Miksi Suomen tieverkko rapistuu käsiin?

Voitaisiinko tieverkoston rapistuminen estää, jos olisi tarpeeksi rahaa? Jos tieverkkoon investoitaisiin sama määrä rakenteellista kuormituskapasiteettia, mitä siitä poistuu joka vuosi, rakenteellista korjausvelkaa ei syntyisi. Näin ei ole tehty ja vuosien saatossa korjausvelka on Liikenneviraston mukaan paisunut jo 2,5 miljardiin euroon.

Tieverkko ei sorru hetkessä, se rapistuu pikkuhiljaa, huomaamatta. Suomen ilmasto on rankka, routa nostaa ja turmelee tierakenteita, vesi lisää vaurioitumista. Raskaat kuljetukset, jotka ovat elintärkeitä Suomen viennille, vaativat hyvin kantavat tierakenteet. Joka vuosi syntyy uutta korjattavaa, kun tieverkko on taas yhden vuoden vanhempi.

Mitä vaurioitunut päällyste sitten kertoo tiestä? Kokemusta omaava tieinsinööri pystyy päättelemään yhtä ja toista päällysteen kunnosta ja tässä avustavat uudet tekniikat, joka skannaavat tien pintaa ja rakenteita. Verkkohalkeamat, reiät, ja epätasaisuus kielivät tien kantavuuspuutteista. Tieto lisää tuskaa, mutta ei tuo lisää rahaa teiden korjaukseen.

Liikenneviraston vastaus rahoituksen vähenemiseen on ollut ”vähemmällä enemmän”. Tätä on sitten kirjaimellisesti noudatettu, kun asfalttipäällysteiden ylläpidossa on siirrytty korjausmenetelmiin, joilla asfalttikerroksen kokonaispaksuus ei lisäänny, vain vauriot korjataan pinnasta. Valta- ja kantateillä tämä taktiikka yhdessä vanhan asfaltin uudelleenkäytön kanssa on auttanut ylläpitämään päätieverkkoa, kun aiempien vuosien tien kantavuutta lisänneet korjausinvestoinnit on voitu nyt hyödyntää täysmääräisesti. Samaa taktiikkaa ei kuitenkaan ole voitu käyttää alempiluokkaisilla teillä, joiden kantavuuden puutteet jatkavat vääjäämättä kasvamista, jos teiden rakenteellisen kunnon lisäämiseen ei tehdä merkittäviä investointeja. Näitä ovat mm. päällysteen paksuuden lisäys sekä tien rakennekerrosten uusiminen. Rakennettu tieverkko on nyt saavuttamassa laskennallisen käyttöikänsä ja monia vähäliikenteisiä teitä ei koskaan ole edes kunnolla rakennettu.

Liikenteestä puhuttaessa tunnutaan unohtavan, että tiet, sillat ja tunnelit ovat viimekädessä fysikaalisia rakenteita, jotka pikkuhiljaa vanhenevat ja menettävät käytettävyyttään. Kuljetusketjun katkaisee sen heikoin lenkki, joka tuhansien järvien maassa voi olla se rapistunut silta tai kelirikon aiheuttama akselipainorajoitus. Aiemmin aktiivinen tietutkimus hiipui 2000-luvulla valtionrahoituksen loppuessa, onneksi elpymistä on jo havaittavissa Liikenneviraston uudessa T&K politiikassa. Aalto-yliopiston tekemä ja Liikenneviraston rahoittama tutkimus, Elinkaaritehokas tiepäällyste, on tuonut kaivattua uutta osaamista vanhan asfaltin elvyttämiseen ja uudelleenkäyttöön, jotta tiepäällysteiden reikiintyminen saataisiin hallintaan. Merkittävä osaamishyppäys on saatu vahvistamalla kemian osaamista aiemmin liiaksi mekaanisiin ominaisuuksiin keskittyneessä materiaalitutkimuksessa.

Suomen tiet rakennettiin ja kunnostettiin sodan jälkeen, jolloin suunnittelu, rakentaminen, kunnossapito sekä T&K olivat yksissä käsissä. Nyt tekijät ovat eri alojen konsultteja ja työyhteenliittymiä ja investoijatkin ovat alkaneet kiinnostua kansallisesta infrasta. Mitä enemmän kokkeja sen huonompi soppa, sanoo vanha sananlasku. Varmaan osaltaan onkin näin ja monet laatupuutteet ovat prosessin monimutkaisuuden ja työsuoritusten pirstomisen seurausta.

Vanha sanalasku siitä, että työ tekijäänsä opettaa, pitää myös tässä paikkansa. Toimialalta on poistunut paljon henkilöstöä ja hiljaista osaamista, minkä vaikutukset näkyvät vuosien viiveellä. Korjaussuunnittelun tietomallipohjaiselle osaamiselle olisi kuitenkin jo kovasti kysyntää samalla kun tekeminen vielä hakee muotoaan.

Voisi ajatella, että kun uusia teitä ei enää juurikaan rakenneta, tiesuunnittelun opetustakaan ei tarvita. Näen kuitenkin tie- ja varsinkin katusuunnittelun merkityksen hyvinkin lisääntyvän jatkossa. Nykyiset tien suunnitteluohjeet on laadittu suureilla nopeuksilla kulkeville ihmisen ohjaamille polttomoottoriajoneuvoille. On vain ajan kysymys, milloin automaattisti ajavat sähköautot pendelöivät jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden seassa katualueen yhteiskäyttötilassa tai ajavat pitkiä taipaleita satelliittien ohjaaman virtuaalitieverkon avulla. Vai onko? Miten katutila tulevaisuudessa jaetaan, jos jalankulkijoiden turvallisuutta ei voida taata muutoin kuin tuomalla betoniporsaita estämään tahalliset yliajot? Miten virtuaalitieverkko rakennetaan?

Vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisemiseksi tarvitsemme tutkimusta ja yhteistyötä eri toimijoiden kesken.

Lisää aiheesta:

Roadscannersin toimitusjohtajan Timo Saarenkedon haastattelu, jossa hän arvioi, että hoitamattomat yksityisteiden liittymät tuhoavat pahiten tieverkostoa.

Tieverkoston rapistuminen on toistuvasti ollut myös Roti-raporttien päähuoli.