Korjausrakentamisen mestarit paljastavat menestyksensä salaisuudet – nöyryys vanhaa kohtaan on niistä tärkein

Arkkitehti Simo Freese, vastaava mestari Ari Tikka ja rakennuttajakonsultti Matti Kruus ovat alansa huippuja. Heidät on usein kutsuttu apuun, kun Helsingin arvorakennuksia on lähdetty korjaamaan. Nämä kolme alansa mestaria kertovat nyt, miten tähän asemaan päästään ja mikä korjaamisessa kiehtoo.

Arkkitehti Simo Freese ihailee vanhojen mestareiden työtä Helsingin vanhalla tulli- ja pakkahuoneella Mariankatu 3:ssa. Talon suunnittelivat muurarimestari Samuel Berner ja rakennusmestari J. Hillert 1700-luvun puolivälissä. Hän jatkaa tätä mestareiden perintöä. Kuva Liisa Takala.

Tie korjausrakentamisen huipulle on pitkä, mutta kun sinne pääsee, töitä riittää enemmän kuin ehtisi tehdä. Kovimmat osaajat ovat usein kuitenkin jo lähellä eläkeikää, joten heille tarvitaan seuraajia. Tärkeää on myös se, että heidän syvä ja usein hiljainenkin tietonsa siirtyy seuraajille.

Valitsimme juttuun kolme alansa huippua, jotka tulevat arvorakennuksen omistajalle usein ensimmäisinä mieleen, kun pohditaan korjaushankkeelle avainhenkilöitä.

Indepron toimitusjohtaja, tekniikan tohtori Matti Kruus on ollut rakennuttajakonsulttina muun muassa Eduskuntatalon, Presidentinlinnan ja Helsingin yliopiston Porthanian korjauksissa. Hän on päässyt työskentelemään monen huippuarkkitehdin kanssa. Hän nosti suosikikseen tähän juttuun Simo Freesen.

Toinen vaihtoehto olisi ollut eduskuntakiinteistöjen korjauksen suunnitellut Peter Verhe Helinin toimistosta.

”Hän osoitti hienoa osaamista ja eri näkökulmien sovittamiskykyä, mikä on vaativissa kohteissa tärkeää.”

Pääsuunnittelijan valinta on sikäli ratkaisevaa, että yleensä hänellä on vaikutusta koko suunnitteluryhmän kokoonpanoon. Hanke onnistuu parhaiten, kun suunnittelijat ovat tottuneet avoimesti ja myös kriittisesti keskustelemaan keskenään.

Vanha tapa, jossa suunnittelu, päätöksenteko ja toteutus erotettiin jyrkästi toisistaan eri tahoille organisaatiota, tuotti Kruusin mukaan vain kitkaa ja tehottomuutta. Tänään paras ammattilainen on se, jolla on itsellään syvälliset tiedot ja taidot ja joka osaa tehdä yhteistyötä.

Yhteistoiminta ei tarkoita yksimielisyyttä vaan sitä, että ymmärretään, miksi tehdään, mitä tehdään ja miten tehdään sekä sovitaan yhdessä toimintaa ohjaavista periaatteista.

Vaativien korjaushankkeiden vastaavista mestareista löytyy joitakin Vuoden työmaa -kilpailun voittajia. Valituksi tuli NCC:n Ari J. Tikka, jonka vetämä Dipolin korjaus Espoossa palkittiin vuonna 2016 Vuoden korjaustyömaana. Viimeksi hän on korjannut Helsingin rautatieaseman hallintorakennusta.

Arkkitehtuuriperinteen suojelija

Arkkitehti Simo Freesellä riittää maineen tuomia kiireitä Helsingissä. Steven Hollin suunnitteleman Kiasman ja 1760-luvulla valmistuneen Vanhan tulli- ja pakkahuoneen korjaukset ovat työmaavaiheessa. Aarne Ervin vuonna 1957 suunnitteleman ravintolakoulu Perhon julkisivu-urakka alkaa keväällä. Lisäksi hän tekee rakennushistoriallista selvitystä Mannerheimin museosta ja Pyhän Kolminaisuuden kirkosta.

Aiemmista töistään hän nostaa ammatillisesti ja henkilökohtaisesti tärkeimmäksi taiteilijakoti Lallukan Helsingissä, ei pelkästään restauroinnin vaan myös talon yhteisön takia.

”Myös Suvilahden vanhan kaasu- ja sähkölaitoksen muuttaminen kulttuurikäyttöön on ollut antoisa toimeksianto. Ja on tietenkin etuoikeus olla mukana hoitamassa Ainolan kaltaista kulttuuriperintöä”, hän sanoo restauroimastaan Sibeliuksen kotimuseosta.

Arkkitehti Simo Freese on tottunut suojelemaan vanhaa. Mariankatu 3 on Helsingin kantakaupungin toiseksi vanhin talo. Se valmistui 1765, ja toimi tulli- ja pakkahuoneena ja yläkerrassa kokoontui kaupungin raati 1800-luvun alkuun saakka. Kuva Liisa Takala.

Freese kertoo, että hän ei koskaan päättänyt, että hän erikoistuu korjausrakentamiseen.

”Se on vain pikkuhiljaa vallannut pöydän jotenkin itsestään, hakematta. Kun restauroi arkkitehtikollegojen töitä menneiltä vuosisadoilta, tuntee olevansa osa historiallista jatkumoa. Asiakkaat ja kohteet ovat kaikki erilaisia. On kiehtovaa päästä tutkimaan ja kehittämään arvorakennusta, esimerkiksi elvyttämään sen heikentyneitä ominaisuuksia, ja seurata työn vaikutuksia. Parhaimmillaan muutoshistoriasta löytyy yllättävä ratkaisu johonkin uusiokäytön probleemaan.”

Ainoana haittapuolena hän pitää sitä, että pienen toimiston arjen pyörittäminen varsinaisen arkkitehdin työn rinnalla voi olla stressaavaa. Hänen toimistonsa on erikoistunut suojelukohteiden restaurointiin Helsingin seudulla.

Hakaniemen rantaan suunniteltu ravintola Meripaviljonki on hyvä osoitus siitä, että moderni arkkitehtuurikin on Freesellä hallinnassa. Se palkittiin Helsingin kaupungin Rakentamisen ruusulla.

Käytännön korjaustaidot hän on oppinut sekä itse tekemällä, kirjoja lukemalla että restauroinnin täydennyskoulutuskurssilla. Syvällisin oppi on tullut työskentelystä alan huippujen kanssa.

”Sain oppini opiskeluaikana Paavilaisilla ja Heikkinen-Komosella ja valmistumisen jälkeen Jan Söderlundilla ja Sari Schulmanilla. Oma lukunsa olivat 15 vuotta professori Vilhelm Helanderin assistenttina arkkitehtiosastolla Otaniemessä kurssilla, jossa opiskelijat mittasivat ja piirsivät vanhoja taloja perinteisin menetelmin. Siinä opettajatkin saivat käsityksen maamme ja lähialueittemme rakennustyypeistä ja -menetelmistä.”

Hän kertoo peruskorjanneensa opiskelukavereiden kanssa 1920-luvun kilpapurren takaisin käyttökuntoon. ”Se oli syventävä oppimäärä puun käytöstä ja käyttäytymisestä Suomen vetisissä olosuhteissa.”

Arvorakennusten mestarikorjaaja

Vastaava mestari Ari Tikka on ollut korjaamassa monia Helsingin keskustan arvokortteleita. Nykyinen kohde, Eliel Saarisen suunnittelema monumentaalinen rautatieasema on yksi mielenkiintoisimmista. VR:ltä vapautuneeseen hallintorakennukseen on tehty Scandicille 383 huoneen hotelli. Lisäksi uudisosaan saatiin vielä lisää 118 huonetta.

”Talon alkuperäinen henki on edelleenkin aistittavissa sisään astuessa vanhoine portaikkoineen ja pitkien, alkuperäisilmein säilytettyjen käytävien muodossa”, Tikka sanoo.

Ari Tikan viimeisin työmaa on Helsingin rautatieaseman Hotel Grand Central, joka tehtiin Eliel Saarisen suunnittelemiin tiloihin. Kuva Liisa Takala.

Hän on lähes koko työuransa ajan ollut korjausrakentaja. Heti rakennusmestariksi valmistumisensa jälkeen hän oli vuonna 1981 Hakan korjaustyömaalla. Tämän jälkeen hän oli parissa uudisrakennuskohteessa, kunnes palasi korjausrakentajaksi mentyään alan pioneeriyrityksen Rakennusliike Korolaisen palvelukseen vuonna 1984. Korolainen siirtyi Puolimatkan omistukseen ja se puolestaan NCC:lle, mutta vanha korjausrakentamisen perinne on säilynyt.

Tikan mielestä korjausrakentamisessa parasta on ollut se, että hän on päässyt tutustumaan eri aikakausien rakennuksiin ja rakenteisiin ja niihin sisältyviin haasteisiin sekä eläytymään kunkin aikakauden tekniikoihin ja kuinka eri aikakauden rakennukset on saatu tehtyä.

”Pahimmat ja stressaavimmat asiat ovat varmasti ihan samat kuin muussakin rakentamisessa, kuten alhainen suunnitelmien lähtötaso, joka vaikuttaa aikatauluun, laatuun ja talouteen.”

Korjausrakentajaksi Tikka on oppinut pitkälti tekemisen kautta.

”Rakentamaan ei opi kuin rakentamalla ja olemalla kiinnostunut koko ajan tekemisestä ja sen mukanaan tuomista haasteista ja itsensä kehittämisestä. Täydennyskoulutus on aina hyväksi itsensä kehittämiselle ja tiedon karttumiselle. Samoin olemalla mahdollisimman paljon yhteydessä kollegojen kanssa ja selvittämällä heidän kanssaan, miten he ovat erilaisista ongelmatilanteissa selviytyneet.”

Julkisen arvo-omaisuuden vaalija

Rakennuttajakonsultti Matti Kruus on kutsuttu usein apuun, kun julkisten arvorakennusten korjaamista on lähdetty suunnittelemaan.

Hän itse pitää mielenkiintoisimpana kohteenaan eduskunnan kiinteistöjen peruskorjausta. Hän oli mukana yli kymmenen vuotta, kun korjausta toteutettiin useassa vaiheessa. Samalla hänelle tuli hyvä näkemys siitä, kuinka iso merkitys hyvän porukan valinnalla on lopputulokseen. Varsinkin urakoitsijoiden suorituskyvyssä oli isoja eroja.

Kruusin mukaan allianssiurakoiden myötä yleistynyt kehitysvaihe sopii myös projektinjohtourakoihin. Eduskunnan peruskorjauksessa Lemminkäinen valmistautui hankkeeseen yhdeksän kuukautta ennen rakennustöiden käynnistymistä.

Rakennuttajakonsultti Matti Kruus johti kymmenen vuoden ajan eduskuntakiinteistöjen peruskorjausta. Valtion arvostuksesta kertoo, että referenssilistalla on myös Presidentinlinnan korjaus. Senaatintorin arvorakennuksetkin ovat tulleet tutuiksi. Kuva Liisa Takala.

Kruus työskentelee nykyisin Indepron toimitusjohtajana, mutta aikaa jää myös joihinkin hankkeisiin. Esimerkiksi Helsingin yliopiston päärakennuksen korjaamisen vaihtoehtoisia toteutusmuotoja hän pohti hankkeen alkumetreillä yliopiston asiantuntijoiden kanssa.

Kruus oli ollut itse mukana yliopiston Porthanian korjaamisessa. Kohde valittiin ensimmäisenä korjaustyömaana Vuoden työmaaksi vuonna 2005.

Kun Kruus 1990-luvun alussa pohti diplomityönsä aihetta, näytti korjaaminen vakaammalta tulevaisuudelta kuin syöksykierteessä silloin ollut uudistalonrakentaminen. Valinta osoittautui oikeaksi, sillä työpaikka säilyi valmistumisen jälkeenkin.

”Innostuin tosissani korjausrakentamisesta. Esimerkiksi talotekniikan reittien ja pääratkaisujen valinta vaihteli kohteesta toiseen enemmän kuin uudisrakentamisessa. Lisäksi korjausrakentamisen parissa työskenteli mielenkiintoisia suunnittelijoita. Ongelmat ja ratkaisut olivat hyvin monitahoisia. Oli haitta-aineet, käytön ja rakentamisen yhteensovitus, kustannusrakenteen mielekkyys, rakennussuojelu, inventoinnit ja yleinen yhteistyötarve akselilla: käyttäjä– rakennuttaja–suunnittelija– pääurakoitsija–aliurakoitsija.”

Suunnittelupuolelta hänen mieleensä on erityisesti jäänyt lvi-suunnittelija Jukka Sainion ote korjauskohteissa. Kruusin mielestä korjausrakentamisessa parasta ovat vaihtuvat ja monipuoliset haasteet, joita pääsee tällaisten huippuammattilaisten kanssa ratkaisemaan.

Otaniemessä korjausrakentamista ei 1980-luvun lopulla opetettu kovinkaan paljon.

”Mieleen jäivät ne ikävä kyllä turhan harvat Ralf Lindbergin korjausrakentamista käsittelevät luennot.”

Työelämässä Helsingin yliopisto suuren ja vanhan kiinteistömassan omistajana oli hyvä korjausrakentamisen koulu. Hän sai korjausrakentamisen johtamisen oppia erityisesti Toivo Vainiotalolta ja Teppo Salmikiveltä. Vainiotalo kehitti erityisesti korjausrakentamisen toteutusmuotoja, mitä työtä Salmikivi on jatkanut allianssimallin parissa.

Siirryttyään rakennuttajakonsultiksi Indeprohon Kruus sai hyvää rakenne- ja rakennusfysiikan näkemystä toimistoon Vahaselta tulleilta suunnittelutaustaisilta henkilöiltä ja työmaanäkemystä Rakennusliike Heinäseltä tulleilta korjausrakentajilta.

Kruusin mielestä hyväksi rakennuttajakonsultiksi on useita polkuja. Osalla on vahva rakennusliiketausta, osa tulee suunnittelupuolelta.

Korjausrakentajan on varauduttava yllätyksiin

Korjausrakentaminen on usein eteen tulevien ongelmien ratkomista tai niiden ennakointia ja torjumista.

Ari Tikka ei nimeä yksittäistä vaikeinta kohdettaan vaan kertoo yleisesti, että vaikeat ja aikaa vievät ratkaisut liittyvät yleensä siihen, jos tehdään vahvalla museostatuksella olevia kohteita ja näihin rakennuksiin aletaan sijoittaa nykyajan tekniikkaa niin, ettei se rikkoisi museaalisia arvoja ja ilmettä.

”Yleensä asioihin löytyy ratkaisu, kun niihin oikein paneudutaan ja haetaan kaikkia tyydyttävää ratkaisua niin pitkään, että se löytyy, eikä siirretä asioita eteenpäin ikään kuin niihin tulisi ratkaisu itsestään.”

Simo Freeselle tällaiset tilanteet ovat tuttuja. Hän on nähnyt urallaan monia ongelmakohteita. Useimmiten ongelmat ovat olleet teknisiä. Vanhan tulli- ja pakkahuoneen perustukset olivat alkaneet vajota jo 1700-luvulla, hän sanoo nykyisestä kohteestaan.

”Kun Helsingin Suvilahden Kojehuoneen kellariseinään tehtiin reikä, valui siitä norona kreosoottia”, hän kertoo toisesta ikävästä yllätyksestä.

Sekä Freese että Kruus ovat törmänneet vakaviin sisäilmaongelmiin, jotka voivat johtaa käyttäjien evakkoon ja rankkoihin purkutöihin suojelukohteessakin.

Sisäilmakorjaukset voivat Kruusin mukaan tulla hyvin kalliiksi.

”Jos vielä vanhan talon talotekniikka on tiensä päässä ja julkisivussa, ala- tai välipohjassa tai vesikatossa on ongelmia ja lisäksi taloon pitää tehdä uusia porraskuiluja, kustannukset nousevat varsin korkeiksi verrattuna saman tai paremman toiminnallisuuden omaavaan uudisrakentamiseen.”

Kaupunkikuvallisista syistä arvorakennusten purkaminen on vain harvoin mahdollista.

Kruus sanoo vaikeimmaksi kohtaamakseen tekniseksi ongelmaksi Presidentinlinnan perustusten vahvistamisen. Ratkaisun hakemiseksi hän teetti testikorjauksia ja kehitti menetelmiä Siton pohjarakennesuunnittelija Aku Varsamäen, Lemminkäisen suihkupaalutusporukan ja SRV:n projektinjohdon kanssa. Perustusten vahvistustyö onnistui niin hyvin, että se sai vuonna 2015 RIL-palkinnon.

Presidentinlinnan korjaustöiden rakennesuunnittelija oli Ideastructuran rakennusinsinööri Pentti Aho, joka oli myös suunnittelemassa Vuoden työmaana palkitun, Engelin suunnitteleman yliopiston kirjaston halkeilleita rakenteita.

Hyvän rakennesuunnittelijan tärkeydestä arvokohteissa kertoo se, että Kruus on sanonut Aholle monesti, että älä vaan vielä jää eläkkeelle.

Oheisella videolla konservointiarkkitehti Kati Winterhalter ja rakennesuunnittelija Pentti Aho kertovat, mikä on tärkeintä arvokkaiden rakenteiden ja pintojen korjaamisessa.

Ahdas hankintalaki ja hätäinen suunnittelu huolestuttavat eniten

Kysyttäessä korjausrakentamisen yleisistä ongelmista arkkitehti, työmaamestari ja rakennuttajakonsultti tarkastelevat asiaa luonnollisesti hieman eri näkökulmista.

Simo Freesellä korostuu suojelunäkökulma. Hänen mukaansa hankintalaki estää julkisissa kohteissa monesti rakennushankkeessa kokonaisuuden kannalta järkevän päätöksenteon. Normien liian kaavamaisesta soveltamisesta suojelukohteissa pitäisi päästä eroon.

Hän ehdottaa, että hankintalakia kehitettäisiin niin, että se ottaisi nykyistä paremmin huomioon rakennusalan erityispiirteet, laatutekijät ja kestävän kehityksen.

Toiveena on myös restauroinnin ymmärtämyksen lisääminen talotekniikkapuolelle ja rakennusvalvontoihin.

Vilhelm Helander joskus kärjisti, että kaikista korjauksista tuppaa muodostumaan valtavia sähkö- ja putkiremontteja, joissa arkkitehti saa lohdutukseksi määrätä muutaman värisävyn. Varsinkin ilmanvaihdon mahtuminen on usein ongelmallista.

Ari Tikan huolena on korjauskohteen suunnittelun puutteiden vaikutus tekemiseen työmaalla.

”Tänä päivänä suurin ongelma on varmasti se, että lähdetään tekemään niin, että suunnitelmien lähtötaso on alhainen ja suunnitelmat täydentyvät koko rakentamisen ajan.”

Hänen ratkaisunsa on, että ensimmäisenä pitäisi tutkia talon kunto ja käytettävissä olevat tilat ja vasta tämän jälkeen tehdä suunnitelmat.

”Kun vanhoihin taloihin aletaan suunnitella tämän päivän tekniikkaa, vaatii se lähtökohtaisesti enemmän tilaa kuin on käytettävissä. Jos tätä ristiriitaa ei ole ratkaistu ennen aloitusta, se hidastaa koko prosessia ja aiheuttaa aikatauluun ja laatuun ja tätä kautta lopputulokseen ja myös talouteen liittyviä haasteita.”

Ari Tikka on huolestunut siitä, että arvorakennuksia lähdetään korjaamaan kiireessä puutteellisilla suunnitelmilla. Aina pitäisi olla aikaa ensin perehtyä kunnolla kohteeseen.

Suunnittelu huolestuttaa Matti Kruusiakin. Kovin huoli kohdistuu kuitenkin rakennusliikkeiden työnsuunnitteluun. Hän kertoo joutuneensa viime aikoinakin pettymään pääurakoitsijoiden kehittymiseen ja asenteeseen työnsuunnittelun osalta.

”Monesti tuntuu, että Skanskan Porthanian peruskorjaustyömaa vuonna 2005 oli monessa asiassa edellä tämän päivän hankkeita.”

Ongelman ratkaisua hän hakisi yhteisistä työnsuunnittelun käytännöistä. Niillä vastataan ”yllätyksiin”, joiden ei pitäisi olla kokeneille korjausrakentajille yllätyksiä.

”Siis onko yllätys, että purkuvaiheen jälkeen täytyy suunnitelmia muuttaa? Onko yllätys, että haitta-aineita löytyy enemmän kuin on arvioitu? Onko yllätys, että pitää tehdä testikorjauksia ja malleja? Onko yllätys, että suunnittelijoiden ja aliurakoitsijoiden (=tekijöiden) välille on järjestettävä vuoropuhelua?”

Mestareiden ohjeet nuorille

Nuorille arkkitehdeille Simo Freese antaa ohjeeksi hakeutua korjaushankkeisiin ja uteliaana työryhmiin, joissa on mukana kokeneita kollegoja, insinöörisuunnittelijoita, rakentajia ja käsityöläisiä. Opintomatkat ulkomaille klassikkokohteisiin avartavat aina näkemystä. Arkkitehtikilpailut ovat hyvä foorumi kehitellä omia ideoita. Restaurointia ja vanhoja rakennustapoja käsittelevää kirjallisuutta kannattaa lukea, ja Suomesta, jossa restaurointitaiteen opetusta ei juuri ole tarjolla, olisi hyvä lähteä muualle, esimerkiksi Tukholmaan.

”Jos haluaa mainetta ja näkyvyyttä arkkitehtina, ei korjausrakentaminen ole siihen paras väylä. Pitää löytyä nöyrä asenne suunnittelutehtävää kohtaan.”

Ari Tikka sanoo, että pitää olla aidosti kiinnostunut ja halukas oppimaan uutta jokainen päivä. Parhaiten oppii, kun saa tehdä päätöksiä itsenäisesti, mutta hakee tukea niihin asioihin, joihin itsellä ei ole vielä valmiutta.

”Tullakseen osaajaksi täytyy olla vahvasti sitoutunut yhteisiin tavoitteisiin ja tunnistaa kohteen henki ja mitä ollaan tekemässä, mitä lopputuloksella halutaan saavuttaa ja miten näihin tavoitteisiin päästään aikataulullisesti, laadullisesti, kustannustehokkaasti ja turvallisesti.”

Matti Kruusin mukaan kannattaa hankkia monipuolista kokemusta eri näkökulmista eli rakennuttamisesta, suunnittelusta ja urakoinnista. Tämä ei tarkoita, että tarvitsisi kaikilla eri aloilla käväistä työntekijänä, vaan sekin auttaa, että on yhteistoiminnallisissa hankkeissa avoimin mielin.

”Lisäksi kannattaa kuunnella kokeneita korjausrakentajia, ovat nämä sitten suunnittelijoita, rakennuttajia, urakoitsijoita tai varsinaisia tekijöitä.”

Korjaajalle riittää aina töitä

Korjausrakentaminen on tasaisesti kasvavin ja pian myös suurin osa-alue rakentamisessa, joten Matti Kruusin jo nuorena tekemä oivallus, että se tarjoaa aina varmimmin töitä, pitää paikkansa. Korjaaminen tarjoaa loputtomia mielenkiinnon ja tutkimisen paikkoja myös suunnittelijalle, kuten Simo Freese on huomannut. Työmaamestarille ja -insinöörille vaativat korjaustyömaat tarjoavat aina erilaisen työpäivän.

Arkkitehti Reima Pietilän merkkiteoksen Otaniemen Dipolin korjaus kertoo hyvin sen, mikä on tärkeintä arvorakennuksen korjaamisessa.

”Kaikki välttämättömyyssyistä purettava on ennallistettava täysin lähtötilannetta vastaavaksi. Silloin työ on onnistunut, kun sen tultua luovutetuksi tilaajalle meiltä tullaan tiedustelemaan remontin alkamisajankohtaa – näinkin on käynyt aiemmalla työmaallani, mikä kieltämättä oli varsin hyvä palaute”, Ari Tikka sanoi Rakennuslehdessä vuonna 2016.

Dipolin korjaustyön päätavoitteena oli saada talo näyttämään juuri siltä, miksi Pietilät sen aikoinaan suunnittelivat. Joitakin maalipintoja jopa poistettiin, jotta betonista valetut huikeat muodot pääsivät paremmin oikeuksiinsa. Korjausrakentajan suurin haaste, talotekniikka, saatiin piilotettua huomaamattomaksi.

Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa

3 vastausta artikkeliin “Korjausrakentamisen mestarit paljastavat menestyksensä salaisuudet – nöyryys vanhaa kohtaan on niistä tärkein”

  1. ”Siis onko yllätys, että purkuvaiheen jälkeen täytyy suunnitelmia muuttaa?” Ei, mutta töitä pitäisi kyetä jatkamaan, tai työmaa keskeytettävä siksi aikaa. Pahimmillaan olen nähnyt uusien rakennesuunnitelmien valmistumisen kestävän lähes 6 kuukautta.

    ”Onko yllätys, että haitta-aineita löytyy enemmän kuin on arvioitu?” Ei, mutta haitta-aineiden purku on yleensä sidottu kartoituksen määriin. Jos määrät tuplaantuvat, sama käy kestolle ja kustannuksille. Myös tilaajan on osattava varautua tähän.

    ”Onko yllätys, että pitää tehdä testikorjauksia ja malleja?” Ei, jos ne on vaan muistettu kirjata riittävän selkeästi urakka-asiakirjoihin.

    ”Onko yllätys, että suunnittelijoiden ja aliurakoitsijoiden (=tekijöiden) välille on järjestettävä vuoropuhelua?” Ei, sitä varten on olemassa projektinjohtopalvelu ja -urakointi. Vaihtoehtoisesti tämä voidaan huomioida esimerkiksi urakka-ohjelmassa, jolloin pääurakoitsija hinnoittelee tämän mukaan urakkahintaan.

    Mikään näistä ei siis ole tekijöille yllätys, mutta yleensä konsultin laatima sopimus ei riittävästi huomioi näiden rahallista ja ajallista vaikutusta. Tästä huolimatta, kun urakoitsija ottaa aiheen esille lisä- tai muutostyönä, ei tilaajaosapuoli halua tiedostaa aiempien valintojensa vaikutuksia. Aikataulussa on pysyttävä, eikä muutoksista haluta maksaa, mutta samalla neuvotteluvaiheessa urakasta puristetaan kaikki ”löysät pois”.

    Kääntäisin mielelläni asetelman niin päin, että suunnittelun ohjauksen tulee koskea tietyissä määrin myös työnsuunnittelua. Jos kohteen yleisaikataulussa ei ole edellä mainittuja puskureita mukana, tulisi konsultin tarttua tähän heti, eikä syyttää pääurakoitsijaa, jos – ja kun – nämä tietoiset riskit toteutuvat.

  2. Yleensä se urakoitsija ei ole lukenut suunnitelmia eikä urakka-asiakirjoja. Urakoitsija myös on pääsääntöisesti toimija, joka laiminlyö kaikki mallityöt ja laadunvarmistustoimenpiteet. Sitten ihmetellään kun joudutaan purkamaan valmista pintaa, kun ei viitsitty tehdä sopimusasiakirjojen mukaista laadunvarmistusta vaan annettiin Penan ja Arton puuhailla kahestaan mitä tykkäs. Jos pääurakoitsija ei osaa tehdä realistista aikataulua ja aikatauluttaa laadunvarmistustoimenpiteitä sekä työsuunnittelua, niin syypää on urakoitsijan, ei konsultin.

    Tietenkin erinomainen konsultti tai suunnittelija pystyy vielä pelastamaan tilanteen, mutta tällöin hän saa yleensä tehdä kyseisen työn omaan piikkiinsä, sillä tilaaja ei siitä maksa, ja urakoitsijatkin yrittävät vaan mankua lisätöitä omien virheidensä korjaamisesta.

  3. Kysyisin mestarikonsultti Kruusilta, urakan hinta piti olla noin 125 miljoonaa se kuitenkin ilmeisesti toteutui 270 miljoonalla.

Jätä kommentti

Viimeisimmät näkökulmat