Autotehtaalla oltiin jännittyneitä. Pian alkaisi uusi aika, kun rakennusalalta benchmarkatut menetelmät otettaisiin käyttöön.
Ensimmäinen työvuoro alkoi, ja työpari asettui hihnan ääreen. Suureksi hämmästyksekseen he näkivät lähestyvän auton korin, joka oli vain puoliksi maalattu ja pystysuorassa. He pysäyttivät hihnan välittömästi ja kutsuivat prosessinjohtajan paikalle. Pian kävi ilmi, että johtaja ei nyt pääse paikalle eikä kukaan muukaan vastuullinen, koska he riitelevät maalausliikkeen kanssa.
Tekijöitä kehotettiin menemään kopeille odottamaan. He poistuivat hämmentyneinä. Iltapäivällä johtaja tuli kertomaan, että siirtokone pystyi nostamaan rungon vain pystysuoraan hihnalle, koska se oli tilattu toimijalta, joka ei muuhun pystynyt. Hinta oli kuitenkin ollut yli prosentin halvempi muutaman tinkauskierroksen jälkeen. Ostaja oli palkittu mehevällä bonuksella. Maalarin urakassa oli mainittu vain maalaus maasta käsin, eikä hän ylettynyt maalaamaan koko runkoa. Maalari ja työnjohto olivat riitautuneet ja kiistelivät parhaillaan lisätöiden maksajasta ja tuntiventoista.
Toinen asentajista kertoi, että hän oli lapsena maalannut pienoismalleja. Tästä työnjohto riemastui, ja hänelle haettiin heti tela ja purkki maalia rautakaupasta. Ei kun hommiin.
Päivää myöhemmin maalaustyö oli valmis. Kävi kuitenkin ilmi, että maali oli väärää. Onneksi asia oli sovittu sillä välin ammattimaalarin kanssa ja runko saatiin maalattua.
Maalauksen valmistuttua ihmeteltiin, miksi rungossa on vain kolme renkaan paikkaa. Kävi ilmi, että kohteen teemaan kuului ”muodon rikkominen ja epäsovinnaisuus” ja tästä syystä arkkitehti oli suunnitellut oikean eturenkaan kohdalle teräväreunaisen suuren metallikuution.
Turvallisuussyistä tätä ei voitu toteuttaa, mutta rakennekuviin muutos ei koskaan päätynyt.
Onneksi toinen asentajista oli harrasteleva peltiseppä ja hän napsi pihdeillä ja rälläkällä turhat osat pois.
Kasauksen aikana huomattiin myös, että ikkuna ei ollut sopivan kokoinen. Muutama purkki uretaania, ja kaunis, leveä akryylisauma korjasi tilanteen.
Lopulta tuli renkaiden kiinnityksen vuoro. Renkaita ei kuitenkaan näkynyt missään. Asentajat lähtivät etsimään niitä ympäri tehdasta. Kävi ilmi, että ne oli jätetty puolen kilometrin päähän asennuspaikasta, koska urakkaraja päättyi siihen ja yhdellä tehtaalla 17 vuotta sitten renkaat oli asennettu siinä kohtaa. Tämä oli myös kirjoitettu ylös mappiin, joka lojui lattialla. Asentajat kärräsivät renkaat itse tekemällään nokkakärryllä mestalle.
Lopulta tuli laatutarkastuksen vuoro. Työnjohtaja tarkasti lopputuloksen yksin ja kirjasi 79 puutetta. Autoa ei voitu pistää myyntiin, ja sen viemä aika autotehtaan perinteiseen prosessiin verrattuna oli kuusinkertainen. Auton valmistushinta nousi vain vähän, mutta koska niitä ei saatu myyntikuntoon ja samassa ajassa olisi pitänyt valmistua kuusi tuliterää autoa, menetetyt tulot nousivat satoihin tuhansiin.
Tätä eivät asentajat onneksi joutuneet murehtimaan, koska he kasasivat jo viidettä autoa samalla tavalla hyvillä mielin.
Myöhemmin keskustelun kautta todettiin, että tiettyjä haasteita oli ollut nähtävissä prosessin aikana, mutta he ajattelivat, ettei se kuulu heille ja työnjohtaja oli erikseen muistuttanut, että häntä ei saa häiritä.
Positiivisena loppukaneettina todettakoon, että teollinen rakentaminen etenee alalla kovaa vauhtia ja koittaa aika, jolloin ylläolevat humoristiset esimerkit ovat historiaa, pysyvästi.
Tätä artikkelia on kommentoitu 6 kertaa
6 vastausta artikkeliin “Päivä autotehtaalla rakentamisen perinteisillä toimintamalleilla”
Aika klassinen klisee. Verrataan sarjatuotantoa prototyyppiin ilman käsitystä siitä, millainen prosessi teollisuudessa on kasata ensimmäinen yksilö. On se auto tai mikä tahansa tuote. Toki rakennusalallakin on suunnittelun ohjaus usein kelvotonta tasoa. Miten suunnitella toteutusta, jos rakennussuunnitelmia on tarve jatkuvasti muuttaa.
Huomenta ja kiitos kommentista. Samaa mieltä siitä, että kyseessä klisee eikä edes reilu sellainen 😀
Toisaalta sanoisin, että etenkin uudisasunto- hotelli ja esimerkiksi hoivakotirakentamisessa tulisi tuosta prototyyppitoiminnasta päästä lähemmäksi sarjatuotantomaista tekemistä.
Se tikas nykytilasta autotehtaaseen on epäreilu ja mahdoton loikka. Tärkeämpi keskittyä jatkuvaan parantamiseen ja siihen, että mennään kohti auto- tai paremminkin laivateollisuutta.
Julkista keskustelua hankaloittaa se, että koko rakentamista helposti niputetaan ja erilaisissa ulostuloissa ei erotella puhutaanko sairaalasta, 1800-luvun arvotulosta, vai elementtitalosta kehätien varteen.
Sama kuin keskustelisi potkulaudasta, formulasta ja rekasta samassa lauseessa taas vähän kärjistäen.
Valitettavan tunnistettavaa toimintaa suomalaisilta rakennustyömailta.
Kiitos kommentista. Pahimmillaan tosiaan tämän suuntaista ja yksittäisiä esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Asuntopuolen toistettavuus onneksi vie asioita tällä hetkellä hyvään suuntaan, mutta se että se näkyisi merkittävällä määrällä hankkeita ottaa vielä valitettavasti aikansa.
Softakehityksestä puhumattakaan… Lukuisia ohjelmistoja ja toinen toistaan hienompia tietojärjestelmiä (rakennusalallakin) kehittelee monenkirjava joukko vailla ymmärrystä todellisten loppukäyttäjien tarpeista. Niitä sitten työnnetään markkinaan mielenkiintoisin grafiikoin ja korulausein koristeltuna tyydyttämään tarvetta jota ei ollut ja sitäkin pahasti bugisena ja vailla rajapintoja tiedon lähteille ja eteenpäin tuottamiseksi.
Käyttöliittymät ovat tietokoneen käyttöön tottuneillekin aivan käsittämättömiä, mutta kun juuri kilpailua ei ole, niin kaikenlaista joutuu sietämään, eikä niistä palautteen antaminen johda mihinkään, ei edes vuosikymmenten kuluessa.
Tietomallinnuksesta ei edes kannata puhua, se on tehnyt tuloaan jo 30 vuotta, mutta lähinnä 3d-piirtämistä se pääosin edelleen on, vailla yhteisiä (toimivia, noudatettuja) pelisääntöjä ja vasta IFC4 alkoi arkistoon kelpaamaan. 2012 vuodelta on sentään jotain yhteisenä pidettyä ohjeistusta, mutta pääosin touhu on muutamien osaavien käsissä ja hyödyntämään pakottavien vastuulla. Rakentamislaissa oli tämän suhteen sentään yritystä, mutta sekin pahasti vesitettiin koneluettavaan tulosteeseen vähentämällä.
Kiitos näkemyksistä. Itse myönnän sortuneeni viime 2010-luvun loppupuolella liian vahvasti tietynlaiseen digiuskovaisuuteen tai sen kaikkivoipaisuuteen. Lopulta 50-100 ohjelmistoa ei muuttanut sitä miten rakennetaan, vaan lisäsi paljon näennäistehokkuutta yksittäiseen suoritukseen. Havaintojen kirjaus nopeutui tai raakasuunnitelmien tekovauhti kasvoi. Työmaa kesti edelleen saman ajan.
Tällä hetkellä prosessien kehitys digitalisaatiota hyödyntäen on hyvässä suunnassa ja myös hyvät perinteiset tavat kuten päivittäisjohtaminen nostavat päätään. Siirryttäessä yhä pienempään eräkokoon ei enää riitä, että kerran viikossa katsotaan käppyröistä ”mitä kentällä tapahtuu”, vaan siellä pitää olla johtamassa ja mahdollistamassa työn etenemistä.
Suunta on hyvä ja uskon sen ohjaavan myös enemmän tekijää arvostavaan asenteeseen.