Työmaakilpailu on kannustanut rakentajia parempaan jo 40 vuotta
Rakennuslehden vuonna 1986 käynnistämä Vuoden Työmaa -kilpailu on toiminut merkittävänä rakentamisen kehityksen kiihdyttäjänä esittelemällä työmaiden parhaita käytäntöjä ja nostamalla esiin kehitystarpeita.
Kilpailu on vaikuttanut työturvallisuuden, aikatauluosaamisen ja laadunhallinnan parantumiseen sekä uusien sopimusmallien käyttöönottoon. Kilpailu on myös muokannut työmaiden johtamiskulttuuria. Hyvistä esikuvista on otettu mallia.
Isoimmat muutokset rakentamisessa viimeisen 40 vuoden aikana liittyvät tietokoneiden tuloon työmaille ja työmaiden siistiytymiseen turvallisiksi, monikansallisiksi työympäristöiksi. 1980-luvulla nupullaan olleet vihreät arvot näkyvät tänään rakentamisessa ja puurakentamisen kehitysmaassa on opittu leikittelemään puun estetiikalla. Työmaiden johtamiskulttuurikin on kokenut ison muutoksen armeijamaisesta komentamisesta keskustelevaan johtamiseen. Tämän myöntää omalta kohdaltaan jopa alan konkari, rakennusmestari Jukka Nikkola.
Arvioin tässä historiikissa erityisesti Jukka Nikkolan ja Matti Kruusin kanssa, miten Vuoden Työmaa -kilpailun tavoitteet ovat täyttyneet ja kuinka rakentaminen on kehittynyt ja koko ala on muuttunut 40 vuoden aikana. Jukka on voittanut kilpailun kuusi kertaa. Tekniikan tohtori Matti Kruus Indeprosta on raadin nykyinen puheenjohtaja. Hän on ollut mukana useiden Suomen vaativimpien korjaushankkeiden rakennuttajakonsulttina. Itse olin raadissa 30 vuotta. Historiikin lopussa on lista kaikista voittajatyömaista vastuuhenkilöineen.
Työturvallisuus ja laatu kaipasivat kohennusta
Rakennuslehti käynnisti työmaakilpailun vuonna 1986, kun lehti täytti 20 vuotta. Parhaan työmaan valinnalla haluttiin nostaa työmaiden ja työmaajohdon arvostusta. Valinnan suorittavan asiantuntijaraadin puheenjohtajaksi pyydettiin kokenut työmaamestari, Rakennusmestarien keskusliiton RKL:n toimitusjohtaja Ari Angervuori.
Työturvallisuus oli tuona vuonna paljon esillä Suomen rakennusurakoitsijaliiton Rakenna turvallisesti -kampanjan vuoksi. Tapaturmia tapahtui kaksinkertainen määrä Ruotsiin verrattuna. Siksi työturvallisuus nostettiin kilpailussa erityisen huomion kohteeksi. Raatiin sitä pyydettiin arvioimaan Markku Marjamäki Uudenmaan työsuojelupiiristä. Hän oli arvostellut, että rakennusliikkeet tekevät työturvallisuussuunnitelmia vain viranomaisia eivätkä työmaita varten. Alusta asti oli selvää, että kilpailua ei voi voittaa työmaa, jonka työturvallisuudessa on vakavia puutteita.
Tilaajan näkökulmaa arviointiin toi Rakennuttajaliiton toimitusjohtaja Heikki Sätilä. Tilaajan tyytyväisyys laatuun sekä aikataulujen pitävyyteen kaipasivat parannusta.
Rakennuslehden päätoimittaja Heikki Ranssi näki, että kilpailun kautta lehdessä voitiin nostaa esiin alan parasta osaamista.
”Tarkoitus on ollut löytää hyviä käytäntöjä jaettavaksi muille työmaille, nostaa rakennusalan imagoa sekä tuoda positiivisuutta usein varsin negatiivissävytteiselle alalle”, sanoo Matti Kruus. Tässä on hänen mielestään myös onnistuttu.
Vaikka valtaosa voittajatyömaista on ollut suurten rakennusliikkeiden suuria ja vaativia hankkeita pääkaupunkiseudulla, moni asia on Kruusin mukaan hoidettu paremmin muualla maassa. Helsingissä saatetaan puhua hienoin termein esimerkiksi integraatiosta, mutta maakunnissa käytetään tervettä maalaisjärkeä.
”Kerran raadissa tivasimme yhden kehä nelosen ulkopuolella olevan kohteen työpäälliköltä, kuinka olette integroineet osapuolia puuelementtitoimituksessa. Hän vastasi, ettei ollenkaan. Kohta hän kuitenkin kertoi, että he ovat hyvin aikaisessa vaiheessa käyneet elementtitehtaan, asennusporukan, rakennesuunnittelijan ja työmaan kanssa läpi tarkoituksenmukaisimman tavan toteuttaa elementit, jotta koko tuotantoprosessi tulee toimimaan mahdollisimman sujuvasti.”
Kun jälkikäteen arvioi, miten kaksi kilpailun tärkeintä kriteeriä eli turvallisuus ja laatu, ovat kehittyneet rakentamisessa, tulokset ovat hyvät, jopa erinomaiset, mutta kaksijakoiset. Työturvallisuudessa olemme nousseet yhdeksi Euroopan turvallisimmista maista. Tulipaloissa kuolleiden määrä on yhä korkea, mutta se on yli puolittunut. Aikataulujen täsmällisyys, budjetin pitäminen, olosuhdehallinta, sisäilman laatu ja tekninen laatu ovat parantuneet huomattavasti ja kosteusvaurioita meillä on vähiten Euroopassa. Kokonaislaadussa eli käyttäjän tyytyväisessä on kuitenkin yhä ongelmia, minkä vuoksi rakennusala on käynnistänyt uuden ohjelman laadun parantamiseksi. Edellinen oli kymmenen vuotta sitten. Palaan tähän historiikin lopussa.
Monissa asioissa Suomi on tänään rakentamisen kärkimaita Euroopassa. 1980-luvulla olimme sitä betonielementtitekniikan kehittäjinä, 2000-luvun alussa tietomallinnuksen edelläkävijänä ja tänään olemme sitä tahtituotannon osaajina. Onnistuneet allianssitoteutukset ovat herättäneet kansainvälistäkin kiinnostusta.
Kilpailemalla kehittyy itsekin
Työmaakilpailu on täyttänyt hyvin tehtävänsä, arvioi Jukka Nikkola. ”Kilpailu on tuonut esiin alan kehityksen kärkeä sekä uusia asioita ja trendejä.”
Joillakin työmailla kirosanaksikin katsottu lean ei ehkä kuulu Nikkolan sanastoon, mutta sen perusajatus jatkuvasta parantamisesta kuvaa hyvin häntä itseäänkin. Hän on aina halunnut mennä eteenpäin ja löytää uusia asioita, joista on työmaalle apua. Yksin hän ei ole tätä työtä tehnyt, vaan hän on saanut tuekseen kehittämisestä innostuneita työkavereita. Se on tehnyt rakentamisesta hauskaa.
Vahva kehitysvire näkyy hänen kaikilla voittajatyömaillaan. Niitä ovat Kampin kauppakeskuksen infravaihe (2003), Flamingon viihdekeskus (2007), Musiikkitalo (2010), kauppakeskus Redi (2017), Helsinki-Vantaan lentokentän T2-terminaali (2020) ja toimistorakennus Signen peruskorjausurakka (2025). Viimeisimmässä hankkeessa työnantajana hänellä on Jatke, muissa SRV.
Mikromikoista tietomalleihin
Signen toimistotalon peruskorjaus ei ulospäin juuri eroa 1980-luvun korjaustyömaista. Lähes ainoa muutos ovat nosturit. Sellaisia jättiläisiä ei Suomessa ole aiemmin käytetty. Kun niissä puomit nostettiin pystyyn, voitiin ahtaalla tontilla tehdä nostoja, jotka olisivat olleet pelkillä vaakanostureilla mahdottomia.
Näkyvä muutos 1980-lukuun on myös työntekijät. Heillä on päässään kypärät ja niihin kiinnitettyinä suojalasit ja kuulosuojaimet. Päällä on keltaiset huomioliivit ja jaloissa turvakengät. Keskusteluja käydään yli kymmenellä kielellä. Tärkein ero 1980-lukuun on kuitenkin näkymättömissä: jokaisen taskussa on ”supertietokone”.
Isoimmat rakentamisen kehitysharppaukset nivoutuvat Nikkolan mukaan tietotekniikan ja digitalisaation nopeaan kehittymiseen. Signe ei ollut viime vuonna työmaakilpailun suurin eikä vaativin, mutta siinä on Nikkolan mukaan tehty aivan ylivertainen digitaalinen kehitystyö niin aikataulullisesti kuin muutenkin.
Lue lisää: Signe on taidolla ja tiedolla johtamisen huippusuoritus
ATK:n tulo työmaille on Nikkolan mielestä tärkein asia hänen urallaan. Kun hän aloitti vuonna 1986 työmaamestarina Vantaan Peijas-Rekolan sairaalan ensimmäisessä vaiheessa, oli työmaalla yksi ainoa tietokone. Se oli niin uusi asia, että Perusyhtymän Keilaniemen tornitalohanke Espoossa voitti ensimmäisen työmaakilpailun pitkälti sen ansiosta, että myös siellä oli käytössä Mikromikko. Jopa Tampereen valtavassa Koskikeskushankkeessa kaikki laskelmat tehtiin käsin, jolloin aika ei riittänyt edes tavoitekustannusarvion tekoon.
”Työmaainsinöörin käytössä ollut tietokone oli kultaakin kalliimpi. Kaikki eivät saaneet sitä edes katsoa”, Nikkola sanoo.
Kun mestarit sitten pääsivät itsekin käyttämään tietokonetta, alkoi ensihuuman jälkeen tulla kritiikkiä, että mestareiden aika menee yritysjohdolle raportointiin, kun sitä pitäisi käyttää työntekijöiden opastamiseen. Tuttua puhetta tänäänkin.
Tietotekniikan kehitys ja arkipäiväistyminen on Nikkolan muokannut rakentamista enemmän kuin mikään muu. ”Jokaisessa kohteessa siitä on saatu enemmän ja enemmän irti.”
Pitkään jarruna toiveiden ja todellisuuden välillä oli se, että ohjelmat eivät olleet riittävän hyviä tai koneiden teho ei riittänyt niitä pyörittämään.
Digitaalinen tietomalli BIM eli ruudulla näkyvä kolmiulotteinen kuva rakennuksesta on ollut yksi tärkeimmistä suunnittelua ja työmaata yhdistävistä tekijöistä. Teollisuudessa ja lainvanrakentamisessa sitä käytettiin paljon ennen rakennusalaa.
Ensimmäinen hanke, jossa tietomalli esiteltiin työmaakilpailussa, oli YIT:n rakentama Sitran toimistotorni Helsingin Ruoholahdessa. YIT:n Cove-mallintamisjärjestelmä oli mukana VTT:n 4D-kehityshankkeessa, jossa malli muuttui automaattisesti, kun liikuttiin aika-akselilla. Mallinnus oli tarkoitus viedä myös määrälaskentaan ja aikatauluihin ja Covesta oli tulossa versio, jossa oli uusia visualisointikeinoja.
”Mallin sisällä voi kulkea katsomassa, miltä asunto näyttää, vaikka yhtään elementtiä ei olisi vielä pystyssä”, tietomallinnusta YIT:ssä kehittänyt Jarmo Laitinen kertoi raadille.
Kun Nikkola oli rakentamassa Kampin kauppakeskusta Helsingissä vuonna 2003, oli Teklan tietomalli käytössä teräsrakenteissa, mutta betonirakentaminen tuli vielä kaukana perässä. Tietomallia tuotiin tilaajien, kuten Senaatin vaatimuksesta monille työmaille jopa puolipakottamalla, sillä työmaat eivät aluksi kokeneet saavansa siitä lisäarvoa. Mallintaminen nähtiin hankalana ja kalliina. Kun tietomallinnuksen hyödyt sitten konkretisoituivat, Suomi nousi tietomallinnuksessa Euroopan kärkeen.
Lue lisää: Liverpoolin yliopiston professori Arto Kiviniemi on BIM-osaamisen kansainvälinen guru
Nikkolan kohteissa tietomallista on pyritty koko ajan saamaan lisää irti. Flamingon työmaalla vuonna 2007 tietomallin hyväksikäyttö oli raadin mielestä esimerkillistä. Musiikkitalossa mentiin vielä pidemmälle konserttisalin moneen suuntaan kaarevan muodon takia. Kun normaalikohteessa työmaalle tehdään viisi rakenneleikkauskuvaa, Musiikkitalossa niitä tehtiin viisi tuhatta, millä varmistettiin hankkeen pysyminen aikataulussa.
Lue lisää: Musiikkitalo on Suomen paras työmaa 2010
Infrarakentaminen tuli tietomallin käytössä talonrakentamista perässä. Skanska testasi tietomallin käyttöä Helsingin Ruoholahdessa Crusellin sillan rakentamisessa vuonna 2011. Mallissa oli silloin vielä lastentauteja, sillä sen ilmoittamat raudoitteiden ja siltakanteen sijoitettujen kaapelien ja kunnallisteknisten putkien törmäyskohdat eivät vastanneet todellisuutta.
Vuonna 2019 oltiin paljon pidemmällä, kun GRK rakensi 2000-luvun pisintä siltaa Vekaransalmella. Tilaajan toiveesta tietomallia hyödynnettiin työnsuunnittelussa, työn edistymisen seurannassa ja aikataulun havainnollistamisessa.
Kaivinkoneissa konenäön hyödyntäminen tietomallin avulla oli silloin jo rutiinia. Tieluiskaa tehdessään kuskin ei tarvinnut enää omin silmin arvioida oikeaa kaltevuutta vaan terää ohjasi tietomallin antama mittatarkka kuva.
Lue lisää: GRK tekee kaunista ja korkeaa jättisiltaa Saimaan Vekaransalmelle
Tietomallista löytyi apua jopa perinteiseen hirsirakentamiseen. Ensimmäinen puurakennus, joka voitti työmaakilpailun, oli betonikonserniin kuuluvan Lujatalon rakentama Tuusulan monitoimitalo Monio vuonna 2022. Kohteessa Kontiotuotteen perinteinen hirsitalo-osaaminen yhdistettiin tietomallin käyttöön, jolla saatiin simuloitua optimaalisin hirsien asennusjärjestys.
Lue lisää: Lujatalon Monio nousi työmaakilpailun voittajaksi 2022
4D-aikataulua ja tekoälyä
Tietomalliin pohjautuva 4D-aikataulu tuli Nikkolalla käyttöön jo Rediä rakennettaessa vuonna 2014. Runkovaiheen aikataulu laadittiin niin, että 3D-malliin kytkettiin vinoviivoina laadittu aikataulu 4D-malliksi. Näin saatiin visuaalinen tilannekuva työmaan etenemisestä.
Pitkään visiona oli se, että talo rakennettaisiin ensin valmiiksi virtuaalisesti tietokoneella ja sitten työmaalla. Tämä on jo toteutunut Signen työmaalla.
Nykyisin tietomallin avulla kyetään saamaan putket paikalleen oikeissa toleransseissa. Putket eivät enää törmäile toisiinsa työmaalla. Määrätietojakin saa jo mallista, mutta vielä ollaan kaukana Nikkolan toivetilasta. Hän haluaisi kysyä tekoälyltä, kuinka paljon kohteessa on levyseiniä, ikkunoita tai lattioita, jolloin vastauksena tulisivat valmiit materiaalilistat hankinnan käyttöön.
”Vielä olemme kuitenkin aika kaukana siitä, että se toimisi. Tekoälyn laskentaominaisuus on vielä turhan huono tähän.”
Signen työmaalla testattiin, voisiko tekoälystä olla apua levyseinien tekoon. Suunnitelmat ja tahtiaikataulumalli syötettiin tekoälylle ja sille tehtiin 40 kysymystä. Tekoäly löysi projektipankista ne suunnitelmat, joissa on väliseiniä ja ihan järkeviä vastauksiakin tuli.
Laatumapit siirtyivät pölyistä pilveen
1980-luvulla teollisuuden toimintatapoihin tottunut tilaaja kysyi urakkaneuvotteluissa Puolimatkan toimitusjohtajalta, että onhan tällä käytössä laatujärjestelmä. Totta kai on, tuli vastaus pokkana. Aamulla sitten pantiin insinöörit kiireesti sellaista laatimaan.
Kun laatujärjestelmiä tuotiin tällä tavalla tilaajien vaatimuksesta suomalaiseen rakentamiseen, täyttyivät toimistot laatumappipinoista. Niiden laatujärjestelmäkuvauksista ei ollut juurikaan käytännön hyötyä. Mapit jäivät pölyä keräämään.
”Ennen kun tiedot olivat paperilla, ei niitä todellisuudessa kukaan pystynyt jälkikäteen löytämään”, Nikkola sanoo.
Rakentamisen digitalisoituminen on Nikkolan mielestä helpottanut suunnattomasti laadun varmistamista. Tiedot töiden laatuvaatimuksista ovat nykyisin projektipankissa ”pilvessä”, josta olennaiset tiedot ovat helposti haettavissa. Aliurakoitsijan työnjohto käy ne työntekijöiden kanssa laatupiirissä läpi hänen omalla äidinkielellään.
Kun työvaihe on valmis, piiloon jäävistä asioista tehdään laatutarkastukset ja otetaan kuvat. Lisäksi urakoitsijat syöttävät itse materiaalitiedot järjestelmään. Talletetuista tiedoista pystytään tarvittaessa jälkeenpäin nopeasti varmistamaan, onko työ tehty niin kuin on sovittu. Ilman digitalisaation apua mestari ei Nikkolan mukaan selviäisi kasvaneen paperityön ja dokumentoinnin määrästä.
Rakentamisen sääntely ja laadun valvonta ovat kasvaneet 1980-luvusta. Nikkola ymmärtää miksi varsinkin olosuhdevalvontaa on lisätty, mutta välillä rajat tulevat hänelläkin vastaan.
”Pölyn ja kosteuden hallinta ja olosuhdehallinta yleensä ovat menneet hirveästi eteenpäin, mutta kyllä se toisaalta tuo myös kustannuksia. Työmaalla haetaan jatkuvasti sitä rajaa, milloin homma menee överiksi”, Nikkola sanoo.
”On mekin törmätty siihen, että kosteusarvot on vedetty ihan yli. Betonin esimerkiksi pitäisi olla niin rutikuivaa, että paksua betonia ei sellaiseksi saa ikinä. Arvojen pitäisi pysyä sellaisissa rajoissa, että ne ovat toteutettavissa järkevin kustannuksin.”
Jana-aikataulusta tahtituotantoon
Kun Nikkola aloitti 1980-luvun puolivälissä mestariuransa, käytössä oli jana-aikataulu. Sen etuna oli selkeys. Isoilla työmailla aikataulun nopeuttamisessa alettiin käyttää apuna työmaaan jakamista lohkoihin. Kun yhdessä lohkossa tehtiin jo sisävaiheen töitä, viimeisessä lohkossa oltiin ehkä vasta perustusvaiheessa. Jos sama työporukka teki samoja töitä lohkosta toiseen, tapahtui samalla sisäistä oppimista eli harjaantumista, jolloin työt sujuivat koko ajan joutuisammin.
Jana-aikataulu vaihtui 1990-luvun alussa Teknillisen korkeakoulun rakentamistalouden professoreiden Juhani Kiiraksen ja Jouko Kankaisen opein vinoviiva-aikatauluun. Etuna oli, että sen paikka-aikakaavio näytti tehtävien sijainnin ja ajankohdan samanaikaisesti.
Seuraavan hyppäyksen aikatauluajattelussa teki Skanskan betonitöiden nokkamies Kari Alakoski. Kun hän monitoimityökuntansa kanssa rakensi vuonna 2006 Espoon Kivenlahdessa Reimantornin asuntokohdetta, teki hän muotti- ja valutöistä minuuttiaikataulun ruutupaperille. Insinöörit muokkasivat sen sitten tietokoneelle havainnolliseksi tuotantomalliksi. Kun Skanskan pääjohtaja kävi työmaalla ja kysyi, miten aikataulussa on pysytty, Alakoski vastasi, että ollaan kaksi minuuttia edellä. Alakosken osaaminen teki vaikutuksen myös työmaakilpailun raatiin, joka palkitsi Reimantornin ensimmäisenä asuinkerrostalotyömaana.
Jo Reimantornissa käytössä oli Jan Elfvingin Amerikasta tuomaa lean-ajattelua, kuten viikoittainen tuotannon luotettavuuden arviointi. Se pakotti työnjohtajat ja aliurakoitsijat suunnittelemaan viikon työt totuttua tarkemmin.
Leanin lähtökohtana on Toyotan kehittämä tuotannon- ja laadunohjaussysteemi, joka perustuu hukan minimointiin, virtaustehokkuuteen ja jatkuvaan parantamiseen. Amerikassa rakentamiseen kehitetyt leanin työkalut, kuten last planner alkoivat yleistyä Suomessa 2010-luvulla NCC:n toteuttaman Meilahden Kolmiosairaalan rakentamisen ja allianssihankkeiden ja myötä.
Lue lisää: Tuotannonsuunnittelun kipupisteitä ovat yhteistyön puute ja hukkien suuruus
Last planneria kutsutaan käännetyksi rakennusvaiheaikatauluksi, sillä se laaditaan takaperin väli- tai lopputavoitteesta nykyhetkeen päin. Viimeinen tekijä, esimerkiksi maalari, joka normaalisti on saanut kuulla olevansa myöhässä jo työmaalle tullessaan, aloittaa aikataulun teon merkitsemällä oman aloitusajankohtansa. Siitä siirrytään vuoronperää taaksepäin.
Viikko- tai päiväpalaverissa kukin aliurakoitsija voi joutua vastaamaan neljään kysymykseen:
Mitä olen saanut valmiiksi edellisen palaverin jälkeen ja mikä on asiakkaani mielipide siitä ovatko työt valmiit?
Mitä valmistuu seuraavaan palaveriin mennessä?
Onko tekemisellä esteitä ja jos on, kenen apua tarvitsen?
Olenko aikataulussa ja jos en ole, keihin vaikuttaa, jos joudun aikatauluttamaan työt uudelleen?
Todellisen läpimurron rakentamiseen lean teki 2015, kun tuotantotalouden diplomi-insinööri Aleksi Heinonen esitteli Aalto-yliopiston rakentamistalouden professori Olli Seppäselle kuinka valtavasti virtaustehokkuuteen keskittyvällä tahtituotannolla oli saatu nopeutettua laivahyttien korjaamista. Loistoristeilijän 1500 hotellihuonetta remontoitiin kahdessa viikossa. Seppänen innostui ja otti tahtituotannon kehittämisen käynnistämänsä Building 2030 -ohjelman keskiöön. Mukaan hän sai ison joukon rakennusliikkeitä.
Kun Helsinki-Vantaan lentokentän T2-terminaalia alettiin rakentamaan vuonna 2018, allianssin tilaajapuoli Finavia ehdotti, että kohde toteutettaisiin tahtituotantona. Jukka Nikkolaa asia aluksi mietitytti, sillä hänellä ei ollut kokemusta tahtituotannosta eikä kohteessa ollut sellaista toistuvuutta, johon tahtituotannon ajateltiin parhaiten soveltuvan.
Finavian ensisijaisena tavoitteena ei ollut aikataulun nopeuttaminen vaan ennustettavan tasainen tuotanto ja mahdollisimman pienet häiriöt matkustajille. Kun korona sitten lähes lopetti lentomatkailun ja rauhoitti työmaa-alueen, pystyttiin tahtituotannolla jouduttamaan rakentamista lähes puolella vuodella.
Lue lisää: Helsinki-Vantaan lentoaseman terminaali 2:n laajennus ja peruskorjaus on allianssin voimannäyte
Lentoaseman kokemusten myötä Nikkolalle oli selvää, että myös toimistotalo Signen korjaus toteutetaan tahtituotantona. Signessä se on Nikkolan mukaan viety tahtituotannon kypsyyttä mittaavan asteikon ylärajalle. Hanketta pidetään jo suunnannäyttäjänä dataohjatusta tahtituotannosta. Kun yleensä tahtituotantoa on sovellettu vain sisätiloihin, on Signessä tahtituotannossa mukana koko rakentaminen maarakennustöitä ja louhintoja myöten.
”Runko meni päivälleen siihen mitä oli suunniteltu”, Nikkola sanoo.
Käytössä on Takting-aikataulu, johon on liitetty sähköinen seuranta siitä, missä kenenkin pitää olla töissä. Jokaisessa kerroksessa on TV-näkymä, josta aliurakoitsijatkin voivat seurata kaikkia kahdeksaa tahtialuetta.
”Näytöltä näkee, että ykkösalueella pitää olla nämä miehet töissä ja kakkosalueella nämä.”
Aiemmin käytössä oli A3:lle piirretty pohjakuva samasta asiasta, mutta nyt se on digitalisoitu tahtiaikataulujärjestelmään.
Pilvenpiirtäjissä on paljon toistoa
Korkea tornitalo on otollinen tahtiaikataululle, koska toistoa on valtavasti, varamestoja ei juuri ole ja on vain yksi suunta mihin mennä. Siksi oli selvää, että Suomen ensimmäisissä pilvenpiirtäjäprojekteissa hyödynnettiin tahtituotantoa.
Suomessa ei ollut kokemusta yli satametristen pilvenpiirtäjien rakentamisesta, joten oppia tuli aluksi kantapään kautta, kun SRV alkoi 2010-luvun lopulla rakentamaan Kalasataman torneja. SRV vaihtoi ensimmäisissä kohteissa käytetyt perinteiset betoniset kantavat seinät seuraavissa torneissa pilarilaattaa-systeemiin. Kerroskohtainen vauhti yli puolittui yli kahdesta viikosta viiteen kuuteen päivään. Sitä vauhditti myös esivalmisteiden lisääntynyt käyttö.
Skanska haki 2020-luvun alussa Helsingin Vuosaaren Hyperionin ja Atlaksen rakentamiseen oppia Englannista ja Ruotsista. Näissä maissa teräsrunko on hallitseva rakenneratkaisu pilvenpiirtäjissä. Skanska päätti kuitenkin luottaa tuttuun betonielementtirakentamistekniikkaan.
”Lontoossa näimme, että kun käytetään pilaripalkkisysteemiä, työmaalla on valtava määrä materiaalia, joka pitää nostaa ylös. Julkisivun tekemättömyys näkyy sitten seuraavassa vaiheessa”, työpäällikkö Teemu Kouri kertoi.
Tietoa vaihtui myös toiseen suuntaan. Englantilaiset ihmettelivät Vuosaaressa, miten suomalaiset selviävät niin vähillä hisseillä. Yksi syy tähän on betonielementtirakentamisen mahdollistama pieni työntekijämäärä ja toinen se, että tavaroita nostetaan rungon mukana, mikä vähentää sisävalmistusvaiheen hissien ja nostureiden käyttötarvetta.
Skanskan työmaa osallistui työmaakilpailuun vuonna 2024. Skanska aikoo käyttää Vuosaaressa hiottua tekniikkaa myös Pasilaan tulevissa tornitaloissa.
Lue lisää: Englantilaiset ihmettelivät suomalaisten tapaa rakentaa pilvenpiirtäjiä
Esivalmistuksella eroon kuivumisongelmista
Vaikka rakentaminen on tahtituotannon ansiosta merkittävästi nopeutunut, läpimenoaikojen puolittamiseen Nikkola ei usko. ”Se ei ole mahdollista kuin tekemällä yötä päivää.”
Isoimpana jarruna ovat materiaalien kuivumisajat. ”Betoni kuivuu tyypillisesti sentin per viikko. Sitä voidaan tietyin keinoin nopeuttaa tästä, mutta silti kuivuminen vie oman aikansa.”
Kun rakennusliikkeet 1990-lopulla yrittivät edellistä aikatauluharppausta, ongelmat betonin kuivumisen kanssa tulivat niin isoiksi, että tavoitteista piti perääntyä. Monissa kohteissa kaakelit irtoilivat tai muovimatot alkoivat haista, koska ne oli kiinnitetty liian aikaisin.
Betonin kuivuminen on osin säistä kiinni, mutta rakentaminen on muutenkin säiden armoilla. Siihen on pyritty vastaamaan sääsuojilla ja esivalmistusta sekä moduulien käyttöä lisäämällä. Lainvanrakentamisessa kalliita satamassa tehtäviä töitä on voitu siirtää tällä tavalla tehtaisin. Rakentamisessa tämä ei ole kunnolla toiminut. 1980-luvulla paljon keskustelua herättäneestä ns. risteilijämallista rakentajat nappasivat käyttöönsä vain kylpyhuone-elementit.
Läpimenoaikaa työmaalla hidastavat sellaiset työvaiheet tai mestat, jotka ovat työvoimaintensiivisiä. Esimerkiksi kylpyhuonetta rakennettaessa pieneen tilaan pyrkivät sähköasentajat, putkiasentajat, ilmastointiasentajat, vesieristäjät ja laatoittajat. Tämä hidastava työvaihe ratkaistaan nykyisin usein kylpyhuone-elementillä.
Myös toimistokäytävien kattojen asennuksiin pyrkivät monet ammattiryhmät toimien toistensa esteenä. Tähän on kehitetty ratkaisuksi esivalmistettuja elementtejä. Skanska kokeili niitä jo vuonna 2011 Suomen pääkonttorinsa Manskun Rastin rakentamisessa. Sinänsä toimivasta konseptista puuttui kuitenkin silloin jatkuvuus. Sairaalahankkeissa jatkuvuutta on löytynyt paremmin. Niissä on myös niin paljon kokoa, että jopa projektikohtainen tuotekehitys kannattaa.
Työmailla tuottavuuden kehittäminen on osoittautunut hitaaksi ja vaikeaksi. Mitä enemmän esivalmistusta voidaan siirtää työmailta tehtaisiin, sitä tehokkaammaksi ja tasalaatuisemmaksi rakentaminen on mahdollista saada.
Lue lisää: Manskun Rasti on Vuoden Työmaa 2011
Periaatteessa koko talo voitaisiin pystyttää tilaelementeistä. Pientaloissa ne ovat yleisiä, mutta kerrostalorakentamisessa kokeilut ovat päättyneet lyhyeen. Rautaruukki ei 1990-luvulla edennyt teräskonteista koottavan talon rakentamisessa ideointia pidemmälle. NCC lopetti Ruotsissa vuonna 2008 NCC Komplett -nimellä tunnetun kerrostalojen tehdasmaisen tuotannon, kun odotetut aikataulu- ja kustannushyödyt eivät toteutuneetkaan. Paljon julkisuutta kerännyt Neapo ajautui konkurssiin vuonna 2013.
Viime vuosina konkurssiaalto on karsinut Suomessa puisten tilaelementtien valmistajia. BoKlokin tilaelementeistä koottavien puukerrostalojenkin rakentaminen lopetettiin Suomessa muutaman koekohteen jälkeen 2024. Puurakentamisen teollistaminen ei ole tehnyt harppauksia edes Pohjois-Amerikassa. Vuonna 2015 perustetun Katerran piti mullistaa hyvin käsityövaltainen puukerrostalojen rakentaminen teollisesti valmistetuilla puuelementeillään, mutta se meni konkurssiin jo 2021.
”Vuonna 2030 työmaa on enemmän kokoonpanopaikka kuin perinteinen rakennusalue”, uskoo kuitenkin muutokseen Rakennusteollisuus ry:n kehitysjohtaja Antti Aaltonen.
.
Odottelusta täsmätoimituksiin
Logistiikalla on aivan olennainen osuus tahtituotannon täsmällisyyteen. Työntekijöiden aikaa ei voi hukata materiaalien etsimiseen vaan niiden on oltava käden ulottuvilla.
Toimitusten täsmällisyydessä ollaan jo aivan eri tasolla kuin 1980-luvulla, jolloin Ari Angervuoren työmaahavaintojen mukaan ei puhuttu edes päivien vaan viikkojen toimitusaikaheitoista.
Nikkola haluaisi parantaa logistiikkaa vielä niin, että kaikki tavarat menisivät ensin logistiikkavarastoon, josta ne kutsuttaisiin juuri oikeaan aikaan työmaalle.
Jo vuonna 2006 Nokia oli kehittänyt rakentajille sovelluksen, jonka kautta kännykällä pystyttiin seuraamaan betonielementtien ja ikkunoiden kulkua tehtaalta työmaalle. Reimantorni jäi kuitenkin yhdeksi harvoista piloteista. Tänään tähän tekniikkaan on palattu. Nikkola sanoo, että esimerkiksi betonielementeistä voidaan syöttää id-tunnukset järjestelmään. Siitä näkyy, onko tehtaalla elementit tehty aikataulun mukaisesti vai onko siellä viiveitä, joiden vuoksi asennuspäivää pitää siirtää.
Suunnittelun ei tarvitse olla heikoin lenkki
Tahtituotannon vuoksi nykyinen rakentaminen on paljon kireämpää ja hektisempää kuin ennen. Työmaalla on tekemisen tuntua, kun perinteiset aikataulupuskurit on karsittu lähes olemattomiin. Kun yksi tekijä lopettaa, toinen jatkaa välittömästi. Vaarana tässä on, että jos yksi lenkki pettää, sitten pettävät helposti muutkin, koska ketjutettuja töitä ei voi aloittaa ennen kuin edeltävä työ on valmis.
Nikkola sanoo, että tahtituotannon häiriöherkkyyden vuoksi päällekkäisiä tehtäviä pitää välttää ja resurssit pitää olla mitoitettu niin riittäviksi, että tuotantoon ei tule katkoksia.
Katkoksia voi tulla myös silloin, jos työmaa ei saa suunnitelmia ajoissa. Suunnittelun täsmällisyydessä on Nikkolan mukaan yhä taiteellisesta luovuudesta tai puutteellisesta suunnittelunohjauksesta johtuvaa häilyvyyttä.
”Suunnittelu pitäisi voida synkronoida työmaan kanssa samaan järjestelmään ja tahtiin”, hän sanoo.
Suunnitelmien viivästyminen ei aina johdu suunnittelijasta vaan käyttäjistä. Varsinkin liiketiloissa käyttäjät varmistuvat usein niin myöhään, että suunnittelijat eivät saa ajoissa lähtötietoja.
Sairaalahankkeissa valtavan käyttäjäjoukon mielipiteiden kartoittamiseen on alettu käyttää pelialalta kopioituja visualisointitekniikoita. Vuonna 2015 Järvenpään sosiaali- ja terveyskeskuksen Justin suunnittelussa Uki Arkkitehtien kehittämän 3D-simulaation avulla käyttäjät pääsivät ikään kuin kulkemaan suunnitteilla olevan talon sisätiloissa arvioimassa tilaratkaisuja. Lisäksi työmaalle tehtiin ennen sisärakennusvaihetta vastaanotto- ja hoitotiloista mallihuoneet kalusteineen ja laitteineen. Käyttäjät pääsivät testaamaan niiden toimintaa, ja toiveet otettiin huomioon itse rakennuksessa.
Sairaalan henkilökunta oli niin tyytyväinen mahdollisuuteensa vaikuttaa suunnitteluratkaisuihin, että Rakennusteollisuus ry myönsi NCC:n allianssihankkeen projektipäällikölle Jaakko Hakalalle ja vastaavalle työnjohtajalle Esa Räsäselle Laatuoivalluspalkinnon. Perusteluna oli käyttäjän tyytyväisyys ja moitteeton tekninen laatu eli hankkeen kokonaislaatu. Laatua oli työmaakilpailun raadissa arvioimassa liiton kehitysjohtaja, työelämäprofessori Jukka Pekkanen.
Lue lisää: NCC:n Järvenpään sairaalahanke palkittiin laatuoivalluksesta
Kaikkia kustannusriskejä ei voi hallita
Vastaavalle mestarille kaksi tärkeintä asiaa on pitää työmaa budjetissa ja aikataulussa. Kustannusten ja aikataulun ohjauksen perusteet ovat Nikkolan mukaan säilyneet samana: pitää tietää määrät, hinnat ja resurssit ja se paljonko tekemiseen menee aikaa. Nämä tiedot saadaan tänään helposti järjestelmistä.
”Aikataulujen luotettavuus on parantunut valtavasti. Tahtituotannossa saatetaan mennä päivänkin tahdissa, jolloin aikataulutieto on lähes reaaliajassa”, Nikkola sanoo.
Edelleenkin aikatauluun voi tulla häiriöitä, kun jotain materiaalia ei saada ajoissa Suomeen tai kun vaikkapa rekka-auto on ajanut kolarin. Nämä pikkuriskit ovat yleensä helposti hoidettavissa.
Rakentamisessa isoimmat riskit ovat monesti syntyneet jo ennen kuin työmaa on käynnistynyt. Isoissa, monta vuotta kestävissä hankkeissa viive laskenta-ajankohdan ja toteutuksen välillä voi olla pitkä. Panoshinnat saattavat tänä aikana nousta tai laskea merkittävästi ilman, että niitä voi laittaa työmaan viaksi tai ansioksi.
Kauppakeskus Rediä rakennettaessa viivettä lisäsi hankkeesta tehty aiheeton valitus, joka siirsi aloitusta lähes kolmella vuodella.
”Redi oli niin vaativa homma, että en ole ikinä sellaisessa myllyssä ollut enkä tule olemaankaan”, Nikkola sanoo.
Video: Kauppakeskus Redin rakentaminen
Jo suunnitteluvaiheessa sidottuihin kokonaiskustannuksiin työmaa ei Nikkolan mukaan pysty vaikuttamaan paljoakaan. Sen se voi varmistaa, että kohde valmistuu ajallaan.
Nikkola näki jo 1980-luvun lopulla, kuinka vaikeaa kustannusten hallinta on silloin, kun vauhti kiihtyy ympärillä. Rakentajat olivat 1970-luvulla oppineet rakentamaan yksinkertaisia betonielementtitaloja nopeasti ja edullisesti. 1980-luvulla arkkitehtuuri monimuotoistui: tuli erkkereitä, lasikattoja ja värikkäitä julkisivuja eikä talo enää muistuttanut muodoltaan kenkälaatikkoa. Rakennusliikkeiden tarjouslaskenta ei pysynyt perässä, koska jälkilaskentatiedot olivat toiselta aikakaudelta.
Lue lisää: 50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähiöiden laatikkoarkkitehtuurin
Juhani Kiiras ja Yrjänä Haahtela olivat Teknillisen korkeakoulun oppitunneilla yrittäneet opettaa tuleville työpäälliköille ja yritysjohtajille, että nousukaudella kalliit suunnitelmat tulevat entistä kalliimmiksi. Oopperatalon kohdalla tämä toteutui vuonna 1988. Kustannusarvio ylittyi ensimmäisellä tarjouskierroksella 40 prosentilla.
Suunnitteluharha tulee kalliiksi
Maailmalla suurten projektien aikataulujen ja budjettien roimatkin ylitykset ovat olleet tavallisia. Berliinin lentokentän kustannukset nousivat kahdesta miljardista yli seitsemään miljardiin euroon ja aikataulu venähti kahdeksalla vuodella, kun se vihdoin valmistui 2020. Ennätystä pitää Olkiluodon kolmas ydinvoimalaitos, josta tuli maailman kallein rakennus. Rakentaminen aloitettiin 2005 ja valmista piti olla 2009, mutta aikataulu venyi vuoteen 2021. TVO:n maksama hinta nousi 3,2 miljardista 5,8 miljardiin, mutta riitaisan hankkeen kokonaiskustannus ydinvoimalan toimittajille voi olla jopa yli kahdeksan miljardia.
Taloustieteiden nobelisti Daniel Kahneman kirjoitti suunnitteluharhasta, joka koskee suuria, vaativia ja pitkäkestoisia julkisia hankkeita, tyypillisimmin infrahankkeita. Kahnemanin mukaan rakentajat ottavat lähtökohdakseen ylioptimistisia oletuksia projektin sujumisesta. Projektista tehdään riskiarvio, mutta mukaan otetaan vain tunnistetut riskit. Ennustamattomilla tekijöillä on pitkissä hankkeissa usein paljon isompi merkitys.
Olkiluodon kohdalla tuo ennustamaton riski oli Japanissa vuonna 2011 tapahtunut tsunami, jonka kohteeksi joutui Fukushiman ydinvoimalaitos. Vahinkoihin nähden ylimitoitettu kohu nosti myös Suomessa turvajärjestelyjen tasoa ja hintaa valtavasti.
Pyhäjoen ydinvoimalatyömaalla rakennustyöt loppuivat kokonaan, kun presidentti Putin käynnisti vuonna 2022 ”erikoisoperaationsa” Ukrainassa ja vei uskottavuuden venäläiseltä ydinvoimatoimittaja Rosatomilta. Venäjällä puolestaan rakentajilla ovat toteutuneet lähes kaikki riskit, niin taloudelliset kuin poliittisetkin.
Kahneman kirjoitti suunnitteluharhasta paljon ennen koronan aiheuttamaa maailmanlaajuista shokkia. Korona näkyi suomalaisilla rakennustyömailla materiaalien hinta- ja saatavuusongelmina ja jopa töiden keskeytyksillä työntekijöiden joukkosairastumisten vuoksi.
Haahtelan projektinjohtopalveluna toteuttamassa Ylvan Lyyra-toimistotalohankkeessa rakentaminen keskeytettiin vuodeksi, kun korona lopetti hotellipalvelujen kysynnän. Aikatauluviiveen vuoksi kustannusnousut piinasivat pitkään hanketta. Teräksen hinta nousi ensin kaksin- ja sitten kolminkertaiseksi.
Koronan aiheuttamat maailmanlaajuiset materiaalien saatavuusongelmat osoittivat, että leanin JOT-ajattelussakin on riskinsä. Myös Suezin kanavan liikenteen pysäyttänyt karilleajo havahdutti varautumaan toimitusviivästyksiin. Monessa maassa alettiin ymmärtää myös paikallisen valmistuksen merkitys, kun aiemmin saatettiin luottaa siihen, että tuotteita saa nopeasti ja halvalla Kiinasta.
Koronan pitkäaikaisvaikutukset voivat olla lyhytaikaisia häiriöitä merkittävämmät, sillä etätyön muuttuminen uudeksi normaaliksi romahdutti toimistojen tilantarpeen pysyvästi.
Kahneman varoitti, että julkisissa hankkeissa on vaara tietoisesta alibudjetoinnista, jolla hanke saadaan hyväksytettyä poliittisessa päätöksenteossa. Tästä on Suomessakin paljon esimerkkejä. Esimerkiksi presidentin virka-asunnon Mäntyniemen hinta kymmenkertaistui.
Yksityisellä puolella joudutaan valtiota tarkemmin katsomaan mihin on varaa. Vuonna 1996 vuoden työmaana palkittiin Harry Harkimon rakennuttama Hartwall-areena. Harkimo halusi alun perin hallin Töölönlahdelle, joten suunnitelmat olivat sen mukaiset. Aikansa tähtiarkkitehdit Mikko Heikkinen ja Markku Komonen olivat rakennesuunnittelijaguru Matti Ollilan kanssa ideoineet hienot riippuvat kattorakenteet. Kun paikka vaihtui, Pasilaan kelpasi riisutumpikin versio. Kustannuspaineita kuitenkin lisäsi se, että pääministeri Paavo Lipponen veti pois lupaamansa avustuksen ja ohjasi rahat Mäkelänrinteen uimahallin rakentamiseen. Kun tähtisuunnittelijat eivät suostuneet riisumisiin, otettiin tilalle suunnittelijat, jotka suostuivat. Skanska ja Palmberg tekivät ehdotukset suunnitelmien riisumisesta kymmenillä miljoonilla markoilla ja saivat urakan.
Paljon odotetut Musiikkitalo ja Uusi Lastensairaala olivat 2010-luvulla molemmat niin sanottuja toiveiden tynnyreitä. Niiden suunnitelmia jouduttiin karsimaan rakentamisvaiheessa aika paljonkin. Haahtela kehitti lastensairaalahankkeessa simulointimallia, jolla kustannuksia voi ohjata ja ennustaa jo suunnittelun alkuvaiheessa.
Kustannusyllätyksiä tapahtuu edelleen. Joulukuussa 2025 kerrottiin, että Oulun Heinäpäähän rakennettavan jalkapallostadionin kustannusarvio on noussut 17 miljoonasta eurosta 23 miljoonaan. Kun hanke esiteltiin vuonna 2020, kustannusarvio oli 13 miljoonaa. Kaupunki sitoutui vuonna 2023 tukemaan valitusten lykkäämää hanketta neljällä miljoonalla eurolla.
Infrahankkeet epäonnistuivat usein
Suurissa infrahankkeissa kustannusylitykset olivat 2000-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä maan tapa. Liikenneministeriö kutsui vuonna 2007 SRV-taustaisen Jorma Haapamäen selvittämään kustannusylitysten syitä.
Ongelmakohteita olivat silloin Kehä I välillä Turunväylä-Vallikallio, Vuosaaren sataman liikenneyhteydet, valtatien 2:n parantaminen välillä Vihti-Pori ja valtatien 6:n parantaminen välillä Lappeenranta-Imatra. Länsimetron ja Vantaan kehäradan rakentaminen olivat juuri käynnistymässä, joten Haapamäen mietinnön odotettiin auttavan niiden pitämiseksi budjetissa. Toisin kävi. Vuonna 2017 pääministeri Juha Sipilä pyysi kansliapäällikkö Erkki Virtasen apuun.
Virtasen selvitys paljasti, että valtion osittain rahoittamat rakennushankkeet näyttävät pääsääntöisesti epäonnistuvan. Valtion rahoitus tulisi hänen mielestään aina määritellä sekä euromääräisenä enimmäissummana että prosentuaalisena enimmäismääränä.
Virtasen ohjeet unohtuivat Olympiastadionia korjattaessa. Valtio ja kaupunki lupasivat maksaa korjaustöiden laskun puoliksi eikä valtio asettanut kattohintaa kustannuksille. Kustannusarviot paukkuivat, kun raskaita muutos- ja vahvistustöitä sekä hulppeaa teräskatosta tehtiin suojelukohteen rajoituksilla ja Uefan turvallisuusvaatimuksilla.
Kustannukset ylittivät alkuperäisen arvion lähes 140 miljoonalla eurolla ja nousivat 337 miljoonaan euroon. Työmaakilpailun raati antoi silti vuonna 2018 Skanskalle työmaakilpailussa tunnustuksen hyvin hoidetusta korjausurakasta. Korjaustyöt tehtiin yhteistoiminnallisena projektinjohtourakkana. Kilpailun jälkeen työmaa sai myös negatiivista julkisuutta MOT-ohjelmassa ulkomaisen työvoiman palkkausepäselvyyksien vuoksi.
Video: Olympiastadion on ollut valtava korjaus- ja laajennusurakka
Virtasen ehdotukset siitä, että infrahankkeet suunniteltaisiin hallituskausien yli eikä hankkeille annettaisi avointa maksusitoumusta, näyttävät politiikan todellisuuden valossa epärealistilta. Esimerkiksi käy vaikkapa ns. tunnin juna, jota Sanna Marin suunnitteli kotikaupungistaan Tampereelta Helsinkiin, mutta jonka suunnan Petteri Orpo heti valtaan tultuaan vaihtoi kotikaupungistaan Turusta Helsinkiin.
Simulointia ja tilannekuvia
Infrahankkeiden teknisiin ongelmiin on löydetty hyviä ratkaisuja ottamalla oppia aiemmista hankkeista.
Turun moottoritiehankkeen Lohja-Muurla-välin aikataulua vuosina 2005-2009 viivytti liito-oravien lisäksi tunneleiden monimutkaisen liikenteenohjausjärjestelmän lastentaudit. Tämä riski tiedostettiin YIT:n urakoimassa Kehä I:n liikennetunnelissa Espoon Vallikalliossa. Työmaalla panostettiin hyvissä ajoin liikenneturvallisuutta ohjaavan telematiikan saamiseen käyttökuntoon simulointien avulla.
Länsimetron ykkösvaihe myöhästyi kolmella vuodella ja otettiin lopulta käyttöön 2017. Indeksikorjattuna hinta nousi 28 prosentilla. Kakkosvaihetta rakennettaessa vuosina 2014-2022 haluttiin päästä irti ensimmäisen vaiheen ongelmista parantamalla seitsemän kilometrin matkalla useille pääurakoitsijoille pilkotun hankkeen tiedonkulkua. Keinoksi projektin kokonaisuuden hallintaan otettiin tilannehuone, jonne oli keskitetty digitaalinen tieto eri urakoitsijoiden töiden etenemisestä. Metrohanke eteni nyt yllätyksittä.
Länsimetro ei ollut mukana työmaakilpailussa, mutta Ville Saksin johtamalla kakkosvaiheella olisi ollut kaikki eväät kilpailun voittamiseen.
”Tiedonkulku on mennyt valovuoden eteenpäin siitä mitä se on aikaisemmin ollut”, Nikkola sanoo. Se mitä työmaalla tapahtuu, ei pääse enää yllättämään tilaajaa eikä rakennusliikkeen johtoa. Järjestelmät ovat niin hyvät, että johdolla on lähes reaaliaikainen tilannekuva siitä, kuinka hyvin työmaa on pysynyt aikataulussa ja budjetissa.
Tulevaisuuteen hyvätkään järjestelmät eivät näe. Nikkola sanoo, että kukaan ei uskalla nykyisessä maailmatilanteessa ennustaa puolta vuotta pidempään.
KVR:stä puuttui laatu
1980-luvulla vallitseva urakkamuoto oli kiinteähintainen kokonaisurakka. Roolijako oli selvä: rakennuttaja tilasi suunnitelmat ja kilpailutti rakennusliikkeitä hinnalla. Tänään ei ole aina selvää edes kuka on rakennuttaja, kun kiinteistöjä kehitetään myyntiin jollekin vielä tuntemattomalle sijoittajalle.
1970-luvun aluerakentamisessa käytettyä mallia, jossa rakennusliike vastasi myös suunnittelusta, rakennusliikkeet halusivat 1980-luvulla tarjota myös muuhun rakentamiseen. Tilaajat kuitenkin pettyivät laadultaan riisuttuun lopputulokseen.
Kokonaisvastuurakentamisen eli KVR:n maine oli niin huono, että sen nimi vaihdettiin 1990-luvulla design and buildiksi. Infrarakentamisessa KVR:ää käytetään yhä jonkin verran nimellä Suunnittele ja toteuta eli ST-malli.
”Ihanneasiakas on desing and build -mallilla neuvottelu-urakkasopimuksen tekevä rahan omistaja. Tämä kun keskittyy kiinteistöomaisuuden salkuttamiseen eikä ole turhan tarkka sen enempää hintatasosta kuin laadustakaan. Sekava totetusmuoto poistaa turhat riskit ja antaa tarvittavaa toimintavapautta”, kirjoitti Yrjänä Haahtela vuonna 1999.
Nokian kiireet kannustivat projektinjohtourakointiin
1990-luvulla Lemminkäinen ja SRV ottivat ensimmäisinä käyttöön projektinjohtourakan, jossa rakennusliike ohjasi suunnittelua. Erona kokonaisvastuurakentamiseen oli se, että työt teetettiin aliurakoina. Näiden hinnat olivat avoimesti tilaajan nähtävissä. Rakennusliikkeelle oli asetettu sekä tavoite- että kattohinta kannustamaan kustannusten pitoa.
Suomen Yhdyspankin rakennuttamassa ja Hakan rakentamassa Sörnaistenkatu 1:ssä käytettiin vuonna 1993 yhteistoiminnallista projektinjohtourakkaa. Siitä käytettiin silloin nimitystä laskutyöpohjainen yhteistoiminnallinen osaurakointimalli. Se toteutettiin ns. Open book -periaateella. Rakennuttaja yhdessä pääurakoitsija Hakan kanssa valitsi suunnittelijat, aliurakoitsijat ja muut toimittajat. Se mahdollisti rakennustöiden nopean käynnistämisen vielä keskeneräisin suunnitelmin. Hakalla oli omia alaurakointiyksiköitä esimerkiksi maalaus- ja sähköissä. Ne saivat osallistua tarjouskilpailuihin, mutta tarjouskuoret tilaaja ja Haka avasivat yhdessä.
Rakennuttajakonsulttina tässä palkitussa hankkeessa toimi Seppo Kivilaakso JP-Terastosta. Hän oli myöhemmin yksi Indepron perustajista. Hän toimi pitkään myös työmaakilpailun raadissa (1996-2007) tuoden siihen tilaajapuolen näkemystä.
Projektinjohtourakan suosio oli huipussaan Nokian hurjana kasvuaikana, kun tehdas- ja toimistotilaa tarvittiin koko ajan lisää. Parhaimmillaan kolmasosa Suomen toimitiloista tehtiin Nokialle. Malli sopi hyvin sellaiseen rakentamiseen, jossa kiire on niin kova, että rakentamaan piti päästä keskeneräisillä suunnitelmilla. Aina ei ollut aikaa sopia edes tavoitehintaa. Peräti kolme Nokian hanketta voitti työmaakilpailun. Ensimmäinen niistä oli vuonna 1994 SRV:n projektinjohtourakkana rakentama matkapuhelintehdas Salossa. Kun toisessa päässä tehdasta vielä rakennettiin, toisessa päässä valmistettiin jo kännyköitä. Nokia halusi tehostaa toimintaa myös solmimalla kumppanuussopimuksia hyviksi osoittautuneiden rakennusliikkeiden kanssa.
Projektinjohtourakka on käytössä myös Jatkeen Signen työmaalla, mutta se on Nikkolan mukaan erilainen kuin 1990-luvulla. Nykyisin konsultit ovat tulleet projektinjohtourakkaan tilaajan ja urakoitsijan väliin, minkä seurauksena projektinjohtourakat eivät juurikaan ero kiinteähintaisista.
”Ennen keskustelua käytiin paljon enemmän kuin nykyisin. Jos näytti, että hanke ei pysy budjetissa, tämä kerrottiin tilaajalle, jonka kanssa sitten sovittiin keinoista, joilla tavoitehintaan päästiin”, Nikkola sanoo.
”Keskusteluyhteys on kaikkien tärkein asia. Jos on hyvä keskusteluyhteys tilaajan tai rakennuttajakonsulttien kanssa, sillä saadaan toimiva yhteistyö ja kaikilla on mukavampi olla.”
Musiikkitaloa rakennettaessa Nikkolan keskusteluyhteys tilaajan ja rakennuttajakonsultin kanssa sujui ja talosta saatiin toimiva, vaikka monia toiveita jouduttiinkin rakentamisen aikana karsimaan pois.
Korjaushankkeissa on isoimmat riskit
Vaativissa korjaushankkeissa on paljon uudisrakentamista isompi epäonnistumisen riski. Lähes kaikki isot rakennusliikkeet ovat tehneet merkittäviä tappioita yksittäisissä korjaushankkeissa ja monia keskisuuria rakennusliikkeitä on kaatunut epäonnistuneen korjaushankkeen seurauksena. Skanska otti 2010-luvulla korjaustöiden riskit niin vakavasti, että se otti aikalisän korjaustöiden tarjoamisessa selvitelläkseen uskaltaako niitä ylipäänsä tarjota.
Rakennusliikkeet pyysivät 2010-luvun lopulla Tampereen teknillisen yliopiston professoria Arto Saarta selvittämään miten korjaushankkeiden riskejä voisi eliminoida jo hankesuunnitteluvaiheessa. Poikkeuksellisesti liikkeelle lähdettiin hankkeista, joissa oli ollut vaikeita haasteita tai ongelmia, kun niistä yleensä pyritään vaikenemaan. Hänen selvityksessään keskeisimmät ongelmat liittyivät puutteellisiin suunnitelmiin ja korjaustöiden aikana havaittuihin yllätyksiin rakenteissa.
Saaren mukaan vaativassa korjauskohteen onnistumisessa tärkeintä on projektipäällikön ja rakennesuunnittelijan kokemus ja osaaminen. Erityisen tärkeää vaativissa korjaushankkeissa on se, että rakennesuunnittelija on paikan päällä antamassa välittömästi näkemyksensä. Rakennusliikkeellä olisi hyvä olla osaamista suunnittelun ohjaamisesta, jotta urakoitsija pystyisi antamaan oman panoksensa suunnitteluun.
Urakkamuodon valinnalla voidaan Saaren mukaan jonkin verran vaikuttaa korjaushankkeiden riskien hallintaan. Kiinteä urakkamuoto ei sovi sellaiseen korjaushankkeeseen, jossa on odotettavissa suunnitelmamuutoksia, mutta projektinjohtourakkakaan ei ole mikään patenttiratkaisu.
”Tänä päivänä suurin ongelma on se, että lähdetään tekemään niin, että suunnitelmien lähtötaso on alhainen ja suunnitelmat täydentyvät koko rakentamisen ajan. Ensimmäisenä pitäisi tutkia talon kunto ja käytettävissä olevat tilat ja vasta tämän jälkeen tehdä suunnitelmat”, Otaniemen Dipolin korjausta johtanut vastaava mestari Ari Tikka kertoi Rakennuslehden haastattelussa 2021.
Lue lisää: Korjausrakentamisen mestariosaajat paljastavat menestyksensä salaisyydet
Allianssimalli syvensi yhteistyötä
Jorma Haapamäki ehdotti ratkaisuksi kustannusten hallintaan suunnittelun ja toteutuksen yhdistävää kumppanuutta. Sellaiseksi osoittautui Australiasta Suomeen napattu allianssimalli, jonka kehittämisvaiheen innovaatioilla Lemminkäinen sai vuonna 2016 valmistuneen vaativan Tampereen rantatunnelin pidettyä budjetissa.
”Jollei se ollut sitten ylibudjetoitu alun perin”, Erkki Virtanen totesi kyynisesti. Sinänsä Virtanen oli oikeassa, sillä allianssissa tavoitehinta ei ole kilpailutettu vaan allianssin itsensä määrittelemä. Virtanen kuitenkin omassa selvityksessään ehdotti sekä allianssi- että elinkaarimallien lisäämistä valtion ja kuntien hankkeissa.
Vaativissa korjaushankkeissa allianssimalli on osoittanut toimivuutensa. Siinä työt aloitetaan kohteen riskit kartoittavalla kehitysvaiheella. Jos esimerkiksi rakenteista löytyy niitä avattaessa yllätyksiä, tilaaja, suunnittelija ja rakentajat ideoivat yhdessä mitä tehdä.
Vaikka kehitysvaihe tuli tunnetuksi käsitteenä allianssiurakoiden myötä, niin Matti Kruusin mukaan käytännössä vastaavaa ajatusta oli sitä ennen ollut myös monissa projektinjohtourakoissa. Niissä päätoteuttaja saattoi osallistua suunnitelmien kehittämiseen samalla, kun teki rakennushankkeen valmistelutöitä. Tilaajalla oli kuitenkin mahdollisuus irtisanoutua yhteistyöstä, jos esimerkiksi tavoitehinnasta ei päästykään sopimukseen. Viime vuosina kehitysvaihe on otettu ihan nimenäkin mukaan moniin projektinjohtourakoihin. Esimerkiksi Säätytalon korjaus tehtiin yhteistoiminnallisena projektinjohtourakkana, jossa oli mukana kehitysvaihe.
Lue lisää: Hybridimalleissa panostetaan allianssista tuttuun kehitysvaiheeseen
YIT:n vetämässä Helsingin yliopiston päärakennuksen korjaamisessa vuonna 2020 allianssiajattelua laajennettiin myös erikoisurakointiin tekemällä talotekniikka-, purku-, julkisivu-, tasoite- ja maalausurakoitsijoiden kanssa omat kumppanuussopimukset.
Lue lisää: Helsingin yliopiston päärakennuksen perusparannus on Vuoden Työmaa 2020
Allianssimallia käytetään tyypillisimmin sellaisessa vaativassa rakentamisessa, jossa tilaaja odottaa rakennusliikkeeltä innovaatioita. Allianssissa kaikki pyrkivät toimimaan projektin parhaaksi. Erimielisyydet ratkaistaan keskustellen eikä juristien kautta.
Senaatti käyttää omaa malliaan, kärkihankeallianssia, vaativimmissa kohteissaan. Mallin kehittänyt ja työmaakilpailun raadissakin pitkään vaikuttanut Juhani Karhu sanoi, että hintaakin tärkeämpää on se, ketkä henkilöt saadaan hanketta vetämään eli keiden kanssa yhteistyön tiedetään toimivan. Allianssimallissa valinta perustuu pitkälti tähän.
Työmaakilpailussa ensimmäinen voitokas allianssihanke oli Lielahden ja Kokemäen välinen rataosuus vuonna 2012. Sen VR Track rakensi yhteistyössä Liikenneviraston kanssa. Rata valmistui kolme kuukautta etuajassa ja budjetti alittui.
Kokemukset olivat niin hyvät, että nykyinen Väylävirasto on jatkanut aktiivisesti allianssimallin käyttöä. Väyläviraston hankintajohtaja Pekka Petäjäniemi on monet kerrat ylpeänä esitellyt näitä hankkeita ulkomailla. Allianssihankkeita on toteutettu Suomessa jo noin sata, mikä on Euroopan ennätys.
Lue lisää: Rata-allianssi voitti työmaakilpailun
YIT rakensi ensimmäisenä teollisuuslaitosallianssilla Naantaliin vuonna 2016 palkitun voimalaitoksen. Projektipäällikkö Timo Tuomisto kertoi, että yhteistyö hankkeessa oli aitoa ja kehitysvaiheessa tehdyillä innovaatioilla saatiin merkittäviä kustannussäästöjä.
Video: Naantalin voimalaitos on Vuoden Työmaa 2016
Samanlaiset kokemukset allianssin toimivuudesta oli Jukka Nikkolalla lentokentän T2-terminaalia rakennettaessa. Rakentaminen tapahtui lentoasematoimintojen ehdoilla. Siksi allianssiin otettiin kaikki keskeiset urakoitsijat yhteistyön sujuvuuden varmistamiseksi.
Allianssimalli on yleinen sairaalahankkeissa, joita sote-uudistus pani 2010 luvulla liikkeelle valtavasti. Lapti esimerkiksi on toteuttanut allianssimallilla jo kolme vaihetta Kuopion Uusi Sydän -sairaalahankkeessa, joka vuonna 2019 voitti kilpailun. Käyttäjät ovat olleet pitkäaikaiseen yhteistyöhön tyytyväisiä.
Vaikka allianssimallista onkin tullut hyvin suosittu, ei se kerää pelkästään kehuja. Allianssi perustuu luottamukseen, mutta jos sitä ei synny, ei allianssikaan toimi. Seppo Kivilaakso pitää allianssimallia vastuiden ja päätöksenteon suhteen turhan epämääräisenä. ”Jos sanotaan, että allianssi vastaa kaikesta, niin ovatko suunnittelijoiden vastuuvakuutukset voimassa?” hän kysyy. Yhtä kriittisesti hän suhtautuu siihen, että allianssin sanotaan tekevän yhdessä päätökset. ”Kyllä rakentamisessa se, joka maksaa, myös päättää.”
Lue lisää: Kuopion Uusi Sydän -sairaala on allianssin voimannäyttö
Elinkaarimalli pidensi vastuita
Allianssin ohella myös elinkaarimalli on suosittu julkisessa rakentamisessa. Sitä edeltävää yksityisrahoitusmallia käytettiin Lahdentien rakentamisessa. Toteutuksesta ja suunnittelusta vastasi Skanskan ja Tekran perustama työyhteenliittymä Nelostie Oy. Valtio maksoi sille automääriin sidottua korvausta vuoteen 2012 saakka. Koska Nelostie oli vastuussa ylläpidosta tuohon vuoteen saakka, rakentajat valitsivat pitkäikäisiä ratkaisuja, kuten paalutuksia tavallista enemmän. Tie valmistui vuoden etuajassa. Hanke palkittiin työmaakilpailussa vuonna 1997.
Samanlaista mallia 12 vuoden ylläpitovastuulla käytettiin myös Koskenkylän ja Kotkan välisen moottoritien rakentamisessa. Liikennevirasto piti tuolloin voimakkaasti yleistynyttä ulkomaalaisten aliurakoitsijoiden käyttöä niin isona riskinä, että se jakoi työt kahtia Destialle ja YIT:lle. Näiden kanssa se kävi palautekeskustelun puolen vuoden välein. Ensimmäisessä tapaamisessa rakentajat saivat tylyt arvosanat. Palautteesta poimittiin kolme tärkeintä kohtaa kehitettäväksi. Yhteistyö sujui lopulta niin hyvässä hengessä, että hanke palkittiin parhaana työmaana vuonna 2013.
Lue lisää: E18-moottoritie Kotka-Koskenkylä on valittu Vuoden Työmaaksi
Yksityisrahoitusmallista kehitetty elinkaarimalli kiinnosti kuntia. Vanhoissa kouluissa oli 1990-luvun lopulla paljastunut valtava määrä sisäilmaongelmia. Elinkaarimallin avulla vastuu siitä, että koulun sisäilma pysyy hyvänä, saatiin siirrettyä kunnalta rakennusliikkeelle, joka vastaa suunnittelun ja rakentamisen lisäksi koulun ylläpidosta sovitun ajan. Ongelmana tosin on ollut tarjoajien vähyydestä johtuva kilpailun vähäisyys.
Kuninkaantien lukion ja uimahallin elinkaarihankkeessa Espoossa uima-allas tehtiin haponkestävästä teräksestä. Tällä vältyttiin niiltä laatoituksen kiinnipysymisongelmilta, joista monien uusien uimahallien ja kylpylöiden betonialtaat ovat kärsineet. NCC:n panostukset laatuun työmaakilpailun raati noteerasi voitolla vuonna 2002. Täysin ongelmitta pitkä ylläpitovaihe ei ole mennyt, sillä teräsaltaan hitsausta jouduttiin korjaamaan.
Lue lisää: Millaisia ovat uraauurtavan PPP-hankkeen kokemukset?
Elinkaarihankkeissa rakennusliikkeet huomasivat pian, että urakoitsijoiden yleisten sopimusehtojen eli YSE:n mukainen lyhyt vastuuaika ei olekaan kiva asia, jos itse on päätoteuttajana sitoutunut 25 vuoden elinkaarivastuuseen. Nikkola kertoo, että vielä 2003 Kamppia rakennettaessa tilaajalle riitti normaali vuoden takuuaika, mutta tänään tilaajat vaativat koko ajan pidempiä vastuita.
Yhteistyö ja tiedon jakaminen korostuvat
Matti Kruusin mielestä 1980-luvulla vallitsevassa käytössä ollut rakentamisen malli, jossa suunnittelu, päätöksenteko ja toteutus erotettiin jyrkästi toisistaan, tuotti kitkaa ja tehottomuutta. Nykyiset mallit korostavat yhteistyön ja tiedonjakamisen merkitystä.
Tilaajan ja urakoitsijoiden välinen suhde parani, kun siirryttiin projektinjohtorakentamiseen ja allianssitoteutuksiin, mutta samalla tilaajan ja suunnittelijoiden välinen aiemmin hyvinkin tiivis suhde on Kruusin mukaan saattanut jopa heikentyä.
”Suunnittelijat pitää paremmin saada yhteiseen kelkkaan yhteistoiminnallisissa malleissa.”
Työmaan kannalta ei ole suurta väliä millä mallilla sopimus on tehty. ”Samalla tavalla siellä valetaan betonit ja katsotaan, että tiiliseinät ovat suorassa”, Jukka Nikkola sanoo.
Uudet mallit asettavat työmaan johdolle kuitenkin uudenlaisia vaatimuksia. Enää ei riitä, että hallitsee suvereenisti oman tonttinsa, vaan on myös osattava jakaa tietoa ja kyetä avoimeen yhteistyöhön muiden ammattilaisten kanssa. Big room -työskentelyssä työmaan johto tekee yhteistyötä tilaajan ja suunnittelijoiden kanssa ja last plannerin aikataulupalavereissa aliurakoitsijoiden kanssa.
”Yhteistoiminta on kykyä liittää oma osaaminen toisten osaamiseen”, Kruus sanoo.
”Yhteistoiminta ei tarkoita yksimielisyyttä vaan sitä, että ymmärretään, miksi tehdään, mitä tehdään ja miten tehdään sekä sovitaan yhdessä toimintaa ohjaavista periaatteista. Yhdessä toimittaessa sekä omat resurssit että toisten resurssit palvelevat yhteistä perustehtävää. Samalla kaikki osapuolet oppivat kokemuksesta ja toinen toisiltaan, koska työskentely rakentuu vastavuoroisuudelle ja aidolle sitoutumiselle.”
Management by perkele ei enää käy
1980-luvulla mestareiden arvo mitattiin sillä, kuinka paljon rahaa he toivat yhtiön kassaan. Se lisäsi paineita, sillä vastaavat mestarit olivat työmaidensa toimitusjohtajia, jotka vastasivat yksin kaikesta. Management by perkele -nimellä tunnettu herran pelkoon perustuva johtamistapa toimi, mutta kenelläkään ei ollut kivaa.
Kun Teknillinen korkeakoulu TKK vuonna 1992 kartoitti vastaaviin mestareiden kohdistuvia odotuksia, olivat vaatimukset lähes mahdottomat. Työpäälliköiden mielestä mestarin on oltava työmaan kuningas, jolla on ehdoton auktoriteetti. Hänen tulee kuunnella ammattimiehiä, sillä heiltä saa arvokasta tietoa, mutta veljeilyä työmiesten kanssa ei saa harjoittaa. Työvirheistä pitää uskaltaa huomauttaa, mutta työntekijät eivät saa kokea mestaria niskaan hengittäväksi piiskuriksi, koska tehokas työilmapiiri ei kestä kyttää työmaalla.
Parhailta työmailta noita yli-ihmisiä on löytynyt. Työmaakilpailun useamman kerran voittaneilla Jukka Nikkolalla, Markku Muhosella, Aarne Mikkosella, Heikki Haapasella ja Pentti Holmilla yhteistä on kokemuksen tuoma luontainen arvovalta. Heihin kaikki sopii NCC:n Haapasesta käyttämä luonnehdinta: rautainen rakennusalan ammattilainen, joka saa asiat luistamaan.
”40 vuotta sitten, kun mestari sanoi jotain tiukasti, kaikki tottelivat jonossa. Nyt niin tiukasti ei saisi edes sanoa”, Nikkola sanoo. Muutos on vaikuttanut myös Nikkolan omaan johtamis- ja kommunikointitapaan.
”Ihan oikeasti on pitänyt muuttua.”
Jos 1980-luvulla mestareilta ja insinööreiltä olisi kysytty rakennusliikkeen yrityskulttuurista olisi vastaus voinut olla: tulos tai ulos. 1980-luvulla ei edes puhuttu yrityskulttuurista vaan se tuli muotisanaksi 2010-luvulla. Jopa äärimmäisen tulosjohtamiskeskeiseksi tunnetussa YIT:ssä puheet pehmenivät.
”YIT:n yrityskulttuuri on aina ollut hyvin kehitys- ja ihmismyönteistä. Yhteen hiileen puhallettaessa nauretaan, innostutaan, jaetaan osaamista ja uskalletaan kokeilla,” YIT:n henkilöstöjohtaja Pii Raulo hehkutti yrityksen tiedotteessa 2017.
Projektitasolla nähtiin juhlapuheiden taakse. Vuonna 2020 tulevat tohtorit YIT:n ja Firan Ville Teräväinen ja Joonas Lehtovaara haastoivat hierarkkisen rakennusalan muuttumaan tiimihenkeä, itseohjautuvuutta ja innovatiivisuutta arvostavaksi. Nuoret mestarit ja insinöörit kaipaavat heidän mukaansa paitsi kannustavaa myös valmentavaa johtajuutta esimiehiltään.
Heidän havaintonsa oli, että parhaissa projekteissa on tyypillistä me-henkisyys, yhteisöllisyys, tiivis yhteistyö, avoin tiedon jakaminen ja innovointi. Nuo ovat olleet yhteisiä piirteitä myös työmaakilpailun voittajille.
Lue lisää: Nuoret rakennusinsinöörit haluavat pois armeijamaisesta johtamisesta
Omista työntekijöistä luovuttiin
Suhtautuminen omiin työntekijöihin on vaihdellut huomattavasti työmaakilpailun 40-vuotisen historian aikana. Välillä heitä on arvostettu ja välillä pidetty liiankin arvokkaina.
Jukka Nikkolalla oli vuonna 1986 johdettavanaan yli 40 suomalaista rakentajaa, joille hän joka aamu kävi antamassa ohjeet siitä mitä he tekevät ja mihin he menevät. 1990-luvun lama siirsi suomalaisia työntekijöitä kortistoon eikä rakentamisen elpyminenkään tuonut työpaikkoja takaisin. Omien työntekijöiden käyttö loppui rakennusliikkeiden omaa asuntotuotantoa lukuun ottamatta lähes kokonaan 2000-luvulla. Nyt työt teetetään pääosin aliurakoitsijoilla.
1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alussa aliurakoitsijasta käytettiin vielä sanaa alaurakoitsija, millä viitattiin siihen, että ne olivat organisaatiokaaviossa pääurakan alla. Silloin puhuttiin myös alistetuista sivu-urakoista. Ne olivat tilaajan erillishankintoja, jotka tilaaja oli sopimusteknisesti alistanut pääurakoitsijan johdettaviksi. 2020-luvulla ”herättiin” epäilyyn, että aliurakoitsija-sana vihjaisisi muunkinlaisesta alistamisesta. Alaurakoitsija-sanaan ei haluttu palata, koska eihän nykyajan inklusiivisella eli tasa-arvoisella kukaan ole toisen alla tai alamainen vaan kaikki ovat samalla viivalla. Siksi sanasto on tänään kirjaavaa: puhutaan erikoisurakoitsijoista tai urakoitsijoista tai jopa kumppaneista.
Päivittäisjohtaminen on helpottunut, kun omia työntekijöitä ei enää ole. Mestarin tehtäväkuva on painottunut töiden suunnittelusta ja työntekijöiden tehtäväkohtaisesta johtamisesta aliurakoiden valvomiseksi ja niiden sopimustekniseksi johtamiseksi.
”Jos nykymestari pantaisiin 1980-luvun työmaalle, menisi hänellä helposti sormi suuhun”, koska hän ei ole tottunut miettimään tekemisen yksityiskohtia”, Nikkola sanoo.
Matti Kruus on rakennuttajakonsulttina huolestunut mestarien perinteisen työnjohtoroolin heikkenemisestä. ”Työmailla korostetaan liikaa vain erikoisurakoitsijoiden omaa tehtäväsuunnittelua ja mielestäni erityisen vaarallinen on joidenkin näkökulma muuttaa työmaamestarien nimittäminen urakan valvojiksi.”
Erityisesti kompleksisissa korjaushankkeissa työmaamestarien tehtäväpakettisuunnittelu ja urakoitsijoiden töiden yhteensovittaminen ovat Kruusin mukaan avain onnistumiseen.
”Tilaajan tulisi voida luottaa siihen, että ammattitaitoinen pääurakoitsija suunnittelee tehtäväkokonaisuudet, jotka muodostuvat useiden erikoisurakoitsijoiden ja omien työntekijöiden osasuorituksista.”
Nykymestareilla harvoin edes on samanlaista omaa työntekemisen kokemusta, mitä vanhoilta mestareilta edellytettiin jo ennen teknilliseen kouluun pääsyä. Toisaalta tämä puute on lisännyt tasa-arvoa.
Työmaainsinööreinä naisia oli jo 1980-luvulla, mutta ensimmäinen naismestari ihan fyysisesti työnjohtotehtävissä työmaalla Nikkolalla oli vasta Kampin kauppakeskusta rakennettaessa 2000-luvun alussa. 2010-luvulla naismestareiden määrä alkoi sitten kasvamaan. Nyt naisia alkaa olla vastaavina mestareinakin, mitä Nikkola pitää pelkästään hyvänä asiana.
Muutos olisi voinut olla vielä nopeampi, sillä Yhdysvalloissa Donald Trump oivalsi jo 1980-luvun alussa, että naisen, joka on osoittanut pärjäävänsä miesten dominoimalla teknisellä alalla, täytyy olla erityisen kyvykäs. Hän palkkasi pilvenpiirtäjähankkeidensa vetäjäksi kolmikymppisen Barbara Reisin.
”A good woman is better than 10 good men”, Trump perusteli valintaansa.
Naisten tulo työmaatoimistoihin ja toisaalta asuntokohteissa myös työmaalla vieraileviksi asiakkaiksi näkyi pian siistimistarpeena – tyttökalenterit katosivat seiniltä.
Työmaista tuli monikielisiä
Työnjohtaminen on käytännössä siirtynyt pääurakoitsijalta aliurakoitsijoille. Näiden työntekijät saattavat tulla kymmenistä eri maista, joten heillä ei ole välttämättä edes yhteistä kieltä suomalaisten urakkavalvojien kanssa. Suomalainen tasoittaja tai betonimies on harvinaisuus työmaalla ja telineasentajista yli 70 prosenttia on ulkomaalaisia.
Virolaisia työntekijöitä tuli Suomeen ”harjoittelijoiksi” jo 1980-luvun lopulla, mutta suurin ryntäys tapahtui 2000-luvun alussa. 2010-luvulla työvoimaa alettiin värvätä Suomeen EU-alueen ulkopuoleltakin.
Omien työmiesten kanssa työskentely oli aikoinaan mestarille vaivatonta: oli yhteinen kieli ja kokemus siitä, mitä toiselta voi odottaa. Työmaa on tänään kuin Tinderi: kumppanit vaihtuvat jatkuvasti ja uusia on koko ajan haussa. Edes tahtituotanto ei ole tuonut tähän muutosta rakentamisen projektiluonteisuuden vuoksi. Aliurakoitsijat valitaan halvimman hinnan eikä yhteisen kokemuksen perusteella. Pitkäjänteinen yhteinen kehittäminen on siten mahdotonta.
Joitakin poikkeuksiakin on: HOASin urakoitsijavalinnoissa laatu painaa hintaa enemmän.
Osaajia kannattaa kuunnella
Nikkolan mielestä rakentamisen laatuun ei vaikuta se, tehdäänkö töitä omilla miehillä vai tekevätkö sen aliurakoitsijat. ”Urakoitsijat ovat oman alansa erikoisosaajia. He tekevät hyvää työtä, ei siitä ole kahta sanaa.”
Nikkola kysyy usein aliurakoitsijoilta vinkkejä siitä, voisiko jonkin asian tehdä toisin, että pysyttäisiin paremmin aikataulussa. ”Urakoitsijoiden tietoa käytetään hyväksi aika paljon.”
Lue lisää: Asentajia kannattaa kuunnella työmaalla
Lähtökohtana on, että työt tehdään suunnitelmien mukaisesti. Jos aliurakoitsijalla on ideoita, miten työn voisi tehdä fiksummin, keskustellaan tästä ensin urakkavalvojan kanssa eikä lähdetä omin päin oikomaan. Tästäkin syystä Nikkola pitää tärkeänä, että mestarit ovat työmaalla tekemisen keskiössä eivätkä toimistossa näyttöjä katsomassa.
”Tietokoneen äärellä työmaata ei voi johtaa.”
Vuonna 2020 tätä itsestään selvyyttä harjoiteltiin NCC:n Otaniemen kampustyömaalla gemba walk -kävelyillä. Monet muutkin leanin perusideat ovat hassusta konsulttikielestä huolimatta yhtä käytännönläheisiä. Kaizen tarkoittaa pienin askelin tapahtuvaa jatkuvaa parantamista. Laatupiireissä työntekijät yhdessä miettivät näitä parannuksia.
Lue lisää: Osaatko Gemba walkin askeleet, pysytkö tahdissa, hallitsetko Poka-yoken ja tunnetko Kaizenin?
Vuonna 1982 Hyvinkäällä pidetyssä Mec-Rastorin seminaarissa rakennusyritysten toimitusjohtajat torjuivat japanilaisen laatupiiriajattelun suomalaiseen mentaliteettiin sopimattomaksi. He eivät uskoneet, että suomalaisrakentaja olisi kiinnostunut kehittämään omaa tekemistään. Johtajat olivat väärässä.
Vuonna 1989 paras työmaa oli YIT:n Kuopion Teknia. Siellä oli monia työtä helpottavia ja kustannuksiin vaikuttavia innovaatioita, joita työntekijät olivat miettineet laatupiireissä. Parhaista aloitteista maksettiin palkkio ja ne vietiin heti käytäntöön.
Kovin paljon tuosta tasosta eteenpäin rakennusliikkeiden yritys- ja työmaakulttuuri ei sitten kehittynytkään 30 vuoteen. Laatupiiritkin tuppasivat unohtumaan.
Vuonna 2020 Suomen suurinta puista toimistotaloa pääkonttorikseen rakennuttanut Supercell teki raatiin vaikutuksen rakennusalan kulttuurin uudistajana, sillä yhtiö halusi tuoda oman tiimiajattelun kulttuurinsa myös rakentamiseen. Wood Cityn projektipäällikkö Janne Saarinen arveli, että se ei välttämättä onnistu rakennusalan konkareiden kanssa. Siksi hän sopi SRV:n kanssa, että työmaan vetäjäksi otetaan nuoria tulevaisuuden kykyjä, jotka vievät näitä ideoita eteenpäin.
Supercellin työmaalla Helsingissä ymmärrettiin, että jokainen asentaja voi tarjota oppimisen hetkiä pomoille ja päinvastoin. Työntekijät olivat aluksi ihmeissään, kun heidän toiveitaan kysyttiin ja toiveisiin myös vastattiin.
Samanlaista ajattelutapaa oli vuonna 2024 palkitulla Antti J. Aholan porukalla, joka korjasi Säätytaloa Helsingissä. Työmaan sisäiset innovaatiovartit kertoivat kaikkien ammattitaidon arvostamisesta. Tommi Nickin johtamalla työmaalla oli myös poikkeukselliset tiiminrakennusmetodit. Matti Kruus antaa työmaalle tunnustusta myös erinomaisesta tehtäväpakettisuunnittelusta.
”Sitä säesti tilaajan rakennuttajapäällikön Selja Flinkin huima ammattitaito vaativissa konservointitöissä ja aktiivinen osallistuminen kohteen toteutukseen.”
Lue lisää: Vuoden paras työmaa on Säätytalo – Antti J. Ahola voitti Rakennuslehden työmaakilpailun
Kampin rakentaminen osui murroskauteen
Jukka Nikkola nostaa omista hankkeistaan ehkä tärkeimmäksi Kampin kauppakeskuksen rakentamisen 2000-luvun alussa.
”Kampin rakentaminen oli erittäin hieno kokemus, vaikka oltiin tiukoilla ja koko ajan paineissa”, Jukka Nikkola sanoo.
Siinä oli vaativat kunnallistekniikan siirrot linja-autoasemalta pois ihan keskustan ytimessä. Kalliolouhinnan määrätkin olivat valtavat ja vaativuutta lisäsi se, että niitä tehtiin ihan metrolinjan päällä ja tunneleita tehtiin metroonkin.
Vaativiin rakenteisiin oli vapaaehtoisesti otettu käyttöön suunnitelmien ulkopuolinen tarkastus. Se tuli alalla pakolliseksi vasta vuosien 2003 ja 2006 kattoromahdussarjojen jälkeen.
”Kampissa tehtiin monta kehitysloikkaa erityisesti työturvallisuuteen liittyen. Siellä otettiin ensimmäisen kerran käyttöön keltaiset liivit työntekijöillä ja oli Viisari-työmaaopas, sähköinen harmaan talouden torjunnan verkostorekisteri ja oli omat logistiikkaohjelmat, joista on kehitetty nykyinen NPL.”
Kampin työmaalla yli 3000 työntekijää, joista iso osa oli virolaisia, perehdytettiin työturvallisuuteen vuorovaikutteisen CD-ROM:n avulla. Työmaalla oli myös työsuojelutarvikkeiden myyntipiste eli unohtuneita suojia ei tarvinnut lähteä hakemaan rautakaupasta.
Kampin linja-autoaseman siirtämistä maan alle oli suunniteltu kolmekymmentä vuotta, mutta rakennustöihin päästiin vasta 2002. Vanhan terminaalin paikalle rakennettiin kauppakeskus. Rakentamista edelsi tiukka, valituksiinkin johtanut kädenvääntö siitä, mikä rakennusliike sen pääsee rakentamaan.
SRV voitti kilpailun yhdistämällä luovalla tavalla Pekka Helinin arkkitehtuurin ja omat ideansa sijoittaa liiketilat maan alle. Kaupungin viitesuunnitelmissa tätä ei uskallettu tehdä, koska riskinä oli, miten Kampin kallion poikkeuksellisen suuret vaakajännitykset vaikuttaisivat metrotunneleihin. SRV kehitti tämän oman ratkaisunsa ja lisäksi se investoi 800 000 euroa kallioperän liikkeitä ja tärinöitä rekisteröivään mittausjärjestelmään.
”Kamppi oli SRV:ltä aikamoinen voimannäyte muille rakennusliikkeille”, Nikkola sanoo. Tällä hän tarkoittaa erityisesti YIT:tä ja Skanskaa, Suomen ja Ruotsin suurimpia rakennusliikkeitä, jotka olivat yhdistäneet voimansa saadakseen urakan.
1990-luvulla urakka olisi mennyt Hakalle ja Polarille, sillä ne hallitsivat silloin demareilta ja kokoomukselta saamansa taustatuen avulla suvereenisti Helsingin rakentamista. Ylipormestari Raimo Ilaskivikin paheksui tätä rakentajat ja puolueet yhdistävää Poka-liittoa.
Lue lisää: Rakentamisen musta kirja – rötösherroja ja kartellien solmijoita
Tytäryhtiötalous tuli rakentamiseen
Kun 1990-luvun lamassa Haka kaatui ja Polarin toimintaa ajettiin velkasaneerauksen kautta alas, oli pelikenttä auki uusille tulijoille. Niitä olivat ruotsalaiset Skanska ja NCC, joiden tieltä tilaa tekivät sekä Haka ja Polar että Puolimatka ja Rakennus-Ruola.
Kun samanlainen yritystoiminnan uusjako tapahtui myös suunnittelussa ja rakennustuoteteollisuudessa, rakentaminen alkoi Suomessa muuttua tytäryhtiötaloudeksi, jossa sekä omistus että fyysinen tekeminen ovat enenevässä määrin ulkomaisissa käsissä. Lohja, Partek ja Parma olivat 1980-luvulla maailman kärkeä betonielementtiteollisuuden kehittäjinä. Siitä jäi vain muistot jäljelle yhtiöiden siirryttyä ulkomaiseen omistukseen.
Tänään on käynnissä samanlainen murros kuin 1990-luvullakin. Rakettimaisen nousun 2010-luvulla tehneen Lehdonkin taival jäi lyhyeksi, kun sijoittajavetoinen asuntorakentaminen törmäsi seinään.
Vuoden 1986 isoista rakennusliikkeistä jäljellä ovat vain 1940-luvulla perustetut Hartela ja Pellonraivaus. Jälkimmäinen tunnetaan tänään entisen tytäryrityksensä Yleisen insinööritoimiston nimellä YIT, kun nimi vielä vuonna 1986 oli Perusyhtymä. Yli satavuotiaan Lemminkäisen taru päättyi asfalttikartellin korkeisiin seuraamusmaksuihin, jotka johtivat yhtiön myyntiin YIT:lle. Asfalttiliiketoiminta siirtyi pian tämän jälkeen Peabille. Ruotsissakin oli asfalttikartelli, mutta siitä kiinni jääneitä yrityksiä ei sakotettu yhtä ankarasti kuin Suomessa. Suomen Rakennusvienti SRV Viitoset perustettiin vuonna 1987 nimensä mukaisesti vientiyhtiöksi, mutta kasvua haettiin heti myös kotimaasta.
Lue lisää: Analyysi: Lemminkäinen kesti kolme sotaa, kaksi syvää lamaa, mutta ei 2000-luvun konsulttiarmeijaa
Raha ohjaa vuoristoradalle
Rakentaja on aina ollut suhdanteiden vuoristoradalla, sillä rahan hinta ja saatavuus ohjaavat välillä aika rajustikin rakentamista. 1960-luvulla pankinjohtajan luokse mentiin suurin odotuksin, sillä inflaatio kuittasi velat. 1980-luvun lopulla rahamarkkinoiden vapauduttua pankinjohtaja tyrkytti rahaa, mutta korot olivat kovat. 2010-luvulla raha ei maksanut enää juuri mitään. Rakentajilta on aina vaadittu selviytymis- ja palautumiskykyä eli resilienssiä jo paljon ennen kuin siitä tuli muotisana.
Vuonna 1989 sijoittajat ostivat velalla asuntoja uskoen hintojen nousun jatkumiseen. Rakentamisen suhdannevaihtelut tunteneet Pekka Pajakkala ja Pekka Korpinen varoittelivat, että ylituotantoa seuraa aina romahdus. Kulutusjuhlat päättyivät, kun korkotaso nostettiin vuosina 1991-1993 yli 16 prosenttiin ja valuuttalainoja ottaneita kuritettiin devalvaatiolla.
Lamaan tuli ensimmäisiä pilkahduksia vasta syksyllä 1996. Opetusministeriö oli juuri tuona vuonna tehnyt rakennusalan henkilöjärjestöjen (RIL; RKL, Safa) aloitteesta valtavat leikkauspäätökset alan koulutukseen. Perinteisiä rakennusmestareita tuottanut teknikkokoulutus lopetettiin kokonaan.
Vuonna 2008 kuluttajien luottamus pankkeihin katosi, kun asuntomarkkinat kriisiytyivät ensin Yhdysvalloissa ja sitten monissa euromaissa. Kreikassa ja Irlannissa markkinoihin oli puhallettu kuplaa takaamalla niille sama matala korkotaso kuin Saksallekin. Laineet tästä iskivät Suomen rakentamiseen vuonna 2009. Pudotus oli kova, mutta lyhyt.
Kun rakentaminen lähti taas nousuun, ala kärsi 1990-luvun koulutusleikkauksista vielä 2010-luvun lopulle saakka. Nuoria ei riittänyt täyttämään eläkkeelle siirtyvien mestari- ja insinöörisukupolvien jättämää aukkoa.
Lue lisää: Rakentaja on ollut aina vuoristoradalla
Historiasta harvoin opitaan mitään: 2010-luvun puolivälissä sijoittajia houkuteltiin taas asuntojen ostajaksi, nyt lähes nollakorkoisin lainoin ja veroeduin. Ei tarvittu kuin pieni korkojen nousu, niin tämä korttitalo romahti 2020-luvulla.
Rahamarkkinoiden heilahteluja pysyvämpi muutos rakentamisen ja erityisesti asuntojen, koulujen ja päiväkotien kysyntään tulee olemaan se, että lapsiperheitä on tänään ennätyksellisen vähän. Suomi on yksi maailman ikääntyneimmistä maista. Suurin ikäluokka on 1947 syntyneet, jolla ei enää juurikaan ole investointitarpeita. Asuntorakentamisen tarpeita pitää yllä lähinnä kaupungistumisen jatkuminen ja maahanmuutto. Suomi on myös sikäli poikkeuksellinen maa, että nuorilla on ollut tapana muuttaa omaan asuntoon parikymppisinä, kun se monissa muissa maissa tapahtuu yli kymmentä vuotta myöhemmin.
Puukerrostalot olivat vastaus ilmastonmuutokseen
Rakentaminen vaikuttaa ympäristöön enemmän kuin mikään muu inhimillinen toiminta. Siksi on luonnollista, että rakennusten ja rakentamisen ympäristökuormaa on haluttu vähentää.
Muutos on ollut hidas. Rakennuslehti raportoi Göteborgissa vuonna 1989 pidetystä ympäristökokouksesta professori Bert Bolinin huolen siitä, että teollisuusmaissa tapahtuva hiilen, öljyn ja kaasun polttaminen on suurin ihmisten elinehtoihin kohdistuva uhkana.
”Ilmasto on vaarassa ja kasvihuoneilmiö uhkaa.”
Suomalaisia poliitikoita ilmastohuoli ei tavoittanut vielä pitkään aikaan. Keskustalle tärkeämpää oli huolehtia puun ja turpeen polton tulevaisuudesta ja vihreille vastustaa ydinvoimaa. Radiotekniikan professori ja kokoomuksen kansanedustaja Martti Tiuri jäi vaille kannatusta vaatiessaan Suomeen lisää ydinvoimaloita torjumaan ilmastonmuutosta. Keskustan Matti Vanhanen sai vuonna 1992 eduskuntaponnellaan ydinvoiman pois Suomen energiavaihtoehdoista kymmeneksi vuodeksi.
1990-luvulla alettiin puhua kasvihuoneilmiön sijaan ilmaston lämpenemisestä. Vuosikymmenen puolivälissä alkoi vahvistua ajatus, että puutalot sitovat hiiltä, kun taas sementin valmistus vapauttaa sitä ilmakehään. Ensimmäisiä puukerrostaloja ryhdyttiin rakentamaan valtion puurakentamisen edistämisrahojen avulla. Osaamisvaje oli kuitenkin iso. 1980-luvulla Suomen maine puumaana oli perustunut pelkästään puun myyntiin raaka-aineeksi ulkomaille. Oma puurakentaminen oli rajoittunut pientaloihin.
Suuri yleisö alkoi huolestua ilmastoasioista 2000-luvun alussa. Rakennuslehden 40-vuotisjuhlissa 2006 valtiosihteeri Raimo Sailas puhui lähes pelkästään ilmastonmuutoksesta.
Puurakentaminen sai uutta puhtia ja uusia edistämisrahoja. Puuinformaatio ja Tekes kuskasivat jo 1990-luvulla rakentajia Pohjois-Amerikkaan ja Keski-Eurooppaan katsomaan miten puukerrostaloja rakennetaan. Betonirakentamisen teollisiin toimituksiin tottuneille rakennusliikkeille puukerrostalojen monimutkaiset liitokset ja hajanaiset hankintaketjut tuottivat kuitenkin ongelmia ja moni lopetti kokeilun ensimmäisiin tappiotöihin. Rakennusliike Reposen omistajalla Mika Airakselalla riitti kuitenkin uskoa.
Vuonna 2013 olin Green Building Councilin raadissa valitsemassa Suomen ilmastoystävällisintä eli hiilipiheintä rakennushanketta. Jaetulle ykköstilalle tuli Rakennusliike Reposen puutalokortteli Vantaan asuntomessuilla. Se osallistui myös työmaakilpailuun.
Euroopan suurin puukerrostalo valmistui Vantaan Kivistöön 30 prosenttia nopeammin kuin vastaavan kokoiset betonitalot. Tämä kustannusetu hukkui kuitenkin puurakentamisen lisäkuluihin, joita tuli kalliista materiaalista ja ääneneristyksestä, työläästä suunnittelusta ja pakollisesta sprinklauksesta ja sääsuojasta.
Arkkitehti Unto Siikanen kirjoitti vuonna 1994, että Suomi on puurakentamisen kehitysmaa. Tällä hän tarkoitti erityisesti sitä, että meillä ei osata tuoda esiin puun luontaista kauneutta. Kivistön puukerrostalossakin puu jouduttiin sisätiloissa peittämään paloturvallisuussyistä monien kipsilevykerrosten alle.
Tänään puuta on opittu käyttämään sen vahvuudet huomioon ottaen. Helsingin kaupunkikirjasto Oodin ja lentoaseman T2-terminaalin puukatoissa on hyödynnetty hienosti puun esteettiset mahdollisuudet. Puu on tuotu näyttävästi esiin myös Helsingin Woodcityssä, jonka yksi osa on Supercellin pääkonttori.
Stora Enson pääkonttori Katajanokan Laituri voitti arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon vuonna 2025. Puurungon toimittanutta Puurakentajat Rakennus Oy:tä ei kuitenkaan lämmittänyt Oodista ja T2-terminaalista saatu hyvä maine eikä Haahtelan työpäällikön Rakennuslehdessä marraskuussa 2023 antamat kehut onnistumisesta, sillä yhtiö ajautui heti jutun ilmestymisen jälkeen konkurssiin. Monen muunkin puurakentajan ja puuelementtitoimittajan viime vuosien konkurssit kertovat karua kieltään puurakentamisen yhä jatkuvista haasteista.
Ympäristöarvojen merkityksen kasvu ei näy pelkästään puurakentamisessa vaan kaikessa rakentamisessa. Betoniteollisuus on vähentänyt omia päästöjään merkittävästi ja terästeollisuus on tarjoamassa vaihtoehdoksi vihreää terästä. Työmaakilpailussa työmaat ovat innokkaasti esitelleet millä kaikilla tavoilla ne ovat ottaneet huomioon ympäristövastuunsa. Jätemateriaalien kierrätys maapohjan vahvistamiseen tai teollisuuden kautta uusiksi tuotteiksi on jo arkipäivää. Rakennusosien uudelleenkäyttöäkin testataan pilottityömailla. Työmailla käytetään yhä useammin vihreällä sähköllä käyviä koneita ja osa tilaajista on asettanut tarjouksissa vaatimuksia niiden käytön lisäämiselle.
Rakennusten ja rakentamisen vihreydelle asetetut vaatimukset ovat koko ajan nousseet. Helsingin yliopiston opiskelijoiden Ylva oli Suomessa ensimmäinen, joka katsoi miten sen rakennushanke, Lyyra, täyttää EU:n taksonomiakriteerit. Taksonomialla EU ohjaa jo rahoitusvaiheessa huolehtimaan, että käytetään ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Lyyra osallistui vuonna 2023 työmaakilpailuun.
Vuonna 2025 jaettiin Sinisiä palloja kestävän rakentamisen edelläkävijöille. Palkituksi tuli Tampereen yliopiston professori Satu Huuhka, joka on arvioinut, että rakennuskannan korjaaminen ja uudelleenkäyttö voisivat hillitä päästöjä tehokkaammin kuin purkaminen ja uudisrakentaminen.
Ilmastonmuutoksen torjunnan rinnalla rakentamisessa joudutaan tänään miettimään myös ilmastonmuutokseen sopeutumista. Rakennamme nyt taloja, jotka ovat olemassa vielä 2080-luvun ilmastossa. Rakennukset pyritään siksi suunnittelemaan paitsi energiankulutukseltaan ja materiaaleiltaan hiilipiheiksi myös niin, että ne kestävät lisääntyvät säärasitukset.
Turvallisuus on parantunut eniten
Ylivoimaisesti suurin harppaus rakentamisessa on Matti Kruusin mukaan tehty työturvallisuudessa. 1980-lukua leimasi vielä työmaajuopottelu ja piittaamattomuus turvallisuudesta. Kypärät eivät meinanneet pysyä päässä edes runkovaiheessa ja työmaat muistuttivat törkyläjiä.
”Ammattimiehet ovat niin hienoja herroja, että he eivät siivoa omia jälkiään ja työsuojelu on monesti työltä suojelua”, Rakennuslehdessä kirjoitettiin.
Mestarit puolestaan usein ajattelivat, että työsuojelu on vain ay-liikkeen tapa aiheuttaa ongelmia työmaalla yllätystarkastuksillaan.
”80-luvulla turvallisuustoiminta oli sitä, että tehtiin viikkokierrokset työsuojelupiirin lomakkeella. Se oli sen verran yksinkertainen, että täyttäminen kävi työmaatoimiston pöydän nurkallakin. Työmaalla ei välttämättä tarvinnut käydä”, tekniikan tohtori Juha Salminen muisteli.
Yritykset kyllä yrittivät herätellä työmaita turvallisuusasioihin erilaisin tietoiskun, mutta koko alan yhteinen työturvallisuuskampanjointikaan vuonna 1986 ei tuottanut näkyvää tulosta.
”Kaikki mittarit näyttävät, että työtapaturmamäärät ovat jatkaneet kasvuaan, vaikka muun teollisuuden tapaturmakäyrät ovat olleet laskussa jo kymmenen vuotta. Perinteinen tapa hoitaa työsuojelua ei enää toimi, kun rakentamisessa ollaan menossa projektinjohtourakointiin”, Markku Marjamäki kritisoi.
Työmaakilpailu osoitti, että muutos on mahdollinen, jos siihen on tahtoa. Vuoden 1987 kilpailun voitti Espoo-Vantaa teknillinen oppilaitos Vantaan Myyrmäessä. Työturvallisuuden hyvä taso ratkaisi voiton.
”Siisteys vaikuttaa työn laatuun ja sitä kautta kustannuksiin. Se parantaa myös viihtyvyyttä, jonka kohentaminen on aina työnjohdon vastuulla”, Hartelan vastaava mestari Viljo Pietiläinen kertoi.
Vuonna 1993 Tenho Kaasalaisen johtama Hakan Sörnaistenkatu 1:n toimistotyömaa Yhdyspankille hämmästytti raatia siisteydellään. Sen palkitsemiseen vaikutti hyvän laadunhallinnan ohella eniten se, että työmaalla oli kehitetty Uudenmaan työsuojelupiirin kanssa työmaan turvallisuudesta kertova talonrakentamisen TR-mittari, jolla turvallisuuden kehitystä voitiin mitata säännöllisillä työturvallisuuskierroksilla.
Kun TR-mittaria alettiin käyttää muillakin työmailla, tulokset olivat järkytys rakennusliikkeille, joiden johto kuvitteli, että asiat ovat kunnossa. Tyypillinen lukema oli 60, mikä tarkoitti, että työtarkastuskierroksen turvallisuushavainnoista lähes puolet oli puutteita.
Kun TR-mittarin ja maarakentamisen MVR-mittarin tasolla alettiin useilla alueilla kilpailla rakennusliikkeiden kesken, alkoi työturvallisuus parantua. Ero Ruotsiin oli kuitenkin yhä iso.
Vuonna 2004 Skanskan tapaturmataajuus Suomessa oli 60, kun se Ruotsissa oli 10. Skanska ja NCC päättivät nostaa Suomen yhtiöidensä työturvallisuuden muiden maiden tytäryhtiöidensä tasolle. Se onnistui kuudessa vuodessa sitouttamalla johtajat muutokseen. Kun Rakennuslehti alkoi julkaista listaa 20-30 suurimman rakennusliikkeen tapaturmaindekseistä, eivät suomalaiset yritykset kehdanneet olla ”ruotsalaisia” huonompia.
Työturvallisuudesta ei ole pelkästään kilpailtu vaan sen parantamiseksi rakennusliikkeet ovat tehneet myös yhteistyötä vierailemalla toistensa työmailla ja vertailemalla avoimesti toistensa toimivimpia ratkaisuja. Esimerkiksi kun Kalasataman torneja alettiin rakentamaan, työmaa täyttyi vieraista, jotka katsoivat mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, kun työskennellään korkealla hyvin tuulisissa olosuhteissa.
Vuonna 2010 Rakennusteollisuus ry asetti tavoitteeksi nolla tapaturmaa vuonna 2020. Siihen ei ole päästy, mutta suunta on ollut hyvä. Rakennusteollisuuden jäsenyritysten keskimääräinen tapaturmataajuus oli vuonna 2010 noin 40 ja 2025 talonrakentamisessa 12 ja infrarakentamisessa 9,4. Tällä tasolla tapaturmataajuus on ollut jo useana vuonna eli hyvä kehitys on hidastunut.
Eurostatin tilaston mukaan Suomi on kuolemantapauksilla mitattuna tänään yksi Euroopan turvallisimmista maista rakentajille. Vuonna 1962 kuoli 90 rakentajaa, vuonna 1970 65 ja vuonna 1984 25 rakentajaa. 2020-luvulla määrä on laskenut noin viiteen.
Kuolemaan johtaneita tapaturmia sattui rakentamisessa viime vuonna kuusi. Syyt olivat perinteiset eli putoamisia, nostettavien kappaleiden ja koneiden alle jäämisiä ja puristumisia: työntekijä jäi hissikorissa puristuksiin kiilautuneen roska-astian kanssa; asfalttityöntekijä jäi jyrän alle; betonielementti kaatui työntekijän päälle lastauksen yhteydessä; työntekijä putosi väliaikaisen sillan kannessa olleesta aukosta jokeen, työntekijä jäi painavan putken alle voimalaitostyömaalla; työntekijä putosi tehtaan varastotyömaalla.
Korkeat paikat, syvät kaivannot, liikkuvat koneet, raskaat laitteet ja elementit sekä räjähdystyöt aiheuttavat yhä suurimmat riskit vakaville tapaturmille. Kuolemantapauksissa on aina mukana joko suuri nopeus tai suuri massa. Viime vuonna käytiin mm. Rakentaja-lehdessä keskustelua siitä pitäisikö turvallisuustyössä keskittyä voimakkaammin näihin tappaviin riskeihin. Tällä hetkellä työnjohdon aikaa menee pikkuhaavojen ja nyrjähdysten tunnolliseen raportointiin, koska on ajateltu, että parantamalla näin työturvallisuuskulttuuria vakavatkin onnettomuudet vähenisivät.
Helsingissä Laakson sairaalatyömaalla on tapahtunut vakavia työtapaturmia, vaikka työmaan johdossa on työmaakilpailussa aiemmin ansioituneita SRV:n henkilöitä. Vuonna 2024 tapahtunut louhintaonnettomuus sai Onnettomuustutkintakeskuksenkin pohtimaan ketjutettujen aliurakoiden työturvallisuuden tiedonkulkuongelmia. Sairaalatyömaalla kaivinkoneen iskuvasara osui dynamiittiin, joka oli jäänyt räjähtämättä edellisen urakoitsijan louhinnoissa. Onnettomuuden jälkeen paikalle tilattiin koirat, jotka löysivät vielä kaksi räjähtämätöntä panosta.
Työturvallisuudessa paljon käytettyä kivasti-pahasti-hyvästi -periaatetta sovellettiin Laakson sairaalassa Helsingissä: SRV antoi infratöistä vastanneelle allianssikumppanilleen Destialle ensin suullisen ja sitten kirjallisen varoituksen ja lopulta potkut allianssista. Destia otti tapauksesta opikseen ja panosti vuonna 2025 työturvallisuuskulttuurinsa parantamiseen.
Huonot uutiset Laakson sairaalatyömaalta jatkuivat tammikuussa 2026. Työmaalla oltiin valamassa tunnelin katon betoniholvia, kun työssä käytettävä muotti petti ja työntekijä jäi puristuksiin.
Työmaat ovat vaarallisia myös ohikulkijoille. YIT:n Kruunuvuoren siltatyömaalla Helsingissä sattui kesällä 2023 yhden henkilön kuolemaan johtanut onnettomuus veneilijöille, jotka yrittivät alittaa työmaasillan veneväylän ulkopuolisesta kohdasta. Vene törmäsi sillan alla olleeseen huonosti näkyvään teräspalkkiin.
Suomessa kuoltiin Euroopassa eniten tulipaloihin
Vuonna 2007 Suomessa kuoli tulipaloissa 109 henkeä, mikä oli selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa tai missään muualla. Kymmenen vuotta myöhemmin kuolemia oli 90, mutta viime vuosina enää reilut 40. Suurin ansio tästä on pakollisilla palovaroittimilla, mikä on kaiken lisäksi varsin edullinen ratkaisu.
Rakennuksen paloturvallisuuspuutteiden osuus kuolemissa on rajallinen, mutta nekin ovat aiheuttaneet useita kuolemia. Rakennustarkastajille tehdyssä Rakennuslehden kyselyssä vuonna 2015 puutteelliset palotekniset ratkaisut olivat rakennuslupavaiheessa havaittujen virheiden kärjessä. Vaarallisin asia rakennuksessa oli suunniteltu heikoimmin.
Rakenteilla on myös vaikutuksensa siihen, kuinka laajalti ja kuinka nopeasti palo leviää. Esimerkiksi rivitaloissa palo on saattanut levitä asunnosta toiseen, jos palokatkot eivät ole olleet asianmukaiset. Jyväskylässä paloi vuonna 2020 senioritaloksi suunniteltu SRV:n rakentama kerrostalo, jonka suunnittelussa ja rakentamisessa oli puutteita, jotka johtivat parvekkeelta kynttilästä alkaneen palon leviämiseen ensin puupintaiseen seinäonteloon ja sitä kautta yläpohjaan.
Työmaat ovat aina riskejä paloturvallisuuden kannalta. Erityisesti tämä koskee peruskorjauksia, sillä linja- ja julkisivusaneerauskohteissa saatetaan asua korjaustöiden aikana. Turvallisuusriskejä aiheuttavat paitsi tulityöt myös rakennuksen palo-osastointeihin tehtävät aukot ja rakenteiden avaaminen, jotka heikentävät palo-osastoivuutta. Tukholmassa tapahtui vuonna 2017 koko rakennuksen tuhonnut suurpalo arvotaloa saneerattaessa, mikä herätti paljon keskustelua Suomessakin.
Uusien puukerrostalojen paloturvallisuus saatiin kuntoon pakollisen automaattisen sammutusjärjestelmän eli sprinklauksen avulla. Vielä 2010 puuteollisuus ehdotti, että jopa kahdeksankerroksia puutaloja voisi rakentaa turvallisesti ilman sprinklausta. Kun toivetta ei toteutettu, alkoi puuteollisuus vaatia, että myös betonitaloihin pitäisi tehdä sprinklaus. Syynä oli luonnollisesti huoli puurakentamisen kilpailukyvystä. Paljon suurempi tarve kohentaa paloturvallisuutta olisi (puurunkoisissa) pientaloissa, joiden paloturvallisuusvaatimukset ovat muita Pohjoismaita jäljessä.
Korkeissa, yli kahdeksankerroksissa taloissa paloturvallisuus on paljon muutakin kuin sprinklaus. Rakennuslehden työmaakilpailuun osallistuneessa Skanskan Hyperionissa ja Atlaksessa noudatettiin uusia yli 56 metriä korkeiden talojen paloturvallisuusmääräyksiä. Niihin tuli kaksi palolta suojattua poistumisporrasta ja sammutuslaitteisto. Toinen porras on lisäksi savulta suojattu. Kulku portaaseen tapahtuu ulkotilan kautta ja se on tarkoitettu vain hätätilanteisiin.
Tavallisissa betonitaloissa sprinklauksen kustannukset ylittäisivät ympäristöministeriön paloasiantuntijana toimineen rakennusneuvos Jorma Jantusen mukaan hyödyt kymmenkertaisesti. Edes hoitolaitoksissa sprinklauksesta ei ole ollut juurikaan hyötyä. Vuonna 2017 arvioitiin, että 1,8 miljardilla eurolla oli saatu pelastettua 0,5 ihmishenkeä vuodessa. Kun vanhuksia kuolee kaatumisonnettomuuksissa vuosittain 300, voi pohtia onko rahat kohdennettu vaikuttavimmalla tavalla. Näyttävät palot toki saavat paljon enemmän julkisuutta kuin arkiset kaatumiset.
Vuonna 2016 sekä Onnettomuustutkintakeskus että silloinen sisäministeri Petteri Orpo kannattivat sprinklausvelvoitteen laajentamista. Hong Kongissa ja Sveitsissä viime vuoden lopulla tapahtuneet yhteensä 200 ihmishenkeä vieneet tulipalot saattavat nostaa paloturvallisuuden taas esiin, sillä Orpon hallitus oli jo aiemmin luvannut puolittaa palokuolemat.
Lue lisää: Paloala on eniten eri näkemyksiä herättävä sektori rakentamisen ohjauksessa
Rakenteellinen turvallisuus petti 2000-luvulla
Laatu ja sen hallinta on alusta saakka ollut työmaakilpailun raadin erityiskiinnostuksen kohteena. Raati näki, että sen puutteet kertovat laajemminkin heikosta johtamisesta ja osaamisvajeista. Työmaakierroksilla näkyvät kuitenkin vain ilmeisimmät pintaviat. Paljon vakavampia virheitä rakentamisessa on tehty jo suunnittelussa ja valmistuksessa.
1980-lukua Suomea ravisutti betonijulkisivujen ja tasakattojen heikoksi paljastunut kunto. Modernit maalitkin tuottivat useasti enemmän ongelmia kuin iloa. 1990-luvulla rakennusala heräsi sisäilma- ja homeongelmiin. 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä rakentamista koetteli rakenteellisen turvallisuuden ongelmat.
Lumikuormat romahduttivat vuosina 2003 ja 2006 kymmeniä kattoja. Joukossa oli myös uusia rakennuksia. Paljon julkisuutta sai liikuntahallin osittainen romahtaminen Mustasaaressa ja sitten messuhallin romahdus Jyväskylässä. Vielä edellisenä päivänä messuhallissa oli ollut tuhansia nuoria. Vuonna 2006 uusien markettien betonipalkkeja murtui yhden suunnittelijan systemaattisen suunnitteluvirheen vuoksi.
Onnettomuustutkintakeskus oli jo vuonna 1998 esittänyt vaativien rakenteiden suunnitelmiin kolmannen osapuolen tarkastusta Valkeakoskella UPM-Kymmenen Tarra-projektissa tapahtuneen kuolemantapauksen johdosta. Työmaalla pettivät massasäiliön perustukset ja valtava säiliö kaatui. Betonilaatasta tuli suunnitteluvirheen vuoksi huomattavasti alimitoitettu.
Rakennuslehden pääkirjoituksessa kehotin rakennusalaa noudattamaan suositusta. Skol, Rakli ja ympäristöministeriö torjuivat ehdotuksen kalliina ja turhanakin, koska rakenteellisen turvallisuuden katsottiin olevan kunnossa. Suomeen ei niiden mielestä tarvittu saksalaistyyppistä tarkastusmenetelmää. Suunnittelun laadun väitettiin jopa heikkenevän, jos suunnittelija voi tuudittautua siihen, että joku kuitenkin tarkastaa työn. Saksan kokemukset kertoivat päinvastaista. Siellä toimineet suomalaiset rakennesuunnittelijat kertoivat noloina jääneensä kiinni systemaattisista virheistä, joihin Suomessa kukaan ei ollut puuttunut.
Riskirakennusten suunnitelmien ulkopuolinen tarkastus otettiin käyttöön vasta vuonna 2006. Tarkastamattomuuden hintaa maksettiin vielä 2013, kun lapsi kuoli teräsrakenteisen ratsastusmaneesin sorruttua. Saman suunnittelijan ensimmäinen maneesi oli romahtanut jo 1999 ja seuraava 2010. Jo ensimmäisestä romahduksesta tehtiin selvitys, mutta suunnittelijan nimi mustattiin raportista, koska pelättiin, että hän voisi nostaa oikeusjutun liiketoimintansa häiritsemisestä.
Romahdustapauksia analysoitaessa huomattiin, että rakenteiden pettämisiä oli tapahtunut aiemminkin. Vuonna 1986 Ouluhallin puukaton lumikuorma jakautui toispuoleisesti ja kuormitti rakenteita odotettua raskaammin. Suunnittelija olisi halunnut käyttää kanadalaista kuormitusnormia, mutta tilaaja katsoi, että kotimaiset normit riittävät, vaikka ne eivät ottaneet huomioon toispuoleista kolmiolumikuormaa. Myös hallin rakentamisessa tehtiin virheitä. Halli on kuitenkin pysynyt pystyssä aikanaan tehtyjen vahvistustoimien ansiosta.
Kuopiossa 9000 hengen liikuntahallin kvr-urakoitsija ja teräsrakenteiden tuoteosatoimittaja kevensivät vuonna 1992 rakenteita niin paljon, että sielläkin rakenteita jouduttiin vahvistamaan jälkikäteen.
Sekä Oulussa että Kuopiossa suunnitelmien tarkastus olisi ollut paikallaan. Sitä ei tehty eikä kummankaan hallin ongelmista hiiskuttu juuri mitään julkisuuteen.
Vuonna 2012 vanha vesitorni romahti Jyväskylässä. Pian selvisi, että sama jänneteräksen murtumariski vaivasi kymmeniä muitakin 1970-luvulla rakennettuja jännitettyjä rakenteita ihan suurten koulujen liikuntasaleista alkaen. Jänneteräksen vetymurtumariski oli tullut Betoniyhdistyksen tietoon jo 1978 Saksan kautta, mutta siitä ei kerrottu edes riskikohteiden omistajille lehdistöstä puhumattakaan.
Avoimuus ei ole koskaan ollut rakennusalan vahvuus. Muutosta on kuitenkin tapahtunut, kun on nähty, että asiat paranevat oppimalla yhdessä virheistä eikä niitä salailemalla.
Vuonna 2016 petti valmisbetoniteollisuuden laadunvalvonta ensin Kemijärven sillassa ja sitten Turussa sairaalatyömaan kansirakenteissa. Pienempiä ongelmia oli muuallakin. Tilaajille tuli myytyä liikaa ilmaa. Ilmaa lisäämällä parannetaan betonin pakkasenkestävyyttä, mutta liikaa sitä ei saa olla lujuuden kärsimättä.
Rakenteellisen turvallisuuden riskit eivät ole täysin poistuneet, sillä meillä tehdään yhä siltarakenteita, joita ei kunnolla tarkasteta. Espoon Tapiolassa romahti 2023 väliaikainen vanerinen kävelysilta, jossa loukkaantui 24 koululaista ja opettaja. Kaksi pitkää kevyen liikenteen siltaa, toinen Repoveden kansallispuistossa ja toinen Iin Jakkukylässä laitettiin suunnitteluvirheiden vuoksi heti valmistuttuaan käyttökieltoon 2020-luvulla.
Työmaillakin tehdään yhä kantavuutta vaarantavia virheitä. Kuopion Maaherrankadun ratasillan alapinnassa nähtiin ”rotankoloja” ja paljaita raudoituksia heti sillan liikenteelle oton jälkeen elokuussa 2024. Sillan kannen valu oli epäonnistunut, koska sitä ei valettu kerralla. Silta rakennetaan uudelleen vuoteen 2027 mennessä, sillä pelkästään valuvikoja korjaamalla siltaa ei saisi kestämään vaadittua sataa vuotta.
”Olemme arvioineet toimintatapojamme uudelleen”, pääurakoitsija NRC tiedotti avoimesti. Betoniurakoitsijan sivulla sen sijaan referenssiä ei edes mainita.
Isoimmat murheet ovat 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa silloissa. Niistä harva yltää tavoiteltuun käyttöikään osin senkin vuoksi, että rekkojen painot ovat kasvaneet huomattavasti. Oulussa Oulujoen ylittävän moottoritien siltojen kantavuusongelmat huomattiin kesken Destian tieurakan. Uudet sillat valmistuivat 2021. Kalasatamassa Junatien metrosillan ongelmat huomattiin vasta vuosia kauppakeskus Redin valmistumisen jälkeen. Uusi silta valmistuu 2028.
Heikko laatu on rakentamisen sairaus
Rakentamisen huono laatu herätti paljon keskustelua 1980-luvulla. Aliurakoitsijan tyypillisiä virheitä oli, että pilattiin valmiiksi tehtyjä rakenteita, kun muiden tekemistä valmiista töistä ei kannettu vastuuta vaan vain omasta työstä. Paikkausten jälki erottui sitten valmiissa rakennuksessa.
Dokumentoitua laatujärjestelmää tai systemaattista laadun seurantaa ei ollut missään rakennusliikkeessä, joten laatu vaihteli työmaiden ja mestareiden välillä paljon. Työmaakilpailun raadin puheenjohtaja Ari Angervuori arvioi vuonna 1986, että syitä huonoon laatuun on haettava sekä tekijöistä että mestareista.
”Työnjohto hyväksyy urakkaporukoiden tekemät virheet. Ei uskalleta tai viitsitä vaatia kunnollista jälkeä. Ei rohjeta korjauttaa sikailuja sen tekijällä, vaan pannaan tuntimiehet tekemään perässä. Tällainen menettely johtaa aina vaan pahempaan kierteeseen. Kun ei joudu korjaamaan, ei välitetä jäljestäkään.”
”Rakennusyritystä, joka ei pysty saamaan aikaan näkyviltä pinnoiltaan tyydyttävää jälkeä, on syytä epäillä huolimattomuudesta ja piittaamattomuudesta myös rakenteiden piiloon jäävissä osissa. Joka on vähässä väärä, on paljossakin väärä, on vanha viisas totuus”, arvioi päätoimittaja Heikki Ranssi. Hän piti kiirettä huonona tekosyynä heikkoon laatuun.
Haka oli ennen konkurssiaan monella tavalla suunnannäyttäjä laatuasioissa. Yhdyspankille rakennettu Sörnaistenkatu 1:n toimistotalo oli hyvä esimerkki siitä, miten pankin korkeisiin laatutavoitteisiin pyrittiin pääsemään. Työmaalla käytettiin vuonna 1993 mallirakenteita, laatusuunnitelmia ja yksityiskohtaista vastaanottomenettelyä. Suunnitteluvaiheessa rakennettiin mallihuoneet, joissa testattiin kaikkia suunnitteluratkaisuja.
Tällaisista hyvistä esimerkeistä huolimatta laadunhallinta oli 1990-luvulla yhä kirjavaa. Työmaakilpailun raati selvitti 1990-luvun lopulla parhaiden työmaiden laatua. Tulokset eivät olleet kaksiset niilläkään, sillä laadunvalvontaan ei edelleenkään panostettu riittävästi. Erityisesti raati kiinnitti huomiota siihen, että laatuvaatimukset eivät välittyneet riittävän tarkasti työntekijöille. Laatupiiritkään eivät olleet käytössä työmailla, vaikka niistä oli saatu hyviä kokemuksia jo 1980-luvun lopulla.
Rakennusteollisuus ry vaati 2006, juuri ennen uutta kattoromahdusaaltoa, Rakennuslehden toimitusta (allekirjoittanutta) lopettamaan suomalaisen rakentamisen laadun mollaamisen. 2010-luvun puolivälissä liitto sitten itse käynnisti monivuotisen laadunkohotusohjelman, jota Rakennuslehti ja työmaakilpailukin olivat tukemassa. Liiton puheenjohtaja Tero Kiviniemi YIT:stä nimitti vuonna 2015 heikkoa laatua rakentamisen sairaudeksi, johon piti löytää lääke.
”Takuukorjaus Oy olisi Suomen suurin rakennusliike”, hän sanoi.
Johtajia palkittiin tai irtisanottiin Kiviniemen mukaan pelkästään tuloksen perusteella. Jos se ei ollut YIT:ssä kunnossa, hallitus ei hetkeä pidempään kuunnellut selityksiä.
Sellaiset arvot, kuten välittäminen, vastuullisuus, ammattiylpeys, lupausten pitäminen, asiakkaan kuuleminen, yhteistyö ja avoimuus pitäisi Kiviniemen mielestä saada tasapainoon yrityksen tulosajattelun kanssa.
Rakentamisen laatua kartoitettiin 2010-luvulla useissa työntekijöille, työmaajohdolle, rakennusliikkeiden johdolle sekä rakennustarkastajille suunnatuissa kyselyissä. Suurin syy heikkoon laatuun oli kiire, mutta myös suunnitelmien myöhästyminen sekä niiden puutteet nousivat esiin. Työntekijät itse nostivat esiin myös työntekijöiden välinpitämättömyyden omaan ja toisten töihin.
Ulkomainen työvoimakin nousi esiin kyselyssä, mutta ehkä vähemmän kuin olisi voinut odottaa. Moni oman työvoiman käyttöön tottunut vastaava mestari on pitänyt ongelmallisena sitä, että ulkomaalaiset työntekijät ovat saattaneet tehdä töitä iltaisin ja viikonloppuisin ilman pääurakoitsijan valvontaa, jolloin sekä laatu että työturvallisuus ovat voineet olla kyseenalaisia.
Vaikka Rakennusliiton työntekijäkyselyssä vuonna 2018 keskityttiin laatuun, näkyi siinä myös se, että työmailla oli hyvä tekemisen meininki. Se voimakas vastakkainasettelu, mikä rakentamista oli osin puoluepoliittisista syistä vaivannut vielä 1980-luvulla, oli poistunut tai ainakin selvästi lieventynyt. Ehkä vaikutuksensa oli silläkin, että mestarit olivat oppineet aiempaa pehmeämpiä, työkavereita arvostavia johtamistapoja. 
Mestareiden kyselyssä 2012 sininen palkki kertoo kuinka monta kertaa ko. teemaan liittyviä asioita on mainittu, vihreä palkki asioiden arvioidun tärkeyden kehityskohteena. Aikataulut ja suunnittelun täsmällisyys nousivat tässäkin kyselyssä kärkeen.
Ehdotetut lääkkeet laadun parantamiseksi olivat kaikissa vuosina 2012-2028 tehdyissä kyselyissä pitkälti samat: asenne, ammattiylpeys ja koulutus, mutta ennen kaikkea kiireestä luopuminen. Kuudessa vuodessa ei ollut juurikaan tapahtunut muutosta, sillä aikataulu oli mestareilla selvin kehityksen kohde vuoden 2012 kyselyssä. Tahtituotantoa ei silloin vielä tunnettu, joten olisi mielenkiintoista nähdä, onko se yhtään parantanut tilannetta.
Lue lisää: ”Kiireessä ei synny priimaa”, selittävät rakennusmiehet laatuongelmia Rakennusliiton kyselyssä
Laatukyselyjä analysoinut ja työmaakilpailun raadissakin vaikuttanut rakennustuotannon tutkija Juha-Matti Junnonen arvioi, että kiire ei ole ongelmien juurisyy, vaan seurausta työmaan johtamisen, tekemisen ja suunnittelun ongelmista. Hankkeen eri vaiheissa tapahtuu sähläystä ja ennakoimattomia tapahtumia, joiden seuraukset näkyvät sitten työmaalla kiireenä.
Myös sillä on vaikutusta laatuun, että hinta korostuu aliurakoitsijavalinnoissa. Junnonen totesi jalkapallovertauksin, että laadukasta joukkuetta ei rakenneta valitsemalla jokaiselle pelipaikalle halvin pelaaja.
Pelaajien mahdollista laadun puutetta on kompensoitu sillä, että joukkueen ympärille on tuotu iso joukko asiantuntijoita koordinoimaan tekemistä. Julkisuudessa on monesti osin virheellisesti väitetty, että rakentamisen tuottavuus olisi 1970-luvulta lähtien polkenut paikallaan. Olisikohan yksi syy siihen se, että työmaalla pyörii nyt valtava määrä sellaisia kovapalkkaisia ammattilaisia, joista ei 40 vuotta sitten oltu kuultukaan?
Asuntojen virheiden määrä on laskenut
Rakennusliikkeille suunnattu Rakennuslehden laatukysely vuonna 2015 kertoi, että yritykset panostivat kyllä prosessinsa parantamiseen, mutta asiakasnäkökulma puuttui. ”Asiakkaiden tekemiä asiallisia valituksia kutsuttiin narinalistoiksi”, ihmetteli Rakennusteollisuus ry:n kehitysjohtaja Jukka Pekkanen.
Rakennusteollisuus halusi asiakasnäkökulmaa mukaan aloittamalla vuosittaiset asuntorakentajien Epsi Rating kyselyt vuonna 2016. Julkinen vertailu tehosi aluksi samalla tavalla kuin aiemmin työturvallisuudessa TR-mittausten ja työturvallisuuskilpailujen myötä. Yritykset tekivät tosissaan töitä parantaakseen sijoitustaan. Esimerkiksi Pohjola Rakennus paransi pisteitään roimasti vuonna 2020, kun se teki periaatepäätöksen, että kaikki kohteet valmistuvat kuukauden etuajassa ennen kohteen luovutusta.
Nollavirhetavoitteesta oltiin kuitenkin yhä kaukana. Johtaja Ilkka Romo Skanskasta sanoi lehtihaastattelussa vuonna 2018, että vaikka yleisesti ottaen ostajien tyytyväisyys on hyvä, tutkimuksesta selviää, ettei asuntojen virheettömyyteen olla tyytyväisiä. ”Jopa kolmannes uusien asuntojen ostajista on valittanut rakennusvirheistä tai ollut tyytymätön rakentamisen laatuun.”
Tilanne heikkeni tuostakin, kun Epsi Ratingin vertailuun tuli mukaan uusia yrityksiä. Vuosien 2021 ja 2022 heikentynyttä tyytyväisyyttä seliteltiin Epsi Ratingissä ja Rakennusteollisuudessa sillä, että ostajien odotukset olivat kasvaneet, mikä olisi saanut asiakkaat arvioimaan yrityksiä aiempaa kriittisemmin. Se haluttiin kiistää, että isot tuotantomäärät olisivat lisänneet virheitä ja heikentäneet palvelua. Reklamaatioiden osuus oli kuitenkin vuonna 2022 mittaushistorian korkein samalla, kun kokonaistyytyväisyys oli mittaushistorian heikoin.
Tuotannon lähdettyä jyrkkään laskuun, alkoi reklamaatioiden määrä laskea. Virheettömien luovutusten osuus kasvoi yli 80 prosenttiin vuonna 2024. Suhdanteillakin on ollut tähän parannukseen vaikutuksensa, sillä kaikilla on ollut heikon kysynnän vuoksi ollut hyvin aikaa asuntojen viimeistelyyn ja työmailla jäljelle ovat jääneet osaavimmat tekijät.
Asunnonostajien tyytyväisyys on asuntorakentamisen hiljaisina vuosina parantunut, mistä iso ansio kuuluu virheiden vähenemiselle. Kokonaistyytyväisyys oli silti vuonna 2025 noussut vasta samalle tasolle (78,8) kuin vuonna 2018. Kehitys on siis kokonaisuudessaan polkenut hyvän alun jälkeen lähes paikallaan viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Vertailutulosten luotettavuus on kuitenkin laskenut, sillä asuntorakentamisen vähäisyyden vuoksi vastaajia oli vain 270, kun niitä vuonna 2020 oli 1100. Selvityksessä mukana olleiden yritysten määräkin on romahtanut. Vertailussa oli vuonna 2025 omalla nimellään mukana enää vain kolme rakennusliikettä: YIT, Lujatalo ja Peab. Parhaimmillaan yrityksiä oli mukana 8-10. Se miten nämä asiat vaikuttavat tulosten vertailtavuuteen, on vaikea sanoa, sillä myös nimettömäksi jääneiden muut-ryhmän yritysten nimet ovat vaihdelleen vuosien aikana.
Suuren yleisön käsitykseen asuntorakentamisen laadusta Epsi Ratingin pisteillä on aika rajallinen vaikutus. Todennäköisesti yrityksen laatumaineeseen vaikuttaa enemmän julkisuuteen nousseiden yksittäisten kohteiden virheet. Näitä tapauksia on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut lähes kaikilla isoilla asuntorakentajilla. Joukossa on ollut vesivuotoja, elementtikylpyhuoneiden ja julkisivujen vaurioita ja puutteita paloturvallisuudessa sekä myös vakavia myöhästymisiä ja pitkäaikaisia riitoja takuukorjausten riittävyydestä.
JM on ollut julkisuudessa liian matalan huonekorkeuden ja YIT ikkunattoman makuuhuoneen kanssa. Ostajat eivät siis ole olleet yhtä mieltä ”grynderin” kanssa siitä kuinka pelkistetyksi asuntosuunnittelu voidaan vetää. Yleisemminkin asuntokoon minimointi on johtanut pimeisiin ”putkiasuntoihin” ja säilytystilan puutteisiin. Toisaalta laatu- ja hintatasoa ovat 2000-luvulla nostaneet lämmön- ja ääneneristyksen parantuminen sekä isot, lasitetut parvekkeet ja esteettömyysmääräysten tuomat, tavallisen asukkaan kannalta ehkä tarpeettoman isotkin kylpyhuoneet.
Epsi Ratingin kysely osoittaa asunnonostajien tyytyväisyyden pientä kasvua, mutta viime vuosien nousua voi selittää myös asuntorakentamisen vähäisyys ja vertailussa mukana olevien yritysten pieni määrä.
Laatu on parantunut, mutta haasteita riittää
Onko vanhoista virheistä opittu ja onko laatu nyt kunnossa? Vastaus on kaksijakoinen. Rakentamisen laatu on parantunut selvästi 40 vuodessa, mutta ongelmiakin yhä on eikä kokonaislaatuun eli käyttäjätyytyväisyyteen voi vieläkään olla tyytyväinen.
Aikataulujen ja budjettien pitämiseen tilaajat ovat aiempaa tyytyväisempiä rakentamisen aikatauluohjauksessa ja digitalisaatiossa tapahtuneiden isojen kehitysharppausten ansiosta. Rakentamisen tekninen laatu on parantunut ja sisäilmaongelmat ovat olennaisesti vähentyneet. Suomalaisissa asunnoissa ja kouluissa on eurooppalaisten tilastojen mukaan vähiten kosteusongelmia, vaikka homeesta puhutaan meillä eniten. Suomen kanssa lähes samaa tasoa ovat Ruotsi ja Norja.
Kylpyhuoneiden seinät ovat olleet kauttaaltaan vedeneristetty vuodesta 1998 lähtien. Materiaalit aiheuttavat entistä vähemmän päästöjä. Vuosikymmeniä piinanneeseen muovimatto-ongelmaankin on alkanut löytyä valoa.
Valtava parannus on tapahtunut myös talotekniikassa, varsinkin määrällisesti. Talotekniikan konehuoneiden ja putkistojen vaatima tila on moninkertaistunut. Monimutkaisten järjestelmien ja painesuhteiden hallinta alkaa kuitenkin olla liikaakin automaation toimivuuden varassa.
Vuonna 1986 toimistorakennuksissa ja kouluissa työskenteleviä piinasi sekä Suomessa että Ruotsissa mystinen sisäilmaongelma, jolle annettiin nimi sairaan rakennuksen syndrooma. Sen syyksi varmistuivat 1990-luvun puolivälissä puutteet koneellisen ilmanvaihdon huollossa.
Lue lisää: Näin Suomi homehtui – hyvä rakentamistapa sai aikaan pahaa jälkeä
Toimistorakennusten vakavat sisäilmaongelmat on saatu kuriin, mutta kalliit järjestelmät eivät useinkaan toimi kuten pitäisi. Kun Aalto-yliopisto vuonna 2019 tutki uusien toimistorakennusten tarpeenmukaisten ilmanvaihtojärjestelmien toimivuutta, oli tulos tyrmäävä: oli aivan poikkeuksellista, että järjestelmä toimi. Mukana vertailussa oli myös kaksi työmaakilpailussa mukana ollutta kohdetta Otaniemestä. Ne eivät pärjänneet muita paremmin.
”Mitä monimutkaisempi järjestelmä, sitä huonompi on kokonaisuuden hallinta. Automaatiojärjestelmiä ei osata käyttää eikä järjestelmän kokonaistoimintaa ymmärretä”, Aalto-yliopiston talotekniikan professori Risto Kosonen päätteli.
Monimutkainen ja ehkä väärin säädetty paketti sysätään käyttäjälle, jota ei ole koulutettu sitä käyttämään.
Kososen kritiikki ei tarkoita sitä, etteikö tarpeenmukaista ilmanvaihtoa tarvittaisi varsinkin kouluissa vähentämässä järjetöntä energiankulutusta, mutta järjestelmän pitää olla toimiva. Siinä on haastetta talotekniikka-alalle.
Lue lisää: Tarpeenmukainen ilmanvaihto on ollut susi
Suurimmat laatuongelmat koskevat tällä hetkellä uimahalleja ja 2010-luvulla muotiin tulleita rapattuja julkisivuja. Aiemmin paljon ongelmia oli myös parkkihalleissa.
”Meillä on kauhea määrä työvirheitä, mutta virheitä myös itse rakennusprosessissa. Urakoitsijoita ei valita kokemuksen vaan hinnan perusteella. Meillä löytyy aina joku, joka tarjoaa ihan älyttömän halvalla ja jonka on sitten ihan pakko ruveta vaihtamaan materiaaleja halvemmiksi selvitäkseen urakasta kuiville”, Suomen kokenein uimahalliasiantuntija Jukka Maja kertoi 2025.
Laattoja on irronnut huomattavassa määrin sekä uusissa uimahalleissa että yksityisissä kylpylöissä. Jälkimmäiset on vain pystytty pitämään salassa julkisuudelta.
Ari Angervuori näki jo vuonna 1986, että keskeinen syy moniin ongelmiin on se, että työmaalla käytetään aivan liian löysiä betonimassoja, koska niitä on kevyt ja nopea levittää. Sama ongelma vaivaa yhä rakentamista. Monissa uusissa uimahalleissa laatat ovat irtoilleet sen takia, että laatoituksen alla oleva betoni on kutistuessaan murtanut kiinnityslaastin.
Myös työvirheitä tehdään paljon. Ulkomailta tulevalla työntekijällä on useimmiten hyvät kädentaidot, mutta ammattitaitoa ei ole päivitetty vastaamaan uusia tuotteita ja vaatimuksia. Esimerkiksi laatoitustöissä ymmärrys siitä mitä tuotteita käytetään, milloin käytetään ja mitkä ovat laastit ja niiden ominaisuudet ja mitä pitää ottaa huomioon, voi olla heikkoa. Viimeistely näyttää siistiltä, mutta ongelmat tulevat esiin, kun laatoittaja on jo toisella työmaalla.
Toinen iso virhesuma koskee julkisivuja. Edullisia ja sen vuoksi suosittuja eristeohutrappauksia on rikkoutunut paljon. Reklamaatioita niistä on tehty yli sata, ja ongelmat painottuvat 2000-luvun uudistalonrakentamiseen. Tuulettuvalla rappauslevyllä koko ongelma olisi vältetty, mutta tätä vaihtoehtoa taloyhtiöille ei ole juurikaan tarjottu, koska se maksaa hieman enemmän.
Lue lisää: Eristeohutrappausten vauriokohteita on yli sata
Kilpailu kehittää kilpailtavaa ominaisuutta
Suomalainen arkkitehtuuri on kehittynyt arkkitehtuurikilpailujen kautta ja työturvallisuus työturvallisuuskilpailujen ja Rakennuslehden työmaakilpailunkin kautta. Rakennusliikkeet kilpailevat tarjouskilpailussa hinnalla. Se on kehittänyt kykyjä säästää kustannuksissa.
Rakentajat eivät kilpaile laadulla. Minimitaso riittää. Laatuun panostamisen sijaan rakentamisessa on ollut tapana, että viimeiset viikot on huhkittu yötä päivää, että on saatu kohde luovutettua nipin napin siedettävässä kunnossa tilaajalle niin, että myöhästymissakot eivät laukea. Tälle on annettu osuva nimikin: loppusota.
Työturvallisuudessa valtava parannus tapahtui, kun ruotsalaiset konsernit ilmoittivat suomalaisten tytäryritystensä toimitusjohtajille, että jos tapaturmaluvut eivät parane, mies vaihtuu. Onnistuisiko sama laadun suhteen?
Rakli lähti 2025 kesällä rakennusliikkeiden ja suunnittelutoimistojen seuraksi Aalto-yliopiston Building 2030 ohjelmaan, jossa laadun parantaminen on nostettu keskeiseksi tavoitteeksi.
Professori Olli Seppänen totesi uutta laatuohjelmaa esitellessään, että vaikka jokainen toimija pyrkii laadukkaaseen tekemiseen, ongelmia on rajapinnoissa ja toleransseissakin eikä tahtituotantokaan ole poistanut kaikkia ongelmia, vaikka se onkin rauhoittanut luovutusvaiheen sähellystä.
”Kaikki kehittäminen katkeaa siihen, kun arvoketjussa tulee ensimmäinen kiinteä hinta vastaan”, hän arvioi.
Laatuohjelman näkökulmaa voisi laajentaa työmaiden pintavioista siihen, suunnittelemmeko turvallisia ja terveellisiä rakennuksia ja infraa, sillä menneiden vuosikymmenten aikana vakavimmat puutteet ovat kohdistuneet juuri näihin pintaa syvemmällä oleviin asioihin. Iso kysymys on myös, kuinka pitkäaikaiskestäviä ja vikasietoisia valitut ratkaisut ovat. Esimerkiksi rapatuissa julkisivuissa vikasietoisuus osoittautui heti heikoksi.
1980-luvulla työmaiden johto saattoi mielessään kiroilla vakuutusliike Pohjolan ja Rakennushallituksen tapaisia tiukkoja ja laatutietoisia tilaajia. Ilman vaativia tilaajia, rakentaminen olisi kuitenkin helposti polkenut paikallaan ja rakennusliikkeet olisivat tyytyneet riskittömään ja rutiininomaiseen tuotantoon ja varmistelevaan projektinhallintaan.
1990-luvulla Nokia kannusti rakennusliikkeitä tehostamaan aikataulujaan, 2000-luvun alussa Senaatti toi tietomallin jopa puolipakolla rakennushankkeisiinsa. 2010-luvulla edistykselliset rakennuttajat Väylävirasto, Helsingin yliopisto, Finavia ja Hoas alkoivat vaatia rakennusliikkeiltä lean- ja allianssiosaamista ja tahtituotantoa.
Arkkitehtuurin puolella Vantaan Kartanonkosken alue on loistava esimerkki siitä, että tilaajan kannattaa pitää kiinni näkemyksestään. Kartanonkosken uusvanhaa arkkitehtuuria vastustivat sekä rakennusliikkeet että Suomen arkkitehtiliitto, mutta alueesta tuli jo ensimmäisten talojen valmistuttua yksi Vantaan halutuimmista.
Virheet voi nähdä mahdollisuutena oppia
Työmaakilpailun huipputyömailla laadunvalvonta ja uusien rakennusjärjestelmien testaaminen on ollut Suomen parasta, mutta täysin puhtain paperein nekään eivät selviä. Esimerkiksi YIT:n rakentamasta Triplasta irtosi raskas julkisivulaatta pari vuotta talon valmistumisen jälkeen 2021. Laatan putoaminen oli osa laajempaa ongelmaa, sillä niin sanottujen boksi-ikkunoiden väliset peltirangat olivat pettäneet, koska kiinnikkeet eivät olleet riittäviä. Myös lämpölaajeneminen vaikutti asiaan.
Video: YIT:n Tripla on Vuoden Työmaa 2018
Myös Redin viereen rakennetussa SRV:n Majakka-pilvenpiirtäjässä oli osin lämpölaajenemisesta johtuneita julkisivuongelmia. Näihin haasteisiin on törmätty, kun on lähdetty rakentamaan rakennuksia, jollaisia ei ole ennen Suomeen rakennettu. Majakkaa ei ehkä juuri näiden lastentautien vuoksi ilmoitettu työmaakilpailuun, vaikka se kaikin puolin ainutlaatuinen hanke olikin.
Pitkäaikaiskestävyyteenkin olisi voinut panostaa enemmän. Opettavainen esimerkki on Helsingin yliopiston Porthania, jonka Skanska peruskorjasi vuonna 2005. Kuluvana vuonna aloitetaan uusi peruskorjaus, jonka allianssitoteutuksesta vastaa SRV. Suomen ensimmäisen merkittävän betonielementtitalon korjaaminen noteerattiin aikanaan Europa Nostra -mitalilla ja työmaakilpailun voitolla. Korjaamisen lopputulos ei kuitenkaan ole ollut kaikin osin kestävä.
”Kohteessa olisi pitänyt joitain alkuperäisiä detaljeja ehkä muuttaa, jotta niiden toimivuus olisi varmistunut. Lisäksi jotkut uudet rakennusosat ovat kestäneet huonommin kuin on osattu odottaa”, Matti Kruus sanoo. Hän oli hankkeessa rakennuttajakonsulttina.
Arkkitehtuurin merkkikohteita eikä muitakaan arvotaloja haluta korjata liian raskaalla kädellä. Kauhuesimerkki on Tapiolan uimahalli, joka käytännössä revittiin maan tasalle. Korjauskulttuurimme on niin nuorta, että oikeaa tasapainoa kevyen ja raskaan korjaamisen väliltä vielä haetaan.
”Löytyykö Porthanian ja Tapiolan uimahallin peruskorjausten korjausasteen väliltä se tarkoituksenmukaisin ratkaisu?” Kruus pohtii.
Hän olisi kiinnostunut löytämään Suomesta sellaisia rakennuksia, jotka ovat oikeasti kestäneet hyvin aikaa, jotta niistä voisi ottaa oppia.
”Ehkä historian tarkastelu auttaisi parempaan tulevaisuuteen.”
Laadukkaalle tekemiselle on luotava edellytykset
Laatu nähdään usein vain ammattitaitokysymyksenä. Työntekijätasolla puuttumiskynnys toisen tekemiseen on korkea. Työturvallisuudessa on jo opittu katsomaan kaverin perään, mutta työkaverin huonosta laadusta ei sanota mitään.
Laatu ei kuitenkaan aina ole tekijästä itsestään kiinni, vaan siihen vaikuttavat myös laadun tekemiselle annettavat puitteet. Kun Rakennuslehti vuonna 2016 esitteli yhdessä Rakennusteollisuus ry:n kanssa järjestämänsä laatukilpailun kahdeksan finalistia, oli näiden rakennusmestareiden, ammattimiesten ja -naisten näkemys laadun tekemisestä seuraava:
”Työt pitää tehdä kerralla valmiiksi. Tähän pitää luoda mahdollisuus varmistamalla kunnolliset olosuhteet ja antamalla riittävästi aikaa sekä työn tekemiseen, rakenteiden kuivumiseen että ennakkosuunnitteluun. Tärkeitä osatekijöitä laadun kannalta ovat urakoiden aloituspalaverit, malliasennukset ja kosteudenhallinta. Lisäksi tarvitaan ammattitaitoa ja ammattiylpeyttä.”
Vuonna 2023 työmaakilpailussa palkitussa NCC:n Nordean toimistotalohankkeessa oli poikkeuksellisen tiukka laadunvalvonta. Yhtä tiukkaa on työmaakilpailussa nähty vain Olkiluodon ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa Onkaloa rakennettaessa. Kun rakennuksen julkisivua tehtiin, ensin piti hyväksyttää tiili, sitten laasti ja muuratun pinnan struktuuri. Tämän jälkeen päästiin tekemään malli, jonka perusteella muurarit antoivat tilaajalle näytteen osaamisestaan. Vasta sitten heltisi lupa muurata.
Lue lisää: NCC:llä on vuoden paras työmaa – Rakennuslehden työmaakilpailu oli tiukka ja tasokas
”Laadun osalta emme ole kehittyneet riittävästi. Kyse ei ole pelkästään siitä mitä tehdään työmaalla, vaan miten koko rakentamisen ketju saadaan toimimaan nykyistä paremmin”, Matti Kruus sanoo.
Laadukkaan hankkeen lähtökohtana on Kruusin mielestä se, että tilaa valitsee sellaisen yhteistyöhön kannustavan toteutusmuodon, joka tukee laaduntuottoa. Esimerkiksi laskutyö ei takaa laatua. Tilaajalla on myös oltava riittävästi osaavia henkilöitä ohjaamassa laadun tekemistä.
Monet laatuvirheet syntyvät jo suunnittelupöydällä. Arkkitehdin pitäisi välttää liiallista kokeilukulttuuria ja rakennesuunnittelijan tulisi huomauttaa arkkitehdille, jos hän havaitsee suunnitelmissa herkästi vikaantuvia perusratkaisuja. Hyvä pääurakoitsija ottaa fiksusti kantaa suunnitteluratkaisuihin varmistaen samalla muilta, että ehdotetut muutokset eivät heikennä laatua.
Pääurakoitsijan tärkein tehtävä on kokonaisuuden ja aikataulun hallinta. Pääurakoitsija luo laadun tekemiselle hyvät olosuhteet valitsemalla kyvykkäitä aliurakoitsijoita ja huolehtimalla heidän tehtäviensä suunnittelusta ja valvonnasta.
Aliurakoitsijat ja alihankkijat ovat rakentamisen erikoisosaajia, joiden toivotaan tuovan erityisesti tuoteosakaupoissa, mutta myös muutenkin, osaamisensa pöytään. Hyvällä aliurakoitsijalla on riittävästi osaavia tekijöitä ja työnjohtajia, jotka vahtivat, että työt tehdään laatuvaatimuksista tinkimättä.
Rakentamisen ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Siksi kaikkien panosta tarvitaan. Erityisen tärkeää kuitenkin on, että kokonaisuus on jonkun hallinnassa.
”Tänä päivänä sokeasti luotetaan päätoteuttajiin ja petytään, kun sieltä ei sitten löytynytkään kokonaisuuden hallitsijaa”, Kruus sanoo. Kokonaisuuden hallinnassa työmaakilpailun huipputyömaat ovat parhaita esimerkkejä.
Kilpailu ja vertailu kehittävät osaamista
Tärkein anti työmaakilpailulla on ollut yhteinen oppiminen. Vuosien varrella on nähty mikä merkitys työmaan hyvällä siisteydellä ja työturvallisuudella on tekemisen sujuvuuteen ja laatuun. On myös oivallettu, että yhteen hiileen puhaltamalla ja projektin parhaaksi tähtäävällä yhteistyöllä saadaan aikaan parempaa tulosta ja miellyttävämpää työympäristöä kuin poteroitumalla omiin siiloihin. On myös ymmärretty, että laadukkaan toiminnan edellytys on se, että kaikilla on kiva tulla töihin. On myös nähty mikä merkitys työmaan omalla innovatiivisella panoksella on työmaan menestykselle.
Uuden omaksuminen vaatii aikaa ja vaivaa ja hyödyt näkyvät vasta itseoppisen ja harjaantumisen kautta. Rakentamisessa uusien toimintatapojen omaksuminen on siksi ollut hidasta. Ongelmana on ollut myös se, että osaaminen siirtyy heikosti hankkeelta toiselle, koska jokainen projekti on pilotti, jonka tekijät hajovat eri suuntiin projektin loputtua.
Työpäälliköt ja mestarit ovat aina hakeneet vertailutietoa hankkeisiinsa vastaavanlaisista aiemmista projekteista. Ongelmana on ollut vertailutiedon kirjavuus ja epäluotettavuus. Digitaaliset työkalut auttavat tässä ja ne myös nopeuttavat palautetietojen analysointia.
”Datalla voi parhaiten perustella, minkä takia jokin työkalu tai menetelmä kannattaa ottaa käyttöön tai miksi joku prosessi pitäisi muuttaa”, YIT:ssä data- ja analytiikkapuolta johtanut Mikko Kuuskoski sanoi vuonna 2020. Silloin hän vielä tuskaili sen kanssa, miten tahtituotantoprojektien onnistumisista saisi vertailukelpoista tietoa.
”Rakentamisen perusasioiden skaalaaminen onnistuu jo, mutta kun tulee täysin uusia asia toimialalle, kuten tahtituotanto, toimintatapa pitää ensi vakiinnuttaa, että sen yksityiskohtien mittaamisen voi skaalata yli projektien.”
Työmaakilpailun historiassa on ollut valitettavan yleistä, että kohtalaisen isotkin rakennusliikkeet ovat ilmoittaneet, että niillä ei ole nyt yhtään työmaata, jota ne kehtaisivat ilmoittaa kilpailuun. Kun työmailta on kysynyt tarkempia perusteluja, niin yleisin on ollut se, että heillä on niin kiire, että he eivät ole ehtineet kehittää mitään uutta.
On tietenkin hyvä, että kilpailussa menestymisen rima on mielletty korkeaksi. Toisaalta satoja huipputyömaita seuranneena olen huomannut, että tiukka aikataulu tai työmaan vaativuus eivät ole syitä jättää kehitystyö tekemättä. Itse asiassa mitä isommasta ja vaativammasta hankkeesta on kyse, sitä tärkempää on, että uusia toimintapoja omaksutaan ja kehitetään, jotta tavoitteisiin päästään.
Uusiin toimintatapoihin liittyvää muutosvastarintaa on viime vuosina pyritty vähentämään sillä, että hankkeista tehdään jälkianalyysi, jossa arvioidaan sekä projektin menestystekijöitä että myös asioita, joissa oli parantamisen varaa. SRV teki sellaisen Helsinki-Vantaan lentokentän T2-terminaalista. Sillä pystyttiin perustelemaan esimerkiksi tahtituotannon etuja Laakson yhteissairaalan rakentajille.
”Pystymme nyt hahmottamaan paremmin pullonkauloja ja laskemaan, mitä asioita kehittämällä toimitusketjua voidaan nopeuttaa ilman, että resursseja lisätään”, johtaja Ossi Inkilä kertoi Rakennuslehden haastattelussa maaliskuussa 2026.
Lue lisää: Hankkeiden jälkianalyysi on vastaus rakennusalan ikuisuuskysymykseen
Rakentaminen on muuttunut ja kehittynyt valtavasti 40 vuoden aikana. Digitaalisuus on tuonut valtavasti uusia työkaluja, mutta rakentamisen johtamisen perusasiat ovat säilyneet ja työmaa on edelleen mestarinsa näköinen. Tämän päivän parhaiden työmaiden johtamisen voisi tiivistää seuraavasti:
Varsinkin haastavat korjaushankkeet on hyvä aloittaa kehitysvaiheella, jossa on pääurakoitsijan lisäksi myös keskeisiä aliurakoitsijoita. Työmaamestareiden tekemä tehtäväpakettien suunnittelu on avain onnistuneeseen korjaamiseen. Tahtituotannolla vältytään luovutusvaiheen loppusodalta. Sitouttamalla aliurakoitsijat viikkoaikataulun tekoon, vältytään yllätyksiltä.
Laatuvaatimukset varmistetaan mallitöiden avulla, jotta Suomen vaatimustasosta ehkä tietämätön ulkomaalainen työntekijäkin varmasti tietää, mistä hänelle maksetaan.
Asenteisiin voi vaikuttaa ja ammattiylpeyttäkin voi kehittää. Tekijöiden kuunteleminen ja heidän ideoidensa arvostaminen ovat hyviä keinoja siihen. Sovitusta pidetään sitten tinkimättä kiinni. Näin moneen kertaan palkittu rakennusmestari Jukka Nikkolakin tekee, sillä sekin kuuluu hyvään johtajuuteen.
Ylpeyttä omasta tekemisestä
Kirjoitin kolumnissani vuonna 2014 rakentamisen laadusta näin:
”Rakentamisen laadun parantamisessa kyse on paitsi osaamisesta myös välittämisestä. Jos jokainen talo tehtäisiin huolella kuin morsianta varten, mikä olisikaan rakentamisen laatu?
Jos työllä koetaan olevan merkitystä, se näkyy työn jäljessä. Esimerkiksi voi ottaa vanhan kirkkotyömaavertauksen. Kun työmiehiltä kysyi, mitä he tekevät, yksi kohautteli olkapäitään ja sanoi olevansa muuraamassa seinää. Toinen kehui rakentavansa temppeliä Jumalalle. Kumman luulet tekevän parempaa jälkeä?”
Rakennuslehden työmaakilpailussa raadilla on yksi vakiokysymys: mistä olet ylpeä tällä työmaalla? Olemme saaneet siihen satoja hyviä vastauksia alkaen kiitoksista hyville työkavereille tai ylpeytenä siihen, että tiukkoihin tavoitteisiin on päästy. Yksi yhteinen asia kuitenkin yhdistää vastaajia: kaikki ovat ylpeitä työnsä jäljestä.
Vuonna 2014 palkitulla Engelin suunnitteleman Kansalliskirjaston työmaalla koko porukka Helsingin yliopiston kiinteistöjohtaja Teppo Salmikivestä, konservointiarkkitehti Kati Winterhalterista, rakennesuunnittelija Pentti Ahosta NCC:n vastaavaan työnjohtajaan Matti Huotariseen ja aliurakoitsijoihin asti olivat ylpeitä siitä, että olivat päässeet entisöimään kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuista rakennusta.
Video: Vuoden työmaa 2014, Kansalliskirjaston peruskorjaus
Samanlaista ylpeyttä on Jukka Nikkolalla, joka kävellessään Helsingissä Mannerheimintietä pitkin aina Topeliuksenkadulle saakka, näkee monissa paikoissa oman työnsä jäljet kaupunkikuvassa. Ylpeitä voivat olla myös tuhannet hänen työmaillaan työskennelleet.
Kiitokset
Kiitän kaikkia työmaakilpailun raadin asiantuntijajäseninä toimineita pyyteettömästä panoksesta rakentamisen kehittämiseen. Kiitokset kuuluvat myös kaikille niille sadoille työmaille, jotka ovat lähteneet mukaan kilpailuun. Voittaminen ei ole koskaan ollut kilpailun tärkein asia vaan avoin vertailu siitä, mikä on oman tekemisen ja työmaan taso verrattuna muihin ja tieto siitä, missä voi vielä parantaa.
Tunnustusta kannattaa antaa myös Rakennuslehdelle, joka on 60 vuoden ajan on pitänyt tärkeänä tiedonvälityksen keinoin parantaa koko alan osaamista. Se on tapahtunut tuomalla esiin niin hyviä ratkaisuja kuin niitäkin, joista pitää päästä nopeasti eroon.
Rakennuslehden erilliseen juhlajulkaisuun pääset tästä.
Vuoden työmaat ja työmaan avainhenkilöt
1986 Keilaniemen toimistotalot Perusyhtymälle ja RAY:lle, Espoo, Perusyhtymä, KVR
Kari Turunen, Matti Ylitalo, Arvo Antinkari
1987 Espoon-Vantaan teknillinen oppilaitos, Hartela
Ari Koskenoja, Viljo Pietiläinen
1988 Tukotalo, Helsinki, Rakennus-Ruola ja Teräsbetoni
Kalle Koivusalo, Mikko Ranta
1989 Teknologiakeskus Teknia, Kuopio, YIT-Yhtymä
Jarmo Huuhtanen, Reino Heiskanen
1990 OKO-Vallila, Helsinki, Puolimatka
Aarne Mikkonen, Heikki Haapanen
1991 Kiinteistö oy Ranta-Aura, Helsinki, Polar
Juha Salomäki, Veikko Knuutila
1992 Viikinmäen vedenpuhdistamo, Helsinki, Teräsbetoni
Seppo Tyrisevä, Mikko Ranta, Erkki Tulimäki
1993 Kiinteistö oy Sörnaistenkatu 1, Helsinki, Haka, projektinjohtourakka
Ari Partanen, Tenho Kaasalainen, Seppo Kivilaakso
1994 Nokian matkapuhelintehdas, Salo, SRV Viitoset, projektinjohtourakka
Harri Rissanen, Martti Reijonen
1995 ICL:n toimistotalo, NCC Puolimatka, Helsinki, projektinjohtourakka
Aarne Mikkonen, Niilo Takala
1996 Hartwall Areena, Helsinki, Skanska ja Palmberg
Vesa Tähti, Paavo Tanhuala
1997 Lahdentie, Skanska-Tekra, yksityisrahoitusmalli/elinkaariurakka
Juhani Ilmonen, Juha Junttila, Tapio Kokkonen, Antti Rämä
1998 Nokian tutkimuskeskus, Helsinki, NCC Puolimatka, projektinjohtourakka
Aarne Mikkonen, Heikki Haapanen
1999 Nokian Stömberginaukion toimistotalo, Helsinki, SRV Viitoset, projektinjohtourakka
Risto Seppänen, Raimo Koski
2000 Kone Building, Espoo, Skanska, projektinjohtourakka
Juhani Karhu, Pentti Holm
2001 Innopoli II, Espoo, YIT, design and build
Pekka Sipponen, Simo Särkelä
2002 Kuninkaantien lukio ja uimahalli, Espoo, NCC, elinkaarimalli
Matti Aho, Veli-Pekka Tanhuanpää, Veikko Knuutila
2003 Kampin keskuksen infratyöt, Helsinki, SRV Viitoset ja SRV Teräsbetoni
Jorma Hietala, Markku Muhonen, Pekka Kotro, Jukka Nikkola
2004 Kauppakeskus Sellon toinen vaihe, Espoo, NCC ja Skanska, projektinjohtourakka
Aarne Mikkonen, Pentti Holm,
2005 Helsingin yliopiston Porthanian peruskorjaus, Skanska
Jukka Ala-Outinen, Kimmo Haavisto, Markku Virtanen
2006 As oy Reimantorni, Espoo, Skanskan, asuntojen perustajaurakointi
Jari Isokoski, Ilpo Luhtala, Timo Kirjalainen, Kari Alakoski
2007 Viihdekeskus Flamingo, Vantaa, SRV, projektinjohtourakka
Markku Muhonen, Jukka Nikkola
2008 Antinkatu 32:n peruskorjaus toimistoista asunnoiksi, Helsinki, Skanska
Hannu Leander, Rauno Rahkola
2009 Vuoden Talorakennustyömaa: Kolmiosairaala, Helsinki NCC
Henri Mämmi
2009 Vuoden Infrarakennustyömaa: Hakamäen tunneli, Helsinki, Destia
Petri Piipponen, Pasi Mäkeläinen
2010 Musiikkitalo, Helsinki, SRV, projektinjohtourakka
Jukka-Pekka Sallinen, Markku Muhonen, Jukka Nikkola
2011 Manskun Rasti, Helsinki, Skanskan oma kehityshanke
Jukka Pitkänen, Pentti Holm, Jussi Ranne
2012 Lielahti-Kokemäki -ratahanke, VR Track, allianssi
Mikko Heiskanen, Mikko Nyhtä, Jaakko Naamanka
2013 E18 Koskenkylä–Kotka -moottoritie, YIT ja Destia, elinkaarimalli
Kari Alavillamo, Jaakko Kouvalainen, Pertti Kärkkäinen, Matti Välikangas
2014 Kansalliskirjaston korjaus, Helsinki, NCC
Vesa Ahlroos, Guy Eklund, Matti Huotarinen
2015 Koivusaaren metroasema, Helsinki, SRV, projektinjohtourakka
Antti Raunemaa, Juha Varelius, Reima Liikamaa
2016 Naantalin voimalaitos, YIT, allianssi
Timo Tuomisto
2017 Kauppakeskus Redi, Helsinki, SRV:n oma kehityshanke
Markku Muhonen, Jukka Nikkola
2018 Kauppakeskus Tripla, Helsinki, YIT:n oma kehityshanke
Tapio Salo, Pekka Luukkonen, Mikko Stenius, Ossi Narinen
2019 Kuopion Uusi Sydän -sairaala, Lapti, allianssi
Pentti Leskinen, Ossi Taipale
2020 Helsingin yliopiston päärakennuksen perusparannus, YIT, allianssi
Jaana Ihalainen, Timo Jeskanen, Elisabet Örlund, Kai Vendelin
2021 Helsinki-Vantaan lentokentän T2-terminaali, SRV allianssi
Jukka Nikkola, Jasmiina Hietala
2022 Hirsirakenteinen monitoimitalo Monio, Tuusula, Lujatalo Oy
Mika Sairanen
2023 Nordean toimitalo Project Boost C5, Helsinki, NCC, projektinjohtourakka
Jaakko Hakala, Jari-Pekka Valtonen
2024 Säätytalon peruskorjaus, Helsinki Antti J. Ahola Oy, projektinjohtourakka
Tommi Nick
2025 M14 Signe toimistotalon korjaushanke, Helsinki Jatke, projektinjohtourakka
Jukka Nikkola, Niklas Huitti
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Työmaakilpailu on kannustanut rakentajia parempaan jo 40 vuotta”