansa. Niiden piiristä nousi lisäksi uusi yritys SRV. Sen sijaan gryndauksella kotimaassa tuloksensa tehneet, kansainväliseen kilpailu-urakointiin tottumattomat suuret rakennusliikkeet katosivat tai olivat jo kadonneet markkinoilta (Polar, Haka, Vesi-Pekka, OMP, Ruola, Novera jne.).

Partek-konsernilla oli merkittävästi kokemusta jo 1970-luvun projektiviennistäkin. Sen betoniteollisuus (”Concrete”) otti vahvan kansainvälisen asemansa (Länsi-Eurooppa, Norja, Asean, Engineering) turvin haltuunsa koko Lohjan betoniteollisuuden, jonka kansainvälinen toiminta oli ollut paitsi paljon vähäisempää myös sujunut erityisen heikosti.

Partekin vaikeudet johtuivat siis – villaliiketoiminnan USA:n virheinvestointia lukuun ottamatta – Pohjoismaat kattaneiden kotimarkkinoiden kysynnän romahduksesta. Partekin betoniteollisuuden tulos erityisesti Länsi-Euroopassa tuki koko konsernia merkittävästi. Sekään ei kuitenkaan riittänyt. Saksassa Concrete ei ollut onnistunut saamaan johtoasemaa emonsa osakkuusyhtiö Polarin (ns. Treuhand-kaupassa) ex-DDR:ssä tekemän raskaan virheen seurauksena. Jos Concrete olisi saanut johtoaseman, Partekin omistajat olisivat varmaankin valinneet jatkamisen tuoteteol-lisuudessa.

Kehittämisestä siirrytty kvartaalitulosten vahtimiseen

Lama johti yrityksissä aiheellisiin säästöihin ja leikkauksiin, jotka paransivat tulosta mutta vahvistivat lyhytjänteistä ”kamreeriajattelua”, jossa kehittämiseen ei haluttu panostaa ollenkaan. Verrattuna esimerkiksi konepaja- ja elektro-niikkateollisuuksien T&K-panoksiin rakennusalan panostukset painuivat pysyvästi lähes nollaan. Kehittämisen pitkäaikainen veturi Partek lakkasi tyystin olemasta, kun se päätti keskittyä konepajateollisuuteen eli omalta kannaltaan ”uuteen kulttuuriin”.

Ulkomaiseen omistukseen siirtyneet tytäryhtiöt eivät saaneet konserneiltaan kansainvälistymis- tai muita kehittämistehtäviä. Tämä koski niin Skanskaa, NCC:tä, Parmaa, Rudusta kuin Parociakin.

Rakennusalan kehityspotentiaali suuntautuikin hisseihin ja talotekniikkaan, joiden ratkaisupainotteinen ja täysin globaaliin markkinaan perustuva eteneminen on ollut ihailtavaa (esimerkiksi Kone, Onninen, Oras, Rettig, Cave-rion). Näiden teknologiateollisuuteen kuuluvien yrityksienpalvelukseen ei ilmeisesti rakennusinsinöörejä juuri palkata?

Alan tutkimus ja ”korkeampi opetus” erityisesti Otaniemessä hiipui. Ala itse ei tätä huomannut ja jos huomasi, ei välittänyt. Aalto-yliopiston myötä tilanne on vain heikentynyt, vaikka sen pitäisi olla kansainvälisyyteen painottunut huippuyliopisto. Rakennusinsinöörien mahdollisuuksia opiskella pirstoutuneen rakennushankkeen – suuren tai pienen – kokonaisuuden johtamista on Otaniemessä merkittävästi heikennetty, kun Aallossa sitä ei opeteta eikä kohta enää tutkitakaan. Rakennesuunnittelijoidenkin tehtävien on syytä pelätä siirtyvän halvempien kustannusten maahan, kuten Intiaan.

Vientimahdollisuudet ovat rajattomat

Toisaalta Suomessa on rakennusalalla jäljellä edelleen paitsi korkeatasoinen koulutusjärjestelmä myös vahva käsitys teollisesta tavasta rakentaa. YIT, Lemminkäinen ja SRV kantavat kansainvälisillä markkinoilla suomalaisuutta edelleen näkyvästi. Puutuoteteollisuus on lisäksi edelleen pääosin suomalaisissa käsissä, ja sen suuri tulevaisuus on onneksi vasta edessä hiilipäästöjen vähentämisen tarpeen vuoksi.
Rakennusalaa palvelevia, globaalisti toimivia talotekniikkayrityksiä on maassamme runsaasti, joten yhdessä Koneen ja vahvan sahatavaraviennin kanssa tietoa alan kansainvälisistä markkinoista on runsaasti.

Kasvihuone- ja jätevesipäästöjen, kiinteistöjen ja rakentamisen yhteys on meillä ymmärretty, ja cleantech-teollisuus porhaltaa eteenpäin. Projektinjohtototeutus on Suomessa yleinen urakkamuoto, ja useat suomalaisyhtiöt, muun muassa Lemminkäinen, SRV ja Pöyry CM, myös vievät sitä laajasti. Riskienhallinta on jo sisällytetty suurhankkeisiin. Saattaa lisäksi olla, että nykyaikainen tietotekniikka kyetään valjastamaan hankkeisiin (BIM) aivan uudella tehokkuudella. Jonkinlainen käsitys suomalaisilla on edelleen myös pohjoisista – ei niinkään arktisista – olosuhteista. Kaikkia näitä taitoja tarvitaan muun muassa Koillisväylän ja sen syöttöreittien rakentamisessa.

Alan yritysten kansainvälinen kilpailukyky kasvaa vain kotimarkkinoiden ulkopuolella – sen tajusivat parhaat suomalaiset projektiviejät jo 1970-luvulla. Se on yhdentekevää, onko viennin kohde nimeltään projekti, tuote, palvelu tai tieto.

Kirjoittaja työskenteli kansainvälisissä johtotehtävissä muun muassa Lemminkäisessä, Partekissa ja Finnforestissa, ja hän väitteli vuonna 2009 tekniikan tohtoriksi kansainvälisen toiminnan riskienhallinnasta.