Viisas oppii muidenkin virheistä, tyhmä ummistaa silmänsä omiltakin mokilta

Tietoa kirjoittajasta Seppo Mölsä
Toimituspäällikkö, seppo.molsa@rakennuslehti.fi, Twitter: @SeppoMls
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Kun kaverini lähti 1990-luvun alussa Saksaan rakennesuunnittelijaksi, hän sai pian huomautuksen ulkopuoliselta tarkastajalta systemaattisesta virheestä. Suomessa sitä ei ollut kukaan huomannut eikä tarkastanut.

2000-luvulla monen marketin betonipalkit pettivät, kun yksi itäsuomalainen rakennesuunnittelija toisti uudestaan ja uudestaan samaa virhettä.

Vuonna 2010 romahti tuhoisasti teräshalli, jo kolmas samalta tekijältä. Virheitä oli katseltu läpi sormien, vaikka ensimmäinen halli oli romahtanut jo 1990-luvulla ja Teräsrakenneyhdistys oli tehnyt sen virheistä analyysin ympäristöministeriölle. Raporttia ei kuitenkaan koskaan julkistettu.

Suunnittelu- ja konsulttitoimistojen liitto vastusti vielä 2000-luvun alussa vaativien rakenteiden suunnitelmien ulkopuolista tarkastusta vetoamalla sen lisäävän byrokratiaa ja tulevan kalliiksi.

Tuossa teräshallin romahdustapauksessa jopa suunnittelijan nimi haluttiin salata liiketoimintaa haittaavana tietona.

Tänään suunnittelupuoli on jo avoin virheiden tarkastamiselle ja korjaamiselle. Salailun hinta oli liian kallis.

Rakentamisessa virheet salataan tai peitetään

Rakennustyömailla tilanne on toinen ja toimijoiden määrä on niin iso, että avoimuuden lisääminen vaatisi isoa kulttuurin muutosta.

Virheen havaitseminen saatetaan jättää jopa asiakkaan tarkkaavaisuuden varaan. Ontelolaattaan jäänyt vesi näkyy laastin kellastumisena, mutta hyvällä tuurilla vesi voi olla ontelossa jopa 40 vuotta ilman vahinkoilmoitusta. Rakentajan vastuuaika on loppunut jo kahden vuoden kuluttua.

Rakentamisessa on totuttu vastakkainasetteluun, jossa jokainen tunnustettu virhe maksaa rahaa. Sitä harvemmin mietitään, että mitä nopeammin virhe tulee ilmi, sitä nopeammin sen seuraukset voidaan eliminoida. Allianssiurakoiden yksi vahvuus on siinä, että virheet tunnustetaan heti eikä niiden vaikutusten anneta kasautua.

Paljon normaalimpi on tilanne, että kehitystyössäkin kaikki painopiste on keinoissa, joilla hintaa saadaan alas. Äskettäin suurella sairaalatyömaalla testattiin, kuinka paljon aikataulu nopeutuu käyttämällä esivalmisteita. Tavoite romuttui, kun tilaajalle paljastui, että valmistusvaiheessa sairaalan vaatimukset täyttävä materiaali oli vaihdettu toiseen. Olisiko kannattanut olla avoin jo ensimmäistä elementtiä tehtäessä?

Älä tule vanhaa opettamaan, näin näitä töitä on aina tehty

Rakentamisessa pahimmat virheet sisältyvät ajatukseen, että näin näitä töitä on tehty aina. Yksi kattourakoitsija oli 20 vuoden ajan arvioinut kattoeristeiden kuivuuden kädellä koskettamalla. Silloin tällöin hän joutui palaamaan takaisin ”rikospaikalle”, mutta ei silti ollut nähnyt tarvetta mittauksille.

Betonilattioiden kuivumista on saatettu arvioida muovikalvon avulla ja luottamalla vanhoihin nyrkkisääntöihin siitä, kuinka nopeasti laatta kuivuu. Rakenteet ovat kuitenkin muuttuneet, ja muovimatot ovat tulleet entistä tiiviimmiksi. Siksi kuivuminen varmistuu vain mittaamalla ja mittaamalla oikeista paikoista eli myös niistä, joissa vesi on seisonut.

Edes niin sanottuun hyvään rakennustapaan ei ole voinut luottaa. 1990-luvun lopulla Juhani Pirinen osoitti lisensiaattityössään, että alan ohjeet olivat (olleet) täynnä virheitä, joiden seuraukset näkyivät homeongelmina.

Edelleenkin kosteusasiat ovat vaikeita rakentamisessa.

Wood Cityssä tapahtunut kosteusongelma kertoo hyvin siitä, kuinka haluttomasti mokista kerrotaan julkisuuteen. Ehkä kuitenkin kannattaisi, sillä olen varma, että puukerrostalorakentamisen buumissa nuo virheet kosteudenhallinnassa eivät jää ainoiksi. Esimerkiksi Pudasjärven hirsikouluun tehtiin kuvien perusteella aivan liian matatalat sokkelit, vaikka tällaisista riskeistä on varoitettu vuosikaudet.

Virheitä on turha toistaa, jos niistä voi ottaa opiksi.

Muistan hyvin, kun SRV lähti Saksan markkinoille 1990-luvun alussa. Matkalle Berliinin tuli muun muassa SRV:n toimitusjohtaja Ilpo Kokkila. Hän halusi keskustella maassa jo toimivien kanssa, ettei tekisi ainakaan samoja virheitä.

Virheiden löytämisen ja karsimisen pitäisi olla osa jatkuvaa parantamista

Muodikkaan lean-ajattelun yksi lähtökohta on jatkuva parantaminen. Siksi parhaat teollisuusyritykset kannustavat niin työntekijöitä kuin asiakkaitakin ilmoittamaan virheistä, jotta niistä voitaisiin ottaa opiksi. Rakentamisessa asiakkaiden virhelistoja sen sijaan nimitetään narinalistoiksi.

Rakennusalalla avoimeen laatuajatteluun ei ole totuttu. Kun Lujatalon silloinen laatupäällikkö Hannu Pekkarinen muutama vuosi sitten, Rakennusteollisuuden laatukampanjan innoittamana, lähti keräämään rakentamisen virhepankkia, oli vastaanottona syvä hiljaisuus. Yksikään muu iso rakentaja ei ollut valmis avaamaan virhetiedostojaan.

Yhteisen virhepankin pelättiin kääntyvän urakoitsijoita vastaan. Siitäpä lehdistö vasta riemastuisi!

Kannattaa kuitenkin muistaa, että sen paremmin lehdistö kuin rakennusalakaan ei ole juuri noteerannut pitkään toiminutta Fisen virhepankkia. Sen virhekorttien määrä on jäänyt vähäiseksi johtuen osin siitä, että virheistä ilmoittaminen on vapaaehtoista ja toisaalta siitä, että virhekorttien ja korjausehdotusten teko on vaatinut raskasta lautakuntatyötä. Sitäkin on pelätty, voidaanko virhepankkia käyttää oikeudessa väärin eli että sen korjausratkaisu esitettäisiin ainoana oikeana.

Rakennusalalla olisi selvä tarve avoimuuden lisäämiselle ja ketterään ja joustavaan virheistä ilmoittamiseen ja niiden korjaamiseen. Oppia voisi muistakin kuin omista virheistä.

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Viisas oppii muidenkin virheistä, tyhmä ummistaa silmänsä omiltakin mokilta”

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin. Lisätietoja

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin.

Anna sähköpostiosoitteesi