Vaarallista salailua ja hyväuskoisuutta

Suunnittelija Antti Isola ei ole missään haastattelussa oma-aloitteisesti kertonut, että hänen suunnittelemansa ja toimittamansa ratsastusmaneesi romahti jo vuonna 1999 Sipoossa. Ratsastajien hengen pelasti se, että hevonen loukkasi jalkansa. Muuten he olisivat olleet hallissa romahdushetkellä.

Laukaan ja Liedon Isola-hallien romahduksia hän on selittänyt rakennusvalvonnan puutteellisuudella, työmaan virheillä, kun nämä eivät noudattaneet ohjeita, ja myös heikolla tiedonkululla. Itse hän ei ole edesauttanut tiedonkulkua, mutta muuten väitteessä voi olla hieman perääkin. Ympäristöministeriö nimittäin tiesi Sipoon hallin romahduksesta ja oli perehtynyt siitä tehtyyn raporttiinkin, joka paljasti vakavia virheitä myös suunnittelussa. Suunnittelijan yhteistyöhalu oli kuitenkin silloin olematon eikä ministeriöllä ollut valtuuksia tutkituttaa hänen muita hallejaan. Toiminta siis sai jatkua ennallaan vielä 2000-luvulla. Nyt Onnettomuustutkinnan listalla on jo 50 Isolan hallia, joiden turvallisuus pitäisi varmistaa. Näitä on tarkastettu ainakin Helsingissä, Sastamalassa, Pöytyällä, Pornaisissa ja Janakkalassa. Tilanne muistuttaa hieman 2000-luvun puolivälissä tapahtuneita betonikattojen pettämisiä, jotka kohdentuivat lopulta yhteen suunnittelutoimistoon ja tehtaaseen.

Sitä on mahdoton ymmärtää, että jos ministeriö oli jo yli kymmenen vuotta sitten huolissaan asiasta, niin miksi se salasi tapauksen ja varjeli suunnittelijan nimeä julkisuudelta. Salailun kulttuuri on ollut muutenkin alalla voimakasta, sillä rakennusalan asiantuntijat arvelivat 2000-luvun alussa, että näemme julkisuudessa romahduksista vain jäävuoren huipun, sillä ne yritetään salata aina viimeiseen saakka.

Tieto ei ole kulkenut myöskään viranomaisten välillä, sillä kun Liedossa vuonna 2010 romahti Isolan halli, niin Onnettomuustutkintakeskuksen siitä tekemässä raportissa ei ole mitään mainintaa siitä, että samanlainen halli on romahtanut aiemminkin ja hengenlähtö on ollut lähellä. Tämä tieto olisi voinut johtaa siihen, että asiasta olisi tiedotettu kuntia muutenkin kuin sähköpostin liitteessä olevalla maininnalla. Esimerkiksi Laukaan rakennusvalvoja totesi Kalevassa, että hän ei tuon viestin perusteella voinut mitenkään arvata, että tiedote olisi koskenut hänen kunnassaan olevaa hallia. Isola-nimi ei sanonut hänelle mitään ennen kuin vasta sen jälkeen, kun pikkutyttö kuoli hallin romahduksessa.

Onnettomuustutkintakeskuskin voisi laittaa rapotteihinsa tiedot tekijöistä, jollon yhteydet aiempiin vastaaviin tapauksiin nousivat helpommin esiin.

Itse olin tehnyt jutun Sipoon hallin romahduksesta vuonna 2004, kun keräsin listaa kaikista sortumatapauksista. Minulle ei silloin kerrottu tekijää, koska raportti oli ministeriön mukaan luottamuksellinen.

Asioiden yhteys alkoi selvitä vasta omien epäilyjeni jälkeen. Halusin varmistaa asian Sipoon rakennusvalvonnasta. Siellä valvojat olivat jo vaihtuneet ja romahtaneen hallin paperit oli hävitetty. Sieltä löytyi kuitenkin tieto, että kyseessä oli Isolan halli. Uusimaa-lehti oli nimittäin kysynyt samaa asiaa. Sen haastattelussa 16.2. Isola vieritti syyn hallin romahduksesta täysin työmaan piikkiin. Pulttien jälkivalut olivat jääneet tekemättä. ”Näin voi käydä, kun tehdään urakalla ja on kiire seuraavalle työmaalle”, hän oli kuitannut asian mainitsematta asiasta tehtyä, aivan toisen kuvan antanutta viranomaisraporttia.

Isolan antamien lehtihaastattelujen mukaan pystyssä olevissa halleissa on ajat sitten tarkastettu, että vaakasuoraan tulevaa perustuksen kuormitusta estävät vaijerit tai vetotanko on kiinnitetty asiallisesti. ”Oletan, ettei vaaraa ole”, hän on vakuuttanut.

Uskokoon ken haluaa. Hyväuskoisuuden olisi pitänyt loppua jo vuonna 1999. Samoin salailun kulttuurin.