Arkkitehdit lyttäävät tavan, jolla Helsinkiä nyt rakennetaan – Kaupunki pitää väitteitä ”ohuina ja väsyneinä”

Vuonna 1970 ilmestyi kriittinen pamfletti, josta tuli aikansa tapaus kaupunkisuunnittelupiireissä – ja muuallakin.

Silloista Helsingin kaupunkisuunnittelua roimiva, nuorten arkkitehtien Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin kirjoittama Kenen Helsinki -teos nosti esiin asukkaista piittaamattoman ja liike-elämän etuja myötäilevän kaupunki- ja liikennesuunnittelun. Vallalla olivat tuolloin historiallisten arvorakennusten purku, ympäristön historiallisten kerrostumien tuhoaminen ja katutilan muuttaminen jalankulkijoilta autojen käyttöön.

Esimerkiksi pitkän linjan talousvaikuttaja Sixten Korkman kuvaili teosta HS:n Elämän kirjat -sarjassa vuonna 2014 sanomalla, että se on hänen lukemistaan arkkitehtuuria käsittelevistä teoksista vaikuttavin. Korkmanin mukaan teos oli ”todellinen silmien avaaja, joka pakotti näkemään silloin muodikkaan kaupunkiympäristön repimisen tuhoisat seuraukset”.

Keskiviikkona julkaistiin pamfletti, joka pyrkii avaamaan samanlaisen keskustelun Helsingin kaupunkisuunnittelun suunnasta kuin Helanderin ja Sundmanin klassikkoteos aikoinaan. Julkaisuaika kuntavaalien alla lienee harkittu. Pamfletin nimi on Kenen kaupunki – Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla.

Pamfletin keskeinen ajatus on, että korkea ja tiivis rakentaminen sekä massiiviset hankkeet ovat uhka Helsingin arvokkaille erityispiirteille ja kulttuuriympäristöille. Uhan havainnollistamiseksi pamfletti esittelee yli kymmenen kiistanalaista hanketta Helsingissä, taustoittaa niitä ja tekee parannusehdotuksia.

Kritiikin kärki rakentuu väitteelle, että kaupunkisuunnittelua ohjailevat nykyisin rakennusyhtiöt ja kiinteistösijoittajat.

Suurennuslasin alle ovat päätyneet esimerkiksi Elielinaukion ja Eteläsataman rakennushankkeet, Helsinki Garden, Urbaana, Lapinlahden sairaala, Marian sairaala-alue, Torkkelinmäen vanhan koulurakennuksen muuttaminen asunnoiksi sekä Kruununhaan kasarmikorttelin täydennysrakentaminen. Näistä monia yhdistää kirjoittajien mukaan se, että rakennusoikeutta tungetaan herkälle alueelle liikaa.

Kritiikki kumpuaa vuoden 2016 yleiskaavasta

Teoksen on toimittanut neljä tohtorismiestä, Harri Hautajärvi, Juhana Heikonen, Petteri Kummala ja Timo Tuomi. Hautajärvi ja Heikonen ovat arkkitehteja, Kummala arkkitehtuurimuseon arkistonhoitaja ja Tuomi entinen Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikkö ja Espoon kaupunginmuseon johtaja.

Hautajärvi, Heikonen ja Tuomi ovat myös teoksen kirjoittajia. Heidän lisäkseen kirjoittamiseen on osallistunut 17 kaupunkisuunnittelun, arkkitehtuurin ja kulttuuriympäristöjen asiantuntijaa, kuten Turun yliopiston maisemantutkimuksen professori Maunu Häyrynen ja Helsingin yliopiston kaupunkihistorian ja -arkkitehtuurin dosentti Anja Kervanto Nevanlinna.

Pamfletin kritiikki kumpuaa vuoden 2016 yleiskaavasta, joka tekijöiden mukaan perustuu kokonaan ylimitoitettuun tiivistämisideologiaan.

Yleiskaavassa tavoitteeksi on asetettu 250 000 uutta asukasta vuoteen 2050 mennessä.

Tekijät kritisoivat Helsingin puistojen, virkistysalueiden, katujen ja aukioiden muuttamista rakennusmaaksi. Syytöksen kohteena on myös suojeltujen kulttuuriympäristöjen ”harkitsematon täydentäminen”.

Helsingin arvokkuus ja vetovoima kiteytyvät juuri kulttuuriympäristöihin ja virkistysalueisiin, pamfletin tekijät sanovat. Kirja vaalii ajatusta yhteisestä kaupungista, jonka suunnittelussa ja rakentamisessa tärkeimmällä sijalla olisivat yleinen viihtyvyys, ympäristöterveys, vähäpäästöisyys, ilmastokestävyys ja kulttuuriympäristön vaaliminen.

Elielinaukiota ei teoksen tekijöiden mukaan kannata täyttää suurella liikerakennuksella, vaan sen ja Asema-aukion voisi muuttaa ”kaupunkilaisten viihtyisiksi olohuoneiksi puilla, istutuksilla ja paviljonkimaisilla rakennuksilla, joissa olisi kahviloita ja ravintoloita”.

Eteläsataman länsiranta pitäisi puolestaan suurten liiketalokortteleiden sijaan muuttaa ”avoimeksi, satamahenkiseksi puistoksi paviljonkeineen”.

Hautajärvi kirjoittaa, että edullisten vuokra- ja omistusasuntojen pulaa ratkotaan nyt kaupunkirakennetta tiivistämällä, maankäyttöä tehostamalla, korkealla rakentamisella ja pienasuntovaltaisella asuntotuotannolla.

”Suunnanmuutos 1900-luvun väljistä ja vehreistä asuntoalueista, suurista korttelipihoista ja tilavista, luonnonvaloa tulvivista huoneistoista nykyiseen malliin on ollut jyrkkä.”

Teoksessa siteerataan rakennusneuvos Olli Lehtovuorta, jonka mukaan ”pääkaupunkimme tunnusmerkki, luonnon ja rakennetun ympäristön yhteispeli, on uhattuna”.

Suomalaisen kaupunkiasumisen laatua ja arvostuksia tutkittaessa on havaittu, että asuntojen hinta on sitä korkeampi, mitä lähempänä on virkistysalue. Teoksen mukaan nämä tutkimustiedot asettavat kyseenalaisiksi Helsingin kaupungin hankkeet muuttaa virkistysalueita rakennusmaaksi, kun samanaikaisesti väestömäärän halutaan kasvavan noin 40 prosentilla.

”Monilla puistoalueilla on ollut ruuhkaa jo ennen koronapandemiaa”, Hautajärvi kirjoittaa.

Samalla historiallisten arvojen asema päätöksenteossa on heikentynyt.

”Suojelusta on tullut rasite, kehitystä rajoittava reunaehto, vaikka kyseessä on perintö, jonka jätämme seuraaville sukupolville”, sanoo teoksessa siteerattu maisema-arkkitehtuurin professori Ranja Hautamäki.

Pilvenpiirtäjien varjot

Myös ”paksut ja raskaalta näyttävät” tornitalot saavat osakseen kritiikkiä. Teos kysyy, miksi Helsinkiä brändätään edelleen torneilla, ”vaikka muualla maailmassa pilvenpiirtäjiä ei käytetä enää identiteetin rakentamisessa, ja minkään kaupungin on enää vaikea erottua niiden avulla”.

Pamfletti luettelee pilvenpiirtäjien haitoiksi niiden langettamat pitkät varjot, katutason lisääntyvän tuulisuuden, perinteisen siluetin rikkoutumisen sekä kaupungin ”sisäisen maiseman, mittakaavan ja katutilojen muuttumisen epäinhimillisemmiksi”. Esimerkkeinä viitataan Kalasatamaan ja Pasilaan, jonne suunnitellaan lähivuosiksi Helsingin korkeimpia pilvenpiirtäjiä.

Teos keskittyy lähinnä kantakaupunkiin, vaikka suuren mittakaavan täydennysrakentamista ja suuria hankkeita toteutetaan nyt kaikkialla kaupungissa, myös lähiöissä.

Vanhoja arvokkaiksi arvioituja ostoskeskuksia puretaan, Meri-Rastilassa aiotaan purkaa 1990-luvulla rakennettuja taloja massiivisen täydennysrakentamisen tieltä, Kontulan asunto- ja asukasmäärä aiotaan kaksinkertaistaa ja Yliskylään rakennetaan jättimäinen ratikkavarikon ja asuintalojen rakennushybridi, joka haukkaa palan nykyisestä liikuntapuistosta.

”Ohutta ja väsynyttä”

Helsingin kaupunkiympäristön toimialajohtaja Mikko Aho sanoo pitävänsä pamfletin väitteitä ”ohuina ja väsyneinä”.

”Pamfletti on todella hämmentävää luettavaa. Minusta on hyvä, että asioista keskustellaan, mutta pamfletissa faktat ovat hakusessa ja väittämät ovat köykäisellä pohjalla”, hän sanoo.

”Esimerkiksi Elielinaukion ja Eteläsataman suhteen tilanne on vielä täysin auki, mitään päätöksiä ei ole tehty. Eteläsataman kilpailu ei ole edes alkanut.”

Ahon mukaan ”Helsingissä pidetään kulttuuriympäristöstä kaksin käsin huolta”.

”Sijoittajat eivät sanele, mitä Helsinkiin rakennetaan, vaan kuskin paikalla istuu koko ajan kaupunki. Meillä on kaavoitusmonopoli. Mutta en pidä lainkaan huonona asiana sitä, että sijoittajat haluavat sijoittaa kaupunkiin.”

Ahon mielestä on outo ajatus, että tilan tai rakennuksen omistajalla olisi kaupunkiympäristön ja sen arvojen kannalta suuri merkitys.

”Ei sillä ole väliä, omistaako rakennuksen kaupunki, valtio, sijoittaja tai miljonääri. Jonkun kaupunkiin tulevat uudet rakennukset pitää kustantaa.”

Elielinaukion kohdalla julkisuudessa on puhuttu myös siitä, että Helsinki olisi mahdollisesti myymässä alueen tontin sijoittajille.

Aho on aiemmin sanonut HS:lle, etteivät sijoittajat halua tulla vuokratontille. Elielinaukion uutta kehityshanketta luotsaava sijoittajaryhmä kuitenkin sanoi HS:lle viime viikolla, ettei tontin vuokraaminen ole heille mahdoton ajatus.

”Kaupungille käy todella hyvin, että tontti vuokrataan. Sehän tuo meille pitkällä aikavälillä säännöllistä tuloa”, Aho sanoo.