Vesihuollossa muitakin riskejä kuin putkistot

Vesirakentaminen ja vesi-infran ylläpitäminen on hiljaista hommaa. Alan ammattilaiset eivät pidä meteliä itsestään, eikä meitä juuri huomata, koska yleisesti ottaen Suomessa vesihuolto toimii mallikkaasti.

Näinä aikoina monella suunnalla on havahduttu kansallisen turvallisuuden ja huoltovarmuuden parantamiseen, joten on paikallaan sanoa muutama sana myös vedestä. Ilman sitä emme kestä kuin pari päivää. Sähkökatkojen kanssa voidaan sinnitellä viikkokin, mutta vedenpuute lannistaa nopeammin.

Vesijärjestelmien turvaamisen jätän viranomaisille, mutta mielessäni väikkyy toinen uhka, vesi-infran ja sen ylläpidon hajanaiset omistussuhteet. Vesilaitokset ovat satojen tahojen omaisuutta. Laitosten ja vesijärjestelmien suunnittelusta, rakentamisesta, huollosta ja ylläpidosta vastaavat kuntien organisaatiot ja niiden kumppaneina yksityiset yritykset. Yhteen laskettuna näitäkin toimijoita on satoja.

Valtakunnallinen koordinaatio puuttuu, sillä vesihuoltoa valvoo neljä eri ministeriötä riippuen siitä, onko kyse juomavedestä, sen laadusta, jätevedestä tai riskin toteutuessa pelastustehtävästä.

Alan yritykset ovat useimmiten pieniä ja paikallisia. Kunnat ovat huolehtineet, että työt on pidetty paikkakunnalla, joten samat urakoitsijat ja suunnittelijat ovat toimineet luottokumppaneina.

Iso uhkatekijä on, että monet näistä yrittäjistä ovat tulossa eläkeikään, ja jatkajista ei ole tietoa. Liikaa kallisarvoista tietoa on avainhenkilöiden muistin varassa.

Lisäksi pelkään, että pienten kuntien ja pienten suunnittelu- ja urakointiyritysten rahkeet eivät tule riittämään digitalisoituvan tekniikan haltuunottoon.

En pitäisi ihmeenä, että joku pääomasijoittaja saisi idean ketjuttaa vesi-infran rakentajia. Pienten, vakiintunutta liikevoittoa tekevien yritysten yhdistäminen on sijoittajien tapa luoda lisää arvoa omistukselleen. Samalla luonnollisesti päätösvalta näiden yritysten sijainnista, johdosta ja tavoitteista siirtyy uusille omistajille.

Suomalaisen vedenkuluttajan intresseissä ei voi olla, että elintärkeä palvelu lipuu ulkomaiseen omistukseen – kriisitilanteessa Suomen vesihuolto ei ole prioriteettilistan ykkösenä, jos omistaja istuu Lontoossa, New Yorkissa tai Shanghaissa.

Äskettäin olemme saaneet seurata, kuinka työlästä yhden kunnan on puhdistaa vesijakeluverkostoaan, jos se saastuu bakteerien takia. Olen varma, että kunnan organisaatio ja sen kumppanit ovat paiskineet ympäripyöreitä päiviä saadakseen tilanteen hallintaansa. Silti kuntalaiset kärsivät ongelmasta viikkokausia. Tämä osoittaa, että vesihuollon huoltovarmuudessa yhdistyvät kaikkien kotimaisten osapuolten intressit.

Valtiovallan, kuntien, kansalaisten sekä yritysten ja julkisen sektorin vesiammattilaisten on syytä päästä samaan pöytään suunnittelemaan, miten turvataan vesihuoltomme kotimaisuus, huoltovarmuus ja jatkuvuus.

Tarvitsemme vahvemmat rakenteet sekä vesijärjestelmien omistajuuteen että palveluntarjoajapuolelle.

Näen itse seuraavia alaa vahvistavia toimenpiteitä: vesihuollon koordinointi ja julkinen pää omittaminen maakuntatasolla sekä yritysten konsolidointi ja kilpailun vauhdittaminen.

Paras osaaminen on saatava kaikkien käyttöön, järjestelmien riskit on kartoitettava paremmin, avainasemassa olevia urakoitsijoita ja suunnitteluyrityksiä on vahvistettava kotimaisin omistajavoimin.

Maakuntauudistus tulee vauhdittamaan kuntaliitoksia, joten vesihuollon huoltovarmuus- ja valmiustaso pitää selvittää ennen vuotta 2020.